Blogi

#dekkariviikko 2020

Herättelenpä blogin hetkeksi henkiin näin dekkariviikon ajaksi, kun kerran dekkareita on tullut kevään (ja oikeastaan jo talven) aikana luettua enemmälti. Oikeastaan kaikki alkoi siitä, että sain paikalliselta suomikaverilta pinkan kierrätyskirjoja, joissa oli useampi dekkari. Luin niitä läpi ja huomasin miettiväni kaavoja ja dekkarikliseitä. Minkä jälkeen aloitin Täydellisen Dekkarin metsästyksen. Täydellisyyttä etsin nyt lähinnä kotimaisesta ja ehkä skandinaavisesta tarjonnasta, viime kuukausina etenkin kotimaisten joukosta. Tehtävä tuntuu olevan melkoinen. Suomessa ilmestyy vuosittain ns. kiljoona dekkaria, ja laatu näyttää olevan hyvin vaihteleva. Kun siihen lisätään minun lukijanirsouteni, edes suositukset ja palkinnot eivät välttämättä takaa sitä, että minä viihdyn kirjan parissa.

Mutta, asiaan. Tässä siis luvassa jonkinlainen koontipostaus talven ja kevään urakoinnin sadosta. Nämä eivät ole missään erityisessä paremmuus- saati aakkosjärjestyksessä, mutta kerron kyllä mitkä ovat eniten ilahduttaneet.

Kotimaista satoa, eli osataan meilläkin:

Seppo Jokinen: Hervantalainen & Vihan sukua

Jokisen Komisario Koskinen -sarja on jatkunut jo pienen ikuisuuden, ilmeisen tasaisella kirja per vuosi -tahdilla. Uusin taitaa olla sarjan 24. osa. Hervantalainen ja Vihan sukua ovat molemmat muutaman vuoden takaa, mahdollisesti sitä parempaa Jokista. Ainakin jos Kirsin kirjanurkan arvioihin on luottaminen. Itse en aio koko sarjaa tahkota läpi. Iskisi puutumus jossain välissä. Nämä kuitenkin olivat oikein hyviä ”perusdekkareita”. Tapahtuu rikos (murha) ja poliisit selvittävät sen.

Hervantalainen-romaanin rikokset ovat itse asiassa pahoinpitelyjä. Hervannassa kulkee sarjapahoinpitelijä, joka näyttää valikoivan uhrikseen ihmisiä, jotka jollain tapaa hyväksikäyttävät vanhempiaan. Vihan sukua taas alkaa suorastaan räjähtävästi: Intercity suistuu raiteilta omakotitalon rähjähdyksen takia. Koskinen ei niele terrorismiepäilyjä, etenkään kun löytää naapuritalosta julmasti tapetun pariskunnan.

Jokisen teksti on varmaa, jos nyt ei välttämättä kauhean yllätyksellistä. Ymmärrän silti loistavasti, minkä takia sarjalla on uskolliset faninsa. Jos laatu ei ihan kauheasti notkahtele, Komisario Koskiset ovat varmasti takuutavaraa, kirjoja joiden ilmestymistä odottaa.

Leena Lehtolainen: Henkivartija

kansi HenkivartijaLehtolaisen trillerisarjan päähenkilö on henkivartijana toimiva Hilja Ilveskero (viehkeä nimi, muuten). Tässä ensimmäisessä osassa Hilja irtisanoutuu Moskovassa liikenaisen palveluksesta ilvesturkin takia. Hetkeä myöhemmin suojeltava tapetaan, ja Hilja joutuu tietenkin selvittämään tapausta sekä jopa omaa mahdollista osuuttaan siinä.

Lehtolaisenkin kokemus dekkarikirjailijana näkyy tekstissä. Luin nuorena Maria Kallio -kirjoja pari kolme, mutta sain niistä jotenkin tarpeekseni. Tämä kirja kuitenkin löytyi, hyvä niin, edellä mainitusta kierrätyskirjapinosta. Päähenkilön ja fokuksen vaihto tekee hyvää, vaikka henkilöt melkoisia karikatyyreja ajoittain ovatkin. Sarjan toinen osa on varauksessa e-kirjastosta.

Mutta miksi päähenkilö(nainen) päätyy sänkyyn sen suorastaan tappavan komean mahdollisen rikollisen kanssa?

Terhi Nikulainen: Menneisyyteen tatuoitu

Tatuoija murhataan työhuoneeseensa ja rikoksen jäljet johtavat aina sotavuosiin saakka. Vielä on hengissä niitä, jotka sotia muistavat. Rikosta ratkaisemassa on Vera Ranta, venäläistaustainen ylikomisario.

Kirjalla oli paljon mahdollisuuksia olla hyvinkin kiinnostava teos, ja etenkin Veralla olla kiinnostava henkilöhahmo, mutta valitettavasti en oikein saanut kokonaisuudesta otetta. Huomasin jääväni kiinni sivuseikkoihin: Veran pukeutumisen korostamiseen, murhaajan-ajatus -välispiikkeihin ja jälleen siihen, miksi kummassa päähenkilö päätyy sänkyyn sen suorastaan tappavan komean mahdollisen rikollisen kanssa. Parhaimmillaan kirja oli menneisyyteen sijoittuneessa osuudessa, se toimi suorastaan itsellisenä. Niille, jotka kaipaavat sota-ajan kuvauksia dekkareihinsa.

Eva Frantz: Sininen huvila & Kahdeksas neito (suom. Ulla Lempinen)

Ruotsinkieliseen pieneen rannikkokaupunkiin sijoittuvan Anna Glad -sarjan toinen osa (Kahdeksas neito) sai vuonna 2019 Vuoden johtolanka -palkinnon. Minä sen sijaan viihdyin paremmin sarjan aloittavan Sinisen huvilan parissa. Se oli suorastaan erinomainen dekkari! Eikä siinä itse asiassa edes tapahdu surmaa, vain moisen yritys. Toimivia henkilöitä (ja se dekkareiden heteronormatiivisuuden keskellä kovasti kaipaamani sateenkaaritwistikin seassa), tarpeeksi monipolvinen juoni… jos nyt taas vähän jälleen murhaajan ajatuksia siellä seassa. Valuvirheet olivat kuitenkin niin pieniä, että niistä ei kannata turhaan nillittää, kirja veti mukanaan aamuyöhön saakka. Eikä Anna Glad päädy sänkyyn oletetun rikollisen kanssa!

Kahdeksas neito, jossa avantouimarin hukkuminen vie poliisitutkinnan sisäoppilaitokseen, oli mielestäni hieman hajanaisempi. Ihmissuhdekuviot (niin pari- kuin muut tärkeät suhteet) korostuivat turhan paljon juonen kustannuksella. Mutta luin innolla silti, ja aion lukea kolmannenkin osan, kunhan se suomeksi syksyllä ilmestyy.

Pitää vielä kehaista Ulla Lempisen suomennosta, joka on tavattoman luonteva. Suorastaan unohdin, että luen käännöskirjaa.

Tiina Martikainen: Surmanpolku

Paikallinen lämpöpumppuyrittäjä surmataan lenkkipolulla. Vaan onko takana suhdesekoiluja vai huumekuvioita? Teos on ilmeisesti sarjan kolmas osa, mutta mukaan pääsi suhteellisen kivuttomasti näin kesken kaikenkin. Päähenkilönä on Hanna Vainio, rikosylikonstaapeli ja poliisikoiraohjaaja. Mikä oli sinänsä virkistävää, poliisikoiraa on ”sivuhenkilönä” harvemmin nähty.

Surmanpolusta jäi päällimmäiseksi fiilikseksi tietynlainen arkisuus. Ei välttämättä negatiivisessa mielessä, mutta lähinnä siltä pohjalta, että kirjassa ei lähdetty kovin mielikuvituksellisille kiemuroille. Tutkimusta avataan välillä turhankin perinpohjaisesti, kirjan yleinen tahti säilyy verkkaisena. Jos kaipaa suhteellisen veretöntä ja kidutuksetonta dekkaria, tätä voi kokeilla. Ei ole noiria tämä, ei, enemmän viistää sinne cozy crimen suuntaan.

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu

Nuoruudenystävänsä takia ylikonstaapeli sotkeutuu haluamattaan murhakuvioihin ja jopa kansainväliseen rikollisuuteen.

Sinun puolestasi vuodatettu on ehkä kevään suurimmin otsikoin ja lehtijutuin mainostettu dekkari. Hyvät otsikot ovat taatut, kun kirjoitustyöhön käyvä ihminen on siviiliammatiltaan poliisi.
Riskostutkimus- ja poliisintyön kuvaus olikin ajoittain suorastaan oppikirjamaisen tarkkaa.

Esikoiskirjana Sinun puolestasi vuodatettu on aivan pätevä pakkaus: ei ehkä Täydellinen Dekkari, mutta vaivatta luettu. Muutamat ontumiset – esim. sivuhenkilöiden elämäntapahtumien irtonaisuus ja ylipäätään se, ettei kukaan oikein noussut kirjassa primus motoriksi – todennäköisesti karsiintuvat seuraavan myötä. Miinuksen saa silti varsin avoimeksi jätetty loppu: tässä tavallaan pakotetaan lukemaan seuraava osa, ratkaisu, jota en itse lukijana välttämättä arvosta.

Antti Tuomainen: Parantaja

Tuomaisen kehuttu ja laajalti käännetty teos on itse asiassa spefitrilleri, joka sijoittuu ilmastonmuutoksen takia veden alle jääneeseen Helsinkiin. Kirjan päähenkilö etsii kadonnutta vaimoaan ja vähitellen käy ilmi, että ”Parantajan” tekemät murhat liittyvät jotenkin päähenkilön vaimon katoamiseen.

Kirjan kieli ja tarinankuljetus olivat jouhevia, mutta kaipasin sekä tarinalta että spekulatiivisilta elementeiltä lisää syvyyttä. Tuntui, että asiat selvisivät varsin itsestään, johtolangat ikään kuin tuotiin päähenkilön eteen. Lukukokemuksena kuitenkin ihan ok.

Juha Rautaheimo: Hermo – murharyhmän mies

Tämä ei ole dekkari. Mutta menkööt silti dekkariviikon suositukseksi, ollaan nimittäin true crimen ytimessä. Kirjassa Juha Rautaheimo muistelee 40-vuotista uraansa Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikössä, eli tuttavallisemmin murharyhmässä. Tartuin kirjaan pienellä epäilyksellä, muistelmat ja true crime eivät ole ominta kirjallisuuttani, ja muistelmien tekstin taso yleensä vaihtelee huimasti.

Epäilykseni joutivat sivuun, kirjahan on mainio! Sujuvasti kirjoitettu ja kaiken lisäksi mielenkiintoinen. Oiva lahja jokaiselle, joka on jo kahlannut Pohjolan poliisi muistelee -sarjan läpi.

Mutta yksi kysymys jää kutittamaan: Mitkä ovatkaan taksimurhan pohjimmaiset motiivit?

Skandidekkarit, eli ei dekkariviikkoa ilman Nordic Noiria:

Anna Jansson: Vaitelias jumala & Kalpeat ja kuolleet (suom. Jaana Nikula)

Nämäkin olivat kierrätyskirjapinossa, pehmeäkantisena yhteisniteenä. Luin molemmat, koska siinä olivat, muuten olisin todennäköisesti jättänyt ensimmäiseen.

Vaitelias jumala sekoittaa skandimytologiaa mt-ongelmaiseen murhaajaan ja marssittaa esiin verisiä murhia ja tapettuja eläimiä. Kokonaisuus oli hämmentävän dekkarikliseinen, vaikka Suuri Käänne olikin lopulta onnistuneen kekseliäs.

Kalpeat ja kuolleet -romaanissa puutarhurin puoliso katoaa, ja sitten alkaa sataa ruumiita. Puoliso pysyy kateissa. Itse asiassa Kalpeat ja kuolleet oli näistä kahdesta parempi, vaikkei oikein osannut päättää, halusiko olla omilla jaloillaan seisova dekkari vai osa sarjaa. Kerronnan fokus harhaili oudosti.

Camilla Grebe: Lemmikki (suom. Sari Kumpulainen)

Ruotsalaisesta pikkukylästä löytyy ensin lapsen pääkallo. Sitten muutamaa vuotta myöhemmin samalta paikalta löytyy kuollut nainen. Pääkallon aikanaan löytänyt teinityttö on kasvanut aikuiseksi, ja joutuu nyt rikospoliisina palaamaan kotikyläänsä selvittämään tappoa, yhdessä muistisairaudesta kärsivän profiloijan kanssa. Seassa on kunnon ruotsalaistyyliin annos yhteiskunnallista kannanottoa.

Lemmikki on saanut pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon vuonna 2017, joten odotin jotain vahvaa. Odotukseni hieman lässähtivät. Ei kirja missään tapauksessa huono ole, pahenevista muistiongelmista kärsivä Hanne on jopa kekseliäs hahmo. Tarina on kuitenkin melko kaavamainen ja sisältää erään jännityksenrakennus-inhokkini: sen, kuinka keskeinen henkilö ei millään halua kertoa tiedoistaan tai löydöksistään poliisille, vaan jää puljaamaan asiaa itse. Sitä ei oikein voi edes perustella kyseisen henkilön teini-ikäisyydellä.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty (suom. Hanna Arvonen)

Lukemisesta on jo tovi, joten jouduin ihan googlaamaan, että mitä tässä tapahtuikaan. Siis: Maahanmuuttoviraston johtaja löydetään kuolleeksi ammuttuna talostaan. Talosta löytyy myös lapsen kädenjälkiä, vaikka siellä ei asu lapsia. Tapauksen myötä syyttäjä Jana Berzelius joutuu kohtaamaan menneisyytensä.

Scheppin esikoisromaani on kuuluisa ”tuhkimotarina”. Kirja, joka ei kelvannut kustantamoille, mutta saavutti menestyksen omakustanteena. Valitettavasti tämä oli aika heikko. Mikä oli ikävää, sillä Jana Berzeliuksella oli kaikki ainekset olla todella kiinnostava hahmo. Pidän omintakeisista, kylmistäkin naishahmoista, joten Jana oli ehkä se, mikä sai minut lukemaan loppuun saakka. Mutta tarina kärsi epäuskottavuudesta, tuskaisesta ennalta-arvattavuudesta ja ihan liioista aineksista… siis todennäköisesti ylipäätään kustannustoimittamattomuudesta.

Summa summarum: vaikka Suomeen olettaisi päätyvän käännöstarjontana ne parhaat skandidekkarit, niin toistaiseksi (ja aiemman hyvin hämmentyneen Läckberg-kokemukseni perusteella) kotimaiset voittavat omassa lukemistossani kaksi-nolla. Hyvä te, ei tartte hävetä tässä seurassa. En minä kaikkea aloittamaani suomalaistakaan ole loppuun lukenut, mutta kuvittelisi, että käännöskirjoilla olisi paljon tiukempi seula. Tai noh, kevään paras on ollut suomenruotsalainen, joten ehkä se kieli kuitenkin vaikuttaa johonkin…

spacer

Laventelinsininen kirjatraileri

Tällainen siitä sitten tuli, kirjatrailerista ensi kesällä ilmestyvälle.

Jos tarkkoja ollaan, niin laventelia kirjassa vain sivutaan yhdessä keskustelussa, mutta koska se on aivan viime metreille saakka ollut kässärin työnimi ja koodiväri, niin pakko oli tunkea vähän laventeleja kirjatraileriinkin.

Nauttikaa. Myös kirjasta sitten, kun sitä saa.

Sitä odotellessa voitte käydä hakemassa Tulen tyttäriä luettavaksi ilmaisena e-kirjana

spacer

Tulen tyttäriä e-kirjana — ilmaiseksi!

Ensi kesänä – kaikella todennäköisyydellä heinäkuun alussa – ilmestyy Sinisen talon noita.

Sinisen talon noita

kansi: Anu Korpinen

Auri on 17-vuotias ja kaupungin vahvimpia parantajia. Hänestä tulee aikanaan maimo, aivan kuten isoäidistään, jonka opissa hän on ollut pikkutytöstä lähtien. Tulevaisuus on selkeä, Auria varten piiretty polku.

    Nelvikan ulkopuolella kylät ja kaupungit täyttyvät pakolaisista, jotka sekoittavat arkea. Aurin arki sekoittuu kuitenkin pääasiassa miehestä, joka tuoksuu kuparilta ja sulavalta lumelta.

Sinisen talon noita on itsenäinen jatko Tulen tyttärille, mutta koska henkilöt ovat jo Tulen tyttäristä tuttuja, niin kirja toiminee parhaiten, jos TT on luettuna.

Siksipä Tulen tyttäriä on jaossa ilmaisena e-kirjana (ePub, 2 Mt) ainakin sinne heinäkuulle saakka: *Tässä linkissä*.
Käy noutamassa omasi!

Tulen tyttäriä epub-mainos

spacer

Kirjasuosituksia joulusta toipumiseen

Nonnih, kunhan joulu ja lahjapaniikki ovat menneet, voimme keskittyä lukemaan kirjoja (niitähän voi lukea muutoinkin kuin lahjoiksi saatuina).

Loman huvitukseksi tai vaikka uutta vuotta aloittamaan pieni lista tänä vuonna lukemistani Hyvistä Kirjoista, ei-missään-järjestyksessä. Nämä ovat isolta osin 2018 tai 2017 ilmestyneitä. Kauheaa miten omakin lukemisto lipsuu uutuuksiin. Mutta ei anneta sen nyt häiritä, vaan keskitytään asiaan:

Nonna Wasiljeff – Loukkupoika

Kirja, jota odotin innolla ja joka täytti odotukseni. Esikoiskirjailijuus näkyy teoksessa freešiytenä, ei suinkaan amatöörimäisyytenä. Dystooppista fantasiaa, ilman sitä nälkäoutolintupeleistä tuttua maailmanpelastamis-yli-ihmisyyttä. Vaikka toki luonnokkaat vähän yli-ihmisiä ovatkin. Jatkoa seuraa v. 2019.

Anna Kaija – Kristallin lapset -sarja

Neliosaiseksi suunniteltu sarja, josta on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa. Ensimmäisen kirjan pienen hapuilun jälkeen sarja lyö kantapäänsä tiukasti fantasiaperinteeseen, tapahtumiin ja tunteisiin tulee lisäkierroksia, ja kirjat ovat ihanan pehmeää lomaluettavaa. Sisältävät myös vuoden fanityttökuolaushahmoni. Varron päätösosaa kohtuullisella kärsimättömyydellä!

Elina Rouhiainen – Muistojenlukija

Minulla on jokin ongelma suurelti kehuttujen ja palkittujen kirjojen kanssa, mutta Muistojenlukijan kohdalla jouduin toteamaan epäluuloni vääriksi. Kirja on vahvaa ja valloittavaa urbaania fantasiaa, ja vaikka sanoma onkin ajoittain hiukkasen alleviivaava, viihdyin Muistojenlukijan parissa hirveän hyvin. Jatko-osa on vielä lukulistalla, mutta eiköhän se pian tule sopivasti vastaan.

Loukkupoika / Maan mahti / Muistojenlukija

Pauliina Vanhatalo – Keskivaikea vuosi

Olen huono lukemaan elämäkertoja tai autofiktiota, mutta tämä osui ja upposi, ajoittain pelottavankin lähelle. Keskivaikea vuosi on myös kirjana erinomainen näyte siitä, kuinka periaatteessa tylsästä aiheesta (taviselämästä) voi saada hyvää kirjallisuutta, kun sitä käsittelee osaavan kaunokirjallisesti.

Sini Helminen – Väkiveriset-sarja

En tiedä onko kirja(sarja)lle yleisesti ottaen hyväksi tulla verratuksi toiseen kirja(sarja)an, mutta Väkiveriset mainitessa on nostettava lukusuositukseksi myös Mervi Heikkilän Louhi-sarja. Molemmissa on teini-ikäisiä päähenkilöitä, nykyarkeen sekoittuvaa suomalaista mytologiaa, lyhyt mitta ja heikommallekin lukijalle sopiva rakenne. Siitä huolimatta ne viihdyttävät tällaista kokeneempaa aikuislukijaakin. Helmisen kirjoista suosikkini on tähän mennessä ollut kakkososa Kiven sisässä, joka suorastaan yllätti vetävyydellään, vaikka aika ajoin huideltiinkin uskottavuuden rajoilla. Hei, ei kirjallisuuden tarvitse aina vakava juttu olla!

Laura Honkasalo – Vie minut jonnekin

Haluatko lomalukemistoosi viihdettä? Siinä tapauksessa uskallan suositella Honkasalon tuoreinta romaania. Vie minut jonnekin on varmaotteinen ja teemoiltaan vakavampi kuin kansi ja esittely antavat olettaa, silti tyyliltään kivan viihteellisen ennalta-arvattava, kuten lajiin kuuluu. Tiukasti ajassa kiinni. Kolmikymppisille, jotka tempoilevat yhteiskunnan vaatimusten ja nuoruushaaveiden ristivedossa.

Keskivaikea vuosi / Kiven sisässä / Vie minut jonnekin

Inna Airola – Kaaren kertomus

Vallan omaääninen fantasiakirja, jonka persoonalliseen poljentoon kestää hetken päästä sisään, mutta joka palkitsee lukijansa. Päähenkilö Kaare on varsin rohkea valinta päähenkilöksi: vätys, jota tekee useamman kerran mieli lyödä rätillä naamaan. Jo sen takia tarina jättää nälkäiseksi ja haluamaan seuraavaa osaa (jonka muuten hankin eilen. Koboni on syönyt pitkän liudan e-kirjoja.) Niin, ja Kaaren kertomuksessa on kylmä. Suosittelen luettavaksi takkatulen ääressä tai ainakin peiton alla.

J.S. Meresmaa – Ursiini-sarja

Tämä nyt on varmaan sitä työläiskirjallisuutta, jota ei kuulemma enää ole olemassa. 1900-luvun alkuun Tampereen tehdaskortteleihin (Naakkamestari) ja Imatran Valtionhotelliin (Hämäränsäteet) sijoittuviin pienoisromaaneihin pitää suhtautua kuin novelleihin. Et saa kaikkea, mutta saat mainion palan suurta tarinaa, maisemaa ja taistelua vapaudesta.

Helena Waris – Linnunsitoja / Vedenkehrääjä

Linnunsitojan alkusivut naulasivat mielipiteeni: tästä minä aion pitää. Vaikka ajoittain kaipasinkin paneutuvampaa sukellusta henkilöiden syvyyksiin, Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä ovat mahdollisesti parasta Warikselta lukemaani. Ja se on paljon sanottu se: Pohjankontu-trilogiakin nimittäin teki vaikutuksen. Dystopian ja fantasian rajamailla seikkailevat maltillisen mittaiset kirjat eivät vaivaudu selittelemään tai vatvomaan, lukijan on vain otettava maailma sellaisena kuin se tarjotaan.

Kaaren kertomus / Linnunsitoja / Naakkamestari

Magdalena Hai – Kolmas sisar

En tiedä onko yhtään kirjasuosituslistaa näinä päivinä mahdollista tehdä ilman Magdalena Hain valloittavaa, pirskahtelevaa, värikylläistä Kolmatta sisarta. Lainaan kommentiksi Goodreads-arvioni, joka kaikessa syväluotaavuudessaan kuuluu:
“Noh voi että.
Olipas se hyvä kirja.
Pitänee sulatella tovi, mutta vahva suositus fantasialukijoille, jotka kaipaavat tarinoita, joiden perusvire on optimistinen.”

Pasi Ilmari Jääskeläinen – Väärän kissan päivä

Väärän kissan päivä on tavallaan melko ennalta-arvattava mutta ajoittain silti pakahduttavan hieno lukukokemus. Kirjailija piilottaa sekaan viisaita kysymyksiä. Tarina kulkee luontevasti useana kerroksena, uskottavuuden äärirajoilla niin itsestäänselvästi, että tekee sillä itsensä uskottavaksi. Siksi se on – kirjan ajatuksia lainaten – varsin totta. Romaani saattaa olla hieman pettymys, jos sen lukee jonkinlaisena whodunnitina, vain selvittääkseen “mysteerin ratkaisun”, sillä mysteeri ei itse asiassa ole kovinkaan vaikea. Sen sijaan tässä on monia muita, parempia tasoja.

Kolmas sisar / Väärän kissan päivä / Valkoinen kaupunki

Sitten vielä loppuun yksi jokeri…

Anni Nupponen – Valkoinen kaupunki

Tätä ette saa vielä välipäivinä luettavaksi, sillä romaani ilmestyy vasta ensi helmikuussa, mutta olen aikahitonkauhian innoissani, joten suosittelen jo nyt: jos kirja alkaa keskeltä jäätyvää maailmaa, ehkä yhdellä hämmentävimmistä (hyvällä tavalla hämmentävä) lukemistani rakastelukohtauksista, sen on oltava hyvä.
Siinä on taidetta ja vinoja henkilöhahmoja ja kyberkäsiä ja vallan väärinkäyttöä ja maanpintaturismia ja buduaari… ja nainen, joka kurkottaa kohti aurinkoa jäätyneessä kaupungissa. Ihan parasta Nupposta.

spacer

Miranda July – Avokämmen

Olipas tämä melkoisen vuoristoratamainen lukukokemus. Ainakin pääsee heittämällä « vuoden omituisimmaksi ».

Mutta ensin jaarittelua. Sanotaan Kirjamessujen makulointilaareista mitä hyvänsä, niin ainakin toisinaan niistä tarttuu mukaan kirjallisuutta, johon ei ehkä muuten olisi tullut tartuttua. Se ei välttämättä ole sivistyksen kannalta huono asia.

Miranda Julyn Avokämmenen otin kassiin, koska muistin jonkun bloggaajan kehuneen kirjaa ja samalla kritisoineen kantta. Liityn seuraan. Seitkytlukuhenkinen kansi on vallan kaunis, muttei se kyllä kirjasta kerro juuri mitään. (Eipä sillä, alkuperäisteoksen kansi on ihan oma… taiteenlajinsa.)

Ulkoasu: Aleksi Salokannel

Mutta sitten itse kirja… noh, olipas reissu!

Romaani kertoo nelikymppisestä Cherylista, joka työskentelee naisten itsepuolustusvideoita ja –(liikunta)kursseja myyvässä yrityksessä. Cherylin elämä pyörii arjen suorastaan pakonomaisten rutiinien ja vuosia kestäneen romanttisen haaveilun ympärillä. Alku näyttää perusneuroottisen naisen, joka sattumalta saa sohvalleen asumaan parikymppisen Cleen. Clee on kaikkea, mitä Cheryl inhoaa, ja kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin, naisten välinen suhde kiertyy silkasta väkivallasta intohimoksi.

Parhaimmillaan tarina vie lukijaa vauhdilla oudosta käänteestä toiseen. July karrikoi ihmisten arkisia tapoja ja neurooseja, eikä pyytele anteeksi. Vaikka kaikki on itsestäänselvää, kaikki on myös pohjattoman absurdia, erittäin lihallista ja hirvittävän tarkkanäköistä. Suurimman osan kirjasta olin melko valmis antamaan tälle neljä tähteä.

Minusta oli hauska katsella, kuinka miehet tuijottivat Cleetä ja nähdä heidän ilmeensä muuttuvan, kun tartuin Cleen käteen. Minä! Nainen joka oli liian vanha hyväksyttäväksi ja joka oli oikeastaan aina ollut sopimaton hyväksyttäväksi, jo Cleen ikäisenäkin. Jos joku asettaa kyseenalaiseksi sen tyydytyksen, jota puolet nuorempi tyhjäpäinen tyttöystävä ihmiselle tuottaa, hänellä ei ole koskaan ollut sellaista. Se tuntuu kauttaaltaan hyvältä. Kuin olisi koko ajan yllä kauniit vaatteet ja samalla söisi jotain oikein herkullista.

Mutta se loppu. Kirjan loppu on sinänsä kaunokirjalliselta tasoltaan toimiva. July tietää mitä tekee. Säikeet kiedotaan taitavasti kauniiseen pakettiin, kaikki on lopussa ilmiselvää, loppuratkaisu on myönteinen, positiivinen… ja konservatiivinen. Se jätti minut nälkäiseksi emotionaalisella tasolla, mutta harmitti myös ihan temaattiselta puoleltaan. Kuin kirjailija olisi hullutellut olan takaa ja sitten viime tingassa tajunnut, että: ”eihän näin voi tehdä, keski-ikäisen naisen tulee palata ruotuun”. Lyönyt jarrut pohjaan. Kukaan ei oikeastaan pohjimmiltaan kasva tai muutu. Kirja on suurimman osan aikaa yksinkertaisesti niin liikaa, että olisi ollut kivaa, jos se liika olisi riittänyt loppusivuille saakka, tavalla tai toisella.

Joku toinen lukija olisi todennäköisesti vain nyökytellyt loppuluvuille, juuri näinhän sen kuuluu mennä, minun arviostani se rokotti yhden tähden, ja vieläkin kummastelen, pidinkö varsin paljon vai en oikein ollenkaan.

Miranda July: Avokämmen (The First Bad Man)
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Siltala, 2016

spacer

“Nuoriso ei lue kirjakritiikkejä” ja muuta älyllistä epärehellisyyttä

Ihmisten – etenkin nuorisolaisihmisten – laskevasta lukuinnosta uutisoidaan tasaisin väliajoin. Julkisesta keskustelusta unohtuu usein näkyvyyden voima. Se tosiasia, että lasten- ja nuortenkirjallisuus tarvitsee aikuisia.

On vaikea motivoida nuoriso tarttumaan nuortenkirjallisuuteen, jos aikuistenkin asenne sitä kohtaan on vähättelevä. Nuortenkirjoja ei lueta, tai jos luetaan, se tehdään vähän salaa, nolostellen. Ihan kuin luettaisiin Harlekiineja. Aikuiset, paljon lukevat aikuiset, äidinkielenopettaja-aikuiset, hävettävän monet aikuiset eivät ole lainkaan perillä siitä, mitä lanu-kentällä tapahtuu.

Valtamedia ei suorastaan edistä asiaa:

Verrattakoon. Viimeisten puolen vuoden ajalta Helsingin Sanomien nettisivuilta löytyy haulla “lukutaito” 38 artikkelia, joista nopeallakin vilkaisulla parikymmentä liittyy suomalaisten heikkenevään lukutaitoon ja siihen kuinka koululaiset saataisiin lukemaan.

Samalla aikavälillä julkaistuista noin 120:sta kirja-arviosta kolme (3!) näyttäisi olevan lanukirjallisuudesta. Kolme. Yksi kotimainen romaani, yksi käännösromaani ja yksi (oletettavasti lasten)runokokoelma.

2,5% kirja-arvosteluista.
Haistan tekopyhyyttä.
Kauhistelu on helppoa niin kauan, kuin asialle ei tarvitse tehdä itse mitään.

Sanomalehdet väittävät, että nuortenromaaneista ei kannata kirjoittaa asiantuntevaa kirjakritiikkiä, kun eivät nuoret niitä kritiikkejä kuitenkaan lue. Luoja, mitä älyllistä epärehellisyyttä.
Kuka ostaa lastenkirjat? Vanhemmat.
Kuka ostaa nuortenkirjat? Yhä ne vanhemmat. Ja tädit ja sedät ja kummit. Ei nuorisolla ole varaa ostaa kirjoja, ei juuri ollut minun nuoruudessani, ei ole nykyään.
Lasten- ja nuortenkirjat myydään yhä pääasiassa aikuisille, aikuiset ovat yhä jonkinlaisen auktoriteetin roolissa kun niitä valintoja tehdään.

Nuoret eivät löydä nuortenkirjallisuutta tyhjiöstä.
On meidän aikuisten tehtävä kiinnostua siitä, mitä heille voisi tarjota luettavaksi. Laadukasta lasten- ja nuortenkirjallisuutta ilmestyy satoja nimikkeitä vuosittain.

Siinä on materiaalia paljon pidemmälle kuin 2,5 prosenttiin kirjakritiikistä. Siinä on luettavaa kaikille niille vanhemmille, jotka ovat huolissaan oman jälkikasvunsa lukutaidosta.

Ja vaikkei olekaan blogien tehtävä paikata valtamedioiden aukkoja, niin aloittaa voi vaikka Kirsin #nuortenkirjatorstai-tempauksesta. Löytäkää se, mitä ette tienneet olevan.

* * *
Lisäys, twitterissä huomautettiin, etta selkokirjallisuus näkyy vielä vähemmän… jep.

spacer

Anna Kaija – Kristallin lapset -sarja

Seikkailuni indie-fantasian maailmassa jatkuvat. Muutama aika sitten kirjoitin Inna Airolan Kaaren kertomuksesta, nyt on vuorossa aavistuksen verran perinteisempää fantasiaa.

Anna Kaijan käsittääkseni neliosaiseksi suunnitellusta sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt kolme ensimmäistä. Maan mahti vuonna 2015, Tulen tahto 2017 ja Veden vaisto nyt viime kesänä. Neljännen osan nimen oletan viittaavan tuuleen.

Nemurian maailmassa valtakunnat on jaettu ihmisten, dragonioiden, kissaihmismäisten félinien ja useammansorttisten haltioiden kesken. Maailmaa hallitsevat neljä voimakristallia, kullekin elementille omansa. Kristallien ympärille on muodostunut temppeleitä, joissa – valtakunnasta riippuen – papit tai papittaret tekevät parhaansa kristalliaan palvellakseen. Ihmisten valtakunnassa, Minolassa, oleva Maakristallin temppeli joutuu papittaria vastustavan hyökkäyksen kohteeksi ja kristalli tuhoutuu palasiksi huojuttaen myös luonnonjärjestystä. Papittaret kuolevat tai katoavat maan alle. Henkiin jääneiden joukosta valitaan nuori Momi ja hänen paras ystävänsä temppelineito Senna hankalalle matkalle kiertämään kolmen muun kristallin temppelit, jotta maakristalli saataisiin jälleen herätettyä henkiin. Nuoret naiset saavat matkalle seurakseen varsin kirjavan joukon: kaksi temppelin vartijaa ja pikkurikoksilla itsensä elättävän félinepariskunnan. Minolaan jääneistä papittarista kirja seuraa Sonjaa, jolla on kunnianhimoa ja vahva aikomus ratkaista ongelma omin keinoin.

Kristallin lapset -sarjan kannet

Kannet: Eveliina Kronqvist

On aina ilo huomata, kun kirjailija kehittyy julkaisujen myötä. Niinpä tätäkin sarjaa on parempi tarkastella kokonaisuutena. Ensimmäinen osa, Maan mahti ei vielä täysin vakuuttanut minua. Kirja tuntui hieman prologilta ja pohjustukselta, enkä aivan saanut hahmojen toiminnan motivaatioista otetta. Seuraavissa osissa kirjailija kuitenkin nostaa kierroksia tuntuvasti ja hahmotkin saavat lihaa luiden päälle. Varsinkin ensimmäisessä osassa hyvin etäiseksi jäänyt Sonja saa myöhemmin selkeän, melko ristiriitaisen roolin, ja nouseekin ehkä sarjan kiinnostavimmaksi hahmoksi. Hänen varalleen lienee varattu tulisia siirtoja päätösosaan. Odotan uteliaisuudella. Päähenkilöitä Momia ja Sennaa sen sijaan tekee mieli välillä lyödä rätillä naamaan. Puhukaa, naiset! Ja onhan seassa tietysti myös se henkilö, joka on kokoelma kaikkea, mikä vetoaa höpsöön fanityttöpuoleeni: kriitillinen lukija sulaa Sennaan rakastunutta vartija-Neraa seuratessaan…

Bref, takaisin asiaan. Kristallin lasten kokonaisuus on jatkuvajuonista matkustusfantasiaa. Anna Kaija tietää mihin tarina on suuntaamassa. Kerronta on melko kilttiä ja tavallaan myös melko helppoa. Aikuisille kirjoitettua, mutta sopii nuoremmillekin lukijoille. Tämä menisi mainiosti YA-fantasian lokeroon. Kirjat eivät kärsi möhköfanttiudesta ja käänteitäkin on tarpeeksi, jotta lukijan keskittyminen ei herpaannu. Varsinkin tähän kolmannen osan, Veden vaiston loppuun on ladattu enemmälti cliffhangereita. Matkan varrella kyseenalaistetaan sukupuolirooleja ja eri kulttuurit eroavat toisistaan ilahduttavan paljon myös ajattelutapojen osalta.

Kristallin lapset sopii luettavaksi vaivattoman perinteisen fantasian tarpeeseen ja on mainio esimerkki uuden ammattimaisemman omakustannekirjailijuuden aallosta.

Tutustu kirjoihin ja niiden ostopaikkoihin Anna Kaijan kotisivulla.

Anna Kaija: Maan mahti (2015), Tulen tahto (2017), Veden vaisto (2018)
Books on Demand

spacer

Slow art

Kirjallisuus on vallan hidas taiteenlaji.
Paitsi, että sen lukemiseen pitää ihan keskittyä ja varata aikaa, niin sen kirjoittaminen vasta projekti onkin.

Toisinaan tulee vastaan somepäivityksiä, joissa tekijä joskus heinäkuussa toteaa saaneensa kustannussopimuksen kirjalleen, jonka on tarkoitus ilmestyä seuraavan vuoden alkupuolella. Ja sitten hän alkaa kirjoittamaan teosta.

Ne päivitykset hämmentävät suuresti. Useimpien kirjojen reitti kansiin on vuosien mittainen. Joillakin on vakikustantajia ja työkapasiteetti, jotka mahdollistavat kirja per vuosi -tahdin. Monet työstävät teostaan vuositolkulla ja vasta sitten alkavat toivoa, että joku julkaisisi sen. Kyllä, julkaisseet kirjailijatkin saavat hylsyjä. Minä olen napannut ison liudan viime vuosina.

Tämän syksyn kirjaa on hyvin todennäköisesti luonnosteltu jo viisi tai kymmenen vuotta sitten. Kirjailijan olennaisin työväline lienee kärsivällisuus.

Bref, piti kääntämäni katse omaan napaan. Tulen tyttäriä ilmestyi 2014. Melkein neljä vuotta sitten. Se on kvartaalitaloudessa vanha kirja. Minulla on selkeä muistikuva itsestäni istumassa junassa työmatkalla, edessä tietokone, jolla minun oli tarkoitus editoida Tulen tyttärien käsikirjoitusta. Mutta eksyin kirjoittamaan muuta. “17 vuotta myöhemmin.”
Koska kuva junatyömatkasta on niin selkeä, ajankohdan täytyy olla kevättä 2013.

Tulen tyttäriä on itsenäinen fantasiaromaani. Se on sellaiseksi tietoisesti kirjoitettu. Ja yhtä tietoisesti kirjoitin sen loppupuolelle kohtauksen petaamaan tulevaa. Minulla oli aavistus siitä, että kaikkea ei ole vielä kerrottu.

katkelma Tulen tyttäristä

Ne keväällä 2013 kirjoitetut rivit ovat kässärissä yhä lähes samankaltaisina. Käsikirjoitus on välillä maannut virtuaalisessa pöytälaatikossa vuoden verran, siitä on mennyt paljon aivan kokonaan uusiksi, kässäri on maannut toisen vuoden ja antanut tilaa muille projekteille. Se on käynyt hakemassa yhden “joo mut ei vielä” -hylsyn, siitä on leikattu irti viimeiset ~10 000 sanaa ja kehitetty uusi loppu.

Sen rinnalla oikea elämä seuraa vääjäämätöntä virtaa. Elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta kirja on yllättävän staattinen.
Hidasta taidetta.

Sen verran silti huijasin, etten kirjoittanut jatko-osaa seitsemäätoista vuotta, vaikka tarinassa sen verran loikataankin. Nyt se on toimittamista vaille kasassa, kustannusohjelmaan huolittu… ja yhä nimetön. Minulle Laventelinsininen, kässäri, jolla on ainoastaan koodiväri.

Ilmestyy ensi vuonna, Osuuskummalta. Jos tähdet ovat oikeassa linjassa, niin kesällä. Riippumattolukemiseksi. Jos eivät ole, niin syksyllä.
Joka tapauksessa toivon sen saavan (laventelin)sinisen kannen.

spacer