Vuoden viimeinen #dekkariviikko

Näin välipäivien kunniaksi vuoden viimeinen katsaus dekkarilukemistoon. Edelliset tekstit löytyvät täältä, täältä ja täältä. Lukemistoni on ollut isolta osin tuoretta, aivan viime vuosina julkaistua, tai vähintään 2000-luvulta. Kiinnostuin ensi sijassa nykyaikaan sijoittuvista teoksista, historiallinen dekkari on ihan oma taiteenlajinsa se. Täydellistä kotimaista dekkaria en ole vielä löytynyt, mutta hyviä sentään, jos toki varsin keskinkertaisiakin. Huonoimpia en edes arvioi, koska en viitsi lukea niitä loppuun. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin olen sanomatta mitään.

Tämä reilun vuoden projekti on ollut siinä mielessä tosi mielenkiintoinen, että olen oppinut paljon dekkarin rakenteesta, omista mieltymyksistäni sekä genren vahvuuksista ja heikkouksista. Vaikka dekkarit ovat lähtökohtaisesti juonivetoista viihdettä, tuntuu että genrelle tekisi hirveän hyvää, jos kirjailijat ja kustantajat ottaisivat korkeakirjallisempia tavoitteita. Jos kirja johonkin kaatuu, niin useimmiten platkuun kieleen ja kerrontaan, ei suinkaan tarinan puutteisiin.

Hyvin lyhyitä kommentteja lukemistostani, muistakin kuin jännityskirjallisuudesta, löytyy muuten Twitteristä #luettuja -hashtagin takaa. Tai oikeastaan sitä ketjua selaamalla, kaikissa ei hashtagia ole.

Kotimaista satoa:

Villy Lindfeldt: Miltä tuntuu tappaa

Paitsi että olin bongannut kirjailijan Facebookin kirjoittajaryhmästä, uteloiduin kirjasta myös siksi, että se on Siltalan kustantama. Siltala kun ei ole varsinaisesti dekkarikustantajaksi profiloitunut.

Kirjan päähenkilö, yritysjuristi Mia saa toimeksiannon entiseltä asiakkaaltaan. Tällä kertaa toimeksianto on vähintäänkin omituinen: asiakas, nuorehko it-miljonääri, väittää tappaneensa ihmisen silkaa uteliaisuuttaan (mistä kirjan nimi). Nyt asiakas haluaa Mian keräävän todisteita tapauksesta, jotta hän voi antautua poliisille. Mia taas ei ole aivan varma, onko surma todella tapahtunut, vai kärsiikö asiakas psykoosista.

Teos on lyhyehkö romaani, nopeasti luettu. Sitä kannattelevat parhaiten persoonallinen lähtötilanne ja varsin hyvä kieli. Lukeminen oli vaivatonta. Sen sijaan kirja on varsin – liiankin – suoraviivainen. Arvailulle ei juuri jäänyt tilaa. Eniten ehkä häiritsi kuitenkin selkeiden motiivien, oikeastaan kaikkien henkilöiden motiivien puute. Vaikka mt-ongelmat ovatkin ihan tosimaailmallinen syy väkivallantekoihin, kirjallisuudessa niistä on vaikea kaivaa mielenkiintoista motiivia. Kirja on silti vallan pätevä esikoisteos, suosittelen perinteisen poliisidekkarin vaihtoehdoksi.

Gabriel Korpi: Täydellinen päivä

Korven romaani tarttui lukemistooni osin, koska se oli tarjolla varsin edullisena e-kirjana, mutta myös koska pyrin ajoittain pitämään itseni kartalla siitä, mitä indiekirjallisuuskentällä julkaistaan. Ja tämä sopi mainiosti paitsi dekkarivuoteen, myös etsimieni ei-heteronormatiivisten dekkareiden sekaan.

90-luvun loppupuolen Helsinkiin sijoittuvan romaanin päähenkilö Valo Kurki on ex-poliisi ja nykyään antiikkikauppias. Erään tuttavamummon pyynnöstä hän päätyy tutkimaan mummon ystävättären pojan kuolemaa, joka on virallisesti kuitattu vain onnettomuutena.

Kommentoin kirjaa Twitterissä sanoin: “Aivan hyvä”. Teoksen tarina ja etenkin miljöö toimivat, eikä ratkaisu ole se itsestäänselvin. Lisäksi pidin siitä, kuinka mitään ei oikeastaan selitelty turhaan. Lukiessa kävi kuitenkin mielessä, että rakennetta olisi voinut pohtia vielä. Nopeat siirtymät ja moninaiset henkilöhahmot vaikeuttivat ajoittain seuraamista.

Uteliaat löytävät tämän tosiaan parilla eurolla e-kirjana, ja voivat aloittaa vaikka edellisestä osasta, West Endin tytöistä.

Muut maat:

Sara Blædel: Tyttö puun alla (Pigen under træet, suom. Virpi Vainikainen)

Tyttö puun alla on uusin lisäys tanskalaiseen Louise Rick -dekkarisarjaan, jonka päähenkilöt ja kertojat ovat pääosin edellämainittu poliisi ja hänen toimittajaystävänsä Camille. Eräältä lomasaarelta löytyy kalliononkalosta, lahonneen kaatuneen puun alta ruumis, joka paljastuu parikymmentä vuotta aiemmin leirikoulusta kadonneen teinitytön ruumiiksi. Pian selviää, että Louisen veljen muutama päivä aiemmin kadonnut vaimo liittyy jotenkin tähän vanhaan tapaukseen.

Romaani on oikeastaan melko perinteinen skandidekkari. Tässä vain oli kauhean paljon tyhjäkäyntiä. Luin pitkiä pätkiä lähinnä selaillen, taustalla oleva kuvio oli itsestäänselvä hyvin aikaisin. Ehkä tämä tuntui vähän väkisin väännetyltä, luulin nimittäin Louise Rick -sarjan jo päättyneen edelliseen kirjaan (aina ei kannattaisi jatkaa sarjaa väkisin).

Tina Frennstedt: Epäilys (Väg 9, suom. Petri Stenman)

Malmöhön sijoittuvan Cold Case -sarjan toinen osa. 90-luvun lopulla tapahtuu opiskelijapojan surma, joka jää selvittämättä. Nykyajassa sen yhdistää omituiseen kuusikymppisen taiteilijanaisen murhaan molempien vaatteista löytynyt valkoinen savi. Malmön CC-ryhmän johtaja Tess Hjalmarsson saa 14 päivää aikaa selvittää tapaukset, sillä Cold Case -ryhmää ollaan lakkauttamassa.

Kirja alkoi karmean tahmeasti kerraten oikeastaan vähän kaikkea edellisessä osassa tapahtunutta. En ole varma oliko tarpeen muistuttaa lukijaa kerralla jokaisesta hahmojen yksityiselämän kuviosta ennen kuin päästiin varsinaisesti jutun kimppuun. Onneksi pidin edellisestä osasta, joten kahlasin alun läpi. Juttu nimittäin muuttui sitten paljon vetävämmäksi, lukijalla riitti arvuuteltavaa siitä, kuka on välillä tarinassa vilahtelevan nimettömän “vaimon” mies, jonka ymmärtää nopeasti syylliseksi.

Mari Jungstedt: Neljäs Uhri (Det fjärde offret, suom. Emmi Jäkkö)

Gotlannissa, Klintenhamnin pikkukaupungissa tapahtuu pankkiryöstö, jonka pakenemisen seuraukset ovat traagiset. Tapausta tutkiva komisario Knutas huomaa pian, että joku muukin kuin poliisi on ryöstäjien jäljillä.

Neljäs uhri jatkaa Jungstedtin Gotlanti-sarjaa. Edellinen osa, Vaarallinen leikki, viihdytti minua vallan mainiosti, vaikka moninaiset näkökulmat vaikuttivat osin turhilta. Neljäs uhri jatkaa samalla kaavalla, mutta tuntui enemmän “tusinadekkarilta”. Tai sitten vain edellisen kirjan toisinnolta. Olen minä toki huonompaakin lukenut, muttei tähän tarvinnut suurta aivokapasiteettia uhrata.

Tana French: The Trespasser

Facebookin dekkariryhmässä sivuttiin Tana Frenchin kirjoja ja ihmeteltiin, miksi niitä ei ole suomennettu (ruotsiksi käännettynä näyttäisi löytyvän kirjastoista). Nappasin The Trespasserin Kobon joulualesta. Tämä on Dublin Murder Squad -sarjan kuudes osa. Oikeasti kuvittelin hankkivani jonkin aiemman, mutta meni se näinkin. Sarjan kirjoissa on jokaisessa eri päähenkilö, joku joka on ollut sivuhenkilönä aiemmissa osissa.

Romaanissa ilmiselvältä lähisuhdeväkivallalta näyttävän tapon oletetuin syyllinen napataan saman tien kiinni. Päähenkilö ja kertoja, työpaikkakiusattu etsivä Antoinette Convay haistaa kuitenkin tapauksessa jotain mätää ja haluaa tutkia sitä lähemmin. Convay vain ei voi luottaa ryhmässään keneenkään muuhun kuin partneriinsa – jos häneenkään.

Teoksen alku veti todella hyvin, ja Convay on päähenkilönä juuri sellainen, joka vetoaa minuun muttei välttämättä kaikkiin lukijoihin. Mutta (taas se kuuluisa mutta) kirjan edetessä aloin aavistella yhtä niistä syistä miksi tätä ei ole suomennettu: kirja on pitkä. Ja suoraan sanoen pitkitetty. Kaikki avataan ja puhutaan läpi perusteellisesti, välillä moneen kertaan. Jotain Tana French kuitenkin tekee oikein, sillä lukemisen jälkeen jäin pohtimaan, uskaltaisinko lukea vielä toisenkin sarjasta, kaikesta ylipituudesta ja jaarittelusta huolimatta…

Jaa eteenpäin...
Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Tumblr
Tumblr
spacer

Leave a reply