Luen ja kirjoitan

Kuinka lähestyn kustantamoa?

Haluan siis lähettää kässärini kustantamoille. Miten valitsen ne? Miten kustantajat valitsevat julkaistavat?

Ihan ensimmäiseksi olennainen huomautus: jokaisella kustantajalla on oma tapansa toimia käsikirjoitusten kanssa. Tällaisessa bloggauksessa voi tarkastella vain joitain yleisiä linjoja. Kässäripinoa käsitellään hyvin eri tavalla Otavassa tai WSOY:ssa kuin yhden miehen sivutoimisessa kustantamossa.

Miten käsikirjoitus valikoituu julkaistavaksi?

Tässä merkitsee muutamakin seikka: ensinnäkin kirjoittajan on pitänyt nähdä sen verran vaivaa, että ottaa selvää kuka voisi julkaista tämäntyyppistä kirjallisuutta. Google tarjoaa – enemmän tai vähemmän ajassaan olevia – listoja kotimaisista kustantamoista. Sitten niiden linjoihin täytyy tutustua. Internet auttaa, mutta melko yksinkertainen keino on suunnata kirjastoon ja tutkia hyllyjä: kuka on julkaissut samankaltaista viime vuosina? Onko kustantamo vielä hengissä? Ottaako se käsikirjoituksia vastaan?

Ja onhan sinulla toki jonkinlainen käsitys sopivista kustantajista, koska käsikirjoitusta tehdessäsi olet lukenut laajasti tarjolla olevaa jo julkaistua, eikös niin…?

Käsikirjoituksia ei pidä lähetellä ympäriinsä sokkona. Ota selvää, voisiko kustantaja edes teoriassa olla kiinnostunut. Älä siis lähetä romanttista romaania erätarinoihin erikoistuneeseen kustantamoon. Huomautus saattaa vaikuttaa itsestäänselvyydeltä, mutta hämmästyisitte jos näkisitte… Ja kuten edellä mainitsin: jos kustantaja kertoo, ettei ota käsikirjoituksia vastaan, sellaisen lähettäminen on varsin turhaa.

Toisekseen sen pitää osua oikean lukijan pöydälle. Kaikki ei miellytä kaikkia. Sama pätee julkaistuunkin kirjallisuuteen: olet varmasti lukenut kirjoja, joiden julkaisun syyt ovat jääneet sinulle hämäriksi. Joku niissäkin kuitenkin on nähnyt julkaisun arvoisen kirjan. Jos lähestyt pienkustantajaa, sinun tarvitsee mahdollisesti vakuuttaa tekstilläsi vain yksi ihminen, joka tekee julkaisupäätöksen. Ison kustantajan kohdalla kässärin pitää ensin osua sellaisen ihmisen käsiin, joka näkee siinä potentiaalia. Sen jälkeen hänen pitää vielä vakuuttaa muut. Ehkä käsikirjoitusta lukee useampikin ihminen, ehkä siitä keskustellaan ja arvioidaan, sopiiko se tällä hetkellä kustannusohjelmaan…

…mistä päästään kolmanteen seikkaan: käsikirjoituksen pitää tosiaan soveltua kustannusohjelmaan. Joskus kirjoittaja saattaa saada hylsyn vain, koska jotain liian samankaltaista on jo tekeillä, eikä kilpailijaa haluta rinnalle. Joskus sinänsä hyvässä kirjassa ei nähdä tarpeeksi kaupallista potentiaalia – tähän tosin huomautuksena, että kustantamot tekevät myös kulttuurityötä. Jos teoksen taiteelliset (tai kulttuurilliset, tms.) arvot ovat merkittävät, se saatetaan ottaa ohjelmaan, vaikka tiedettäisiin ennalta tappiolliseksi. Esim. runous ja novellikokoelmatkin ovat usein tässä laarissa.

Mitä tarkemmin kohteen haarukoi, sitä todennäköisemmin seasta löytyy se (ainakin) yksi kiinnostunut. Ja yksihän riittää. Hylsyistä, uudelleentyöstämisestä, omakustanteista ja resilienssistä puhuin tuossa edellisessä blogipostauksessani.

Missä muodossa käsikirjoitus laitetaan kustantajalle?

Yksinkertaista: siinä muodossa kuin pyydetään. Lue kustantajan ohjeet ja noudata niitä. Harva vaatii nykyään tulostettua paperipinkkaa, useimmiten käsikirjoitukset liikkuvat sähköisessä muodossa. Joko sähköpostitse tai nettisivuilla olevan lomakkeen kautta.

Liitetty tiedostomuoto on myös se, mitä pyydetään. Jos siitä ei sanota mitään erillistä, suosittelen opettelemaan PDF:n luonnin. Se pitää kässärin muotoilut kohdillaan. Yleisohjeena tekstin tulisi olla luettavaa ja väljää: fonttina Times New Roman tai vastaava, rivivälinä 1,5 tai 2. Helppoa. Lasten kuvakirjojen kohdalla kannattaa myös tutustua tarkasti ohjeisiin. Jotkut haluavat kuvitussuunnitelmia, toiset eivät, vaan käyttävät omia kuvittajiaan.

Käsikirjoituksen kylkeen liitetään yleensä saatekirje. Tästä on monta mielipidettä: mitä pitää sanoa, miten pitää sanoa, missä pitää sanoa. Jos/kun kässäri liikkuu sähköisesti, saatekirjeen voi laittaa ihan liitteeksi …tai kuten minä olen tehnyt, sähköpostin tekstiosaan.

Olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä yksinkertainen on kaunista. Saatekirjeessä kerrotaan lyhyesti kässärin sisällöstä, ehkä kohderyhmästä ja tärkeimmistä teemoista. Varsinaista synopsista ei tarvitse (JOS sitä ei pyydetä). Sitten yhtä lyhyesti kuka kirjoittaja on, onko hän jo julkaissut tai kouluttautunut. Mahdolliset kirjoituskilpailuvoitot tai kässärin työstäminen jollain pidemmällä kurssilla / pajassa kannattaa mainita myös. (Tässäkään “äiti ja kaveri tykkäsivät” ei toimi luottamuksen tuojana.) Mutta hei, kaikkien ei tarvitse olla kilpailuvoittajia tai aktiivikurssittautuneita, käsikirjoitus on tärkein. En kai minä ole koskaan sijoittunut missään kirjoituskilpailussa…

Sanoi saatekirjeessä vähän tai paljon, pidän olennaisimpana sitä, että saatteen kieliasu on huoliteltu. Se täytyy ihan oikeasti oikolukea. Saate on ensimmäinen asia, jonka kustantaja näkee. Jos siinä on virheitä, se virittää lukijan jo lähtökohtaisesti väärälle aaltopituudelle: mitä on luvassa, jos kirjoittaja ei saa saatteen muutamaa lausetta oikeakielisiksi?

Kerralla yhdelle vai monelle?

Joudut todennäköisesti kuitenkin odottamaan vastausta. Eli valitse aluksi kiinnostavimmat, lähetä heille suunnilleen yhtä aikaa ja odottele. Jos saat vihreää valoa joltakulta ja haluat tarttua tarjoukseen, on hyvän tavan mukaista ilmoittaa muille, että käsikirjoitusta ei tarvitse enää lukea.

Kuinka pitkään joudun sitten odottamaan?

Muutamasta päivästä muutamaan kuukauteen. Riippuen vähän siitäkin, milloin olet kässärin lähettänyt. Kesäloma-ajan jälkeen kirjoittajat lähettävät pinoittain lomamuokattuja kässäreitä ja kustantajilla on kauhea kiire syyskauden kirjojen ja alkavan messukauden kanssa. Korona-aika on myös takuulla kasvattanut pinoja kustannustoimittajien pöydillä…

Usein sanotaan, että kolmen kuukauden odottamisen jälkeen ei kannata enää toivoa hyväksyvää vastausta. Ehkä tätä voi pitää jonkinlaisena rajana, mutta tiedän muutamankin tapauksen, joka on sitä vihreää valoa saanut puoli vuotta odoteltuaan.

Kannattaako käsikirjoituksen perään kysellä? Ei nyt ainakaan kiireesti. Ehkä sitten, jos se puolikin vuotta on jo kulunut, ja sinulla on muita suunnitelmia kässärin suhteen. Sitten voi lähettää ystävällisen viestin, että olettekohan ehtineet lukea. Mutta pääosin en suosittele kyselemään perään, se on vain työajan tuhlausta.

Joten, lyhyesti: Olet jo tehnyt kirjan verran taustatyötä. Tee sitä vielä hiukan lisää, niin saatat hyvinkin löytää tarkoituksiisi sopivan kustantajan. Sen jälkeen riittää, kun noudattaa ohjeita.

* * *
* * *

Penelope-kustannuksen uutuusteos Sinä julkaiset kirjan (Saara Henriksson) lienee tutustumisen arvoinen kaikille julkaisua tavoitteleville. Saatavilla ainakin kustantajan verkkokaupasta. En ole lukenut kirjaa vielä, mutta oletan siinä käsiteltävän kaikkia näitä kysymyksiä perusteellisemmin.

Toisena vinkkinä Tähtitekstin Stella Vuoman Kirjailijaksi-verkkokurssi, joka käy läpi kustantajan etsimistä aina tekstin valmistelusta kustannussopimuksen jälkeiseen aikaan.

spacer

Tarjoanko käsikirjoitusta kustantajille? Entä jos saan vain hylsyjä?

Ensimmäistä – tai ehkä toista, kolmattakin – käsikirjoitustaan kirjoittaville kirjoittajille nousee usein pintaan inhimillinen epävarmuus: Milloin teksti on valmis? Mitä sille pitäisi sitten tehdä? Laitanko kustantajalle vai teenkö omakustanteen? Entäs jos saan kustantajilta vain hylkäyskirjeitä, mitä sitten?

Yhteenkään näistä kysymyksistä ei ole yhtä selkeää vastausta, mutta tarkastelen niitä silti vähän puolelta jos toiseltakin. Lopussa on myös lisävinkkejä ja katseltavaa.

Milloin käsikirjoitus on valmis?

Ensinnäkin: mitä tarkoitat “valmiilla”? Valmis kustantajalle lähetettäväksi? Tavallaan voisi sanoa, että teksti ei ole koskaan täydellisen valmis, mutta joskus siitä on pakko päästää irti. Mitä perfektionismiin taipuvaisempi kirjoittaja on, sitä helpompaa on jäädä hinkkaamaan viimeisten verbimuotojen nyansseja ad infinitum. Toisaalta, huolettomampi saattaa kokea tekstin valmiiksi, vaikka se olisi täynnä silkkoja kielivirheitä ja epäloogisuuksia.

Lyhyenä neuvona annetaan yleensä, että käsikirjoitus on valmis sitten, kun et enää omin neuvoinesi pysty tekemään siitä parempaa. Kun sitä on jo editoitu ja hinkattu, korjattu ja mietitty. Ennen kustantajalle lähettämistä se kannattaa käyttää ensilukijoilla. Mieluiten sellaisilla, joilla on kokemusta tekstien kommentoinnista. Oma äiti, puoliso tai paras kaveri ei välttämättä ole paras palautteenantaja, sillä liian läheisen ihmisen voi olla vaikea antaa tarpeeksi tiukkaa kritiikkiä.

Ja sitten pitää vain päästää irti.

Mitä sille pitäisi sitten tehdä? Laitanko kustantajalle vai teenkö omakustanteen?

Noh, mitä sinä haluat sille tehdä? Nykyään omakustanteesta puhutaan kaupallisen kustantajan julkaisun helppona vaihtoehtona. Toki se on vaihtoehto, ja nykyään digipainojen ja palvelukustantamojen (esim. BoD) aikana se on vielä tehty varsin nopeaksi. Mutta omakustanne- tai indiekirjailijan tie ei välttämättä ole helpompi. Se vaatii energiaa. Kirjat eivät myy eivätkä markkinoi itse itseään, ja ulkoasuunkin pitäisi osata panostaa. Jos kunnioittaa itseään ja tekstiään, romaanikäsikirjoitusta ei parane päästää maailmalle ilman kustannustoimitusta, ja siitä joutunee maksamaan ihan rahaa. Suomen kokoisilla markkinoilla omakustannekirjailijuudella ei juuri voi toivoa rikastuvansa, lähinnä sitä kannattaa ajatella harrastuksena, johon kuluu rahaa siinä kuin muihinkin harrastuksiin.

Sanoisin, että ratkaisu riippuu siitä, mikä on tavoitteesi kirjoittajana. Jos tavoittelet vapaata kirjailijuutta ihan urana, se melkein vaatii väliin kaupallisen kustantajan, joka hoitaa sen, mitä kustantajan odotetaan hoitavan, ja antaa kirjailijan keskittyä kirjoittamiseen.

Toki nykykentällä edellä oleva on lähinnä haavekuva. Kirjailijat joutuvat puuhaamaan kaikenlaista ulkokirjallista ja julkaisevat useilta taloilta (tai jopa omakustanteisesti) ihan sen mukaan, minkälaista tekstiä tällä kertaa olisi tarjolla. Kaikki ei kelpaa kaikille. Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan…

Entäs jos saan kustantajilta vain hylkäyskirjeitä, eikö minusta tule koskaan kirjailijaa?

Ihan kärkeen asia, joka on tärkeä ymmärtää, jos haikailee kirjailijuutta: Kirjailijan ura vaatii resilienssiä. Hylsyjä tulee kaikille. Noh, ainakin melkein kaikille. Niitä saavat myös jo julkaisseet kirjailijat, joskus jopa vuosikymmenten uran tehneet kirjailijat. Kirjailijan uralle mahtuu ilon sekaan myös pettymyksiä, kustantajahylsyjä, apurahattomuutta, mustan aukon hiljaisuuteen kadonneita kirjoja.

Vaikka kuinka nauttisi kirjoittamisesta, muualta tulevat iskut eivät ole nautittavia. Joten: resilienssiä.

Mitä sitten, jos olen lähettänyt käsikirjoitukseni suunnilleen kaikkiin sopiviin kustantamoihin ja saanut pelkkiä “sori mut ei nyt” -vastauksia? Teenkö siitä omakustanteen? Vai luovutanko?

Molempiin sanon: älä. Älä ainakaan vielä.

Yksi kustantajakierros ei välttämättä kerro juuri mitään käsikirjoituksesta. Se ei ainakaan kerro mitään sinusta ihmisenä. (Oma ego ja kirja on pakko pyrkiä erottamaan toisistaan myöhemminkin, jotta kestää kirjan mahdollisen kritiikin.)
Yksi hylsykierros kertoo vain sen, että käsikirjoitus ei juuri nyt sopinut kustantajien suunnitelmiin. Ehkei se ole vielä valmis. Ehkä se vaatii vielä yhden uudelleenkirjoituskerran, vielä yhden kustantajakierroksen tai kaksikin. (Palaan tähän myöhemmin.)

Ehkä se ei osunut juuri oikean lukijan pöydälle. Kustantamoissakin käsikirjoituksia lukevat ihmiset. Oikein poikkeushelmet kyllä tarttuvat haaviin mistä hyvänsä, mutta sitten on niitä, jotka vaativat sen, että lukija sattuu olemaan oikea. Ihan samalla tavalla kuin julkaistuillakin kirjoilla: kaikki ei miellytä kaikkia. Tarjokkaan on vakuutettava heti ensi sivuilta, jotta se pääsee tarkemmin luettavaksi. Sen lisäksi sen pitää sopia kustannusohjelmaan juuri nyt. Huhun tavalla kiertää väite “vain yksi sadasta päätyy kustannettavaksi”. Se on ainoastaan osatotuus. Kustantamoille nimittäin tarjotaan paljon …miten tämän kauniisti sanoisi… silkkoa. Paljon omaelämäkertoja, joista puuttuu kaunokirjallinen ote, paljon täysin keskeneräistä. Huolella mietitty ja työstetty romaanikäsikirjoitus kilpailee selkeästi pienemmässä seurueessa.

Toistan siis: yksi hylsykierros ei tarkoita, ettei kukaan haluaisi julkaista teostasi.

Joten siitä kässäristä kannattaa pyytää jälleen lisäpalautetta, työstää sitä vielä lisää. Ja jos ei vain onnista, niin sitten siirtää se arkistoon ja kirjoittaa uusi. Totuus nimittäin on, että ensimmäinen valmistunut romaanikäsikirjoitus on harvoin se paras. Tai toinenkaan. Kirjailijatkin tarvitsevat harjoituskappaleensa. Pöytälaatikossa lymyilevään voi palata aika ajoin, ehkä ihastua tiettyihin ajatuksiin, tai – todennäköisemmin – huomata oma kehityksensä. Senkin näkeminen vaatii aikaa.

Tämä lähes vääjäämätön kehitys on syy sille, miksi en suosittele kiirehtimään omakustannekirjan julkaisuun heti, kun saa kustantamoilta ensimmäiset hylsyt. Kyllä, on olemassa teoksia, joille on äärimmäisen vaikea löytää kaupallista kustantajaa. Indiekirjailijuus on vallan validi keino saattaa teoksensa lukijoiden saataville, mutta siitä saa eniten irti, kun lähtee sille tielle tietoisesti. Ei siksi, että haluaa muualla hylätyn kässärin pois käsistään, tai tunnekuohussa “koska kukaan ei ymmärrä”. Kuten alussa sanoin, omakustanteinen kirja vaatii työtä, myös ulkokirjallista työtä, ja samalla tekstiä joutuu editoimaan kuten kustantamossa editoisi.

Kannattaa siis kysyä kriittisesti itseltään: teenkö tästä käsikirjoituksesta kirjan nyt vai annanko sen levätä pari vuotta pöytälaatikossa, katson miltä se tuntuu sitten ja kirjoitan sillä aikaa muuta?

Pähkinänkuoressa: Kirjan julkaiseminen vaatii sopivassa suhteessa työtä, palautetta, sitkeyttä ja luopumistakin – sekä uudelleen yrittämistä. Nopeuslaji tämä ei ole.

* * *

Vinkkivideoita ja lisälukemista

JP Koskisen ja Kimmo Miettisen Kult TV:n erinomaisessa WSOY-jaksossa Anna-Riikka Carlssonin haastattelu avaa todellisuutta käsikirjoituspinkkojen takaa.

Saara Henrikssonin Sinä julkaiset kirjan -opas (Penelope, 2021) käsittelee nimensä mukaisesti kirjan julkaisua. Pirkkalaiskirjailijoiden Kirjailija kotiin -youtube-kanavalla Henriksson esittelee oppaansa ja antaa vinkkejä omakustantajille. Videosta on myös toinen osa, jossa kerrotaan kustantamon lähestymisestä ja julkaisukynnyksen ylittämisestä.

Myös Saara Henrikssonin blogista löytyy erään ikuisuusprojektin tarina. Eli kokemuksia siitä, kuinka esikoiskässäristä ei todellakaan tullut esikoiskirjaa. Eikä muuten tullut minun esikoiskässäristänikään, vaikka resilienssiä on kysytty kunnolla vasta myöhemmin.

* * *

Palautetta ja kustannustoimitusta tekstillesi voit kysellä vaikka minulta. Tutustu Jahkan sivuihin ja kysy lisää.

spacer

Puhutaanko dialogista?

Kun olen kerran höpissyt henkilönrakennuksesta, niin jatketaan sitten, vaikka ette pyytäneetkään. Tällä kertaa puhun puhumisesta, tai tarkemmin ottaen dialogin kirjoittamisesta.

Wikipedian mukaan “Dialogi (kr. dia ‘kautta’ + logos ‘sana’) on kahden tai useamman ihmisen vuoropuhelua, keskustelua”. Kaunokirjallisessa tekstissä dialogi merkitään yleensä joko ajatusviivoin tai lainausmerkein. En puutu tässä niinkään dialogin merkitsemisen teknisiin seikkoihin, vaikka niihinkin kannattaa kirjoittajan tutustua, vaan tarkastelen ennemminkin sitä, miten kirjoittaa dialogia, joka tuntuu luontevalta. (Mutta älä nyt ainakaan merkitse repliikkejä automaattisin luetteloviivoin, se on ns. tuska taittajan persiessä.)

Millaista on hyvä dialogi?

Ensialkuun pitää ottaa huomioon, että hyvin monenkaltainen dialogi voi olla hyvää dialogia. Puheen pitää istua teoksen tyyliin ja maailmaan. Historiallisen fantasiateoksen dialogi on hyvin toisenlaista kuin nykypäivään sijoittuvan realistisen nuortenromaanin. Ts. historiallisessa lukuromaanissa dialogi voi olla varsin yleiskielistä, kun taas tiukasti ajassa kiinni olevassa nuortenkirjassa puhtaan yleiskielisesti puhuva Petri, 15-vee, kuulostaa teennäiseltä.

Dialogia, kuten käsikirjoituksen muutakin kieltä, täytyy siis miettiä kokonaisuuden kautta. Millainen kerronta on toimivinta juuri tässä yhteydessä? Hyvä dialogi tarjoaa illuusion aidosta keskustelusta. Se sopii luontevasti sekä tekstin joukkoon että puhujan “suuhun”. Usein hyvä dialogi ei synny itsestään, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Kokeilemalla ja korjaamalla. Kuten niin moni muukin asia kaunokirjallisessa käsikirjoituksessa.

Vinkkejä dialogin kirjoittamiseen

  • Luonteva dialogi jäljittelee oikeiden ihmisten keskustelua, mutta ainoastaan jäljittelee sitä. Todellisen puheen translitterointi on sietämätöntä luettavaa. Ihmiset epäröivät, toistavat itseään, puhuvat päälle ja ohi, ähkivät ja käyttävät täytesanoja. Kaikkea tätä on hyvä käyttää ajoittain luomaan aitouden vaikutelmaa, mutta hyvin vähäiset määrät yleensä riittävät antamaan illuusion puheesta. Sama muuten koskee murrepiirteitä. Jos ei ole kirjoittamassa puhdasta murreteosta, helpoimmin luettavan murteen saa usein aikaan ihan pienillä piirteillä.
  • Dialogi on hyvä keino näyttää, selittämisen sijaan, mutta vain jos malttaa keskittyä siihen, että sanottu pysyy merkityksellisenä. Edelliseen kohtaan viitaten: todellisuudessa ihmiset puhuvat paljon sanoakseen hyvin vähän. Toivotetaan hyviähuomenia ja keskustellaan säästä. Jos säätilalla ei ole suurempaa merkitystä tarinan kannalta, siitä keskusteleminen vain synnyttää tyhjänpäiväistä jaaritteludialogia ja pahimmillaan pysäyttää tarinan etenemisen. Kaikkea keskustelutilanteessa oletettavasti sanottua ei ole tarpeen kirjoittaa auki.
  • Ja kannattaa pitää mielessä, että usein rivien välit kertovat enemmän kuin sanottu. Eli, jos kuitenkin päätyy keskustelemaan säästä tai piipun valinnasta, niin tilanteessa sanotulla on oltava jokin tarkoitus. Miksi nämä henkilöt puhuvat tyhjänpäiväisyyksiä eivätkä itse asiasta?

”Mikset sinä kertonut minulle?”
Vanja seisoi liikkumatta ikkunassa. ”Paljon tuntuu olevan väkeä liikkeellä tänään.”
”Mikset sinä kertonut minulle? Sinun olisi pitänyt kertoa.”
”En halunnut sinun hermostuvan. Ajattelin, ettei sinun tarvitsisi tietää, kun asia kerran on poissa päiväjärjestyksestä. Olisit vain suuttunut.”

  • Yksittäiset repliikit kannattaa pitää pääosin melko lyhyinä. Tämä ei tietenkään ole ehdoton ohje, mutta ihmiset harvemmin puhuvat keskustelussa pitkiä monologeja, etenkään vuoropuheluna.
  • Dialogi on erinomainen keino infodumpata asioita, sekä hyvässä että pahassa. Infodumppidialogista tulee mieleeni nopeasti ainakin kaksi muotoa: ammattilainen & noviisi -selittäminen [1] sekä ns. maid & butler -dialogi (tai “As you know, Bob…”) [2].
    Ammattilainen ja noviisi -pari (tai paikallinen / vieras) on varsinkin spekulatiivisessa kirjallisuudessa hyvin yleisesti käytetty keino maailman selittämiseen. Joku kokeneempi siis kertoo vähemmän tietävälle asioita. Vähän käytettynä infodumppausluennointi on aivan validi keino rakentaa miljöötä, mutta jos tekee jatkuvasti mieli luennoida, olisi ehkä kohdallaan etsiä muita keinoja.
    Annan esimerkin ihan omasta kirjastani. Tulen tyttärien alkusivuilla Naarni kohtaa Emman ja päätyy selittämään paitsi tapahtunutta, myös montaa muuta yksityiskohtaa. Kohtaus on minun makuuni turhan infodumppausta, mutta annoin sen sitten kuitenkin olla.

”Kuinka te tänne päädyitte?”
”Olet varmaan kuullut, että itärajalla on kahakoita”, Naarni aloitti ja kertoi, että idän kansat olivat liittolaisineen asettuneet turhankin tiukasti rajaseuduille. Siellä kahden vuolaan joen väliin jäävä, reilun päivämatkan levyinen alue käsitti lähinnä metsästysvainioita ja peltoja. Niiden kauriit, pyyt ja musta multa lihavine kastematoineen olivat ei-kenenkään maata. Kuuluivat Tammirmantuihin, jos itäisiltä kysyttiin. Kylmän kansat olivat nimensä veroisia, toivat myrskyt mukanaan. Niistä riitti tänne kauempanakin asuvien niskaan, ei tarvinnut olla edes rajaseuduilla.
”Melenjalaisten vuoksi mekin siellä olemme. Että ohra pysyisi omissa ladoissamme. Mutta sadonkorjuuaika on ollut ohi jo hyvän aikaa, joten meidän piti vetää joukkomme pois. Kannerjoen tälle puolen.” Naarni piti pitkän tauon ja kuvasi matalalla äänellä murtuneen sillan ja sen jälkeiset tapahtumat. ”Meitä kaksi, Annekella hevonen joka eli viimeisiä hetkiään, vastassa turhan monta endoria…”
”Endoria?”
”Niin, kylmän kansoja nekin. Ikävää väkeä. Ei auta tuli, ei.”
”Sinähän olet puolinen, etkö?”
Naarni söi lusikallisen ja vastasi: ”Knameira, mieluummin.”
”Knameira?” Emma oli lukenut ne kaikki kolmenkymmentä kirjaa kylän opettajan pitämästä lainastosta, mutta nämä sanat olivat vieraita.
”Puolinen on ihmisten sana. Minä olen kyllä ihan kokonainen, kaksi kättä ja jalkaa, pääkin vielä harteilla. Mutta mihin minä jäin? Niin, kun Anneke sai iskun, tiesin että meidän pitäisi paeta, tai jäisimme siihen molemmat. Ei yksi murtunut jalka mitään, mutta kylmänkynnen iskusta toipumiseen menee aikaa.”

  • Maid & butler -dialogi, eli keskustelu jossa henkilöt selittävät toisilleen asioita, jotka he jo tietävät, taas on mielestäni sitä pahemmansorttista infodumppia. Paranee välttää. “Kuten kaikki tämän pöydän ympärillä istuvat muistavat, voimalaitoksemme on suuri täydellisen pyöreä rakennus, jonka ikkunat antavat kaikkiin ilmansuuntiin…”
  • Ja ehkä tärkeimpänä: Kuten alussa mainitsin, dialogi ei ole muusta tekstistä irrallinen osa. Repliikeissä käytetyn puhetavan pitää heijastaa henkilön tapaa ajatella, hänen käyttämiään kielirekistereitä sekä jopa hänen paikkaansa yhteiskunnassa ja valtasuhteita muihin henkilöihin. Kuinka henkilö puhuu verovirkailijalle / kuninkaalle / kerjäläiselle / ystävälle? Minkä laajuinen hänen sanavarastonsa on? Entä mitkä ovat hänen maneerinsa? Puhuuko hän pitkin korulausein vai antaako yksitavuisia vastauksia? Teititelläänkö tai sinutellaanko muita henkilöitä ja milloin? Etenkin keskeisten henkilöiden puhetavan pitäisi kunkin erottua toisistaan, edes jossain määrin. Ympäristö heijastuu ajatteluun, joka heijastuu käytettyyn kieleen, joka heijastuu ajatteluun, joka muokkaa ympäristöä.
  • Kirjoittajia ohjeistetaan usein kirjoittamaan dialogia, jossa sanomisen tapa ilmenee itse sanotusta. Ilman, että tarvitsee käyttää adverbejä tai ilmeikkäitä johtolauseiden verbejä. Tämä on hyvä ohje, jonka kohdalla kuitenkaan ei mielestäni pidä olla aivan ehdoton, tai kirjoittaminen käy raskaaksi. Jonkin kerran tekstissä voidaan huudahtaa, ärähtää, kujertaa viekoittelevasti tai kiljaista innostuneena. Mutta jos sellaista on jokaisella sivulla, se käy maneeriksi. Ja maneerit pistävät silmään.
    On hyvä muistaa, että “sanoa” on erinomainen johtoverbi. Se on neutraali ja lukija ikään kuin hyppää sen ylitse huomaamatta. Siksi kannattaa pyrkiä lataamaan tunne jo sanotun sisältöön. Ettei sitä tarvitse selittää.
  • Lopuksi: lue ääneen. Jo sillä saa monta epäluontevuutta karsittua dialogin seasta.

Kirjoittajalle yksi parhaista opiskelukeinoista on lukeminen. Kerro toki kommenttiboksissa, jos sinulla on esimerkkejä kirjoista, joissa on hyvin onnistunutta ja toimivaa dialogia. Minäkin otan mieluusti lisäoppia asiassa!

***

[1] Lainasin ammattilainen & noviisi -termin Markku Soikkelilta (Artikkeli teoksessa Kummallisen kirjoittajat - opas fiktiivisen maailman luomiseen)
[2] "The term “maid-and-butler dialogue” is derived from theater. In the past, playwrights often had theater audiences “overhear” the butler and maid talk about the things the author wanted the audience to know. For example: “As you know, Bob, the master is away on business in London with his oldest son…” " (Sandra Gerth: Show, Don't Tell)

spacer

Vuoden viimeinen #dekkariviikko

Näin välipäivien kunniaksi vuoden viimeinen katsaus dekkarilukemistoon. Edelliset tekstit löytyvät täältä, täältä ja täältä. Lukemistoni on ollut isolta osin tuoretta, aivan viime vuosina julkaistua, tai vähintään 2000-luvulta. Kiinnostuin ensi sijassa nykyaikaan sijoittuvista teoksista, historiallinen dekkari on ihan oma taiteenlajinsa se. Täydellistä kotimaista dekkaria en ole vielä löytynyt, mutta hyviä sentään, jos toki varsin keskinkertaisiakin. Huonoimpia en edes arvioi, koska en viitsi lukea niitä loppuun. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin olen sanomatta mitään.

Tämä reilun vuoden projekti on ollut siinä mielessä tosi mielenkiintoinen, että olen oppinut paljon dekkarin rakenteesta, omista mieltymyksistäni sekä genren vahvuuksista ja heikkouksista. Vaikka dekkarit ovat lähtökohtaisesti juonivetoista viihdettä, tuntuu että genrelle tekisi hirveän hyvää, jos kirjailijat ja kustantajat ottaisivat korkeakirjallisempia tavoitteita. Jos kirja johonkin kaatuu, niin useimmiten platkuun kieleen ja kerrontaan, ei suinkaan tarinan puutteisiin.

Hyvin lyhyitä kommentteja lukemistostani, muistakin kuin jännityskirjallisuudesta, löytyy muuten Twitteristä #luettuja -hashtagin takaa. Tai oikeastaan sitä ketjua selaamalla, kaikissa ei hashtagia ole.

Kotimaista satoa:

Villy Lindfeldt: Miltä tuntuu tappaa

Paitsi että olin bongannut kirjailijan Facebookin kirjoittajaryhmästä, uteloiduin kirjasta myös siksi, että se on Siltalan kustantama. Siltala kun ei ole varsinaisesti dekkarikustantajaksi profiloitunut.

Kirjan päähenkilö, yritysjuristi Mia saa toimeksiannon entiseltä asiakkaaltaan. Tällä kertaa toimeksianto on vähintäänkin omituinen: asiakas, nuorehko it-miljonääri, väittää tappaneensa ihmisen silkaa uteliaisuuttaan (mistä kirjan nimi). Nyt asiakas haluaa Mian keräävän todisteita tapauksesta, jotta hän voi antautua poliisille. Mia taas ei ole aivan varma, onko surma todella tapahtunut, vai kärsiikö asiakas psykoosista.

Teos on lyhyehkö romaani, nopeasti luettu. Sitä kannattelevat parhaiten persoonallinen lähtötilanne ja varsin hyvä kieli. Lukeminen oli vaivatonta. Sen sijaan kirja on varsin – liiankin – suoraviivainen. Arvailulle ei juuri jäänyt tilaa. Eniten ehkä häiritsi kuitenkin selkeiden motiivien, oikeastaan kaikkien henkilöiden motiivien puute. Vaikka mt-ongelmat ovatkin ihan tosimaailmallinen syy väkivallantekoihin, kirjallisuudessa niistä on vaikea kaivaa mielenkiintoista motiivia. Kirja on silti vallan pätevä esikoisteos, suosittelen perinteisen poliisidekkarin vaihtoehdoksi.

Gabriel Korpi: Täydellinen päivä

Korven romaani tarttui lukemistooni osin, koska se oli tarjolla varsin edullisena e-kirjana, mutta myös koska pyrin ajoittain pitämään itseni kartalla siitä, mitä indiekirjallisuuskentällä julkaistaan. Ja tämä sopi mainiosti paitsi dekkarivuoteen, myös etsimieni ei-heteronormatiivisten dekkareiden sekaan.

90-luvun loppupuolen Helsinkiin sijoittuvan romaanin päähenkilö Valo Kurki on ex-poliisi ja nykyään antiikkikauppias. Erään tuttavamummon pyynnöstä hän päätyy tutkimaan mummon ystävättären pojan kuolemaa, joka on virallisesti kuitattu vain onnettomuutena.

Kommentoin kirjaa Twitterissä sanoin: “Aivan hyvä”. Teoksen tarina ja etenkin miljöö toimivat, eikä ratkaisu ole se itsestäänselvin. Lisäksi pidin siitä, kuinka mitään ei oikeastaan selitelty turhaan. Lukiessa kävi kuitenkin mielessä, että rakennetta olisi voinut pohtia vielä. Nopeat siirtymät ja moninaiset henkilöhahmot vaikeuttivat ajoittain seuraamista.

Uteliaat löytävät tämän tosiaan parilla eurolla e-kirjana, ja voivat aloittaa vaikka edellisestä osasta, West Endin tytöistä.

Muut maat:

Sara Blædel: Tyttö puun alla (Pigen under træet, suom. Virpi Vainikainen)

Tyttö puun alla on uusin lisäys tanskalaiseen Louise Rick -dekkarisarjaan, jonka päähenkilöt ja kertojat ovat pääosin edellämainittu poliisi ja hänen toimittajaystävänsä Camille. Eräältä lomasaarelta löytyy kalliononkalosta, lahonneen kaatuneen puun alta ruumis, joka paljastuu parikymmentä vuotta aiemmin leirikoulusta kadonneen teinitytön ruumiiksi. Pian selviää, että Louisen veljen muutama päivä aiemmin kadonnut vaimo liittyy jotenkin tähän vanhaan tapaukseen.

Romaani on oikeastaan melko perinteinen skandidekkari. Tässä vain oli kauhean paljon tyhjäkäyntiä. Luin pitkiä pätkiä lähinnä selaillen, taustalla oleva kuvio oli itsestäänselvä hyvin aikaisin. Ehkä tämä tuntui vähän väkisin väännetyltä, luulin nimittäin Louise Rick -sarjan jo päättyneen edelliseen kirjaan (aina ei kannattaisi jatkaa sarjaa väkisin).

Tina Frennstedt: Epäilys (Väg 9, suom. Petri Stenman)

Malmöhön sijoittuvan Cold Case -sarjan toinen osa. 90-luvun lopulla tapahtuu opiskelijapojan surma, joka jää selvittämättä. Nykyajassa sen yhdistää omituiseen kuusikymppisen taiteilijanaisen murhaan molempien vaatteista löytynyt valkoinen savi. Malmön CC-ryhmän johtaja Tess Hjalmarsson saa 14 päivää aikaa selvittää tapaukset, sillä Cold Case -ryhmää ollaan lakkauttamassa.

Kirja alkoi karmean tahmeasti kerraten oikeastaan vähän kaikkea edellisessä osassa tapahtunutta. En ole varma oliko tarpeen muistuttaa lukijaa kerralla jokaisesta hahmojen yksityiselämän kuviosta ennen kuin päästiin varsinaisesti jutun kimppuun. Onneksi pidin edellisestä osasta, joten kahlasin alun läpi. Juttu nimittäin muuttui sitten paljon vetävämmäksi, lukijalla riitti arvuuteltavaa siitä, kuka on välillä tarinassa vilahtelevan nimettömän “vaimon” mies, jonka ymmärtää nopeasti syylliseksi.

Mari Jungstedt: Neljäs Uhri (Det fjärde offret, suom. Emmi Jäkkö)

Gotlannissa, Klintenhamnin pikkukaupungissa tapahtuu pankkiryöstö, jonka pakenemisen seuraukset ovat traagiset. Tapausta tutkiva komisario Knutas huomaa pian, että joku muukin kuin poliisi on ryöstäjien jäljillä.

Neljäs uhri jatkaa Jungstedtin Gotlanti-sarjaa. Edellinen osa, Vaarallinen leikki, viihdytti minua vallan mainiosti, vaikka moninaiset näkökulmat vaikuttivat osin turhilta. Neljäs uhri jatkaa samalla kaavalla, mutta tuntui enemmän “tusinadekkarilta”. Tai sitten vain edellisen kirjan toisinnolta. Olen minä toki huonompaakin lukenut, muttei tähän tarvinnut suurta aivokapasiteettia uhrata.

Tana French: The Trespasser

Facebookin dekkariryhmässä sivuttiin Tana Frenchin kirjoja ja ihmeteltiin, miksi niitä ei ole suomennettu (ruotsiksi käännettynä näyttäisi löytyvän kirjastoista). Nappasin The Trespasserin Kobon joulualesta. Tämä on Dublin Murder Squad -sarjan kuudes osa. Oikeasti kuvittelin hankkivani jonkin aiemman, mutta meni se näinkin. Sarjan kirjoissa on jokaisessa eri päähenkilö, joku joka on ollut sivuhenkilönä aiemmissa osissa.

Romaanissa ilmiselvältä lähisuhdeväkivallalta näyttävän tapon oletetuin syyllinen napataan saman tien kiinni. Päähenkilö ja kertoja, työpaikkakiusattu etsivä Antoinette Convay haistaa kuitenkin tapauksessa jotain mätää ja haluaa tutkia sitä lähemmin. Convay vain ei voi luottaa ryhmässään keneenkään muuhun kuin partneriinsa – jos häneenkään.

Teoksen alku veti todella hyvin, ja Convay on päähenkilönä juuri sellainen, joka vetoaa minuun muttei välttämättä kaikkiin lukijoihin. Mutta (taas se kuuluisa mutta) kirjan edetessä aloin aavistella yhtä niistä syistä miksi tätä ei ole suomennettu: kirja on pitkä. Ja suoraan sanoen pitkitetty. Kaikki avataan ja puhutaan läpi perusteellisesti, välillä moneen kertaan. Jotain Tana French kuitenkin tekee oikein, sillä lukemisen jälkeen jäin pohtimaan, uskaltaisinko lukea vielä toisenkin sarjasta, kaikesta ylipituudesta ja jaarittelusta huolimatta…

spacer

#Dekkariviikko …lisää verta

Jatketaanpas siis vuotta 2020 jännityskirjallisuuden parissa. Varsinaiselle kesäkuun Dekkariviikolle sijoittunut postaus löytyy täältä ja tuossa syssymmallä kirjoitetun löydät tämän linkin takaa.

Kotimaista lukusatoa:

Kansi Tästä pelistä poisEva Frantz: Tästä pelistä pois (För han var redan dö, suom. Ulla Lempinen ja Arja Kantele)

Ihastuin Eva Frantzin edellisiin teoksiin. Etenkin esikoisdekkari Sininen huvila sai minut puolelleen, joten odotin tätä suomennosta kovasti, ruotsin taitoni kun ei ihan riitä romaanin lukemiseen…

Pienessä suomenruotsalaisessa rannikkokaupungissa kuhisee taas: tuore äiti löytää vaunuistaan ylimääräisen vauvan, jota kukaan ei kaipaa. Samaan aikaan paikallinen vanha jäärä katoaa jäljettömiin, vaikka on vastustanut pyörätiehanketta kaikin voimin. Sarjan päähenkilö Anna Glad koettaa selviytyä mysteerien seassa kasvavan raskausvatsan ja etäsuhteen kanssa.

Teos oli vallan eheä kokonaisuus, ja kuten edellisten kanssa, ilahduin paljon luontevasta suomennoksesta. Lajityypilliset moninaiset näkökulmat antoivat vihjeitä, mutta tekijän henkilöllisyys ei onneksi paljastunut lukijalle liian aikaisin. Eva Frantz siis jatkaa aivan kotimaisen dekkarikaartin kärjessä. Jos minulta kysyttäisiin, niin teos olisi vahvoilla Vuoden Johtolangan voittajaksi, jälleen.

Kansi ManniKale Puonti: Manni

Manni on esikoisteos ja aloittaa Helsingin poliisin huumerikosyksiköstä kertovan sarjan. Kirjassa sivuavat toisiaan “Helsingin myrkyn” poliisit, rahapulassa oleva liivijengi sekä Manni, jakomäkeläinen yövartijana työskentelevä teekkari, joka vahingossa löytää metsästä kilotolkulla amfetamiinia. Manni päättää myydä huumeet eteenpäin turvatakseen toimeentulonsa lähivuosille. Huonostihan siinä tietysti käy.

Kalevi “Kale” Puonti on tehnyt vuosikymmenten uran  huumepoliisissa. Se näkyy tarinassa. Itse asiassa kirja lähtee varsin verkkaisesti liikkeelle ja on niin yksityiskohtainen, että alkupuoli kärsii vähän samasta kuin Niko Rantsin keväällä ilmestynyt romaani: kaunokirjallinen tarinankuljetus jää perusteellisen poliisintyön kuvauksen jalkoihin. Noh, tarinakin pääsee vähitellen käyntiin ja pidin kovasti siitä, kuinka inhimillistä kirjan ihmiskuvaus on. Seasta ei juuri löydy Hyviä ja Pahoja, vaan kirjo ihmisyyttä.


Muualta Euroopasta:

Kansi RevolverisydänSimone Buchholz: Revolverisydän (Revolverherz, suom. Anne Kilpi)

Revolverisydän on Hampuriin sijoittuvan dekkarisarjan ensimmäinen osa ja käsittääkseni Buchholzin esikoinen. Hampurissa punaisten lyhtyjen alueella tapetaan tanssityttöjä.
Syyttäjä ja päähenkilö Chastity Riley (nimi tulee amerikkalaiselta isältä) sotkeutuu murhatutkintaan paikallisten poliisien kanssa.

Hampuria kuvataan kirjassa pieteetillä ja rakkaudella – se nousee melkein henkilöksi kirjassa. Kaupungin kuvaus olikin teoksessa parasta, muuten en oikein saanut siitä kiinni. Romaani oli omituisen epätasapainossa: paljon kuvausta, vähän toimintaa, murhaaja saadaan aikaisin kiinni ja sitten jännite katkeaa täysin. Chastitysta kerrotaan niin paljon, että tuntui kuin minut lukijana olisi pakotettu symppaamaan. (Sivumennen sanoen tämä kirja motivoi lisämään edelliseen henkilönluontipostaukseeni kohdan infodumpista.)

Teos on kuitenkin ollut kehuttu ja palkittu, joten ilmeisesti tämä on hyvä. Minulta sillisalaatti vain lipsui sormien välistä.

Kansi Vaarallinen leikkiMari Jungstedt: Vaarallinen leikki (Den farliga leken, suom. Jaana Nikula)

Gotlannin oma tyttö Jenny bongataan malliksi Tukholmaan ja siitä työskentelemään ympäri maailman. Kaikki menee suorastaan loistavasti, kunnes hänen ympäriltään alkaa kuolla häntäheikkeinä tunnettuja miehiä, kirvesmurhattuina. Ensimmäinen pahoinpitely tapahtuu Gotlannissa, joten paikalle hälytetään paikallisen poliisin rikostutkintaväki.

Vaarallinen leikki
on osa Jungstedtin Gotlanti-sarjaa, sinne jonnekin puolenvälin huitteisiin sijoittuva. Tämän luki kuitenkin varsin hyvin yksittäisenä teoksena, henkilöiden elämää avattiin tarpeen mukaan.

Ja itse asiassa tämä oli varsin hyvä, rutiinilla kirjoitettu, ei liikaa monisyisiä solmuja joista kirjoittajakaan ei olisi päässyt selvyyteen. Joskin aavistin murhaajan melko aikaisin ja jotkin lukuisista lyhyistä näkökulista tuntuivat melko tarpeettomilta. Pitkästä aikaa dekkari, jonka loppumisen jälkeen jäi pohtimaan, mitä henkilöille sitten tapahtuukaan.

spacer

Henkäys henkilöistä

Tuon edellisen romaanikässäritekstin jälkeen jäin miettimään sitä minulle helpointa osaa kirjoittamisesta: henkilöitä. (Voit myös loikata horinoiden yli suoraan ohjeistusosioon.)

Olen vahvasti henkilövetoinen kirjoittaja. Kaikki lähtee liikkeelle henkilöstä… tai oikeammin: kaikki saattaa lähteä liikkeelle jostain pienestä kuvasta, sanasta, ajatuksesta, mutta mitään en saa kirjoitettua, jos minulle ei ole selvää kenestä kirjoitan. Toistaiseksi ne ovat tuntuneet toimivan: kirjoja on kritisoitu milloin mistäkin, mutta henkilöhahmoista ei vielä ole valitettu. Toisinaan niitä on jopa kehuttu.

Henkilöni elävät omaa pientä elämäänsä päässäni välillä vuosikausia ennen kuin kirjoitan heistä sanaakaan. Jos koskaan. Juonittelu on vaikeaa… Tiedän, että on kirjailijoita, jotka lähtevät rakentamaan tarinaa sijoittamalla henkilön sopivaan ongelmatilanteeseen, ja katsovat kuinka hän siitä selviää. Se ei toimi minulla, minun päässäni asuvat tyypit eivät tee mitään mielenkiintoista, jos en jo valmiiksi tiedä mitä pitäisi tapahtua ja tökkää heitä hyvin reippaasti sopivaan suuntaan.

Kirjoitusoppaissa on lukuisia ohjeistuksia henkilönrakennukseen. Tee “ystäväkirja” (vaikkapa tähän tyyliin), merkitse muistiin henkilöstä kaikki, mitä hän vihaa, mitä rakastaa, minkä pituinen hän on. Mä olen joskus kokeillut luoda hahmoja tuollaisella muistiinpanotavalla. En saanut aikaan eläviä. Minun pitää ensin päästä sinne tyypin pään sisään. Voin unohtaa hiusten ja silmien värin tai lempiruoan — jos niitä olen koskaan tiennytkään — mutta sitä en unohda millä tapaa henkilö puhuu tai miten kävelee.

Tulen tyttärien ja sen vanhan Vaaleanpunaisen kässärin kanssa kirjoitin kevyitä tavoitteettomia novellintapaisia ihan henkilönrakennustarkoituksessa. Se oli aika tehokasta: tutkailin, kuinka juuri tämä henkilö reagoi tällaisessa tilanteessa. Pistin ne kohtaamaan ongelmia mutta ilman sitä romaaninkasaamisvelvoitetta. Sittemmin olen jostain syystä luopunut moisesta. Nyt annan tyyppien olla luonnoksien keskellä muistikirjassa tai koneen virtuaalisessa pöytälaatikossa. Ja etenkin päässäni.

Kuten monet, kirjoitan uudestaan ja uudestaan samoja teemoja. Myös henkilötasolla huomaan kirjoittavani arkkityyppejä. Samaa henkilöä kerrasta toiseen. Vaikka hahmot eivät lukijasta vaikuttaisi samoilta, pystyn itse suoraan näyttämään evoluution kirjasta, luonnoksesta, novellista toiseen. Toisinaan jopa varastan itseltäni: Iisakinkirkon kolmesta näkökulmahenkilöstä yksi on varioitu ensimmäisen julkaisemani novellin päähenkilöstä. Koska miksi ei?

Piirtäjä

Piirtäminen voi olla toimiva tapa lähestyä hahmoa… jos handlaa piirtämisen. (Kuva: cottonbro / pexels.com)

Joten, jotta tälle kaikelle horinalle muodostuisi jokin pihvi, annan pari vinkkiä siihen, miten ehkä voit rakentaa toimivia fiktiohenkilöitä. Ota ohjeet varauksella, lue, ja sitten voit tehdä ihan toisin.

  • Hyvän romaanihenkilön luomiseksi ei tarvitse heti alussa tietää kaikkea mahdollista kengänkoosta lempiruokaan, ellei se ole tarinallisesti merkittävää. Mieti ennemminkin kuinka tyyppi reagoi ja miksi. Mitä tapahtuu, jos joku antaa sangollisen hämähäkkejä? Entä jos hän kuulee äitinsä kuolleen? Jos työpaikalla järjestetään hänen kunniakseen yllätysjuhlat? Jos naapuri mölyää tai tulee valittamaan mölystä? Henkilö alkaa muuttua eläväksi silloin, kun tiedät kuinka hän toimii erinäisissä hatusta vedetyissä tilanteissa.
  • Kirjoittamallasi kaverilla pitää olla jokin tavoite ja henkilöhistoria. Ainakin niillä, joilla on jokin oikea rooli tarinassa. Edelliseen kohtaan viitaten: tavoite pistää reagoimaan ja henkilöhistoria selittää osaltaan reaktiota. Olen tosin melko kriittinen sen ohjeen suhteen, että jokaisella sivuhahmollakin pitäisi olla erityinen tavoite. Mutta ainakin kaikki keskeiset henkilöt tarvitsevat maaliviivan jota kohden juosta. Muuten ne jäävät ikuisesti juomaan kahvia ja keskustelemaan säästä. Believe me, tiedän mistä puhun. Sen tavoitteen ei tarvitse olla suuren suuri, kunhan sellainen on. Ja se voi muuttua tarinan aikana.
  • Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa muistiin jos ei halua. Romaanin kirjoittamista tapahtuu silloinkin, kun ei kirjoita. Laita toki muistiin asiat joita et missään tapauksessa halua unohtaa. Mutta tunnet sinä ystäväsikin ilman ystäväkirjaa.
  • Kirjoita vain päähenkilöstä alkuun Mary Sue, jos siltä tuntuu. (Varoitus, linkki vie TV Tropes-sivustolle, jonne voi jumiutua esim. viikoksi.) Lukijat pitävät moraalisesti hyvistä hyvistä tyypeistä, joita voi ihailla sopivasti. Lisäksi kirjoittaminen on paljon kivempaa, kun diggaa itse henkilöstään! Sitten kun olet kirjoittanut Mary Suesi, ota puolet osaamisesta pois ja lyö pari todellista heikkoutta sinne sekaan. Maailma on täynnä huipputyyppejä… eivätkä he koskaan kuitenkaan ole täydellisiä saati pärjää ilman yhteisöä siinä ympärillä. Liian täydelliset hahmot eivät ole kiinnostavia. Eivätkä liian virheettömän pahat pahiksetkaan. Ihminen on omituinen, loogisen epälooginen ja omassakin olemisessaan ristiriitainen pakkaus, joka yleensä perustelee tekemisensä itselleen, oli syy ulkopuolelta katsoen hyvä tai ei.
  • Pidä johtoajatuksena se, että kirjoitat ihmistä. Usein kysellään miten kirjoittaisin hyvän miehen / naisen / nuoren / vanhan / keittäjän / poliisin / heteron / homon… Paras tapa välttää stereotypiat henkilöissä on kirjoittaa ihmisiä. Ei niin, että Miestä kirjoittaessa lähtee tyrkkäämään Miehelle kaikenlaisia Miehisiä ajatuksia ja ajanvietteitä. Vaan pitäen mielessä, että olemisen ja kiinnostusten variaatio on valtava todennäköisesti jo lähipiirissäsi. Ihmisyydessä on paljon universaaliutta, ja monesta toiminnasta ja tavasta sitten pitää huolen ympäröivä yhteiskunta. Mutta aina voi kysyä itseltään onko romaanihenkilönä kiinnostavin se, joka toimii juuri niin kuin ympäröivä yhteiskunta vaatii.
  • Ainiin, ja vielä yksi. Kaikkea tietoa henkilöstä ei tarvitse infodumpata lukijalle. Sinä tiedät hahmostasi paljon enemmän kuin lukija. Paljasta syy-seuraussuhteet vain siltä osin kuin on välttämätöntä. Nosta henkilön ulkonäostä esiin vain merkittävä (äläkä välttämättä ensimmäisellä sivulla. En ylipäätään ole ihan varma tarvitseeko kenenkään tietää minkä väriset silmät henkilöllä on. Ellei se ole ainoa sinisilmäinen tyyppi kaupungissa. Tai jos kirjoitat silkkaa romanttista viihdettä…) Ulkonäkökuvauksessa myös toisteisuus puuduttaa. Lukija muistanee hiusten värin, vaikkei sitä joka luvussa mainittaisikaan. Anna tekojen ja reaktioiden kertoa, anna lukijalle aikaa tutustua. Usein liian perusteellinen selittäminen vain etäännyttää. Hahmosta tulee speed date -kumppani, joka koettaa kymmenessä minuutissa kertoa kaiken itsestään ja suvustaan, ja sitten kukaan ei enää jaksa kuunnella.

Siinäpä muutama vinkki. Jos jotain olennaista unohtui tai jos olet ihan eri mieltä asioista, kommenttiboksi huolii kommentteja.

spacer

Miten kässäri syntyy?

Pitkästä aikaa (tosi pitkästä aikaa) kirjoittamista kirjoittamisesta. Tätä voi pitää myös prokrastinointina kässärin muokkaamisesta, mutta siihen palaan myöhemmin. Toisaalla naamakirjassa on välillä puhetta siitä, kuinka romaanikäsikirjoitus pitäisi tehdä. En aio antaa neuvoja, vaan ainoastaa vilkaista näin jälkeenpäin kuinka minun kässärini ovat syntyneet.

Ihan ensiksi: jokaisen prosessi on ollut aivan erilainen.

Ensimmäinen (lyhyt)romaanimittainen kässärini oli se, jonka muinaista kirjoitusblogiani lukeneet saattavat muistaa koodivärinimellä Vaaleanpunainen. Ensimmäistä versiota kirjoitin joskus… 2010? Se oli kevyt chick lit -henkinen rakkaustarina, pitkälti Ranskaan sijoittuva. Kirjoitin sen novellin, tai ehkä kahdenkin, pohjalle ja tarinankaari oli niin selkeänä mielessäni, että pystyin kirjoittamaan jutun “tilkkutäkkinä”. Loin ennalta oikeastaan jokaisen luvun pohjan tiedostoon, ja täytin sitten siitä kohdasta, jota teki sillä hetkellä mieli kirjoittaa. Helppoa. Tehokasta. Lopputulosta on yllättävän monikin lukenut ja kommentoinut ja olen sitä kustantamoillekin tyrkyttänyt. Yhden kustantamon palautteessa todettiin “ei vielä aivan riitä”. Luojan kiitos sitä ei sellaisenaan julkaistu. Sainpahan tehdä rauhassa ensikässärin virheet.

Myös esikoiskirjan kässäriä kirjoitin novellien pohjalle. Itse asiassa Liekki-niminen tarina ilmestyi Osuuskumman Ursula-julkaisussa syksyllä 2012. Silloin tuntui, ettei Naarnin ja Emman tarinaa ollut kerrottu loppuun, joten jatkoin, vaikka sillä kertaa minulla ei ollut aavistusta mihin kaikki johtaisi. Ja voi sanoa, että kirjoittamisen tyylini on pysynyt samana siitä lähtien. Hyppään kylmään veteen ja toivon, että pääsen pois. En välttämättä suosittele. Suunnitelkaa, ihmiset, suunnitelkaa. Niin pääsee paljon helpommalla. Joka tapauksessa, Tulen tyttäriä kirjoitin innolla ja intohimolla. Jos tarina ei ollutkaan ennalta tiedossa, se ilmestyi kuin itsestään. Siinä oli jotain maagista.

Tulen tyttärien loppusivuilla syntyy lapsi. Kohtausta kirjoittaessani tiesin jo, että jos tarina saa jatkoa, tämä kohtaus on merkityksellinen. Niinpä siinä, vielä Tulen tyttäriä editoidessani, luonnostelin alkua käsikirjoitukselle, joka sai koodivärikseen laventelinsinisen. Alku on Sinisen talon noidassa yhä lähes muuttumattomana, muutaman lauseen olen stilisoinut matkan varrella. Kaikki muu sitten onkin muuttunut, osin moneen kertaan. Minulla oli Auri, joka henkilönä oli niin itseriittoinen, ettei halunnutkaan taipua Tulen tyttärien tapaan “saavatko-he-toisensa”-rakkaustarinan protagonistiksi. Alussa minulla oli myös ihastuksen kohde, joka oli yhtä kiinnostava ja luonteikas kuin jalkalamppu… Sinisen talon noita on toki fantasiaromanssi, mutta se on ennen kaikkea kasvutarina, jossa sekä pää- että sivujuonet menivät uusiksi monta kertaa, merkittävimmät sivuhenkilöt vaihtuivat toisiin ja lopusta on olemassa ainakin seitsemän versiota. Välillä kässäri lepäsi vuodenkin verran. Muistan Kirjamessut, joilla eräs kirjailijakollega kysyi, onko Tulen tyttärille tulossa jatkoa. Minä katselin Messuhallin kattoa ja totesin: “Joo, mutta se on jumissa. Siinä on jokin ongelma, joka mun vain pitää oivaltaa, että saan sen joskus valmiiksi.” Niinpä. Ongelma ratkoontui aikanaan, mutta jos edellisen perusteella kuvittelin, että romaanin kirjoittaminen olisi jotenkin helppoa… Se on kyllä sanottava, että näiden kahden romaanin maailma ja henkilöt ovat minulle niin tuttuja, että silloin kun homma eteni hyvin, kirjoittaminen oli melkein automaattista. Naarni varsinkin. Siinä on henkilö, jota tekisi välillä mieli lyödä märällä rätillä, mutta jonka reaktioita minun ei ole tarvinnut koskaan miettiä.

Jos edellisen perusteella kuvittelin, että romaanin kirjoittaminen on jotenkin helppoa…

Sitten… niin sitten se nro 4. Silläkin on koodiväri ja jopa työnimi. Kutsun kässäriä kuitenkin kaikella rakkaudella Iisakinkirkoksi. Aloin kirjoittaa nelosta joskus tuon Sinisen talon noidan lepäillessä jumissa. Alun perin tarkoitus oli tehdä nuortenromaanitrilogian aloitusosa. Vähänpä tiesin. [Tähän sopisi silmiä pyöräyttävä hymiö.] Trilogia on sittemmin muuttunut, kustantajan toiveesta, yhdeksi kirjaksi, ja voin luvata, että kokonaisen trilogian tarinankaaren tiivistäminen yksissä kansissa toimivaksi ja kohtuumittaan ei ole mitenkään itsestään selvä homma. Kun siihen vielä lisätään kyvyttömyyteni yksityiskohtaiseen suunnitteluun ja päivätöitä tekevän perheellisen ihmisen rajallinen kirjoitusaika, kässäriä on veivattu suuntaan jos toiseenkin. Vuositolkulla. Olen menettänyt uskoni moneen kertaan ja hakenut välissä mielipiteitä muualtakin kuin kustannustoimittajalta. Nykyisessä — toivottavasti edes suhteellisen lopullisessa — versiossa yksi sivuhenkilö on pyyhitty pois, toinen on pyyhitty pois ja sitten kuitenkin palautettu henkiin, ja se darling, joka alunperin piti tappaa on yhä kuvioissa. Sekaan jääneiden klaffivirheiden määrä pelottaa jo. Kolme viimeistä lukua odottavat yhä uudelleenkirjoitusta. Tarttunen hommaan, kun saan tämän bloggauksen julkaistua.

Joten, annan nyt yhden ohjeen kuitenkin: älä koskaan ryhdy tekemään laajaa kokonaisuutta kolmella näkökulmahenkilöllä ja kahdessa aikatasossa, ainakaan jos et malta käyttää sen perusteelliseen suunnitteluun paria vuotta ennen kirjoitustyötä.

Seuraavaksi sitten jotain ihan muuta. Jotain lyhyempää, suoraviivaisempaa ja edes vähän suunnitellumpaa. Ehkä rikoskirjallisuutta kaiken tänä vuonna lukemani hengessä. Protagonisti odottaa jo, yksiössään ja helsinkiläisen maaliskuisen räntäsateen keskellä…

spacer

#dekkariviikko …jatkuu

Tuossa aiemmin kesäkuussa lyhytarvioin vuotuiselle dekkariviikolle nipun jännityskirjallisuutta. Koska sitä on tullut luettua senkin jälkeen, niin pidän hyvästä tahdista kiinni ja jatkan lukemistoni esittelyä. Sopivasti juuri näin Dekkarifestivaalin alla. Katsotaan siis, mitä on tullut vastaan.

Kotimaista satoa:

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura, Paholaisen pennut & Tiikerinsilmä

Lehtolaisen romaanit ovat talvella aloittamani Henkivartija-sarjan kolme viimeistä osaa. Itse asiassa kokonaisuus on käsittääkseni aluksi suunniteltu trilogiaksi (Henkivartija, Oikeuden jalopeura ja Paholaisen pennut). Tiikerinsilmä on sarjassa myöhempi lisäys ja siksi varsin itsenäinen teos.

Ehkä siitä itsenäisyydestään johtuen Tiikerinsilmä nousi suosikikseni. Se on eheä kokonaisuus ja kantaa itsellisenä, eikä siinä liiaksi haikailla aiemman perään. Ensimmäiset osat taas koostavat selkeästi trilogian.

Lehtolaisen sarja on suorastaan viihdyttävä. Mainiota trillerihenkistä viihdekirjallisuutta, joka ei edes yritä ottaa itseään kovin vakavasti. Juonenkäänteet ovat välillä huimia ja päähenkilö Hilja ajoittain melkoinen MarySue, mutta väliäkö tuolla kun tarina vetää. En kaipaa pitkitettyjä sarjoja, mutta kyllä minä Hilja Ilveskerosta lukisin vielä romaanin tai kaksikin, jos Lehtolainen sellaisia päättäisi julkaista.

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää & Majakka

Rönnbackan kirjat ovat klassinen esimerkki juonivetoisesta poliisityöhön keskittyvästä dekkarisarjasta. Monessa mielessä laitan ne siis samalle viivalle esimerkiksi keväällä lukemieni Seppo Jokisen Komisario Koskisten kanssa. Tapahtuu rikos, jota poliisiyksikkö käy yhteisvoimin selvittämään. Näissä kirjoissa lukijaa ei kuitenkaan haasteta arvailemaan ja selvittämään mysteeriä yhdessä poliisin kanssa, vaan syylliset ovat alun alkaen tiedossa. Jännite syntyy – jos syntyy – siitä, kuinka rikolliset mahdollisesti saadaan kiinni.

Kaikki mikä kiiltää ansaitsee erikoismaininnan oikeastaan sen takia, että se oli oletettavasti ensimmäinen kokonaan kuuntelemani äänikirja. Nopeatempoinen tarina toimi äänimuodossakin. Suomalaisnuoret päätyvät jalokivimuuleiksi, mutta road trip Euroopassa saa epämääräisiä käänteitä ja päättyy suomalaismetsiin. Nimisokeaa (-kuuroa?) Antti ja Anton keskeisinä henkilöinä onnistuivat kuitenkin välillä hämäämään.

Siinä missä Kaikki mikä kiiltää piti vielä otteessaan temmollaan, Majakka oli vähän pettymys. Tarina jäi turhan helpoksi, mysteerin puuttuminen melkein häiritsi. Vanhan majakan valaisemiseen päättyneestä teekkarijäynästä olisi saanut ehkä ammennettua jotain jännempääkin.

Kirsi Merimaa: Yksinäisyyden puistotie 6

Myllylahti on nyt julkaissut e-kirjastotarjontaan ison määrän takavuosien dekkareita. Sieltä tarttui lukemistooni tämäkin, esitteytekstin mukaan pseudonyymi Kirsi Merimaan (eli Marja Lenneksen ja Pirjo Peltoniemen) yhdeksäs kirja vuodelta 2014.

Romaanin päähenkilö, nelikymppinen Rosa, elää lähiössä työttömänä, kun saa yhtäkkiä kuulla, että on perinyt omituisissa oloissa kuolleelta äidiltään omaisuuden ja etenkin huvilan Espanjassa. Sinne käy siis Rosan tie. Kirjassa pääosin hengataan Aurinkorannikolla ja setvitään loppusivuilla pari murhaa.

Aurinkorannikolla omassa kuplassaan elävästä suomalaisyhteisöstä voisi saada irti vaikka mitä, kauhua myöten, mutta nyt romaani jää aika jäsentämättömäksi espanjanelämän kuvaukseksi. Sama vaivaa muuten useita lukemiani ulkomaille sijoittuvia suomalaisdekkareita: miljöön rakentamiseen käyteään niin paljon paukkuja (ja ihan onnistuneesti), että juoni ja motiivit jäävät sivuseikaksi. Tässäkin murha lopulta ratkeaa muutamalla sivulla ja Espanjan poliisi on masentavan ammattitaidotonta, ennakkoluuloista porukkaa.

Ja taas päähenkilönainen päätyy sänkyyn sen suorastaan tappavan komean mahdollisen rikollisen kanssa.

Patricia G. Bertényi: Salaisuuksien galleria

Bertényin esikoisteos oli minulle yksi viime aikojen suurinta uteliaisuutta herättäneitä kirjoja. Luettuani olen aika kahden vaiheilla, mutta siitä myöhemmin, ensin kirjasta. Salaisuuksien galleria yhdistelee San Fransiscon taidemaailmaa, yksityisetsivädekkaria ja romanttista sateenkaariviihdekirjallisuutta spefitwistiin, joka ei jää vain pintakerrokseksi, vaan lunastaa paikkansa. Tässä oli siis paljon pidettävää: juoni on ihan hauska ja pysyy enimmäkseen kasassa, ja henkilögalleria on välillä suorastaan hulvaton. Romantillinen soutamis-huopaus toimii, kun ymmärtää miten iso osa se on tarinaa, ja… Jackie. Noh, jokainen joka tuntee luku- ja naishahmomakuani ymmärtää miksi Jackie vetosi minuun kerralla. Tietenkin. Uskottavuutta tarinasta ei varsinaisesti kannata hakea, mutta se ei tässä olekaan olennaista. Kunhan mennään kovaa ja välillä aika korkeallakin.

Minä siis olisin voinut pitää kirjasta paljon. Mutta. Nyt käännän sormen osoittamaan etenkin kustantajaa ja kustannustoimitusta (ja tunnen, kuinka kaikki muinaiset kustannustoimittajat mulkoilevat minua): Miksi kirjaa ei ole kielenhuollettu? Enkä edes puhu oikoluvusta, ns. oikeakielisyys oli enimmäkseen kohdillaan, mutta ilmaisun terävöittämisestä. Adjektiivi- ja adverbipaljous oli asia sinänsä, mutta miksi tästä ei ole karsittu lukuisia maneereita? Kaikkia niitä siirreltyjä aurinkolaseja, kähinöitä tai vinoja hymyjä en edes laskenut. Mutta tiedän taatusti, että Jackien silmät ovat siniset (tai jäänsiniset tai turkoosinsiniset…). Se kerrottiin 30 kertaa. Laskin. Lukukokemus vähän kärsii, kun kustannustoimitusmoodi iskee päälle.

Tammi hyvä, tiedän, että kustannusalalla on vaikeaa, mutta teillä on resursseja. Ja esikoiskirjailija jolla on kyky luoda monipolvisia juonia sekä tuntumaa vetävän viihteen kirjoittamiseen! Sellaista kirjailijaa pitäisi paapoa ja karsia tekstistä ne aika esikoistyypilliset maneerit, tehdä timanttinen käyntikortti sen sijaan, että päästää liikkeelle teoksen, jonka kohdalla tuntuu, että kustantajaa ei ole kiinnostanut viimeistely. Yksi ajatuksella tehty läpiluku olisi riittänyt.

Uh. Paasasinpas. Mutta kun huomasin että kirja sai sitoutumaan tunnetasolla, tämä oli monessa mielessä kirja juuri minulle. Piti mukanaan edellämainituista ongelmista huolimatta, ja kaikkien kesken jätettyjen dekkareiden keskellä se on merkki vetävyydestä se.

Mustikoita muilta mailta:

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (suom. Jonna Joskitt-Pöyry)

Tajusin lukemaan alkaessani, että tämä onkin vissiin sarjan toinen osa. Toimii näinkin. Mutta se on sanottava, että norjalaiset ovat outoja.

Aluksi kuvittelin lukevani keskimääräistä kaavamaisempaa viihdekirjaa. Ihan jokainen piirre henkilöiden ulkonäostä kuvattiin ja täytekynää pidettiin huuliraossa (siis missä?).
Sen jälkeen päästiin illalliseen, joka alkaa sanoilla ”Ulf on kertonut että olet impotentti”, ja mahdolliseen itsemurhayritykseen harppuunalla. Jo ensimmäisten n. kolmenkymmenen sivun jälkeen olin varma, että norjalaiset ovat outoja. Eikä tunne hellittänyt kirjan myötä. Tämä ei välttämättä ole moite.

Kirjan päähenkilö on Thorkild Aske, elämässään epäonnistunut ex-poliisi, joka kärsii lääkeriippuvuudesta ja vihaa intohimoisesti Pohjois-Norjaa. Hän päätyy rikosasiantuntijaksi paikalliselle dekkarikuningattarelle ja sitä myöten tutkimaan kahden kadonneen teinitytön tapausta.

Käänteitä riittää. Siperiaan saakka. Itse rikosjuoni sinänsä piti otteessaan, mutten tiedä olisiko kirja ollut niin toimiva kuin oli, jos norjalaiset eivät olisi niin outoja. Jossakin sarjan ensimmäistä osaa, Meren aaveita, kehuttiin paremmaksi. Alkakaa siis siitä. Mutta varautukaa silti outoihin norjalaisiin.

Tina Frennstedt: Lupaus (suom. Stella Vuoma ja Taina Rönkkö)

Tämä taas on sarjan alku. Cold Case -sarjan, eli kai Ruotsissakin käytetään englanninkielisiä termejä. Malmölainen rikostutkija Tess Hjalmarsson päätyy tutkimaan sekä Tanskassa että Ruotsissa tapahtuneita raiskaus- ja murhatapauksia, jotka muistuttavat omituisesti toisiaan. Samalla yksittäinen rikospaikalla oleva valokuva saa Tessin epäilemään, että vuosien takainen selvittämätön teinitytön katoaminen liittyy jotenkin tapauksiin.

Lupaus on vallan lupaava esikoisdekkari. Oikeastaan vasta lopussa syyllistyttiin laahaavuuteen. Henkilökuvaus on inasen karrikoitua ja jopa kliseistä, mutta säilyy siellä jossain uskottavuuden rajoilla. (Ehkä. Kirjan profiloija on samaa sorttia kuin Netflixin Valhalla-murhien jehovantodistaja-traumatisoitunut islantilaispoliisi.) Ja päähenkilönä sateenkaaripoliisi. Jo ihan sen takia luen seuraavankin.

Tim Weaver: Kadonneet jäljet (suom. Maikki Soro)

Tämäkin on sarjan N:s osa, mutta vasta toinen suomennettu. Ei sillä niin väliä, kestää yksittäislukemisen. Tällä kertaa ei seuratakaan poliisia, vaan entistä toimittajaa, nyttemmin yksityisetsivän töitä tekevää David Rakeria. David saa tehtäväkseen etsiä jo useita kuukausia kadoksissa olleen hyvän perheen tyttären Meghanin. Hän saa seurakseen omaa tytärtään etsivän katkeroituneen poliisiin, ja törmää kauhukirurgiin. Ymmärsitte kuvion.

En tiedä oliko juoni kovinkaan poikkeuksellinen, ainakin se oli vallan ennalta-arvattava. Sen sijaan Weaver onnistui pitämään tunnelman niin tiheänä, että luin kirjan parissa illassa. Ei tullut tylsää ei.

Mutta jos olen aiemmin kysynyt, miksi kotimaisissa dekkareissa päähenkilönaiset päätyvät sänkyyn mahdollisen rikollisen kanssa, niin nyt voisin kysyä, miksi ulkomailla dekkareissa katoaa niin pirun paljon (blondeja, valkoisia) teinityttöjä?

spacer