Archives

Kuinka lähestyn kustantamoa?

Haluan siis lähettää kässärini kustantamoille. Miten valitsen ne? Miten kustantajat valitsevat julkaistavat?

Ihan ensimmäiseksi olennainen huomautus: jokaisella kustantajalla on oma tapansa toimia käsikirjoitusten kanssa. Tällaisessa bloggauksessa voi tarkastella vain joitain yleisiä linjoja. Kässäripinoa käsitellään hyvin eri tavalla Otavassa tai WSOY:ssa kuin yhden miehen sivutoimisessa kustantamossa.

Miten käsikirjoitus valikoituu julkaistavaksi?

Tässä merkitsee muutamakin seikka: ensinnäkin kirjoittajan on pitänyt nähdä sen verran vaivaa, että ottaa selvää kuka voisi julkaista tämäntyyppistä kirjallisuutta. Google tarjoaa – enemmän tai vähemmän ajassaan olevia – listoja kotimaisista kustantamoista. Sitten niiden linjoihin täytyy tutustua. Internet auttaa, mutta melko yksinkertainen keino on suunnata kirjastoon ja tutkia hyllyjä: kuka on julkaissut samankaltaista viime vuosina? Onko kustantamo vielä hengissä? Ottaako se käsikirjoituksia vastaan?

Ja onhan sinulla toki jonkinlainen käsitys sopivista kustantajista, koska käsikirjoitusta tehdessäsi olet lukenut laajasti tarjolla olevaa jo julkaistua, eikös niin…?

Käsikirjoituksia ei pidä lähetellä ympäriinsä sokkona. Ota selvää, voisiko kustantaja edes teoriassa olla kiinnostunut. Älä siis lähetä romanttista romaania erätarinoihin erikoistuneeseen kustantamoon. Huomautus saattaa vaikuttaa itsestäänselvyydeltä, mutta hämmästyisitte jos näkisitte… Ja kuten edellä mainitsin: jos kustantaja kertoo, ettei ota käsikirjoituksia vastaan, sellaisen lähettäminen on varsin turhaa.

Toisekseen sen pitää osua oikean lukijan pöydälle. Kaikki ei miellytä kaikkia. Sama pätee julkaistuunkin kirjallisuuteen: olet varmasti lukenut kirjoja, joiden julkaisun syyt ovat jääneet sinulle hämäriksi. Joku niissäkin kuitenkin on nähnyt julkaisun arvoisen kirjan. Jos lähestyt pienkustantajaa, sinun tarvitsee mahdollisesti vakuuttaa tekstilläsi vain yksi ihminen, joka tekee julkaisupäätöksen. Ison kustantajan kohdalla kässärin pitää ensin osua sellaisen ihmisen käsiin, joka näkee siinä potentiaalia. Sen jälkeen hänen pitää vielä vakuuttaa muut. Ehkä käsikirjoitusta lukee useampikin ihminen, ehkä siitä keskustellaan ja arvioidaan, sopiiko se tällä hetkellä kustannusohjelmaan…

…mistä päästään kolmanteen seikkaan: käsikirjoituksen pitää tosiaan soveltua kustannusohjelmaan. Joskus kirjoittaja saattaa saada hylsyn vain, koska jotain liian samankaltaista on jo tekeillä, eikä kilpailijaa haluta rinnalle. Joskus sinänsä hyvässä kirjassa ei nähdä tarpeeksi kaupallista potentiaalia – tähän tosin huomautuksena, että kustantamot tekevät myös kulttuurityötä. Jos teoksen taiteelliset (tai kulttuurilliset, tms.) arvot ovat merkittävät, se saatetaan ottaa ohjelmaan, vaikka tiedettäisiin ennalta tappiolliseksi. Esim. runous ja novellikokoelmatkin ovat usein tässä laarissa.

Mitä tarkemmin kohteen haarukoi, sitä todennäköisemmin seasta löytyy se (ainakin) yksi kiinnostunut. Ja yksihän riittää. Hylsyistä, uudelleentyöstämisestä, omakustanteista ja resilienssistä puhuin tuossa edellisessä blogipostauksessani.

Missä muodossa käsikirjoitus laitetaan kustantajalle?

Yksinkertaista: siinä muodossa kuin pyydetään. Lue kustantajan ohjeet ja noudata niitä. Harva vaatii nykyään tulostettua paperipinkkaa, useimmiten käsikirjoitukset liikkuvat sähköisessä muodossa. Joko sähköpostitse tai nettisivuilla olevan lomakkeen kautta.

Liitetty tiedostomuoto on myös se, mitä pyydetään. Jos siitä ei sanota mitään erillistä, suosittelen opettelemaan PDF:n luonnin. Se pitää kässärin muotoilut kohdillaan. Yleisohjeena tekstin tulisi olla luettavaa ja väljää: fonttina Times New Roman tai vastaava, rivivälinä 1,5 tai 2. Helppoa. Lasten kuvakirjojen kohdalla kannattaa myös tutustua tarkasti ohjeisiin. Jotkut haluavat kuvitussuunnitelmia, toiset eivät, vaan käyttävät omia kuvittajiaan.

Käsikirjoituksen kylkeen liitetään yleensä saatekirje. Tästä on monta mielipidettä: mitä pitää sanoa, miten pitää sanoa, missä pitää sanoa. Jos/kun kässäri liikkuu sähköisesti, saatekirjeen voi laittaa ihan liitteeksi …tai kuten minä olen tehnyt, sähköpostin tekstiosaan.

Olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä yksinkertainen on kaunista. Saatekirjeessä kerrotaan lyhyesti kässärin sisällöstä, ehkä kohderyhmästä ja tärkeimmistä teemoista. Varsinaista synopsista ei tarvitse (JOS sitä ei pyydetä). Sitten yhtä lyhyesti kuka kirjoittaja on, onko hän jo julkaissut tai kouluttautunut. Mahdolliset kirjoituskilpailuvoitot tai kässärin työstäminen jollain pidemmällä kurssilla / pajassa kannattaa mainita myös. (Tässäkään “äiti ja kaveri tykkäsivät” ei toimi luottamuksen tuojana.) Mutta hei, kaikkien ei tarvitse olla kilpailuvoittajia tai aktiivikurssittautuneita, käsikirjoitus on tärkein. En kai minä ole koskaan sijoittunut missään kirjoituskilpailussa…

Sanoi saatekirjeessä vähän tai paljon, pidän olennaisimpana sitä, että saatteen kieliasu on huoliteltu. Se täytyy ihan oikeasti oikolukea. Saate on ensimmäinen asia, jonka kustantaja näkee. Jos siinä on virheitä, se virittää lukijan jo lähtökohtaisesti väärälle aaltopituudelle: mitä on luvassa, jos kirjoittaja ei saa saatteen muutamaa lausetta oikeakielisiksi?

Kerralla yhdelle vai monelle?

Joudut todennäköisesti kuitenkin odottamaan vastausta. Eli valitse aluksi kiinnostavimmat, lähetä heille suunnilleen yhtä aikaa ja odottele. Jos saat vihreää valoa joltakulta ja haluat tarttua tarjoukseen, on hyvän tavan mukaista ilmoittaa muille, että käsikirjoitusta ei tarvitse enää lukea.

Kuinka pitkään joudun sitten odottamaan?

Muutamasta päivästä muutamaan kuukauteen. Riippuen vähän siitäkin, milloin olet kässärin lähettänyt. Kesäloma-ajan jälkeen kirjoittajat lähettävät pinoittain lomamuokattuja kässäreitä ja kustantajilla on kauhea kiire syyskauden kirjojen ja alkavan messukauden kanssa. Korona-aika on myös takuulla kasvattanut pinoja kustannustoimittajien pöydillä…

Usein sanotaan, että kolmen kuukauden odottamisen jälkeen ei kannata enää toivoa hyväksyvää vastausta. Ehkä tätä voi pitää jonkinlaisena rajana, mutta tiedän muutamankin tapauksen, joka on sitä vihreää valoa saanut puoli vuotta odoteltuaan.

Kannattaako käsikirjoituksen perään kysellä? Ei nyt ainakaan kiireesti. Ehkä sitten, jos se puolikin vuotta on jo kulunut, ja sinulla on muita suunnitelmia kässärin suhteen. Sitten voi lähettää ystävällisen viestin, että olettekohan ehtineet lukea. Mutta pääosin en suosittele kyselemään perään, se on vain työajan tuhlausta.

Joten, lyhyesti: Olet jo tehnyt kirjan verran taustatyötä. Tee sitä vielä hiukan lisää, niin saatat hyvinkin löytää tarkoituksiisi sopivan kustantajan. Sen jälkeen riittää, kun noudattaa ohjeita.

* * *
* * *

Penelope-kustannuksen uutuusteos Sinä julkaiset kirjan (Saara Henriksson) lienee tutustumisen arvoinen kaikille julkaisua tavoitteleville. Saatavilla ainakin kustantajan verkkokaupasta. En ole lukenut kirjaa vielä, mutta oletan siinä käsiteltävän kaikkia näitä kysymyksiä perusteellisemmin.

Toisena vinkkinä Tähtitekstin Stella Vuoman Kirjailijaksi-verkkokurssi, joka käy läpi kustantajan etsimistä aina tekstin valmistelusta kustannussopimuksen jälkeiseen aikaan.

spacer

Tarjoanko käsikirjoitusta kustantajille? Entä jos saan vain hylsyjä?

Ensimmäistä – tai ehkä toista, kolmattakin – käsikirjoitustaan kirjoittaville kirjoittajille nousee usein pintaan inhimillinen epävarmuus: Milloin teksti on valmis? Mitä sille pitäisi sitten tehdä? Laitanko kustantajalle vai teenkö omakustanteen? Entäs jos saan kustantajilta vain hylkäyskirjeitä, mitä sitten?

Yhteenkään näistä kysymyksistä ei ole yhtä selkeää vastausta, mutta tarkastelen niitä silti vähän puolelta jos toiseltakin. Lopussa on myös lisävinkkejä ja katseltavaa.

Milloin käsikirjoitus on valmis?

Ensinnäkin: mitä tarkoitat “valmiilla”? Valmis kustantajalle lähetettäväksi? Tavallaan voisi sanoa, että teksti ei ole koskaan täydellisen valmis, mutta joskus siitä on pakko päästää irti. Mitä perfektionismiin taipuvaisempi kirjoittaja on, sitä helpompaa on jäädä hinkkaamaan viimeisten verbimuotojen nyansseja ad infinitum. Toisaalta, huolettomampi saattaa kokea tekstin valmiiksi, vaikka se olisi täynnä silkkoja kielivirheitä ja epäloogisuuksia.

Lyhyenä neuvona annetaan yleensä, että käsikirjoitus on valmis sitten, kun et enää omin neuvoinesi pysty tekemään siitä parempaa. Kun sitä on jo editoitu ja hinkattu, korjattu ja mietitty. Ennen kustantajalle lähettämistä se kannattaa käyttää ensilukijoilla. Mieluiten sellaisilla, joilla on kokemusta tekstien kommentoinnista. Oma äiti, puoliso tai paras kaveri ei välttämättä ole paras palautteenantaja, sillä liian läheisen ihmisen voi olla vaikea antaa tarpeeksi tiukkaa kritiikkiä.

Ja sitten pitää vain päästää irti.

Mitä sille pitäisi sitten tehdä? Laitanko kustantajalle vai teenkö omakustanteen?

Noh, mitä sinä haluat sille tehdä? Nykyään omakustanteesta puhutaan kaupallisen kustantajan julkaisun helppona vaihtoehtona. Toki se on vaihtoehto, ja nykyään digipainojen ja palvelukustantamojen (esim. BoD) aikana se on vielä tehty varsin nopeaksi. Mutta omakustanne- tai indiekirjailijan tie ei välttämättä ole helpompi. Se vaatii energiaa. Kirjat eivät myy eivätkä markkinoi itse itseään, ja ulkoasuunkin pitäisi osata panostaa. Jos kunnioittaa itseään ja tekstiään, romaanikäsikirjoitusta ei parane päästää maailmalle ilman kustannustoimitusta, ja siitä joutunee maksamaan ihan rahaa. Suomen kokoisilla markkinoilla omakustannekirjailijuudella ei juuri voi toivoa rikastuvansa, lähinnä sitä kannattaa ajatella harrastuksena, johon kuluu rahaa siinä kuin muihinkin harrastuksiin.

Sanoisin, että ratkaisu riippuu siitä, mikä on tavoitteesi kirjoittajana. Jos tavoittelet vapaata kirjailijuutta ihan urana, se melkein vaatii väliin kaupallisen kustantajan, joka hoitaa sen, mitä kustantajan odotetaan hoitavan, ja antaa kirjailijan keskittyä kirjoittamiseen.

Toki nykykentällä edellä oleva on lähinnä haavekuva. Kirjailijat joutuvat puuhaamaan kaikenlaista ulkokirjallista ja julkaisevat useilta taloilta (tai jopa omakustanteisesti) ihan sen mukaan, minkälaista tekstiä tällä kertaa olisi tarjolla. Kaikki ei kelpaa kaikille. Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan…

Entäs jos saan kustantajilta vain hylkäyskirjeitä, eikö minusta tule koskaan kirjailijaa?

Ihan kärkeen asia, joka on tärkeä ymmärtää, jos haikailee kirjailijuutta: Kirjailijan ura vaatii resilienssiä. Hylsyjä tulee kaikille. Noh, ainakin melkein kaikille. Niitä saavat myös jo julkaisseet kirjailijat, joskus jopa vuosikymmenten uran tehneet kirjailijat. Kirjailijan uralle mahtuu ilon sekaan myös pettymyksiä, kustantajahylsyjä, apurahattomuutta, mustan aukon hiljaisuuteen kadonneita kirjoja.

Vaikka kuinka nauttisi kirjoittamisesta, muualta tulevat iskut eivät ole nautittavia. Joten: resilienssiä.

Mitä sitten, jos olen lähettänyt käsikirjoitukseni suunnilleen kaikkiin sopiviin kustantamoihin ja saanut pelkkiä “sori mut ei nyt” -vastauksia? Teenkö siitä omakustanteen? Vai luovutanko?

Molempiin sanon: älä. Älä ainakaan vielä.

Yksi kustantajakierros ei välttämättä kerro juuri mitään käsikirjoituksesta. Se ei ainakaan kerro mitään sinusta ihmisenä. (Oma ego ja kirja on pakko pyrkiä erottamaan toisistaan myöhemminkin, jotta kestää kirjan mahdollisen kritiikin.)
Yksi hylsykierros kertoo vain sen, että käsikirjoitus ei juuri nyt sopinut kustantajien suunnitelmiin. Ehkei se ole vielä valmis. Ehkä se vaatii vielä yhden uudelleenkirjoituskerran, vielä yhden kustantajakierroksen tai kaksikin. (Palaan tähän myöhemmin.)

Ehkä se ei osunut juuri oikean lukijan pöydälle. Kustantamoissakin käsikirjoituksia lukevat ihmiset. Oikein poikkeushelmet kyllä tarttuvat haaviin mistä hyvänsä, mutta sitten on niitä, jotka vaativat sen, että lukija sattuu olemaan oikea. Ihan samalla tavalla kuin julkaistuillakin kirjoilla: kaikki ei miellytä kaikkia. Tarjokkaan on vakuutettava heti ensi sivuilta, jotta se pääsee tarkemmin luettavaksi. Sen lisäksi sen pitää sopia kustannusohjelmaan juuri nyt. Huhun tavalla kiertää väite “vain yksi sadasta päätyy kustannettavaksi”. Se on ainoastaan osatotuus. Kustantamoille nimittäin tarjotaan paljon …miten tämän kauniisti sanoisi… silkkoa. Paljon omaelämäkertoja, joista puuttuu kaunokirjallinen ote, paljon täysin keskeneräistä. Huolella mietitty ja työstetty romaanikäsikirjoitus kilpailee selkeästi pienemmässä seurueessa.

Toistan siis: yksi hylsykierros ei tarkoita, ettei kukaan haluaisi julkaista teostasi.

Joten siitä kässäristä kannattaa pyytää jälleen lisäpalautetta, työstää sitä vielä lisää. Ja jos ei vain onnista, niin sitten siirtää se arkistoon ja kirjoittaa uusi. Totuus nimittäin on, että ensimmäinen valmistunut romaanikäsikirjoitus on harvoin se paras. Tai toinenkaan. Kirjailijatkin tarvitsevat harjoituskappaleensa. Pöytälaatikossa lymyilevään voi palata aika ajoin, ehkä ihastua tiettyihin ajatuksiin, tai – todennäköisemmin – huomata oma kehityksensä. Senkin näkeminen vaatii aikaa.

Tämä lähes vääjäämätön kehitys on syy sille, miksi en suosittele kiirehtimään omakustannekirjan julkaisuun heti, kun saa kustantamoilta ensimmäiset hylsyt. Kyllä, on olemassa teoksia, joille on äärimmäisen vaikea löytää kaupallista kustantajaa. Indiekirjailijuus on vallan validi keino saattaa teoksensa lukijoiden saataville, mutta siitä saa eniten irti, kun lähtee sille tielle tietoisesti. Ei siksi, että haluaa muualla hylätyn kässärin pois käsistään, tai tunnekuohussa “koska kukaan ei ymmärrä”. Kuten alussa sanoin, omakustanteinen kirja vaatii työtä, myös ulkokirjallista työtä, ja samalla tekstiä joutuu editoimaan kuten kustantamossa editoisi.

Kannattaa siis kysyä kriittisesti itseltään: teenkö tästä käsikirjoituksesta kirjan nyt vai annanko sen levätä pari vuotta pöytälaatikossa, katson miltä se tuntuu sitten ja kirjoitan sillä aikaa muuta?

Pähkinänkuoressa: Kirjan julkaiseminen vaatii sopivassa suhteessa työtä, palautetta, sitkeyttä ja luopumistakin – sekä uudelleen yrittämistä. Nopeuslaji tämä ei ole.

* * *

Vinkkivideoita ja lisälukemista

JP Koskisen ja Kimmo Miettisen Kult TV:n erinomaisessa WSOY-jaksossa Anna-Riikka Carlssonin haastattelu avaa todellisuutta käsikirjoituspinkkojen takaa.

Saara Henrikssonin Sinä julkaiset kirjan -opas (Penelope, 2021) käsittelee nimensä mukaisesti kirjan julkaisua. Pirkkalaiskirjailijoiden Kirjailija kotiin -youtube-kanavalla Henriksson esittelee oppaansa ja antaa vinkkejä omakustantajille. Videosta on myös toinen osa, jossa kerrotaan kustantamon lähestymisestä ja julkaisukynnyksen ylittämisestä.

Myös Saara Henrikssonin blogista löytyy erään ikuisuusprojektin tarina. Eli kokemuksia siitä, kuinka esikoiskässäristä ei todellakaan tullut esikoiskirjaa. Eikä muuten tullut minun esikoiskässäristänikään, vaikka resilienssiä on kysytty kunnolla vasta myöhemmin.

* * *

Palautetta ja kustannustoimitusta tekstillesi voit kysellä vaikka minulta. Tutustu Jahkan sivuihin ja kysy lisää.

spacer

Slow art

Kirjallisuus on vallan hidas taiteenlaji.
Paitsi, että sen lukemiseen pitää ihan keskittyä ja varata aikaa, niin sen kirjoittaminen vasta projekti onkin.

Toisinaan tulee vastaan somepäivityksiä, joissa tekijä joskus heinäkuussa toteaa saaneensa kustannussopimuksen kirjalleen, jonka on tarkoitus ilmestyä seuraavan vuoden alkupuolella. Ja sitten hän alkaa kirjoittamaan teosta.

Ne päivitykset hämmentävät suuresti. Useimpien kirjojen reitti kansiin on vuosien mittainen. Joillakin on vakikustantajia ja työkapasiteetti, jotka mahdollistavat kirja per vuosi -tahdin. Monet työstävät teostaan vuositolkulla ja vasta sitten alkavat toivoa, että joku julkaisisi sen. Kyllä, julkaisseet kirjailijatkin saavat hylsyjä. Minä olen napannut ison liudan viime vuosina.

Tämän syksyn kirjaa on hyvin todennäköisesti luonnosteltu jo viisi tai kymmenen vuotta sitten. Kirjailijan olennaisin työväline lienee kärsivällisuus.

Bref, piti kääntämäni katse omaan napaan. Tulen tyttäriä ilmestyi 2014. Melkein neljä vuotta sitten. Se on kvartaalitaloudessa vanha kirja. Minulla on selkeä muistikuva itsestäni istumassa junassa työmatkalla, edessä tietokone, jolla minun oli tarkoitus editoida Tulen tyttärien käsikirjoitusta. Mutta eksyin kirjoittamaan muuta. “17 vuotta myöhemmin.”
Koska kuva junatyömatkasta on niin selkeä, ajankohdan täytyy olla kevättä 2013.

Tulen tyttäriä on itsenäinen fantasiaromaani. Se on sellaiseksi tietoisesti kirjoitettu. Ja yhtä tietoisesti kirjoitin sen loppupuolelle kohtauksen petaamaan tulevaa. Minulla oli aavistus siitä, että kaikkea ei ole vielä kerrottu.

katkelma Tulen tyttäristä

Ne keväällä 2013 kirjoitetut rivit ovat kässärissä yhä lähes samankaltaisina. Käsikirjoitus on välillä maannut virtuaalisessa pöytälaatikossa vuoden verran, siitä on mennyt paljon aivan kokonaan uusiksi, kässäri on maannut toisen vuoden ja antanut tilaa muille projekteille. Se on käynyt hakemassa yhden “joo mut ei vielä” -hylsyn, siitä on leikattu irti viimeiset ~10 000 sanaa ja kehitetty uusi loppu.

Sen rinnalla oikea elämä seuraa vääjäämätöntä virtaa. Elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta kirja on yllättävän staattinen.
Hidasta taidetta.

Sen verran silti huijasin, etten kirjoittanut jatko-osaa seitsemäätoista vuotta, vaikka tarinassa sen verran loikataankin. Nyt se on toimittamista vaille kasassa, kustannusohjelmaan huolittu… ja yhä nimetön. Minulle Laventelinsininen, kässäri, jolla on ainoastaan koodiväri.

Ilmestyy ensi vuonna, Osuuskummalta. Jos tähdet ovat oikeassa linjassa, niin kesällä. Riippumattolukemiseksi. Jos eivät ole, niin syksyllä.
Joka tapauksessa toivon sen saavan (laventelin)sinisen kannen.

spacer

Tarvetyttäriä, öidenvartijoita ja ranskankielistä kauhua

Tulen tyttärien tarvepainoksen kansi.

Katsokaas, kirjoitan välillä kirjoittamisestakin.

Kevään aikana olen hionut niin jo kertaalleen julkaistua, piakkoin julkaistavaa kuin myös melkein valmista ja ihan uutta. Ulkomuotoa ja sisältöä. Moneen täytyy renessanssitaiteilijan taipua.

Aloitetaan vanhoilla kuulumisilla: Tulen tyttäristä on saatavilla nyt tarvepainosversio. Osuuskumman painos on ollut lopussa jo ikuisuudet, joten päätin viimeinkin saada aikaiseksi tehdä taiton uudelleen ja tarjota kirjaa BoD:n valikoimiin. Se löytyy heidän verkkokaupastaan, jos jollakulla on fantasiaromantiikan kokoinen kolo kirjahyllyssään ja sielussaan.

Ja hei, sen voi tilata myös ulkomaille!

Tulen tyttärien henkiinherättelyn syy on se, että olen hiljakseen kirjoittanut sille itsenäistä jatko-osaa. Toivoa sopii, että se olisi pian julkaisukelpoinen ja julkaisuohjelmaan mahtuva. Ei vielä tänä vuonna, mutta vuosi se on ensi vuosikin.

Hieman varmemmin sanoin uskallan kertoa, että ensi keväänä ilmestyy ainakin nuortenkirjallisuutta, Otavalta. Kässäri on kulkenut pitkän mutkikkaan tien Öidenvartijan kirja -työnimellä, mutta saa vielä nähdä, minkä nimen se lopullisesti saa. Täällä blogissa olen joskus aiemmin viitannut siihen sähkönsinisenä. Joka tapauksessa luvassa on öidenvartija. Ja pahanilmanlintu. Ja muistonsyöjiä. Ja tarinoidenmetsästäjiä.

Eikä se ole vaaleanpunainen.

Julkaisua odotellessa olen käyttänyt hyvän osan kevätpäivistä vielä kaukaisemman tulevaisuuden pohtimiseen, ja kirjoittanut sarjaan lisää. Mutta sillä ei vielä ole edes koodiväriä. Pitäisi olla. Sammalenvihreä? Vai karmiini? Tämä pitää päättää pian…

Quand je ne regarde pas

Viehättävä kansi on J.S. Meresmaan tekemä.

Viime viikkoina renessanssitaiteilija on ollut myös taittelija. Kesällä ilmestyvä Quand je ne regarde pas pitäisi saada ihan kirjapainokelpoiseen kuosiin. Ja sitä paitsi minä tökin nenääni esipuheeseen ja kirjailijaesittelyihin. Ranskaksi. Kaikkeen sitä ihminen ryhtyy.

Quand je ne regarde pas on Osuuskumma International -julkaisusarjan ensimmäinen ranskankielinen teos. Martin Carayolin kääntämät novellit esittelevät ranskankieliselle yleisölle suomispefiä kauhutwistillä. Tätä on saatavilla ainakin Eurocon Nemosta, joka pidetään Ranskassa Amiensissa ensi heinäkuussa. Ja toki sitten myös verkkokaupastamme.

Minulta mukana on Mon roudoudou, mon adorée, eli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Kukapa irtokäsistä eroon pääsisi…

Kyllä riittää siis kummallista kirjallisuutta lähitulevaisuudessa, moneen makuun.

spacer

Pienesti suuruudenhullu

Olen tullut siihen tulokseen, että kirjailijan on oltava hieman suuruudenhullu kirjoittaakseen kirjan.

On pakko uskoa siihen, että tekee jotain merkityksellistä ja erikoista. Kuinka sitä muuten jaksaisi käyttää parhaimmillaan vuosia saman tekstin parissa, usein vielä selän takana epävarmuus siitä, kelpaako tuotos julkaisuun, jos kelpaa, pitävätkö lukijat siitä. Ja mitä näitä kaikkia on.

Kirjoitan tätä blogitekstiä prokrastinoidakseni. Vieressä on kasoissa 122 käsikirjoitusliuskaa, joissa on tasaisin väliajoin punakynää. Olen käynyt niitä tässä Kirjamessuista lähtien läpi lukemistasolla, aktivoinut aivojani sopiviin suuntiin, pohtinut motiiveja ja lisäyksiä, vilkaissut välillä tekstitiedostoa koneella ja korjannut jonkin lauseen tai kirjoitusvirheen. Pimein talvi hidastaa kaikkea mahdollista, etenkin aivojen toimintaa. Lapsi tuo koulusta flunssan toisensa jälkeen, osa valoisesta ajasta menee palkkatyöläisenä, usein sänky kutsuu voimallisemmin kuin käsikirjoitusliuskat.

Tämän kaiken keskellä on pakko sulkeutua omaan kuplaansa.
Ajatella, että Tämä on tärkeä kirja, tällaista ei ole koskaan ennen tehty.
Ihan niin suuri ei egoni ole, että sanoisin moisen ääneen, mutta omaan tekemisen mielekkyyden etsimiseen se on merkityksellistä. Ja tottakin siina mielessä, että kirjoitan tosiaan jotain aivan uutta… muutenhan sitä kutsuttaisiin plagiaatiksi.

Suuruudenhulluus ruokkii motivaatiota. Kyllä tästä kirja tulee. Hyvä kirja. Loistava kirja. Nih, pienisuuri kirja. Hetken ajan painun miettimään, miltä kansi näyttää, ja sitten kiskon itseni takaisin työn ääreen. Ei vielä kantta, ei ihan vielä, ensi kesänä sitten. Kevät 2019 on kaukana, eikä kuitenkaan niin kaukana.

Ensin kässäri julkaisukelpoiseen kuosiin. Merkityksellinen tarina tarjolle nuorisohenkilöille.

spacer

Käännöksiä, käännöksiä!

Ihan saa ihminen sanoa monikossa, jotta käännöksiä, kun kerrassaan kaksi tekstiä on käännetty ja kirjatkin julkaistu!

Osuuskummalta ilmestyy nyt Worldconin alla kaksi englanninkielistä novelliantologiaa, Never Stop ja The Self-Inflicted Relative, minä olen mukana pienellä panoksellani molemmissa.

Never Stop – Finnish Science Fiction and Fantasy Stories

Kansi: Anu Korpinen

The anthology is compiled by Emmi Itäranta and features gems in a wide range of genres, all published in English for the first time.

“These stories invite you to see a glimpse of new lights emerging in the vast sky of international speculative fiction.”
– Emmi Itäranta, Foreword

Minulta mukana on Maija Haaviston kääntämä My Buttercup, My Everything (eli alunperin Ruumiittomissa ilmestynyt Ruusunnuppuni, kaikkeni). Novelli kertoo eräänlaisen kummitustarinan kädestä, joka jää elämään jonnekin kuoleman ja… jalkojen väliin.

   “I fathom it has experience and I’m sure it would be happy to learn whatever you fancy to teach it.”
   The woman nods slowly, lowers her chin almost to her chest. Oleandra lists my price and I nearly faint in shock. No one would have paid anything like that for my companionship when I was still alive. The woman puts her credit card on the desk. I manage to catch the name. Pleased to meet you, Beata, I’m sure we’ll get along.

– – –

The Self-Inflicted Relative – 33 Fantastic Stories in 100 Words

Kansi: Anu Korpinen

Welcome to the world of zombies, tentacles, cats, robots, cheese, unicorns, cell membranes, transhumanist gadgets and a terrifying epidemic that is the self-inflicted relative.

Drabbles are miniature stories of exactly 100 words, no more, no less. Leave it to the Finnish authors of speculative fiction to weave their magic and create 33 entire literary works in such an incredibly small amount of space.

Raapalevihkosen nimi on sellainen, etten saa sitä vahingossakaan kerralla kirjoitettua virheittä. Joten, ihan vain SIR ystäville. Thinking Outside the Box on sekin Maijan kääntämä ja perustuu tositapahtumiin. Tai ainakin tosielämässä käytyyn keskusteluun. Sairaalassa työskenteleminen on vaarallista.

– – –

Hanki oma kappaleesi kummaa suomalaista kustantajan nettikaupasta, Aavetaajuus tai Rosebud City Center -kirjakaupoista Helsingistä tai vaikka Osuuskumman pöydästä Worldconissa (Joku teistä sinnekin eksyy.) E-kirja on saatavilla tavanomaisten jakelijoiden sivuilla, mitä näitä on, Elisa kirja, Amazon, iTunes.

spacer

Kirjailijoiden haluttomuudesta yhteiskunnalliseen keskusteluun

Jos tuohtuneista vastineista kirjallisuutta sivuaviin mielipidekirjoituksiin maksettaisiin hyvin, olisin pian rikas. Niitä on tullut harrastettua. En nytkään malta olla hiljaa.

Särö-lehti julkaisi netissä kääntäjä Stefan Mosterin tuoreen haastattelun/kolumnin (kumpi tuo sitten onkaan). Jos teksti ei ole tuttu, suosittelen lukemaan sen ensin Särö-lehden sivuilta. Näkövammaisille kerron, että kyseessä on valitettavasti kuva, tekstimuodossa haastattelua ei taida olla tarjolla vielä.

Olen joistakin Mosterin mielipiteistä samaa mieltä. Kirjallisuutta koskeva journalismi voisi olla haastavampaa ja monipuolisempaa, muutakin kuin sitä naistenlehtijulkisuutta. Olen myös nirso ja usein tyytymätön lukemani kotimaisen kirjallisuuden kieleen tai kerrontaan. En tiedä, onko kyseessä kustannustoimituksen laiskuus, oikoluvun puute vai ainoastaan näkökulmaerot. Todennäköisesti hieman näitä kaikkia.

Kuitenkin haastattelussa/kolumnissa mennään tämän jälkeen sujuvasti metsään väittämällä rivien väleissä, että kirjailijana olo on ihan liian helppoa, eikä yhteiskunnallista kannanottoa ole kirjallisuudessa juuri lainkaan. Nähdäkseni Moster tekee tässä kaksi perustavanlaatuista virhettä.

Ensinnäkin hän niputtaa kaiken kotimaisen kirjallisuuden yhdeksi homogeeniseksi entiteetiksi. Kun lukee Mosterin kommentteja vuodelta 2006 (10 vuoden takaa!) kaunokirjallisuuden Finlandia-tyrkyistä, voi todeta, että hänen diskurssinsa ei ole juuri muuttunut. Hänen näkemyksensä on se valitettavan yleinen: vain aikuisille suunnattu realistisehko romaanikirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, jolla on jotain sanottavaa.

Tämä näkökanta jättää sivuun suuren osan kirjavasta kotimaisesta tarjonnasta: esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja genrekirjallisuuden. En nyt edes puutu runouteen, esseisiin ja muuhun ei-proosaan. Jos tarkastellaan vaikka vain viime vuodenkin lanu-tarjontaa, niin siellä kirjoitetaan samansukupuolisten rakkaustarinoita, transhenkilöitä, maahanmuuttajia… Siellä kerrotaan asioista, jotka ovat nuorille – niille tulevaisuuden päättäjille – tänään tärkeitä. Siellä rakennetaan toivoa ja parempaa maailmaa. Mikä on yhteiskunnallista kantaaottavuutta, jos ei se?

Mitä taas tulee spekulatiiviseen kirjallisuuteen – esim. scifiin ja fantasiaan – niin yhteiskunnan rakenteiden perkaaminen ja kritisointi on ollut aina suorastaan sen raison d’être. Spekulatiivisuus on toiminut keinona kiertää sensuuria ja etäännyttää lukijaa, jotta asian ylipäätään voisi sanoa. Mutta jos olettaa, että kaikki pitää kertoa suoraan ja realistisella otteella, niin saattaa jäädä siihen käsitykseen, että spefi on puuhastelua keijujen kanssa. Siitäkin huolimatta, että meillä on runsaasti kertojia, joilla on painavaa sanottavaa nykypäivän menosta: Emmi Itäranta, Leena Krohn, Johanna Sinisalo, Risto Isomäki, Kari Välimäki… vain muutamia ensinnä mieleen tulleita mainitakseni. Myös dekkarigenressä yhteiskunnallisuus ja synkätkin tulevaisuuden visiot istuvat tiukassa. Mikä motiivi kaikkien näiden tekijöiden sivuuttamisella on?

Toinen Mosterin virhe on horjuva passiiviargumentointi. Minulla ei itse asiassa ole aavistustakaan, onko “passiiviargumentointi” sana, mutta käytän sitä silti. Sillä tarkoitan esim. maahanmuuttokeskustelusta kipeän tuttua tapaa rakentaa argumentti yksittäistapauksen pohjalle, tehdä siitä yleistys ja laittaa se passiivimuotoon.

Teoksen menetelmien ja sanoman merkityksen kyseenalaistaminen otetaan henkilökohtaisena loukkauksena, eikä mahdollisuutena syventää ja monipuolistaa näkökulmaa ilmiöihin, joista kirjailija kirjoittaa – ja puhuu.

Mihin edellä olevalla lauseella viitataan? Kuka on loukkaantunut? Ilmeisesti joku tai jotkut, koska tällaista Moster väittää, mutta mitään konkreettista esimerkkiä sanotulle ei ole. On turhan helppoa tehdä passiivimuotoinen yleistys jostain niinkin kirjavasta joukosta kuin kirjailijat, ja olettaa, että kaikki käyttäytyvät samalla tavalla. Argumentointi on siis samaa sorttia kuin usein maahanmuutto-ongelmien kanssa.

Mitä tulee koko kolumnin/haastattelun viimeiseen lauseeseen, niin se taisi olla se, joka sai aamukahvikuppini läikkymään ylitse:

Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä. He haluavat, että heidät nähdään, mutta he eivät halua, että heidät nähdään yhteiskunnallisina ajattelijoina.

Anteeksi nyt, mutta tuo on täyttä sontaa. Minua ei yhteiskunnallinen vaikuttaminen kirjoilla kummemmin kiinnosta, mutta kollegoistani useilla on/olisi halua ja kompetenssia ottaa kantaa aika pirun moniin aiheisiin, jos heiltä kysyttäisiin. He ottavatkin. Eivät ehkä niin, että se aina ja joka kerta kuuluisi Stefan Mosterin korviin saakka. Minä suosittelen vaikkapa haastattelusarjaa (Särö-lehti hoi, ottakaa nyt koppi, kun aloitittekin!) jossa kysyttäisiin jotain aivan muuta kuin vaatekaapin sisältöä, matkavinkkejä tai ruokareseptejä, tai edes viimeisen kirjan synnyttämistuskia. Järjestäkää kirjallisia tapahtumia, jotka pohjautuvat teosten yhteiskunnalliselle sisällölle. Pitkään on vaadittu, että vähemmistöille pitää antaa ääni. Antakaa siis ääni myös kirjailijoille sen sijaan, että valitatte etteivät he halua sanoa. Saatatte yllättyä.

Ja kun jotain sanotaan, tulkaa kuuntelemaan. Vaikkapa viime syksyn Helsingin Kirjamessujen Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin -paneelin yleisössä olisi ollut aivan varmasti tilaa vielä yhdelle, joka olisi sisältöä raportoinut laajemminkin tiedotusvälineisiin.

Myös kommentti kirjailijan asemasta Suomessa on kummallinen. Helposti kolumnistiksi? Niin, ja kun siitä sitten vielä maksettaisiinkin. Apurahoin hemmoteltuja? Suomessa tuotetaan valtavasti kirjallisuutta ilman laajempia apurahoja. Harva täyspäiväiseksi kirjailijaksi heittäytyvä edes kuvittelee elävänsä vuodesta toiseen pelkillä apurahoilla. Useimmille sen “täyspäiväinen kirjailijuus” -termin takana on journalismia, opettamista, niitä helppoja kolumneja, esiintymisiä, tilaustöitä. Tuloa tipoittain. Helppoa elämää, tosiaan. Myös vertaaminen Saksaan ontuu. Luulisi olevan selvää, etteivät markkinat tai kirjailijan tulorakenne ole lainkaan samat. Potentiaalisia lukijoita on se 20 kertaa enemmän. Kirjamyynnillä saattaa jopa elää, toisin kuin Suomessa. Voi kysyä, kenen suhteellisuudentaju tässä huojuu? Ilmeisesti henkilöityvä julkisuus hämärtää myös alan ihmisten käsitystä arjesta.

Loppukevennys vielä. “Suomi on ainoa maa, jossa kirjailija pääsee naistenlehden kanteen tai iltapäivälehtien lööppeihin.”
Niin, täällä Ranskassa ne bestselleristit päätyvät metrisiksi julisteiksi asemille tai bussien kylkeen.

Kiitän myös annetusta maantiedontunnista. Ruotsi siis on nykyään osa Suomea:

Kuvassa Camilla Läckberg.

Kuvassa Camilla Läckberg.

spacer

Kirjailijaelämän laitaseuduilta

Pohdin pitkään, miten tämän otsikoisi, mutta otsikoidaan nyt näin. Blogissa on ollut elämisen sietämätöntä hiljaisuutta. Muutto. Oikeiden ihmisten palkkatyö, joka yhtäkkiä ahmii kitaansa 40 tuntia viikostani. Odottamista, tottumista, opettelua, väsymystä. Marraskuut ovat rankkoja täällä etelämpänäkin.

Olen enemmän ajatellut kirjoittamista (lievän syyllisyyden sävyttämänä) kuin kirjoittanut. Tai edes lukenut.

Kävin minä pikaisesti Helsingissä kirjamessuilla. Se oli hyvä katko arkeen se. Kirjamessut sinänsä eivät ole olennaisin osa matkaa vaan se, että yhtäkkiä siinä on liuta kollegoja, vanhoja ja uusia ystäviä ja tuttavia. Vähän liian pitkälle yöhön venyviä keskusteluja keittiönpöydän ääressä, teekupillisia, viinilasillisia… Ja lukijoita, joiden tapaaminen lämmittää kummasti vielä näin kaksi vuotta esikoisteoksen ilmestymisen jälkeenkin.

kirjamessuselfie

Myös näytteilleasuttajien loungen upottavat nojatuolit lämmittävät messusunnuntain väsymyksen keskellä…

Kaksi vuotta. Tulen tyttärien ilmestymisestä on todellakin jo niin kauan. Olen oppinut kirjallisuusmaailmasta paljon näiden vuosien aikana. Olen yrittänyt kaksi vuotta kirjoittaa blogiini siitä, miltä maailma näyttää pienkustantajan kirjailijana. Blogin uumenissa nimittäin lojuu luonnos, jota aloittelin silloin kaksi vuotta sitten, kun Morren kanssa puhuimme noin kolmelle kuulijalle messuilla pienkustantajan kirjailijuudesta.

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, kuinka erilaisena kirjailijan elämä näyttäytyisikään, jos esikoiseni olisi ilmestynyt jonkun Suuren Kustantajan A-listalta. Minua ei kirjailijana aja eteenpäin pelkästään halu julkaista, hinnalla millä hyvänsä. Haluan, että tarinaa luetaan. Totta kai ajattelin kirjani ansaitsevan näkyvyyttä. Mahdollisimman paljon. Se on hyvä kirja. Välillä käy mielessä, että miksi edes vaivaudun kirjoittamaan, jos kirjan kuitenkin lukee vain muutama henkilö? Pienkustantajan kirjailijalle arvio valtakunnallisessa päivälehdessä on suunnilleen yhtä todennäköinen kuin lottovoitto. Etenkin kun puhutaan romanttisesta fantasiasta. Arvio, tai edes maininta. Yksi rivi.

Suuren Kustantajan kirjailijan on helppo sanoa, että kirjallisuuspalkinnoilla tai naistenlehtijulkisuudella ei ole mitään merkitystä myyntiin tai työhön ylipäätään. Tai jos on, niin se korkeintaan koetaan negatiivisena. Happamia ovat pihlajanmarjat. Helposti voin kuvitella, että ison naistenlehden juttu olisi ollut merkittävä myynnillisesti, kun kirjan painos on muutama sata hassua kappaletta… Siinä jokainen myyty tuntuu.

Kirjailijuudessa menestymistä ja näkyvyyttä ei takaa pelkästään se, että kirjoittaa hyvin. Ei se, että on ahkera ja yrittää tuoda itseään ja tekemisiään esille. Ei välttämättä edes se Suuri Kustantaja. Näkyvyyden saaminen on isoilta osin tuuria; muun väittäminen menee samaan sorttiin kuin valkoisen heteromiehen syrjintäkärsimykset. Olet tavannut jonkun, joka tuntee jonkun, jonka kohdalla tähdet menevät kohdilleen. Omilla tekemisillä asiaan voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti.

Mutta mitäpä tässä valittamaan. Esikoisellani on kustantaja, joka on kiinnostunut minusta ja kirjastani. Kustantaja, joka on tehnyt sen eteen kaiken, mitä pienillä resursseilla pystyy. Kustantaja, joka on jaksanut pitää sitä esillä nämä kaksi vuotta. Painos (ja ne muutamat Kuvastaja-ehdokkuuden myötä otetut lisäkappaleet) myytiin loppuun tämän vuoden kirjamessuilla. Meillä ei makuloida. Kaksi vuotta on huiman pitkä aika nykyisessä kvartaalikirjataloudessa.

Anneli Kanto
kirjoitti juuri eilen blogissaan kirjailijuuden epätoivosta ja toivottomuudesta.

Olen monesti ja monessa paikassa jankuttanut, että palkinnon pitää tulla kirjoittamisesta itsestään, ei sen ulkopuolelta. Moni kertoo kirjoittavansa, koska se on itselle tapa olla olemassa, ilmaista syvintä itseään tai yksinkertaisesti pakottava tarve. Tai Juha Siroa siteeraten: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä muuten ei kykene löytämään.” Kyllä, juuri noin.
 
Kun etsin kirjoittamiseni syytä, löydän ylläolevien lisäksi ainakin tämän: yritän aikaansaada ajattelua, omaa ja muiden. Kommunikaatio on tärkeää. Kun sitä ei tunnu kehittyvän, turhautuminen alkaa vallata alaa.
 
Ehkä tämä menee ohi. Ehkä ei. Kirjailijuus vaatii sitkoa.

Työskentelyäni tämän keskeneräisen trilogian kanssa on koristanut epätoivo monella tapaa. Ensimmäinen osa ei ollut helppo. Toinen tuntuu olevan vielä vaikeampi. Takaraivossa hakkaa harha siitä, kuinka “kaikki muut” julkaisevat joka vuosi. Minulla ei toistaiseksi ole antaa mitään varmoja hienoja uutisia, ehkä joskus myöhemmin. Jopa kirjojen sisältöä leimaa epätoivo, vaikka tiedänkin, että valo on siellä jossain, pohjalla, lopussa. Ei tässä tragediaa olla kirjoittamassa. Ei missään tapauksessa vaaleanpunaista romantiikkaakaan. Nimesin teokset “sähkönsinisiksi”, vaikka jokin mustan tai harmaan sävy olisi ollut ehkä oikeampi.

Sitkoa on tarvittu. Ja kärsivällisyyttä. Paljon kärsivällisyyttä.

En tiedä mikä on urani portaiden seuraava askelma, ylös, alas vai sivulle. Suljetun vai avoimen oven eteen.
Sen ainakin tiedän, että kovin korkealta en putoa. Ylhäällä on vielä toistaiseksi enemmän tilaa.

spacer