Blogi

Vuoden viimeinen #dekkariviikko

Näin välipäivien kunniaksi vuoden viimeinen katsaus dekkarilukemistoon. Edelliset tekstit löytyvät täältä, täältä ja täältä. Lukemistoni on ollut isolta osin tuoretta, aivan viime vuosina julkaistua, tai vähintään 2000-luvulta. Kiinnostuin ensi sijassa nykyaikaan sijoittuvista teoksista, historiallinen dekkari on ihan oma taiteenlajinsa se. Täydellistä kotimaista dekkaria en ole vielä löytynyt, mutta hyviä sentään, jos toki varsin keskinkertaisiakin. Huonoimpia en edes arvioi, koska en viitsi lukea niitä loppuun. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin olen sanomatta mitään.

Tämä reilun vuoden projekti on ollut siinä mielessä tosi mielenkiintoinen, että olen oppinut paljon dekkarin rakenteesta, omista mieltymyksistäni sekä genren vahvuuksista ja heikkouksista. Vaikka dekkarit ovat lähtökohtaisesti juonivetoista viihdettä, tuntuu että genrelle tekisi hirveän hyvää, jos kirjailijat ja kustantajat ottaisivat korkeakirjallisempia tavoitteita. Jos kirja johonkin kaatuu, niin useimmiten platkuun kieleen ja kerrontaan, ei suinkaan tarinan puutteisiin.

Hyvin lyhyitä kommentteja lukemistostani, muistakin kuin jännityskirjallisuudesta, löytyy muuten Twitteristä #luettuja -hashtagin takaa. Tai oikeastaan sitä ketjua selaamalla, kaikissa ei hashtagia ole.

Kotimaista satoa:

Villy Lindfeldt: Miltä tuntuu tappaa

Paitsi että olin bongannut kirjailijan Facebookin kirjoittajaryhmästä, uteloiduin kirjasta myös siksi, että se on Siltalan kustantama. Siltala kun ei ole varsinaisesti dekkarikustantajaksi profiloitunut.

Kirjan päähenkilö, yritysjuristi Mia saa toimeksiannon entiseltä asiakkaaltaan. Tällä kertaa toimeksianto on vähintäänkin omituinen: asiakas, nuorehko it-miljonääri, väittää tappaneensa ihmisen silkaa uteliaisuuttaan (mistä kirjan nimi). Nyt asiakas haluaa Mian keräävän todisteita tapauksesta, jotta hän voi antautua poliisille. Mia taas ei ole aivan varma, onko surma todella tapahtunut, vai kärsiikö asiakas psykoosista.

Teos on lyhyehkö romaani, nopeasti luettu. Sitä kannattelevat parhaiten persoonallinen lähtötilanne ja varsin hyvä kieli. Lukeminen oli vaivatonta. Sen sijaan kirja on varsin – liiankin – suoraviivainen. Arvailulle ei juuri jäänyt tilaa. Eniten ehkä häiritsi kuitenkin selkeiden motiivien, oikeastaan kaikkien henkilöiden motiivien puute. Vaikka mt-ongelmat ovatkin ihan tosimaailmallinen syy väkivallantekoihin, kirjallisuudessa niistä on vaikea kaivaa mielenkiintoista motiivia. Kirja on silti vallan pätevä esikoisteos, suosittelen perinteisen poliisidekkarin vaihtoehdoksi.

Gabriel Korpi: Täydellinen päivä

Korven romaani tarttui lukemistooni osin, koska se oli tarjolla varsin edullisena e-kirjana, mutta myös koska pyrin ajoittain pitämään itseni kartalla siitä, mitä indiekirjallisuuskentällä julkaistaan. Ja tämä sopi mainiosti paitsi dekkarivuoteen, myös etsimieni ei-heteronormatiivisten dekkareiden sekaan.

90-luvun loppupuolen Helsinkiin sijoittuvan romaanin päähenkilö Valo Kurki on ex-poliisi ja nykyään antiikkikauppias. Erään tuttavamummon pyynnöstä hän päätyy tutkimaan mummon ystävättären pojan kuolemaa, joka on virallisesti kuitattu vain onnettomuutena.

Kommentoin kirjaa Twitterissä sanoin: “Aivan hyvä”. Teoksen tarina ja etenkin miljöö toimivat, eikä ratkaisu ole se itsestäänselvin. Lisäksi pidin siitä, kuinka mitään ei oikeastaan selitelty turhaan. Lukiessa kävi kuitenkin mielessä, että rakennetta olisi voinut pohtia vielä. Nopeat siirtymät ja moninaiset henkilöhahmot vaikeuttivat ajoittain seuraamista.

Uteliaat löytävät tämän tosiaan parilla eurolla e-kirjana, ja voivat aloittaa vaikka edellisestä osasta, West Endin tytöistä.

Muut maat:

Sara Blædel: Tyttö puun alla (Pigen under træet, suom. Virpi Vainikainen)

Tyttö puun alla on uusin lisäys tanskalaiseen Louise Rick -dekkarisarjaan, jonka päähenkilöt ja kertojat ovat pääosin edellämainittu poliisi ja hänen toimittajaystävänsä Camille. Eräältä lomasaarelta löytyy kalliononkalosta, lahonneen kaatuneen puun alta ruumis, joka paljastuu parikymmentä vuotta aiemmin leirikoulusta kadonneen teinitytön ruumiiksi. Pian selviää, että Louisen veljen muutama päivä aiemmin kadonnut vaimo liittyy jotenkin tähän vanhaan tapaukseen.

Romaani on oikeastaan melko perinteinen skandidekkari. Tässä vain oli kauhean paljon tyhjäkäyntiä. Luin pitkiä pätkiä lähinnä selaillen, taustalla oleva kuvio oli itsestäänselvä hyvin aikaisin. Ehkä tämä tuntui vähän väkisin väännetyltä, luulin nimittäin Louise Rick -sarjan jo päättyneen edelliseen kirjaan (aina ei kannattaisi jatkaa sarjaa väkisin).

Tina Frennstedt: Epäilys (Väg 9, suom. Petri Stenman)

Malmöhön sijoittuvan Cold Case -sarjan toinen osa. 90-luvun lopulla tapahtuu opiskelijapojan surma, joka jää selvittämättä. Nykyajassa sen yhdistää omituiseen kuusikymppisen taiteilijanaisen murhaan molempien vaatteista löytynyt valkoinen savi. Malmön CC-ryhmän johtaja Tess Hjalmarsson saa 14 päivää aikaa selvittää tapaukset, sillä Cold Case -ryhmää ollaan lakkauttamassa.

Kirja alkoi karmean tahmeasti kerraten oikeastaan vähän kaikkea edellisessä osassa tapahtunutta. En ole varma oliko tarpeen muistuttaa lukijaa kerralla jokaisesta hahmojen yksityiselämän kuviosta ennen kuin päästiin varsinaisesti jutun kimppuun. Onneksi pidin edellisestä osasta, joten kahlasin alun läpi. Juttu nimittäin muuttui sitten paljon vetävämmäksi, lukijalla riitti arvuuteltavaa siitä, kuka on välillä tarinassa vilahtelevan nimettömän “vaimon” mies, jonka ymmärtää nopeasti syylliseksi.

Mari Jungstedt: Neljäs Uhri (Det fjärde offret, suom. Emmi Jäkkö)

Gotlannissa, Klintenhamnin pikkukaupungissa tapahtuu pankkiryöstö, jonka pakenemisen seuraukset ovat traagiset. Tapausta tutkiva komisario Knutas huomaa pian, että joku muukin kuin poliisi on ryöstäjien jäljillä.

Neljäs uhri jatkaa Jungstedtin Gotlanti-sarjaa. Edellinen osa, Vaarallinen leikki, viihdytti minua vallan mainiosti, vaikka moninaiset näkökulmat vaikuttivat osin turhilta. Neljäs uhri jatkaa samalla kaavalla, mutta tuntui enemmän “tusinadekkarilta”. Tai sitten vain edellisen kirjan toisinnolta. Olen minä toki huonompaakin lukenut, muttei tähän tarvinnut suurta aivokapasiteettia uhrata.

Tana French: The Trespasser

Facebookin dekkariryhmässä sivuttiin Tana Frenchin kirjoja ja ihmeteltiin, miksi niitä ei ole suomennettu (ruotsiksi käännettynä näyttäisi löytyvän kirjastoista). Nappasin The Trespasserin Kobon joulualesta. Tämä on Dublin Murder Squad -sarjan kuudes osa. Oikeasti kuvittelin hankkivani jonkin aiemman, mutta meni se näinkin. Sarjan kirjoissa on jokaisessa eri päähenkilö, joku joka on ollut sivuhenkilönä aiemmissa osissa.

Romaanissa ilmiselvältä lähisuhdeväkivallalta näyttävän tapon oletetuin syyllinen napataan saman tien kiinni. Päähenkilö ja kertoja, työpaikkakiusattu etsivä Antoinette Convay haistaa kuitenkin tapauksessa jotain mätää ja haluaa tutkia sitä lähemmin. Convay vain ei voi luottaa ryhmässään keneenkään muuhun kuin partneriinsa – jos häneenkään.

Teoksen alku veti todella hyvin, ja Convay on päähenkilönä juuri sellainen, joka vetoaa minuun muttei välttämättä kaikkiin lukijoihin. Mutta (taas se kuuluisa mutta) kirjan edetessä aloin aavistella yhtä niistä syistä miksi tätä ei ole suomennettu: kirja on pitkä. Ja suoraan sanoen pitkitetty. Kaikki avataan ja puhutaan läpi perusteellisesti, välillä moneen kertaan. Jotain Tana French kuitenkin tekee oikein, sillä lukemisen jälkeen jäin pohtimaan, uskaltaisinko lukea vielä toisenkin sarjasta, kaikesta ylipituudesta ja jaarittelusta huolimatta…

spacer

#Dekkariviikko …lisää verta

Jatketaanpas siis vuotta 2020 jännityskirjallisuuden parissa. Varsinaiselle kesäkuun Dekkariviikolle sijoittunut postaus löytyy täältä ja tuossa syssymmallä kirjoitetun löydät tämän linkin takaa.

Kotimaista lukusatoa:

Kansi Tästä pelistä poisEva Frantz: Tästä pelistä pois (För han var redan dö, suom. Ulla Lempinen ja Arja Kantele)

Ihastuin Eva Frantzin edellisiin teoksiin. Etenkin esikoisdekkari Sininen huvila sai minut puolelleen, joten odotin tätä suomennosta kovasti, ruotsin taitoni kun ei ihan riitä romaanin lukemiseen…

Pienessä suomenruotsalaisessa rannikkokaupungissa kuhisee taas: tuore äiti löytää vaunuistaan ylimääräisen vauvan, jota kukaan ei kaipaa. Samaan aikaan paikallinen vanha jäärä katoaa jäljettömiin, vaikka on vastustanut pyörätiehanketta kaikin voimin. Sarjan päähenkilö Anna Glad koettaa selviytyä mysteerien seassa kasvavan raskausvatsan ja etäsuhteen kanssa.

Teos oli vallan eheä kokonaisuus, ja kuten edellisten kanssa, ilahduin paljon luontevasta suomennoksesta. Lajityypilliset moninaiset näkökulmat antoivat vihjeitä, mutta tekijän henkilöllisyys ei onneksi paljastunut lukijalle liian aikaisin. Eva Frantz siis jatkaa aivan kotimaisen dekkarikaartin kärjessä. Jos minulta kysyttäisiin, niin teos olisi vahvoilla Vuoden Johtolangan voittajaksi, jälleen.

Kansi ManniKale Puonti: Manni

Manni on esikoisteos ja aloittaa Helsingin poliisin huumerikosyksiköstä kertovan sarjan. Kirjassa sivuavat toisiaan “Helsingin myrkyn” poliisit, rahapulassa oleva liivijengi sekä Manni, jakomäkeläinen yövartijana työskentelevä teekkari, joka vahingossa löytää metsästä kilotolkulla amfetamiinia. Manni päättää myydä huumeet eteenpäin turvatakseen toimeentulonsa lähivuosille. Huonostihan siinä tietysti käy.

Kalevi “Kale” Puonti on tehnyt vuosikymmenten uran  huumepoliisissa. Se näkyy tarinassa. Itse asiassa kirja lähtee varsin verkkaisesti liikkeelle ja on niin yksityiskohtainen, että alkupuoli kärsii vähän samasta kuin Niko Rantsin keväällä ilmestynyt romaani: kaunokirjallinen tarinankuljetus jää perusteellisen poliisintyön kuvauksen jalkoihin. Noh, tarinakin pääsee vähitellen käyntiin ja pidin kovasti siitä, kuinka inhimillistä kirjan ihmiskuvaus on. Seasta ei juuri löydy Hyviä ja Pahoja, vaan kirjo ihmisyyttä.


Muualta Euroopasta:

Kansi RevolverisydänSimone Buchholz: Revolverisydän (Revolverherz, suom. Anne Kilpi)

Revolverisydän on Hampuriin sijoittuvan dekkarisarjan ensimmäinen osa ja käsittääkseni Buchholzin esikoinen. Hampurissa punaisten lyhtyjen alueella tapetaan tanssityttöjä.
Syyttäjä ja päähenkilö Chastity Riley (nimi tulee amerikkalaiselta isältä) sotkeutuu murhatutkintaan paikallisten poliisien kanssa.

Hampuria kuvataan kirjassa pieteetillä ja rakkaudella – se nousee melkein henkilöksi kirjassa. Kaupungin kuvaus olikin teoksessa parasta, muuten en oikein saanut siitä kiinni. Romaani oli omituisen epätasapainossa: paljon kuvausta, vähän toimintaa, murhaaja saadaan aikaisin kiinni ja sitten jännite katkeaa täysin. Chastitysta kerrotaan niin paljon, että tuntui kuin minut lukijana olisi pakotettu symppaamaan. (Sivumennen sanoen tämä kirja motivoi lisämään edelliseen henkilönluontipostaukseeni kohdan infodumpista.)

Teos on kuitenkin ollut kehuttu ja palkittu, joten ilmeisesti tämä on hyvä. Minulta sillisalaatti vain lipsui sormien välistä.

Kansi Vaarallinen leikkiMari Jungstedt: Vaarallinen leikki (Den farliga leken, suom. Jaana Nikula)

Gotlannin oma tyttö Jenny bongataan malliksi Tukholmaan ja siitä työskentelemään ympäri maailman. Kaikki menee suorastaan loistavasti, kunnes hänen ympäriltään alkaa kuolla häntäheikkeinä tunnettuja miehiä, kirvesmurhattuina. Ensimmäinen pahoinpitely tapahtuu Gotlannissa, joten paikalle hälytetään paikallisen poliisin rikostutkintaväki.

Vaarallinen leikki
on osa Jungstedtin Gotlanti-sarjaa, sinne jonnekin puolenvälin huitteisiin sijoittuva. Tämän luki kuitenkin varsin hyvin yksittäisenä teoksena, henkilöiden elämää avattiin tarpeen mukaan.

Ja itse asiassa tämä oli varsin hyvä, rutiinilla kirjoitettu, ei liikaa monisyisiä solmuja joista kirjoittajakaan ei olisi päässyt selvyyteen. Joskin aavistin murhaajan melko aikaisin ja jotkin lukuisista lyhyistä näkökulista tuntuivat melko tarpeettomilta. Pitkästä aikaa dekkari, jonka loppumisen jälkeen jäi pohtimaan, mitä henkilöille sitten tapahtuukaan.

spacer

Henkäys henkilöistä

Tuon edellisen romaanikässäritekstin jälkeen jäin miettimään sitä minulle helpointa osaa kirjoittamisesta: henkilöitä. (Voit myös loikata horinoiden yli suoraan ohjeistusosioon.)

Olen vahvasti henkilövetoinen kirjoittaja. Kaikki lähtee liikkeelle henkilöstä… tai oikeammin: kaikki saattaa lähteä liikkeelle jostain pienestä kuvasta, sanasta, ajatuksesta, mutta mitään en saa kirjoitettua, jos minulle ei ole selvää kenestä kirjoitan. Toistaiseksi ne ovat tuntuneet toimivan: kirjoja on kritisoitu milloin mistäkin, mutta henkilöhahmoista ei vielä ole valitettu. Toisinaan niitä on jopa kehuttu.

Henkilöni elävät omaa pientä elämäänsä päässäni välillä vuosikausia ennen kuin kirjoitan heistä sanaakaan. Jos koskaan. Juonittelu on vaikeaa… Tiedän, että on kirjailijoita, jotka lähtevät rakentamaan tarinaa sijoittamalla henkilön sopivaan ongelmatilanteeseen, ja katsovat kuinka hän siitä selviää. Se ei toimi minulla, minun päässäni asuvat tyypit eivät tee mitään mielenkiintoista, jos en jo valmiiksi tiedä mitä pitäisi tapahtua ja tökkää heitä hyvin reippaasti sopivaan suuntaan.

Kirjoitusoppaissa on lukuisia ohjeistuksia henkilönrakennukseen. Tee “ystäväkirja” (vaikkapa tähän tyyliin), merkitse muistiin henkilöstä kaikki, mitä hän vihaa, mitä rakastaa, minkä pituinen hän on. Mä olen joskus kokeillut luoda hahmoja tuollaisella muistiinpanotavalla. En saanut aikaan eläviä. Minun pitää ensin päästä sinne tyypin pään sisään. Voin unohtaa hiusten ja silmien värin tai lempiruoan — jos niitä olen koskaan tiennytkään — mutta sitä en unohda millä tapaa henkilö puhuu tai miten kävelee.

Tulen tyttärien ja sen vanhan Vaaleanpunaisen kässärin kanssa kirjoitin kevyitä tavoitteettomia novellintapaisia ihan henkilönrakennustarkoituksessa. Se oli aika tehokasta: tutkailin, kuinka juuri tämä henkilö reagoi tällaisessa tilanteessa. Pistin ne kohtaamaan ongelmia mutta ilman sitä romaaninkasaamisvelvoitetta. Sittemmin olen jostain syystä luopunut moisesta. Nyt annan tyyppien olla luonnoksien keskellä muistikirjassa tai koneen virtuaalisessa pöytälaatikossa. Ja etenkin päässäni.

Kuten monet, kirjoitan uudestaan ja uudestaan samoja teemoja. Myös henkilötasolla huomaan kirjoittavani arkkityyppejä. Samaa henkilöä kerrasta toiseen. Vaikka hahmot eivät lukijasta vaikuttaisi samoilta, pystyn itse suoraan näyttämään evoluution kirjasta, luonnoksesta, novellista toiseen. Toisinaan jopa varastan itseltäni: Iisakinkirkon kolmesta näkökulmahenkilöstä yksi on varioitu ensimmäisen julkaisemani novellin päähenkilöstä. Koska miksi ei?

Piirtäjä

Piirtäminen voi olla toimiva tapa lähestyä hahmoa… jos handlaa piirtämisen. (Kuva: cottonbro / pexels.com)

Joten, jotta tälle kaikelle horinalle muodostuisi jokin pihvi, annan pari vinkkiä siihen, miten ehkä voit rakentaa toimivia fiktiohenkilöitä. Ota ohjeet varauksella, lue, ja sitten voit tehdä ihan toisin.

  • Hyvän romaanihenkilön luomiseksi ei tarvitse heti alussa tietää kaikkea mahdollista kengänkoosta lempiruokaan, ellei se ole tarinallisesti merkittävää. Mieti ennemminkin kuinka tyyppi reagoi ja miksi. Mitä tapahtuu, jos joku antaa sangollisen hämähäkkejä? Entä jos hän kuulee äitinsä kuolleen? Jos työpaikalla järjestetään hänen kunniakseen yllätysjuhlat? Jos naapuri mölyää tai tulee valittamaan mölystä? Henkilö alkaa muuttua eläväksi silloin, kun tiedät kuinka hän toimii erinäisissä hatusta vedetyissä tilanteissa.
  • Kirjoittamallasi kaverilla pitää olla jokin tavoite ja henkilöhistoria. Ainakin niillä, joilla on jokin oikea rooli tarinassa. Edelliseen kohtaan viitaten: tavoite pistää reagoimaan ja henkilöhistoria selittää osaltaan reaktiota. Olen tosin melko kriittinen sen ohjeen suhteen, että jokaisella sivuhahmollakin pitäisi olla erityinen tavoite. Mutta ainakin kaikki keskeiset henkilöt tarvitsevat maaliviivan jota kohden juosta. Muuten ne jäävät ikuisesti juomaan kahvia ja keskustelemaan säästä. Believe me, tiedän mistä puhun. Sen tavoitteen ei tarvitse olla suuren suuri, kunhan sellainen on. Ja se voi muuttua tarinan aikana.
  • Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa muistiin jos ei halua. Romaanin kirjoittamista tapahtuu silloinkin, kun ei kirjoita. Laita toki muistiin asiat joita et missään tapauksessa halua unohtaa. Mutta tunnet sinä ystäväsikin ilman ystäväkirjaa.
  • Kirjoita vain päähenkilöstä alkuun Mary Sue, jos siltä tuntuu. (Varoitus, linkki vie TV Tropes-sivustolle, jonne voi jumiutua esim. viikoksi.) Lukijat pitävät moraalisesti hyvistä hyvistä tyypeistä, joita voi ihailla sopivasti. Lisäksi kirjoittaminen on paljon kivempaa, kun diggaa itse henkilöstään! Sitten kun olet kirjoittanut Mary Suesi, ota puolet osaamisesta pois ja lyö pari todellista heikkoutta sinne sekaan. Maailma on täynnä huipputyyppejä… eivätkä he koskaan kuitenkaan ole täydellisiä saati pärjää ilman yhteisöä siinä ympärillä. Liian täydelliset hahmot eivät ole kiinnostavia. Eivätkä liian virheettömän pahat pahiksetkaan. Ihminen on omituinen, loogisen epälooginen ja omassakin olemisessaan ristiriitainen pakkaus, joka yleensä perustelee tekemisensä itselleen, oli syy ulkopuolelta katsoen hyvä tai ei.
  • Pidä johtoajatuksena se, että kirjoitat ihmistä. Usein kysellään miten kirjoittaisin hyvän miehen / naisen / nuoren / vanhan / keittäjän / poliisin / heteron / homon… Paras tapa välttää stereotypiat henkilöissä on kirjoittaa ihmisiä. Ei niin, että Miestä kirjoittaessa lähtee tyrkkäämään Miehelle kaikenlaisia Miehisiä ajatuksia ja ajanvietteitä. Vaan pitäen mielessä, että olemisen ja kiinnostusten variaatio on valtava todennäköisesti jo lähipiirissäsi. Ihmisyydessä on paljon universaaliutta, ja monesta toiminnasta ja tavasta sitten pitää huolen ympäröivä yhteiskunta. Mutta aina voi kysyä itseltään onko romaanihenkilönä kiinnostavin se, joka toimii juuri niin kuin ympäröivä yhteiskunta vaatii.
  • Ainiin, ja vielä yksi. Kaikkea tietoa henkilöstä ei tarvitse infodumpata lukijalle. Sinä tiedät hahmostasi paljon enemmän kuin lukija. Paljasta syy-seuraussuhteet vain siltä osin kuin on välttämätöntä. Nosta henkilön ulkonäostä esiin vain merkittävä (äläkä välttämättä ensimmäisellä sivulla. En ylipäätään ole ihan varma tarvitseeko kenenkään tietää minkä väriset silmät henkilöllä on. Ellei se ole ainoa sinisilmäinen tyyppi kaupungissa. Tai jos kirjoitat silkkaa romanttista viihdettä…) Ulkonäkökuvauksessa myös toisteisuus puuduttaa. Lukija muistanee hiusten värin, vaikkei sitä joka luvussa mainittaisikaan. Anna tekojen ja reaktioiden kertoa, anna lukijalle aikaa tutustua. Usein liian perusteellinen selittäminen vain etäännyttää. Hahmosta tulee speed date -kumppani, joka koettaa kymmenessä minuutissa kertoa kaiken itsestään ja suvustaan, ja sitten kukaan ei enää jaksa kuunnella.

Siinäpä muutama vinkki. Jos jotain olennaista unohtui tai jos olet ihan eri mieltä asioista, kommenttiboksi huolii kommentteja.

spacer

Miten kässäri syntyy?

Pitkästä aikaa (tosi pitkästä aikaa) kirjoittamista kirjoittamisesta. Tätä voi pitää myös prokrastinointina kässärin muokkaamisesta, mutta siihen palaan myöhemmin. Toisaalla naamakirjassa on välillä puhetta siitä, kuinka romaanikäsikirjoitus pitäisi tehdä. En aio antaa neuvoja, vaan ainoastaa vilkaista näin jälkeenpäin kuinka minun kässärini ovat syntyneet.

Ihan ensiksi: jokaisen prosessi on ollut aivan erilainen.

Ensimmäinen (lyhyt)romaanimittainen kässärini oli se, jonka muinaista kirjoitusblogiani lukeneet saattavat muistaa koodivärinimellä Vaaleanpunainen. Ensimmäistä versiota kirjoitin joskus… 2010? Se oli kevyt chick lit -henkinen rakkaustarina, pitkälti Ranskaan sijoittuva. Kirjoitin sen novellin, tai ehkä kahdenkin, pohjalle ja tarinankaari oli niin selkeänä mielessäni, että pystyin kirjoittamaan jutun “tilkkutäkkinä”. Loin ennalta oikeastaan jokaisen luvun pohjan tiedostoon, ja täytin sitten siitä kohdasta, jota teki sillä hetkellä mieli kirjoittaa. Helppoa. Tehokasta. Lopputulosta on yllättävän monikin lukenut ja kommentoinut ja olen sitä kustantamoillekin tyrkyttänyt. Yhden kustantamon palautteessa todettiin “ei vielä aivan riitä”. Luojan kiitos sitä ei sellaisenaan julkaistu. Sainpahan tehdä rauhassa ensikässärin virheet.

Myös esikoiskirjan kässäriä kirjoitin novellien pohjalle. Itse asiassa Liekki-niminen tarina ilmestyi Osuuskumman Ursula-julkaisussa syksyllä 2012. Silloin tuntui, ettei Naarnin ja Emman tarinaa ollut kerrottu loppuun, joten jatkoin, vaikka sillä kertaa minulla ei ollut aavistusta mihin kaikki johtaisi. Ja voi sanoa, että kirjoittamisen tyylini on pysynyt samana siitä lähtien. Hyppään kylmään veteen ja toivon, että pääsen pois. En välttämättä suosittele. Suunnitelkaa, ihmiset, suunnitelkaa. Niin pääsee paljon helpommalla. Joka tapauksessa, Tulen tyttäriä kirjoitin innolla ja intohimolla. Jos tarina ei ollutkaan ennalta tiedossa, se ilmestyi kuin itsestään. Siinä oli jotain maagista.

Tulen tyttärien loppusivuilla syntyy lapsi. Kohtausta kirjoittaessani tiesin jo, että jos tarina saa jatkoa, tämä kohtaus on merkityksellinen. Niinpä siinä, vielä Tulen tyttäriä editoidessani, luonnostelin alkua käsikirjoitukselle, joka sai koodivärikseen laventelinsinisen. Alku on Sinisen talon noidassa yhä lähes muuttumattomana, muutaman lauseen olen stilisoinut matkan varrella. Kaikki muu sitten onkin muuttunut, osin moneen kertaan. Minulla oli Auri, joka henkilönä oli niin itseriittoinen, ettei halunnutkaan taipua Tulen tyttärien tapaan “saavatko-he-toisensa”-rakkaustarinan protagonistiksi. Alussa minulla oli myös ihastuksen kohde, joka oli yhtä kiinnostava ja luonteikas kuin jalkalamppu… Sinisen talon noita on toki fantasiaromanssi, mutta se on ennen kaikkea kasvutarina, jossa sekä pää- että sivujuonet menivät uusiksi monta kertaa, merkittävimmät sivuhenkilöt vaihtuivat toisiin ja lopusta on olemassa ainakin seitsemän versiota. Välillä kässäri lepäsi vuodenkin verran. Muistan Kirjamessut, joilla eräs kirjailijakollega kysyi, onko Tulen tyttärille tulossa jatkoa. Minä katselin Messuhallin kattoa ja totesin: “Joo, mutta se on jumissa. Siinä on jokin ongelma, joka mun vain pitää oivaltaa, että saan sen joskus valmiiksi.” Niinpä. Ongelma ratkoontui aikanaan, mutta jos edellisen perusteella kuvittelin, että romaanin kirjoittaminen olisi jotenkin helppoa… Se on kyllä sanottava, että näiden kahden romaanin maailma ja henkilöt ovat minulle niin tuttuja, että silloin kun homma eteni hyvin, kirjoittaminen oli melkein automaattista. Naarni varsinkin. Siinä on henkilö, jota tekisi välillä mieli lyödä märällä rätillä, mutta jonka reaktioita minun ei ole tarvinnut koskaan miettiä.

Jos edellisen perusteella kuvittelin, että romaanin kirjoittaminen on jotenkin helppoa…

Sitten… niin sitten se nro 4. Silläkin on koodiväri ja jopa työnimi. Kutsun kässäriä kuitenkin kaikella rakkaudella Iisakinkirkoksi. Aloin kirjoittaa nelosta joskus tuon Sinisen talon noidan lepäillessä jumissa. Alun perin tarkoitus oli tehdä nuortenromaanitrilogian aloitusosa. Vähänpä tiesin. [Tähän sopisi silmiä pyöräyttävä hymiö.] Trilogia on sittemmin muuttunut, kustantajan toiveesta, yhdeksi kirjaksi, ja voin luvata, että kokonaisen trilogian tarinankaaren tiivistäminen yksissä kansissa toimivaksi ja kohtuumittaan ei ole mitenkään itsestään selvä homma. Kun siihen vielä lisätään kyvyttömyyteni yksityiskohtaiseen suunnitteluun ja päivätöitä tekevän perheellisen ihmisen rajallinen kirjoitusaika, kässäriä on veivattu suuntaan jos toiseenkin. Vuositolkulla. Olen menettänyt uskoni moneen kertaan ja hakenut välissä mielipiteitä muualtakin kuin kustannustoimittajalta. Nykyisessä — toivottavasti edes suhteellisen lopullisessa — versiossa yksi sivuhenkilö on pyyhitty pois, toinen on pyyhitty pois ja sitten kuitenkin palautettu henkiin, ja se darling, joka alunperin piti tappaa on yhä kuvioissa. Sekaan jääneiden klaffivirheiden määrä pelottaa jo. Kolme viimeistä lukua odottavat yhä uudelleenkirjoitusta. Tarttunen hommaan, kun saan tämän bloggauksen julkaistua.

Joten, annan nyt yhden ohjeen kuitenkin: älä koskaan ryhdy tekemään laajaa kokonaisuutta kolmella näkökulmahenkilöllä ja kahdessa aikatasossa, ainakaan jos et malta käyttää sen perusteelliseen suunnitteluun paria vuotta ennen kirjoitustyötä.

Seuraavaksi sitten jotain ihan muuta. Jotain lyhyempää, suoraviivaisempaa ja edes vähän suunnitellumpaa. Ehkä rikoskirjallisuutta kaiken tänä vuonna lukemani hengessä. Protagonisti odottaa jo, yksiössään ja helsinkiläisen maaliskuisen räntäsateen keskellä…

spacer

#dekkariviikko …jatkuu

Tuossa aiemmin kesäkuussa lyhytarvioin vuotuiselle dekkariviikolle nipun jännityskirjallisuutta. Koska sitä on tullut luettua senkin jälkeen, niin pidän hyvästä tahdista kiinni ja jatkan lukemistoni esittelyä. Sopivasti juuri näin Dekkarifestivaalin alla. Katsotaan siis, mitä on tullut vastaan.

Kotimaista satoa:

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura, Paholaisen pennut & Tiikerinsilmä

Lehtolaisen romaanit ovat talvella aloittamani Henkivartija-sarjan kolme viimeistä osaa. Itse asiassa kokonaisuus on käsittääkseni aluksi suunniteltu trilogiaksi (Henkivartija, Oikeuden jalopeura ja Paholaisen pennut). Tiikerinsilmä on sarjassa myöhempi lisäys ja siksi varsin itsenäinen teos.

Ehkä siitä itsenäisyydestään johtuen Tiikerinsilmä nousi suosikikseni. Se on eheä kokonaisuus ja kantaa itsellisenä, eikä siinä liiaksi haikailla aiemman perään. Ensimmäiset osat taas koostavat selkeästi trilogian.

Lehtolaisen sarja on suorastaan viihdyttävä. Mainiota trillerihenkistä viihdekirjallisuutta, joka ei edes yritä ottaa itseään kovin vakavasti. Juonenkäänteet ovat välillä huimia ja päähenkilö Hilja ajoittain melkoinen MarySue, mutta väliäkö tuolla kun tarina vetää. En kaipaa pitkitettyjä sarjoja, mutta kyllä minä Hilja Ilveskerosta lukisin vielä romaanin tai kaksikin, jos Lehtolainen sellaisia päättäisi julkaista.

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää & Majakka

Rönnbackan kirjat ovat klassinen esimerkki juonivetoisesta poliisityöhön keskittyvästä dekkarisarjasta. Monessa mielessä laitan ne siis samalle viivalle esimerkiksi keväällä lukemieni Seppo Jokisen Komisario Koskisten kanssa. Tapahtuu rikos, jota poliisiyksikkö käy yhteisvoimin selvittämään. Näissä kirjoissa lukijaa ei kuitenkaan haasteta arvailemaan ja selvittämään mysteeriä yhdessä poliisin kanssa, vaan syylliset ovat alun alkaen tiedossa. Jännite syntyy – jos syntyy – siitä, kuinka rikolliset mahdollisesti saadaan kiinni.

Kaikki mikä kiiltää ansaitsee erikoismaininnan oikeastaan sen takia, että se oli oletettavasti ensimmäinen kokonaan kuuntelemani äänikirja. Nopeatempoinen tarina toimi äänimuodossakin. Suomalaisnuoret päätyvät jalokivimuuleiksi, mutta road trip Euroopassa saa epämääräisiä käänteitä ja päättyy suomalaismetsiin. Nimisokeaa (-kuuroa?) Antti ja Anton keskeisinä henkilöinä onnistuivat kuitenkin välillä hämäämään.

Siinä missä Kaikki mikä kiiltää piti vielä otteessaan temmollaan, Majakka oli vähän pettymys. Tarina jäi turhan helpoksi, mysteerin puuttuminen melkein häiritsi. Vanhan majakan valaisemiseen päättyneestä teekkarijäynästä olisi saanut ehkä ammennettua jotain jännempääkin.

Kirsi Merimaa: Yksinäisyyden puistotie 6

Myllylahti on nyt julkaissut e-kirjastotarjontaan ison määrän takavuosien dekkareita. Sieltä tarttui lukemistooni tämäkin, esitteytekstin mukaan pseudonyymi Kirsi Merimaan (eli Marja Lenneksen ja Pirjo Peltoniemen) yhdeksäs kirja vuodelta 2014.

Romaanin päähenkilö, nelikymppinen Rosa, elää lähiössä työttömänä, kun saa yhtäkkiä kuulla, että on perinyt omituisissa oloissa kuolleelta äidiltään omaisuuden ja etenkin huvilan Espanjassa. Sinne käy siis Rosan tie. Kirjassa pääosin hengataan Aurinkorannikolla ja setvitään loppusivuilla pari murhaa.

Aurinkorannikolla omassa kuplassaan elävästä suomalaisyhteisöstä voisi saada irti vaikka mitä, kauhua myöten, mutta nyt romaani jää aika jäsentämättömäksi espanjanelämän kuvaukseksi. Sama vaivaa muuten useita lukemiani ulkomaille sijoittuvia suomalaisdekkareita: miljöön rakentamiseen käyteään niin paljon paukkuja (ja ihan onnistuneesti), että juoni ja motiivit jäävät sivuseikaksi. Tässäkin murha lopulta ratkeaa muutamalla sivulla ja Espanjan poliisi on masentavan ammattitaidotonta, ennakkoluuloista porukkaa.

Ja taas päähenkilönainen päätyy sänkyyn sen suorastaan tappavan komean mahdollisen rikollisen kanssa.

Patricia G. Bertényi: Salaisuuksien galleria

Bertényin esikoisteos oli minulle yksi viime aikojen suurinta uteliaisuutta herättäneitä kirjoja. Luettuani olen aika kahden vaiheilla, mutta siitä myöhemmin, ensin kirjasta. Salaisuuksien galleria yhdistelee San Fransiscon taidemaailmaa, yksityisetsivädekkaria ja romanttista sateenkaariviihdekirjallisuutta spefitwistiin, joka ei jää vain pintakerrokseksi, vaan lunastaa paikkansa. Tässä oli siis paljon pidettävää: juoni on ihan hauska ja pysyy enimmäkseen kasassa, ja henkilögalleria on välillä suorastaan hulvaton. Romantillinen soutamis-huopaus toimii, kun ymmärtää miten iso osa se on tarinaa, ja… Jackie. Noh, jokainen joka tuntee luku- ja naishahmomakuani ymmärtää miksi Jackie vetosi minuun kerralla. Tietenkin. Uskottavuutta tarinasta ei varsinaisesti kannata hakea, mutta se ei tässä olekaan olennaista. Kunhan mennään kovaa ja välillä aika korkeallakin.

Minä siis olisin voinut pitää kirjasta paljon. Mutta. Nyt käännän sormen osoittamaan etenkin kustantajaa ja kustannustoimitusta (ja tunnen, kuinka kaikki muinaiset kustannustoimittajat mulkoilevat minua): Miksi kirjaa ei ole kielenhuollettu? Enkä edes puhu oikoluvusta, ns. oikeakielisyys oli enimmäkseen kohdillaan, mutta ilmaisun terävöittämisestä. Adjektiivi- ja adverbipaljous oli asia sinänsä, mutta miksi tästä ei ole karsittu lukuisia maneereita? Kaikkia niitä siirreltyjä aurinkolaseja, kähinöitä tai vinoja hymyjä en edes laskenut. Mutta tiedän taatusti, että Jackien silmät ovat siniset (tai jäänsiniset tai turkoosinsiniset…). Se kerrottiin 30 kertaa. Laskin. Lukukokemus vähän kärsii, kun kustannustoimitusmoodi iskee päälle.

Tammi hyvä, tiedän, että kustannusalalla on vaikeaa, mutta teillä on resursseja. Ja esikoiskirjailija jolla on kyky luoda monipolvisia juonia sekä tuntumaa vetävän viihteen kirjoittamiseen! Sellaista kirjailijaa pitäisi paapoa ja karsia tekstistä ne aika esikoistyypilliset maneerit, tehdä timanttinen käyntikortti sen sijaan, että päästää liikkeelle teoksen, jonka kohdalla tuntuu, että kustantajaa ei ole kiinnostanut viimeistely. Yksi ajatuksella tehty läpiluku olisi riittänyt.

Uh. Paasasinpas. Mutta kun huomasin että kirja sai sitoutumaan tunnetasolla, tämä oli monessa mielessä kirja juuri minulle. Piti mukanaan edellämainituista ongelmista huolimatta, ja kaikkien kesken jätettyjen dekkareiden keskellä se on merkki vetävyydestä se.

Mustikoita muilta mailta:

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (suom. Jonna Joskitt-Pöyry)

Tajusin lukemaan alkaessani, että tämä onkin vissiin sarjan toinen osa. Toimii näinkin. Mutta se on sanottava, että norjalaiset ovat outoja.

Aluksi kuvittelin lukevani keskimääräistä kaavamaisempaa viihdekirjaa. Ihan jokainen piirre henkilöiden ulkonäostä kuvattiin ja täytekynää pidettiin huuliraossa (siis missä?).
Sen jälkeen päästiin illalliseen, joka alkaa sanoilla ”Ulf on kertonut että olet impotentti”, ja mahdolliseen itsemurhayritykseen harppuunalla. Jo ensimmäisten n. kolmenkymmenen sivun jälkeen olin varma, että norjalaiset ovat outoja. Eikä tunne hellittänyt kirjan myötä. Tämä ei välttämättä ole moite.

Kirjan päähenkilö on Thorkild Aske, elämässään epäonnistunut ex-poliisi, joka kärsii lääkeriippuvuudesta ja vihaa intohimoisesti Pohjois-Norjaa. Hän päätyy rikosasiantuntijaksi paikalliselle dekkarikuningattarelle ja sitä myöten tutkimaan kahden kadonneen teinitytön tapausta.

Käänteitä riittää. Siperiaan saakka. Itse rikosjuoni sinänsä piti otteessaan, mutten tiedä olisiko kirja ollut niin toimiva kuin oli, jos norjalaiset eivät olisi niin outoja. Jossakin sarjan ensimmäistä osaa, Meren aaveita, kehuttiin paremmaksi. Alkakaa siis siitä. Mutta varautukaa silti outoihin norjalaisiin.

Tina Frennstedt: Lupaus (suom. Stella Vuoma ja Taina Rönkkö)

Tämä taas on sarjan alku. Cold Case -sarjan, eli kai Ruotsissakin käytetään englanninkielisiä termejä. Malmölainen rikostutkija Tess Hjalmarsson päätyy tutkimaan sekä Tanskassa että Ruotsissa tapahtuneita raiskaus- ja murhatapauksia, jotka muistuttavat omituisesti toisiaan. Samalla yksittäinen rikospaikalla oleva valokuva saa Tessin epäilemään, että vuosien takainen selvittämätön teinitytön katoaminen liittyy jotenkin tapauksiin.

Lupaus on vallan lupaava esikoisdekkari. Oikeastaan vasta lopussa syyllistyttiin laahaavuuteen. Henkilökuvaus on inasen karrikoitua ja jopa kliseistä, mutta säilyy siellä jossain uskottavuuden rajoilla. (Ehkä. Kirjan profiloija on samaa sorttia kuin Netflixin Valhalla-murhien jehovantodistaja-traumatisoitunut islantilaispoliisi.) Ja päähenkilönä sateenkaaripoliisi. Jo ihan sen takia luen seuraavankin.

Tim Weaver: Kadonneet jäljet (suom. Maikki Soro)

Tämäkin on sarjan N:s osa, mutta vasta toinen suomennettu. Ei sillä niin väliä, kestää yksittäislukemisen. Tällä kertaa ei seuratakaan poliisia, vaan entistä toimittajaa, nyttemmin yksityisetsivän töitä tekevää David Rakeria. David saa tehtäväkseen etsiä jo useita kuukausia kadoksissa olleen hyvän perheen tyttären Meghanin. Hän saa seurakseen omaa tytärtään etsivän katkeroituneen poliisiin, ja törmää kauhukirurgiin. Ymmärsitte kuvion.

En tiedä oliko juoni kovinkaan poikkeuksellinen, ainakin se oli vallan ennalta-arvattava. Sen sijaan Weaver onnistui pitämään tunnelman niin tiheänä, että luin kirjan parissa illassa. Ei tullut tylsää ei.

Mutta jos olen aiemmin kysynyt, miksi kotimaisissa dekkareissa päähenkilönaiset päätyvät sänkyyn mahdollisen rikollisen kanssa, niin nyt voisin kysyä, miksi ulkomailla dekkareissa katoaa niin pirun paljon (blondeja, valkoisia) teinityttöjä?

spacer

#dekkariviikko 2020

Herättelenpä blogin hetkeksi henkiin näin dekkariviikon ajaksi, kun kerran dekkareita on tullut kevään (ja oikeastaan jo talven) aikana luettua enemmälti. Oikeastaan kaikki alkoi siitä, että sain paikalliselta suomikaverilta pinkan kierrätyskirjoja, joissa oli useampi dekkari. Luin niitä läpi ja huomasin miettiväni kaavoja ja dekkarikliseitä. Minkä jälkeen aloitin Täydellisen Dekkarin metsästyksen. Täydellisyyttä etsin nyt lähinnä kotimaisesta ja ehkä skandinaavisesta tarjonnasta, viime kuukausina etenkin kotimaisten joukosta. Tehtävä tuntuu olevan melkoinen. Suomessa ilmestyy vuosittain ns. kiljoona dekkaria, ja laatu näyttää olevan hyvin vaihteleva. Kun siihen lisätään minun lukijanirsouteni, edes suositukset ja palkinnot eivät välttämättä takaa sitä, että minä viihdyn kirjan parissa.

Mutta, asiaan. Tässä siis luvassa jonkinlainen koontipostaus talven ja kevään urakoinnin sadosta. Nämä eivät ole missään erityisessä paremmuus- saati aakkosjärjestyksessä, mutta kerron kyllä mitkä ovat eniten ilahduttaneet.

Kotimaista satoa, eli osataan meilläkin:

Seppo Jokinen: Hervantalainen & Vihan sukua

Jokisen Komisario Koskinen -sarja on jatkunut jo pienen ikuisuuden, ilmeisen tasaisella kirja per vuosi -tahdilla. Uusin taitaa olla sarjan 24. osa. Hervantalainen ja Vihan sukua ovat molemmat muutaman vuoden takaa, mahdollisesti sitä parempaa Jokista. Ainakin jos Kirsin kirjanurkan arvioihin on luottaminen. Itse en aio koko sarjaa tahkota läpi. Iskisi puutumus jossain välissä. Nämä kuitenkin olivat oikein hyviä ”perusdekkareita”. Tapahtuu rikos (murha) ja poliisit selvittävät sen.

Hervantalainen-romaanin rikokset ovat itse asiassa pahoinpitelyjä. Hervannassa kulkee sarjapahoinpitelijä, joka näyttää valikoivan uhrikseen ihmisiä, jotka jollain tapaa hyväksikäyttävät vanhempiaan. Vihan sukua taas alkaa suorastaan räjähtävästi: Intercity suistuu raiteilta omakotitalon rähjähdyksen takia. Koskinen ei niele terrorismiepäilyjä, etenkään kun löytää naapuritalosta julmasti tapetun pariskunnan.

Jokisen teksti on varmaa, jos nyt ei välttämättä kauhean yllätyksellistä. Ymmärrän silti loistavasti, minkä takia sarjalla on uskolliset faninsa. Jos laatu ei ihan kauheasti notkahtele, Komisario Koskiset ovat varmasti takuutavaraa, kirjoja joiden ilmestymistä odottaa.

Leena Lehtolainen: Henkivartija

kansi HenkivartijaLehtolaisen trillerisarjan päähenkilö on henkivartijana toimiva Hilja Ilveskero (viehkeä nimi, muuten). Tässä ensimmäisessä osassa Hilja irtisanoutuu Moskovassa liikenaisen palveluksesta ilvesturkin takia. Hetkeä myöhemmin suojeltava tapetaan, ja Hilja joutuu tietenkin selvittämään tapausta sekä jopa omaa mahdollista osuuttaan siinä.

Lehtolaisenkin kokemus dekkarikirjailijana näkyy tekstissä. Luin nuorena Maria Kallio -kirjoja pari kolme, mutta sain niistä jotenkin tarpeekseni. Tämä kirja kuitenkin löytyi, hyvä niin, edellä mainitusta kierrätyskirjapinosta. Päähenkilön ja fokuksen vaihto tekee hyvää, vaikka henkilöt melkoisia karikatyyreja ajoittain ovatkin. Sarjan toinen osa on varauksessa e-kirjastosta.

Mutta miksi päähenkilö(nainen) päätyy sänkyyn sen suorastaan tappavan komean mahdollisen rikollisen kanssa?

Terhi Nikulainen: Menneisyyteen tatuoitu

Tatuoija murhataan työhuoneeseensa ja rikoksen jäljet johtavat aina sotavuosiin saakka. Vielä on hengissä niitä, jotka sotia muistavat. Rikosta ratkaisemassa on Vera Ranta, venäläistaustainen ylikomisario.

Kirjalla oli paljon mahdollisuuksia olla hyvinkin kiinnostava teos, ja etenkin Veralla olla kiinnostava henkilöhahmo, mutta valitettavasti en oikein saanut kokonaisuudesta otetta. Huomasin jääväni kiinni sivuseikkoihin: Veran pukeutumisen korostamiseen, murhaajan-ajatus -välispiikkeihin ja jälleen siihen, miksi kummassa päähenkilö päätyy sänkyyn sen suorastaan tappavan komean mahdollisen rikollisen kanssa. Parhaimmillaan kirja oli menneisyyteen sijoittuneessa osuudessa, se toimi suorastaan itsellisenä. Niille, jotka kaipaavat sota-ajan kuvauksia dekkareihinsa.

Eva Frantz: Sininen huvila & Kahdeksas neito (suom. Ulla Lempinen)

Ruotsinkieliseen pieneen rannikkokaupunkiin sijoittuvan Anna Glad -sarjan toinen osa (Kahdeksas neito) sai vuonna 2019 Vuoden johtolanka -palkinnon. Minä sen sijaan viihdyin paremmin sarjan aloittavan Sinisen huvilan parissa. Se oli suorastaan erinomainen dekkari! Eikä siinä itse asiassa edes tapahdu surmaa, vain moisen yritys. Toimivia henkilöitä (ja se dekkareiden heteronormatiivisuuden keskellä kovasti kaipaamani sateenkaaritwistikin seassa), tarpeeksi monipolvinen juoni… jos nyt taas vähän jälleen murhaajan ajatuksia siellä seassa. Valuvirheet olivat kuitenkin niin pieniä, että niistä ei kannata turhaan nillittää, kirja veti mukanaan aamuyöhön saakka. Eikä Anna Glad päädy sänkyyn oletetun rikollisen kanssa!

Kahdeksas neito, jossa avantouimarin hukkuminen vie poliisitutkinnan sisäoppilaitokseen, oli mielestäni hieman hajanaisempi. Ihmissuhdekuviot (niin pari- kuin muut tärkeät suhteet) korostuivat turhan paljon juonen kustannuksella. Mutta luin innolla silti, ja aion lukea kolmannenkin osan, kunhan se suomeksi syksyllä ilmestyy.

Pitää vielä kehaista Ulla Lempisen suomennosta, joka on tavattoman luonteva. Suorastaan unohdin, että luen käännöskirjaa.

Tiina Martikainen: Surmanpolku

Paikallinen lämpöpumppuyrittäjä surmataan lenkkipolulla. Vaan onko takana suhdesekoiluja vai huumekuvioita? Teos on ilmeisesti sarjan kolmas osa, mutta mukaan pääsi suhteellisen kivuttomasti näin kesken kaikenkin. Päähenkilönä on Hanna Vainio, rikosylikonstaapeli ja poliisikoiraohjaaja. Mikä oli sinänsä virkistävää, poliisikoiraa on ”sivuhenkilönä” harvemmin nähty.

Surmanpolusta jäi päällimmäiseksi fiilikseksi tietynlainen arkisuus. Ei välttämättä negatiivisessa mielessä, mutta lähinnä siltä pohjalta, että kirjassa ei lähdetty kovin mielikuvituksellisille kiemuroille. Tutkimusta avataan välillä turhankin perinpohjaisesti, kirjan yleinen tahti säilyy verkkaisena. Jos kaipaa suhteellisen veretöntä ja kidutuksetonta dekkaria, tätä voi kokeilla. Ei ole noiria tämä, ei, enemmän viistää sinne cozy crimen suuntaan.

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu

Nuoruudenystävänsä takia ylikonstaapeli sotkeutuu haluamattaan murhakuvioihin ja jopa kansainväliseen rikollisuuteen.

Sinun puolestasi vuodatettu on ehkä kevään suurimmin otsikoin ja lehtijutuin mainostettu dekkari. Hyvät otsikot ovat taatut, kun kirjoitustyöhön käyvä ihminen on siviiliammatiltaan poliisi.
Riskostutkimus- ja poliisintyön kuvaus olikin ajoittain suorastaan oppikirjamaisen tarkkaa.

Esikoiskirjana Sinun puolestasi vuodatettu on aivan pätevä pakkaus: ei ehkä Täydellinen Dekkari, mutta vaivatta luettu. Muutamat ontumiset – esim. sivuhenkilöiden elämäntapahtumien irtonaisuus ja ylipäätään se, ettei kukaan oikein noussut kirjassa primus motoriksi – todennäköisesti karsiintuvat seuraavan myötä. Miinuksen saa silti varsin avoimeksi jätetty loppu: tässä tavallaan pakotetaan lukemaan seuraava osa, ratkaisu, jota en itse lukijana välttämättä arvosta.

Antti Tuomainen: Parantaja

Tuomaisen kehuttu ja laajalti käännetty teos on itse asiassa spefitrilleri, joka sijoittuu ilmastonmuutoksen takia veden alle jääneeseen Helsinkiin. Kirjan päähenkilö etsii kadonnutta vaimoaan ja vähitellen käy ilmi, että ”Parantajan” tekemät murhat liittyvät jotenkin päähenkilön vaimon katoamiseen.

Kirjan kieli ja tarinankuljetus olivat jouhevia, mutta kaipasin sekä tarinalta että spekulatiivisilta elementeiltä lisää syvyyttä. Tuntui, että asiat selvisivät varsin itsestään, johtolangat ikään kuin tuotiin päähenkilön eteen. Lukukokemuksena kuitenkin ihan ok.

Juha Rautaheimo: Hermo – murharyhmän mies

Tämä ei ole dekkari. Mutta menkööt silti dekkariviikon suositukseksi, ollaan nimittäin true crimen ytimessä. Kirjassa Juha Rautaheimo muistelee 40-vuotista uraansa Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikössä, eli tuttavallisemmin murharyhmässä. Tartuin kirjaan pienellä epäilyksellä, muistelmat ja true crime eivät ole ominta kirjallisuuttani, ja muistelmien tekstin taso yleensä vaihtelee huimasti.

Epäilykseni joutivat sivuun, kirjahan on mainio! Sujuvasti kirjoitettu ja kaiken lisäksi mielenkiintoinen. Oiva lahja jokaiselle, joka on jo kahlannut Pohjolan poliisi muistelee -sarjan läpi.

Mutta yksi kysymys jää kutittamaan: Mitkä ovatkaan taksimurhan pohjimmaiset motiivit?

Skandidekkarit, eli ei dekkariviikkoa ilman Nordic Noiria:

Anna Jansson: Vaitelias jumala & Kalpeat ja kuolleet (suom. Jaana Nikula)

Nämäkin olivat kierrätyskirjapinossa, pehmeäkantisena yhteisniteenä. Luin molemmat, koska siinä olivat, muuten olisin todennäköisesti jättänyt ensimmäiseen.

Vaitelias jumala sekoittaa skandimytologiaa mt-ongelmaiseen murhaajaan ja marssittaa esiin verisiä murhia ja tapettuja eläimiä. Kokonaisuus oli hämmentävän dekkarikliseinen, vaikka Suuri Käänne olikin lopulta onnistuneen kekseliäs.

Kalpeat ja kuolleet -romaanissa puutarhurin puoliso katoaa, ja sitten alkaa sataa ruumiita. Puoliso pysyy kateissa. Itse asiassa Kalpeat ja kuolleet oli näistä kahdesta parempi, vaikkei oikein osannut päättää, halusiko olla omilla jaloillaan seisova dekkari vai osa sarjaa. Kerronnan fokus harhaili oudosti.

Camilla Grebe: Lemmikki (suom. Sari Kumpulainen)

Ruotsalaisesta pikkukylästä löytyy ensin lapsen pääkallo. Sitten muutamaa vuotta myöhemmin samalta paikalta löytyy kuollut nainen. Pääkallon aikanaan löytänyt teinityttö on kasvanut aikuiseksi, ja joutuu nyt rikospoliisina palaamaan kotikyläänsä selvittämään tappoa, yhdessä muistisairaudesta kärsivän profiloijan kanssa. Seassa on kunnon ruotsalaistyyliin annos yhteiskunnallista kannanottoa.

Lemmikki on saanut pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon vuonna 2017, joten odotin jotain vahvaa. Odotukseni hieman lässähtivät. Ei kirja missään tapauksessa huono ole, pahenevista muistiongelmista kärsivä Hanne on jopa kekseliäs hahmo. Tarina on kuitenkin melko kaavamainen ja sisältää erään jännityksenrakennus-inhokkini: sen, kuinka keskeinen henkilö ei millään halua kertoa tiedoistaan tai löydöksistään poliisille, vaan jää puljaamaan asiaa itse. Sitä ei oikein voi edes perustella kyseisen henkilön teini-ikäisyydellä.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty (suom. Hanna Arvonen)

Lukemisesta on jo tovi, joten jouduin ihan googlaamaan, että mitä tässä tapahtuikaan. Siis: Maahanmuuttoviraston johtaja löydetään kuolleeksi ammuttuna talostaan. Talosta löytyy myös lapsen kädenjälkiä, vaikka siellä ei asu lapsia. Tapauksen myötä syyttäjä Jana Berzelius joutuu kohtaamaan menneisyytensä.

Scheppin esikoisromaani on kuuluisa ”tuhkimotarina”. Kirja, joka ei kelvannut kustantamoille, mutta saavutti menestyksen omakustanteena. Valitettavasti tämä oli aika heikko. Mikä oli ikävää, sillä Jana Berzeliuksella oli kaikki ainekset olla todella kiinnostava hahmo. Pidän omintakeisista, kylmistäkin naishahmoista, joten Jana oli ehkä se, mikä sai minut lukemaan loppuun saakka. Mutta tarina kärsi epäuskottavuudesta, tuskaisesta ennalta-arvattavuudesta ja ihan liioista aineksista… siis todennäköisesti ylipäätään kustannustoimittamattomuudesta.

Summa summarum: vaikka Suomeen olettaisi päätyvän käännöstarjontana ne parhaat skandidekkarit, niin toistaiseksi (ja aiemman hyvin hämmentyneen Läckberg-kokemukseni perusteella) kotimaiset voittavat omassa lukemistossani kaksi-nolla. Hyvä te, ei tartte hävetä tässä seurassa. En minä kaikkea aloittamaani suomalaistakaan ole loppuun lukenut, mutta kuvittelisi, että käännöskirjoilla olisi paljon tiukempi seula. Tai noh, kevään paras on ollut suomenruotsalainen, joten ehkä se kieli kuitenkin vaikuttaa johonkin…

spacer

Laventelinsininen kirjatraileri

Tällainen siitä sitten tuli, kirjatrailerista ensi kesällä ilmestyvälle.

Jos tarkkoja ollaan, niin laventelia kirjassa vain sivutaan yhdessä keskustelussa, mutta koska se on aivan viime metreille saakka ollut kässärin työnimi ja koodiväri, niin pakko oli tunkea vähän laventeleja kirjatraileriinkin.

Nauttikaa. Myös kirjasta sitten, kun sitä saa.

Sitä odotellessa voitte käydä hakemassa Tulen tyttäriä luettavaksi ilmaisena e-kirjana

spacer

Tulen tyttäriä e-kirjana — ilmaiseksi!

Ensi kesänä – kaikella todennäköisyydellä heinäkuun alussa – ilmestyy Sinisen talon noita.

Sinisen talon noita

kansi: Anu Korpinen

Auri on 17-vuotias ja kaupungin vahvimpia parantajia. Hänestä tulee aikanaan maimo, aivan kuten isoäidistään, jonka opissa hän on ollut pikkutytöstä lähtien. Tulevaisuus on selkeä, Auria varten piiretty polku.

    Nelvikan ulkopuolella kylät ja kaupungit täyttyvät pakolaisista, jotka sekoittavat arkea. Aurin arki sekoittuu kuitenkin pääasiassa miehestä, joka tuoksuu kuparilta ja sulavalta lumelta.

Sinisen talon noita on itsenäinen jatko Tulen tyttärille, mutta koska henkilöt ovat jo Tulen tyttäristä tuttuja, niin kirja toiminee parhaiten, jos TT on luettuna.

Siksipä Tulen tyttäriä on jaossa ilmaisena e-kirjana (ePub, 2 Mt) ainakin sinne heinäkuulle saakka: *Tässä linkissä*.
Käy noutamassa omasi!

Tulen tyttäriä epub-mainos

spacer