Puhutaanko dialogista?

Kun olen kerran höpissyt henkilönrakennuksesta, niin jatketaan sitten, vaikka ette pyytäneetkään. Tällä kertaa puhun puhumisesta, tai tarkemmin ottaen dialogin kirjoittamisesta.

Wikipedian mukaan “Dialogi (kr. dia ‘kautta’ + logos ‘sana’) on kahden tai useamman ihmisen vuoropuhelua, keskustelua”. Kaunokirjallisessa tekstissä dialogi merkitään yleensä joko ajatusviivoin tai lainausmerkein. En puutu tässä niinkään dialogin merkitsemisen teknisiin seikkoihin, vaikka niihinkin kannattaa kirjoittajan tutustua, vaan tarkastelen ennemminkin sitä, miten kirjoittaa dialogia, joka tuntuu luontevalta. (Mutta älä nyt ainakaan merkitse repliikkejä automaattisin luetteloviivoin, se on ns. tuska taittajan persiessä.)

Millaista on hyvä dialogi?

Ensialkuun pitää ottaa huomioon, että hyvin monenkaltainen dialogi voi olla hyvää dialogia. Puheen pitää istua teoksen tyyliin ja maailmaan. Historiallisen fantasiateoksen dialogi on hyvin toisenlaista kuin nykypäivään sijoittuvan realistisen nuortenromaanin. Ts. historiallisessa lukuromaanissa dialogi voi olla varsin yleiskielistä, kun taas tiukasti ajassa kiinni olevassa nuortenkirjassa puhtaan yleiskielisesti puhuva Petri, 15-vee, kuulostaa teennäiseltä.

Dialogia, kuten käsikirjoituksen muutakin kieltä, täytyy siis miettiä kokonaisuuden kautta. Millainen kerronta on toimivinta juuri tässä yhteydessä? Hyvä dialogi tarjoaa illuusion aidosta keskustelusta. Se sopii luontevasti sekä tekstin joukkoon että puhujan “suuhun”. Usein hyvä dialogi ei synny itsestään, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Kokeilemalla ja korjaamalla. Kuten niin moni muukin asia kaunokirjallisessa käsikirjoituksessa.

Vinkkejä dialogin kirjoittamiseen

  • Luonteva dialogi jäljittelee oikeiden ihmisten keskustelua, mutta ainoastaan jäljittelee sitä. Todellisen puheen translitterointi on sietämätöntä luettavaa. Ihmiset epäröivät, toistavat itseään, puhuvat päälle ja ohi, ähkivät ja käyttävät täytesanoja. Kaikkea tätä on hyvä käyttää ajoittain luomaan aitouden vaikutelmaa, mutta hyvin vähäiset määrät yleensä riittävät antamaan illuusion puheesta. Sama muuten koskee murrepiirteitä. Jos ei ole kirjoittamassa puhdasta murreteosta, helpoimmin luettavan murteen saa usein aikaan ihan pienillä piirteillä.
  • Dialogi on hyvä keino näyttää, selittämisen sijaan, mutta vain jos malttaa keskittyä siihen, että sanottu pysyy merkityksellisenä. Edelliseen kohtaan viitaten: todellisuudessa ihmiset puhuvat paljon sanoakseen hyvin vähän. Toivotetaan hyviähuomenia ja keskustellaan säästä. Jos säätilalla ei ole suurempaa merkitystä tarinan kannalta, siitä keskusteleminen vain synnyttää tyhjänpäiväistä jaaritteludialogia ja pahimmillaan pysäyttää tarinan etenemisen. Kaikkea keskustelutilanteessa oletettavasti sanottua ei ole tarpeen kirjoittaa auki.
  • Ja kannattaa pitää mielessä, että usein rivien välit kertovat enemmän kuin sanottu. Eli, jos kuitenkin päätyy keskustelemaan säästä tai piipun valinnasta, niin tilanteessa sanotulla on oltava jokin tarkoitus. Miksi nämä henkilöt puhuvat tyhjänpäiväisyyksiä eivätkä itse asiasta?

”Mikset sinä kertonut minulle?”
Vanja seisoi liikkumatta ikkunassa. ”Paljon tuntuu olevan väkeä liikkeellä tänään.”
”Mikset sinä kertonut minulle? Sinun olisi pitänyt kertoa.”
”En halunnut sinun hermostuvan. Ajattelin, ettei sinun tarvitsisi tietää, kun asia kerran on poissa päiväjärjestyksestä. Olisit vain suuttunut.”

  • Yksittäiset repliikit kannattaa pitää pääosin melko lyhyinä. Tämä ei tietenkään ole ehdoton ohje, mutta ihmiset harvemmin puhuvat keskustelussa pitkiä monologeja, etenkään vuoropuheluna.
  • Dialogi on erinomainen keino infodumpata asioita, sekä hyvässä että pahassa. Infodumppidialogista tulee mieleeni nopeasti ainakin kaksi muotoa: ammattilainen & noviisi -selittäminen [1] sekä ns. maid & butler -dialogi (tai “As you know, Bob…”) [2].
    Ammattilainen ja noviisi -pari (tai paikallinen / vieras) on varsinkin spekulatiivisessa kirjallisuudessa hyvin yleisesti käytetty keino maailman selittämiseen. Joku kokeneempi siis kertoo vähemmän tietävälle asioita. Vähän käytettynä infodumppausluennointi on aivan validi keino rakentaa miljöötä, mutta jos tekee jatkuvasti mieli luennoida, olisi ehkä kohdallaan etsiä muita keinoja.
    Annan esimerkin ihan omasta kirjastani. Tulen tyttärien alkusivuilla Naarni kohtaa Emman ja päätyy selittämään paitsi tapahtunutta, myös montaa muuta yksityiskohtaa. Kohtaus on minun makuuni turhan infodumppausta, mutta annoin sen sitten kuitenkin olla.

”Kuinka te tänne päädyitte?”
”Olet varmaan kuullut, että itärajalla on kahakoita”, Naarni aloitti ja kertoi, että idän kansat olivat liittolaisineen asettuneet turhankin tiukasti rajaseuduille. Siellä kahden vuolaan joen väliin jäävä, reilun päivämatkan levyinen alue käsitti lähinnä metsästysvainioita ja peltoja. Niiden kauriit, pyyt ja musta multa lihavine kastematoineen olivat ei-kenenkään maata. Kuuluivat Tammirmantuihin, jos itäisiltä kysyttiin. Kylmän kansat olivat nimensä veroisia, toivat myrskyt mukanaan. Niistä riitti tänne kauempanakin asuvien niskaan, ei tarvinnut olla edes rajaseuduilla.
”Melenjalaisten vuoksi mekin siellä olemme. Että ohra pysyisi omissa ladoissamme. Mutta sadonkorjuuaika on ollut ohi jo hyvän aikaa, joten meidän piti vetää joukkomme pois. Kannerjoen tälle puolen.” Naarni piti pitkän tauon ja kuvasi matalalla äänellä murtuneen sillan ja sen jälkeiset tapahtumat. ”Meitä kaksi, Annekella hevonen joka eli viimeisiä hetkiään, vastassa turhan monta endoria…”
”Endoria?”
”Niin, kylmän kansoja nekin. Ikävää väkeä. Ei auta tuli, ei.”
”Sinähän olet puolinen, etkö?”
Naarni söi lusikallisen ja vastasi: ”Knameira, mieluummin.”
”Knameira?” Emma oli lukenut ne kaikki kolmenkymmentä kirjaa kylän opettajan pitämästä lainastosta, mutta nämä sanat olivat vieraita.
”Puolinen on ihmisten sana. Minä olen kyllä ihan kokonainen, kaksi kättä ja jalkaa, pääkin vielä harteilla. Mutta mihin minä jäin? Niin, kun Anneke sai iskun, tiesin että meidän pitäisi paeta, tai jäisimme siihen molemmat. Ei yksi murtunut jalka mitään, mutta kylmänkynnen iskusta toipumiseen menee aikaa.”

  • Maid & butler -dialogi, eli keskustelu jossa henkilöt selittävät toisilleen asioita, jotka he jo tietävät, taas on mielestäni sitä pahemmansorttista infodumppia. Paranee välttää. “Kuten kaikki tämän pöydän ympärillä istuvat muistavat, voimalaitoksemme on suuri täydellisen pyöreä rakennus, jonka ikkunat antavat kaikkiin ilmansuuntiin…”
  • Ja ehkä tärkeimpänä: Kuten alussa mainitsin, dialogi ei ole muusta tekstistä irrallinen osa. Repliikeissä käytetyn puhetavan pitää heijastaa henkilön tapaa ajatella, hänen käyttämiään kielirekistereitä sekä jopa hänen paikkaansa yhteiskunnassa ja valtasuhteita muihin henkilöihin. Kuinka henkilö puhuu verovirkailijalle / kuninkaalle / kerjäläiselle / ystävälle? Minkä laajuinen hänen sanavarastonsa on? Entä mitkä ovat hänen maneerinsa? Puhuuko hän pitkin korulausein vai antaako yksitavuisia vastauksia? Teititelläänkö tai sinutellaanko muita henkilöitä ja milloin? Etenkin keskeisten henkilöiden puhetavan pitäisi kunkin erottua toisistaan, edes jossain määrin. Ympäristö heijastuu ajatteluun, joka heijastuu käytettyyn kieleen, joka heijastuu ajatteluun, joka muokkaa ympäristöä.
  • Kirjoittajia ohjeistetaan usein kirjoittamaan dialogia, jossa sanomisen tapa ilmenee itse sanotusta. Ilman, että tarvitsee käyttää adverbejä tai ilmeikkäitä johtolauseiden verbejä. Tämä on hyvä ohje, jonka kohdalla kuitenkaan ei mielestäni pidä olla aivan ehdoton, tai kirjoittaminen käy raskaaksi. Jonkin kerran tekstissä voidaan huudahtaa, ärähtää, kujertaa viekoittelevasti tai kiljaista innostuneena. Mutta jos sellaista on jokaisella sivulla, se käy maneeriksi. Ja maneerit pistävät silmään.
    On hyvä muistaa, että “sanoa” on erinomainen johtoverbi. Se on neutraali ja lukija ikään kuin hyppää sen ylitse huomaamatta. Siksi kannattaa pyrkiä lataamaan tunne jo sanotun sisältöön. Ettei sitä tarvitse selittää.
  • Lopuksi: lue ääneen. Jo sillä saa monta epäluontevuutta karsittua dialogin seasta.

Kirjoittajalle yksi parhaista opiskelukeinoista on lukeminen. Kerro toki kommenttiboksissa, jos sinulla on esimerkkejä kirjoista, joissa on hyvin onnistunutta ja toimivaa dialogia. Minäkin otan mieluusti lisäoppia asiassa!

***

[1] Lainasin ammattilainen & noviisi -termin Markku Soikkelilta (Artikkeli teoksessa Kummallisen kirjoittajat - opas fiktiivisen maailman luomiseen)
[2] "The term “maid-and-butler dialogue” is derived from theater. In the past, playwrights often had theater audiences “overhear” the butler and maid talk about the things the author wanted the audience to know. For example: “As you know, Bob, the master is away on business in London with his oldest son…” " (Sandra Gerth: Show, Don't Tell)

Jaa eteenpäin...
Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Tumblr
Tumblr
spacer

2 comments on “Puhutaanko dialogista?

  1. Kirsi

    Kiitos tästä, hyviä neuvoja ja viisauksia dialogin kirjoittamiseen. Kirjoitan spekulatiivista fiktiota juuri nyt, ja ‘maailman selittäminen’ on vaikeaa. Dialogissa voi tehdä infodumppausta tiettyyn määrään asti. Henkilöt itse toki tietävät, missä maailmassa elävät ja ottavat sen täysin normaalina, jota ei sen kummemmin tarvitse kommentoida. Käytän vanhat/nuoret jakoa sekä opettaja/oppilas -tilannetta perusasetelmien selittämiseen.

    Eräs ope antoi myös ohjeen, että jokaisen dialogipätkän pitää viedä juonta eteenpäin ja sisältää draamaa, konfliktia ja vastakkainasettelua. Tämä ei mielestäni sovi kaikkiin teksteihin, ovathan ihmiset joskus sentään samaa mieltäkin eivätkä aina toistensa tukassa kiinni! Pätee ehkä paremmin draaman ja toimintaleffan kirjoittamiseen kuin pitkään proosaan. Mitä mieltä itse?

    1. stazzy

      Dialogi on tosiaan hyvä keino infodumpata maailmaa, mutta sitä kannattaa käyttää silleen kohtuullisesti. Jos kaikki pitää selittää jollekulle toiselle, niin sitten on parempi etsiä muita keinoja. Tai muita hahmoja. Vähän sitä ja vähän tuota.

      Mä en ehkä ole ihan tuon “erään open” linjoilla, mutta. Ehkä kaikessa ei tarvitse olla suurta konfliktia, mutta ainakin (melkein) kaiken dialogin pitäisi sisältää jokin syy kirjoittaa se. Ettei vai puhuttaisi tyhjiä, jos sillä tyhjänpuhumisella ei sinänsä ole merkitystä (esim. selkeä oikean aiheen välttely). Eli “konfliktin” voi ymmärtää myös toisella tapaa: että dialogissa pitää olla jokin kipina, raison d’être.

Leave a reply