Archives

Henkäys henkilöistä

Tuon edellisen romaanikässäritekstin jälkeen jäin miettimään sitä minulle helpointa osaa kirjoittamisesta: henkilöitä. (Voit myös loikata horinoiden yli suoraan ohjeistusosioon.)

Olen vahvasti henkilövetoinen kirjoittaja. Kaikki lähtee liikkeelle henkilöstä… tai oikeammin: kaikki saattaa lähteä liikkeelle jostain pienestä kuvasta, sanasta, ajatuksesta, mutta mitään en saa kirjoitettua, jos minulle ei ole selvää kenestä kirjoitan. Toistaiseksi ne ovat tuntuneet toimivan: kirjoja on kritisoitu milloin mistäkin, mutta henkilöhahmoista ei vielä ole valitettu. Toisinaan niitä on jopa kehuttu.

Henkilöni elävät omaa pientä elämäänsä päässäni välillä vuosikausia ennen kuin kirjoitan heistä sanaakaan. Jos koskaan. Juonittelu on vaikeaa… Tiedän, että on kirjailijoita, jotka lähtevät rakentamaan tarinaa sijoittamalla henkilön sopivaan ongelmatilanteeseen, ja katsovat kuinka hän siitä selviää. Se ei toimi minulla, minun päässäni asuvat tyypit eivät tee mitään mielenkiintoista, jos en jo valmiiksi tiedä mitä pitäisi tapahtua ja tökkää heitä hyvin reippaasti sopivaan suuntaan.

Kirjoitusoppaissa on lukuisia ohjeistuksia henkilönrakennukseen. Tee “ystäväkirja” (vaikkapa tähän tyyliin), merkitse muistiin henkilöstä kaikki, mitä hän vihaa, mitä rakastaa, minkä pituinen hän on. Mä olen joskus kokeillut luoda hahmoja tuollaisella muistiinpanotavalla. En saanut aikaan eläviä. Minun pitää ensin päästä sinne tyypin pään sisään. Voin unohtaa hiusten ja silmien värin tai lempiruoan — jos niitä olen koskaan tiennytkään — mutta sitä en unohda millä tapaa henkilö puhuu tai miten kävelee.

Tulen tyttärien ja sen vanhan Vaaleanpunaisen kässärin kanssa kirjoitin kevyitä tavoitteettomia novellintapaisia ihan henkilönrakennustarkoituksessa. Se oli aika tehokasta: tutkailin, kuinka juuri tämä henkilö reagoi tällaisessa tilanteessa. Pistin ne kohtaamaan ongelmia mutta ilman sitä romaaninkasaamisvelvoitetta. Sittemmin olen jostain syystä luopunut moisesta. Nyt annan tyyppien olla luonnoksien keskellä muistikirjassa tai koneen virtuaalisessa pöytälaatikossa. Ja etenkin päässäni.

Kuten monet, kirjoitan uudestaan ja uudestaan samoja teemoja. Myös henkilötasolla huomaan kirjoittavani arkkityyppejä. Samaa henkilöä kerrasta toiseen. Vaikka hahmot eivät lukijasta vaikuttaisi samoilta, pystyn itse suoraan näyttämään evoluution kirjasta, luonnoksesta, novellista toiseen. Toisinaan jopa varastan itseltäni: Iisakinkirkon kolmesta näkökulmahenkilöstä yksi on varioitu ensimmäisen julkaisemani novellin päähenkilöstä. Koska miksi ei?

Piirtäjä

Piirtäminen voi olla toimiva tapa lähestyä hahmoa… jos handlaa piirtämisen. (Kuva: cottonbro / pexels.com)

Joten, jotta tälle kaikelle horinalle muodostuisi jokin pihvi, annan pari vinkkiä siihen, miten ehkä voit rakentaa toimivia fiktiohenkilöitä. Ota ohjeet varauksella, lue, ja sitten voit tehdä ihan toisin.

  • Hyvän romaanihenkilön luomiseksi ei tarvitse heti alussa tietää kaikkea mahdollista kengänkoosta lempiruokaan, ellei se ole tarinallisesti merkittävää. Mieti ennemminkin kuinka tyyppi reagoi ja miksi. Mitä tapahtuu, jos joku antaa sangollisen hämähäkkejä? Entä jos hän kuulee äitinsä kuolleen? Jos työpaikalla järjestetään hänen kunniakseen yllätysjuhlat? Jos naapuri mölyää tai tulee valittamaan mölystä? Henkilö alkaa muuttua eläväksi silloin, kun tiedät kuinka hän toimii erinäisissä hatusta vedetyissä tilanteissa.
  • Kirjoittamallasi kaverilla pitää olla jokin tavoite ja henkilöhistoria. Ainakin niillä, joilla on jokin oikea rooli tarinassa. Edelliseen kohtaan viitaten: tavoite pistää reagoimaan ja henkilöhistoria selittää osaltaan reaktiota. Olen tosin melko kriittinen sen ohjeen suhteen, että jokaisella sivuhahmollakin pitäisi olla erityinen tavoite. Mutta ainakin kaikki keskeiset henkilöt tarvitsevat maaliviivan jota kohden juosta. Muuten ne jäävät ikuisesti juomaan kahvia ja keskustelemaan säästä. Believe me, tiedän mistä puhun. Sen tavoitteen ei tarvitse olla suuren suuri, kunhan sellainen on. Ja se voi muuttua tarinan aikana.
  • Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa muistiin jos ei halua. Romaanin kirjoittamista tapahtuu silloinkin, kun ei kirjoita. Laita toki muistiin asiat joita et missään tapauksessa halua unohtaa. Mutta tunnet sinä ystäväsikin ilman ystäväkirjaa.
  • Kirjoita vain päähenkilöstä alkuun Mary Sue, jos siltä tuntuu. (Varoitus, linkki vie TV Tropes-sivustolle, jonne voi jumiutua esim. viikoksi.) Lukijat pitävät moraalisesti hyvistä hyvistä tyypeistä, joita voi ihailla sopivasti. Lisäksi kirjoittaminen on paljon kivempaa, kun diggaa itse henkilöstään! Sitten kun olet kirjoittanut Mary Suesi, ota puolet osaamisesta pois ja lyö pari todellista heikkoutta sinne sekaan. Maailma on täynnä huipputyyppejä… eivätkä he koskaan kuitenkaan ole täydellisiä saati pärjää ilman yhteisöä siinä ympärillä. Liian täydelliset hahmot eivät ole kiinnostavia. Eivätkä liian virheettömän pahat pahiksetkaan. Ihminen on omituinen, loogisen epälooginen ja omassakin olemisessaan ristiriitainen pakkaus, joka yleensä perustelee tekemisensä itselleen, oli syy ulkopuolelta katsoen hyvä tai ei.
  • Pidä johtoajatuksena se, että kirjoitat ihmistä. Usein kysellään miten kirjoittaisin hyvän miehen / naisen / nuoren / vanhan / keittäjän / poliisin / heteron / homon… Paras tapa välttää stereotypiat henkilöissä on kirjoittaa ihmisiä. Ei niin, että Miestä kirjoittaessa lähtee tyrkkäämään Miehelle kaikenlaisia Miehisiä ajatuksia ja ajanvietteitä. Vaan pitäen mielessä, että olemisen ja kiinnostusten variaatio on valtava todennäköisesti jo lähipiirissäsi. Ihmisyydessä on paljon universaaliutta, ja monesta toiminnasta ja tavasta sitten pitää huolen ympäröivä yhteiskunta. Mutta aina voi kysyä itseltään onko romaanihenkilönä kiinnostavin se, joka toimii juuri niin kuin ympäröivä yhteiskunta vaatii.
  • Ainiin, ja vielä yksi. Kaikkea tietoa henkilöstä ei tarvitse infodumpata lukijalle. Sinä tiedät hahmostasi paljon enemmän kuin lukija. Paljasta syy-seuraussuhteet vain siltä osin kuin on välttämätöntä. Nosta henkilön ulkonäostä esiin vain merkittävä (äläkä välttämättä ensimmäisellä sivulla. En ylipäätään ole ihan varma tarvitseeko kenenkään tietää minkä väriset silmät henkilöllä on. Ellei se ole ainoa sinisilmäinen tyyppi kaupungissa. Tai jos kirjoitat silkkaa romanttista viihdettä…) Ulkonäkökuvauksessa myös toisteisuus puuduttaa. Lukija muistanee hiusten värin, vaikkei sitä joka luvussa mainittaisikaan. Anna tekojen ja reaktioiden kertoa, anna lukijalle aikaa tutustua. Usein liian perusteellinen selittäminen vain etäännyttää. Hahmosta tulee speed date -kumppani, joka koettaa kymmenessä minuutissa kertoa kaiken itsestään ja suvustaan, ja sitten kukaan ei enää jaksa kuunnella.

Siinäpä muutama vinkki. Jos jotain olennaista unohtui tai jos olet ihan eri mieltä asioista, kommenttiboksi huolii kommentteja.

spacer

Miten kässäri syntyy?

Pitkästä aikaa (tosi pitkästä aikaa) kirjoittamista kirjoittamisesta. Tätä voi pitää myös prokrastinointina kässärin muokkaamisesta, mutta siihen palaan myöhemmin. Toisaalla naamakirjassa on välillä puhetta siitä, kuinka romaanikäsikirjoitus pitäisi tehdä. En aio antaa neuvoja, vaan ainoastaa vilkaista näin jälkeenpäin kuinka minun kässärini ovat syntyneet.

Ihan ensiksi: jokaisen prosessi on ollut aivan erilainen.

Ensimmäinen (lyhyt)romaanimittainen kässärini oli se, jonka muinaista kirjoitusblogiani lukeneet saattavat muistaa koodivärinimellä Vaaleanpunainen. Ensimmäistä versiota kirjoitin joskus… 2010? Se oli kevyt chick lit -henkinen rakkaustarina, pitkälti Ranskaan sijoittuva. Kirjoitin sen novellin, tai ehkä kahdenkin, pohjalle ja tarinankaari oli niin selkeänä mielessäni, että pystyin kirjoittamaan jutun “tilkkutäkkinä”. Loin ennalta oikeastaan jokaisen luvun pohjan tiedostoon, ja täytin sitten siitä kohdasta, jota teki sillä hetkellä mieli kirjoittaa. Helppoa. Tehokasta. Lopputulosta on yllättävän monikin lukenut ja kommentoinut ja olen sitä kustantamoillekin tyrkyttänyt. Yhden kustantamon palautteessa todettiin “ei vielä aivan riitä”. Luojan kiitos sitä ei sellaisenaan julkaistu. Sainpahan tehdä rauhassa ensikässärin virheet.

Myös esikoiskirjan kässäriä kirjoitin novellien pohjalle. Itse asiassa Liekki-niminen tarina ilmestyi Osuuskumman Ursula-julkaisussa syksyllä 2012. Silloin tuntui, ettei Naarnin ja Emman tarinaa ollut kerrottu loppuun, joten jatkoin, vaikka sillä kertaa minulla ei ollut aavistusta mihin kaikki johtaisi. Ja voi sanoa, että kirjoittamisen tyylini on pysynyt samana siitä lähtien. Hyppään kylmään veteen ja toivon, että pääsen pois. En välttämättä suosittele. Suunnitelkaa, ihmiset, suunnitelkaa. Niin pääsee paljon helpommalla. Joka tapauksessa, Tulen tyttäriä kirjoitin innolla ja intohimolla. Jos tarina ei ollutkaan ennalta tiedossa, se ilmestyi kuin itsestään. Siinä oli jotain maagista.

Tulen tyttärien loppusivuilla syntyy lapsi. Kohtausta kirjoittaessani tiesin jo, että jos tarina saa jatkoa, tämä kohtaus on merkityksellinen. Niinpä siinä, vielä Tulen tyttäriä editoidessani, luonnostelin alkua käsikirjoitukselle, joka sai koodivärikseen laventelinsinisen. Alku on Sinisen talon noidassa yhä lähes muuttumattomana, muutaman lauseen olen stilisoinut matkan varrella. Kaikki muu sitten onkin muuttunut, osin moneen kertaan. Minulla oli Auri, joka henkilönä oli niin itseriittoinen, ettei halunnutkaan taipua Tulen tyttärien tapaan “saavatko-he-toisensa”-rakkaustarinan protagonistiksi. Alussa minulla oli myös ihastuksen kohde, joka oli yhtä kiinnostava ja luonteikas kuin jalkalamppu… Sinisen talon noita on toki fantasiaromanssi, mutta se on ennen kaikkea kasvutarina, jossa sekä pää- että sivujuonet menivät uusiksi monta kertaa, merkittävimmät sivuhenkilöt vaihtuivat toisiin ja lopusta on olemassa ainakin seitsemän versiota. Välillä kässäri lepäsi vuodenkin verran. Muistan Kirjamessut, joilla eräs kirjailijakollega kysyi, onko Tulen tyttärille tulossa jatkoa. Minä katselin Messuhallin kattoa ja totesin: “Joo, mutta se on jumissa. Siinä on jokin ongelma, joka mun vain pitää oivaltaa, että saan sen joskus valmiiksi.” Niinpä. Ongelma ratkoontui aikanaan, mutta jos edellisen perusteella kuvittelin, että romaanin kirjoittaminen olisi jotenkin helppoa… Se on kyllä sanottava, että näiden kahden romaanin maailma ja henkilöt ovat minulle niin tuttuja, että silloin kun homma eteni hyvin, kirjoittaminen oli melkein automaattista. Naarni varsinkin. Siinä on henkilö, jota tekisi välillä mieli lyödä märällä rätillä, mutta jonka reaktioita minun ei ole tarvinnut koskaan miettiä.

Jos edellisen perusteella kuvittelin, että romaanin kirjoittaminen on jotenkin helppoa…

Sitten… niin sitten se nro 4. Silläkin on koodiväri ja jopa työnimi. Kutsun kässäriä kuitenkin kaikella rakkaudella Iisakinkirkoksi. Aloin kirjoittaa nelosta joskus tuon Sinisen talon noidan lepäillessä jumissa. Alun perin tarkoitus oli tehdä nuortenromaanitrilogian aloitusosa. Vähänpä tiesin. [Tähän sopisi silmiä pyöräyttävä hymiö.] Trilogia on sittemmin muuttunut, kustantajan toiveesta, yhdeksi kirjaksi, ja voin luvata, että kokonaisen trilogian tarinankaaren tiivistäminen yksissä kansissa toimivaksi ja kohtuumittaan ei ole mitenkään itsestään selvä homma. Kun siihen vielä lisätään kyvyttömyyteni yksityiskohtaiseen suunnitteluun ja päivätöitä tekevän perheellisen ihmisen rajallinen kirjoitusaika, kässäriä on veivattu suuntaan jos toiseenkin. Vuositolkulla. Olen menettänyt uskoni moneen kertaan ja hakenut välissä mielipiteitä muualtakin kuin kustannustoimittajalta. Nykyisessä — toivottavasti edes suhteellisen lopullisessa — versiossa yksi sivuhenkilö on pyyhitty pois, toinen on pyyhitty pois ja sitten kuitenkin palautettu henkiin, ja se darling, joka alunperin piti tappaa on yhä kuvioissa. Sekaan jääneiden klaffivirheiden määrä pelottaa jo. Kolme viimeistä lukua odottavat yhä uudelleenkirjoitusta. Tarttunen hommaan, kun saan tämän bloggauksen julkaistua.

Joten, annan nyt yhden ohjeen kuitenkin: älä koskaan ryhdy tekemään laajaa kokonaisuutta kolmella näkökulmahenkilöllä ja kahdessa aikatasossa, ainakaan jos et malta käyttää sen perusteelliseen suunnitteluun paria vuotta ennen kirjoitustyötä.

Seuraavaksi sitten jotain ihan muuta. Jotain lyhyempää, suoraviivaisempaa ja edes vähän suunnitellumpaa. Ehkä rikoskirjallisuutta kaiken tänä vuonna lukemani hengessä. Protagonisti odottaa jo, yksiössään ja helsinkiläisen maaliskuisen räntäsateen keskellä…

spacer

Tarvetyttäriä, öidenvartijoita ja ranskankielistä kauhua

Tulen tyttärien tarvepainoksen kansi.

Katsokaas, kirjoitan välillä kirjoittamisestakin.

Kevään aikana olen hionut niin jo kertaalleen julkaistua, piakkoin julkaistavaa kuin myös melkein valmista ja ihan uutta. Ulkomuotoa ja sisältöä. Moneen täytyy renessanssitaiteilijan taipua.

Aloitetaan vanhoilla kuulumisilla: Tulen tyttäristä on saatavilla nyt tarvepainosversio. Osuuskumman painos on ollut lopussa jo ikuisuudet, joten päätin viimeinkin saada aikaiseksi tehdä taiton uudelleen ja tarjota kirjaa BoD:n valikoimiin. Se löytyy heidän verkkokaupastaan, jos jollakulla on fantasiaromantiikan kokoinen kolo kirjahyllyssään ja sielussaan.

Ja hei, sen voi tilata myös ulkomaille!

Tulen tyttärien henkiinherättelyn syy on se, että olen hiljakseen kirjoittanut sille itsenäistä jatko-osaa. Toivoa sopii, että se olisi pian julkaisukelpoinen ja julkaisuohjelmaan mahtuva. Ei vielä tänä vuonna, mutta vuosi se on ensi vuosikin.

Hieman varmemmin sanoin uskallan kertoa, että ensi keväänä ilmestyy ainakin nuortenkirjallisuutta, Otavalta. Kässäri on kulkenut pitkän mutkikkaan tien Öidenvartijan kirja -työnimellä, mutta saa vielä nähdä, minkä nimen se lopullisesti saa. Täällä blogissa olen joskus aiemmin viitannut siihen sähkönsinisenä. Joka tapauksessa luvassa on öidenvartija. Ja pahanilmanlintu. Ja muistonsyöjiä. Ja tarinoidenmetsästäjiä.

Eikä se ole vaaleanpunainen.

Julkaisua odotellessa olen käyttänyt hyvän osan kevätpäivistä vielä kaukaisemman tulevaisuuden pohtimiseen, ja kirjoittanut sarjaan lisää. Mutta sillä ei vielä ole edes koodiväriä. Pitäisi olla. Sammalenvihreä? Vai karmiini? Tämä pitää päättää pian…

Quand je ne regarde pas

Viehättävä kansi on J.S. Meresmaan tekemä.

Viime viikkoina renessanssitaiteilija on ollut myös taittelija. Kesällä ilmestyvä Quand je ne regarde pas pitäisi saada ihan kirjapainokelpoiseen kuosiin. Ja sitä paitsi minä tökin nenääni esipuheeseen ja kirjailijaesittelyihin. Ranskaksi. Kaikkeen sitä ihminen ryhtyy.

Quand je ne regarde pas on Osuuskumma International -julkaisusarjan ensimmäinen ranskankielinen teos. Martin Carayolin kääntämät novellit esittelevät ranskankieliselle yleisölle suomispefiä kauhutwistillä. Tätä on saatavilla ainakin Eurocon Nemosta, joka pidetään Ranskassa Amiensissa ensi heinäkuussa. Ja toki sitten myös verkkokaupastamme.

Minulta mukana on Mon roudoudou, mon adorée, eli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Kukapa irtokäsistä eroon pääsisi…

Kyllä riittää siis kummallista kirjallisuutta lähitulevaisuudessa, moneen makuun.

spacer

Kirjailijaelämän laitaseuduilta

Pohdin pitkään, miten tämän otsikoisi, mutta otsikoidaan nyt näin. Blogissa on ollut elämisen sietämätöntä hiljaisuutta. Muutto. Oikeiden ihmisten palkkatyö, joka yhtäkkiä ahmii kitaansa 40 tuntia viikostani. Odottamista, tottumista, opettelua, väsymystä. Marraskuut ovat rankkoja täällä etelämpänäkin.

Olen enemmän ajatellut kirjoittamista (lievän syyllisyyden sävyttämänä) kuin kirjoittanut. Tai edes lukenut.

Kävin minä pikaisesti Helsingissä kirjamessuilla. Se oli hyvä katko arkeen se. Kirjamessut sinänsä eivät ole olennaisin osa matkaa vaan se, että yhtäkkiä siinä on liuta kollegoja, vanhoja ja uusia ystäviä ja tuttavia. Vähän liian pitkälle yöhön venyviä keskusteluja keittiönpöydän ääressä, teekupillisia, viinilasillisia… Ja lukijoita, joiden tapaaminen lämmittää kummasti vielä näin kaksi vuotta esikoisteoksen ilmestymisen jälkeenkin.

kirjamessuselfie

Myös näytteilleasuttajien loungen upottavat nojatuolit lämmittävät messusunnuntain väsymyksen keskellä…

Kaksi vuotta. Tulen tyttärien ilmestymisestä on todellakin jo niin kauan. Olen oppinut kirjallisuusmaailmasta paljon näiden vuosien aikana. Olen yrittänyt kaksi vuotta kirjoittaa blogiini siitä, miltä maailma näyttää pienkustantajan kirjailijana. Blogin uumenissa nimittäin lojuu luonnos, jota aloittelin silloin kaksi vuotta sitten, kun Morren kanssa puhuimme noin kolmelle kuulijalle messuilla pienkustantajan kirjailijuudesta.

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, kuinka erilaisena kirjailijan elämä näyttäytyisikään, jos esikoiseni olisi ilmestynyt jonkun Suuren Kustantajan A-listalta. Minua ei kirjailijana aja eteenpäin pelkästään halu julkaista, hinnalla millä hyvänsä. Haluan, että tarinaa luetaan. Totta kai ajattelin kirjani ansaitsevan näkyvyyttä. Mahdollisimman paljon. Se on hyvä kirja. Välillä käy mielessä, että miksi edes vaivaudun kirjoittamaan, jos kirjan kuitenkin lukee vain muutama henkilö? Pienkustantajan kirjailijalle arvio valtakunnallisessa päivälehdessä on suunnilleen yhtä todennäköinen kuin lottovoitto. Etenkin kun puhutaan romanttisesta fantasiasta. Arvio, tai edes maininta. Yksi rivi.

Suuren Kustantajan kirjailijan on helppo sanoa, että kirjallisuuspalkinnoilla tai naistenlehtijulkisuudella ei ole mitään merkitystä myyntiin tai työhön ylipäätään. Tai jos on, niin se korkeintaan koetaan negatiivisena. Happamia ovat pihlajanmarjat. Helposti voin kuvitella, että ison naistenlehden juttu olisi ollut merkittävä myynnillisesti, kun kirjan painos on muutama sata hassua kappaletta… Siinä jokainen myyty tuntuu.

Kirjailijuudessa menestymistä ja näkyvyyttä ei takaa pelkästään se, että kirjoittaa hyvin. Ei se, että on ahkera ja yrittää tuoda itseään ja tekemisiään esille. Ei välttämättä edes se Suuri Kustantaja. Näkyvyyden saaminen on isoilta osin tuuria; muun väittäminen menee samaan sorttiin kuin valkoisen heteromiehen syrjintäkärsimykset. Olet tavannut jonkun, joka tuntee jonkun, jonka kohdalla tähdet menevät kohdilleen. Omilla tekemisillä asiaan voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti.

Mutta mitäpä tässä valittamaan. Esikoisellani on kustantaja, joka on kiinnostunut minusta ja kirjastani. Kustantaja, joka on tehnyt sen eteen kaiken, mitä pienillä resursseilla pystyy. Kustantaja, joka on jaksanut pitää sitä esillä nämä kaksi vuotta. Painos (ja ne muutamat Kuvastaja-ehdokkuuden myötä otetut lisäkappaleet) myytiin loppuun tämän vuoden kirjamessuilla. Meillä ei makuloida. Kaksi vuotta on huiman pitkä aika nykyisessä kvartaalikirjataloudessa.

Anneli Kanto
kirjoitti juuri eilen blogissaan kirjailijuuden epätoivosta ja toivottomuudesta.

Olen monesti ja monessa paikassa jankuttanut, että palkinnon pitää tulla kirjoittamisesta itsestään, ei sen ulkopuolelta. Moni kertoo kirjoittavansa, koska se on itselle tapa olla olemassa, ilmaista syvintä itseään tai yksinkertaisesti pakottava tarve. Tai Juha Siroa siteeraten: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä muuten ei kykene löytämään.” Kyllä, juuri noin.
 
Kun etsin kirjoittamiseni syytä, löydän ylläolevien lisäksi ainakin tämän: yritän aikaansaada ajattelua, omaa ja muiden. Kommunikaatio on tärkeää. Kun sitä ei tunnu kehittyvän, turhautuminen alkaa vallata alaa.
 
Ehkä tämä menee ohi. Ehkä ei. Kirjailijuus vaatii sitkoa.

Työskentelyäni tämän keskeneräisen trilogian kanssa on koristanut epätoivo monella tapaa. Ensimmäinen osa ei ollut helppo. Toinen tuntuu olevan vielä vaikeampi. Takaraivossa hakkaa harha siitä, kuinka “kaikki muut” julkaisevat joka vuosi. Minulla ei toistaiseksi ole antaa mitään varmoja hienoja uutisia, ehkä joskus myöhemmin. Jopa kirjojen sisältöä leimaa epätoivo, vaikka tiedänkin, että valo on siellä jossain, pohjalla, lopussa. Ei tässä tragediaa olla kirjoittamassa. Ei missään tapauksessa vaaleanpunaista romantiikkaakaan. Nimesin teokset “sähkönsinisiksi”, vaikka jokin mustan tai harmaan sävy olisi ollut ehkä oikeampi.

Sitkoa on tarvittu. Ja kärsivällisyyttä. Paljon kärsivällisyyttä.

En tiedä mikä on urani portaiden seuraava askelma, ylös, alas vai sivulle. Suljetun vai avoimen oven eteen.
Sen ainakin tiedän, että kovin korkealta en putoa. Ylhäällä on vielä toistaiseksi enemmän tilaa.

spacer

Syys ja Marraskesi saapuvat

…älkää huolestuko, sitten vasta kesän jälkeen. Mutta onpahan jo jotain vihjailtavaa, kun minäkin olen pitkästä aikaa saanut aikaan muutakin kuin romaanikässärien kanssa painimista.

Kansi Marraskesi

Kansi: J.S. Meresmaa

Lokakuussa ilmestyy Marraskesi. Olen aivan varma, että typoan ilmestymiskuukauden marraskuuksi jossain tiedotteessa. Se annettakoon hataralle päälleni anteeksi. Mutta lokakuussa se on tuleva. 11 novellia iholta ja ihon alta. Minä olen mukana tarinalla, joka flirttailee scifin kanssa. Eli loikka mukavuusalueen ulkopuolelle hämmentää minua itseänikin. Mutta kun satuin lukemaan artikkelin, jossa tekoihoa valmistettiin hämähäkin seittiin. Kaikki on hyvää varastettavaksi.

Lisäksi olen tökkinyt punakynälläni niin ollen syksyllä ilmestyvää kummakollegan Maija Haaviston Adeno-romaania, joka on jo paljon uskottavampaa scifiä ja pelien keskellä tulevaisuudenkuva, joka ei ehkä ole kovinkaan spekulatiivinen. Kaikkea jännittävää olen oppinut toimittaessa.

Odotan siis syksyä melkein yhtä innolla kuin nyt valon lisääntymistä ja silkkaa kesää.

spacer

Toisen kirjan kynnys

Usein sanotaan, että toinen kirja on se vaikein. Esikoista saatetaan raapustella hiljakseen vuosikausia, ilman kummempaa sisäistä tai ulkoista painetta. Sen kanssa onnistutaan – tai sitten ei, ja otetaan uusiksi. Toisen kirjan kanssa paineena on jo se, mitä ensimmäinen mahdollisesti kantaa mukanaan. Useilla paineena on myös kasvanut tietoisuus omasta kirjoittamisesta: mitä enemmän kehittyy, sitä kriittisemmäksi tulee myös itseään kohtaan.

Muistelisinkin lukeneeni, että huima määrä esikoiskirjailijoista jää esikoiskirjailijoiksi. Puolet? Kolmannes? Suuri luku kuitenkin.

Lainattakoon tähän väliin Riku Korhosen viisautta muutaman vuoden takaa:

Tarkoitan koko sitä tiedostettujen ja tiedostamattomien lainalaisuuksien monimutkaista sekasotkua, jota kirjalliseen maailmaan astuessaan alkaa haluamattaankin itseensä iskostaa. Siihen ensi kertaa tutustuessani ainakin minä olen ailahdellut toiveikkuudesta kyynisyyteen, piittaamattomuudesta pakenemisen haluun, viheliäisestä inhosta iloon. Nyt toista kirjaa vaivihkaa valmistellessani tunnen kuuluvani niihin, jotka uskovat jotenkuten sen maailman liepeillä selviävänsä. Silti huomaan aika ajoin haikailevani takaisin menetettyä harrastajakirjoittajan viattomuuttani. Kaiketi hivenen surumielinen totuus on, ettei neitsyyttään voi menettää särkemättä jotain itsestään, ja tämähän sivumennen sanoen pätee myös poikuuteen, vaikkei sitä aina ääneen myönnetäkään.

(Sivumennen sanoen, Riku Korhonen on sittemmin julkaissut neljäkin varsin tunnustettua romaania.)

Olen tässä Tulen tyttärien ilmestymisen jälkeen lyönyt varpaita säännöllisin väliajoin toisen kirjan kynnykseen. Kauhean vaikea yrittää kirjoittaa mitään älykästä, kun tietää, että sen pitäisi olla julkaisukelpoista. Olen kuopassa, jossa tietoa ja itsekritiikkiä on liikaa, mutta silkkaa kokemusta ja rutiinia vielä liian vähän.

Sitten kummastelen ajatuksiani. Ei nyt työn alla oleva kässäri ole mikään “toinen kirja”. Se on neljäs kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus. Neljäs. Siihen nähden, että ihkaensimmäisen kirjoitin puolivahingossa joskus talvella 2011-2012, tätä voisi pitää ihan kohtuullisena tuotteliaisuutena, vaikka vasta yksi on kansien väliin päätynyt.

Olen ollut kässärin kanssa siinä vaiheessa, jossa kaikki mahdollinen tuntuu huonolta. Surffaan aallonharjalta niiden pohjalle: yhtenä hetkenä kerron innoissani tarinaa, josta haluan saada kaiken selville. Toisena hetkenä olen varma, ettei kukaan halua lukea sitä. Vain minua kiinnostaa. (Muotoilin tämän toisaalla sanoin: “Tekisi mieli mennä komeroon itkemään, kun en osaa.”) Paitsi että minuahan juuri pitääkin kiinnostaa. Ylös, alas ja taas ylös. Kustantajien sähköpostihylsyt (nro kolmosesta) kirpaisevat, mikäli mahdollista, vielä enemmän kuin esikoista tyrkyttäessä. Minunhan pitäisi osata. Olen osannut kerran, miksi en kelpaa enää?

Eilen tuijotin 40 000 sanan rajapyykin ylittänyttä kässäriä. Istuin takamukselleni, vedin kirjoituskynsikkäät käteen (täällä on viileää, ranteita vihloo muuten) ja koetin kirjoittaa. Muutaman sanan. Muutaman lauseen. Sata sanaa, kaksisataa. Sitten tökkäsi. Olen saanut kirjoittamiseen tiettyä arkirutiinia ja osaan jopa pakottaa itseni kirjoittamaan, huvitti tai ei. Mutta eilen tökkäsi.

Hengitin syvään ja päätin ottaa selvää, mikä kässärissä on niin huonoa. Luin läpi mitä on tullut sanottua. Aamuyhteen saakka. Ei se nyt niin susihuono olekaan. Siinä on ongelmansa, mutta taidan lakaista ne piiloon maton alle. Ryömikööt sieltä esiin kunhan kässärin eka versio on valmis. Nyt en rupea tappelemaan yhdenkään demonin kanssa. Ihan tarpeeksi on kiukuttelevia romaanihenkilöitä taltutettavana tulevilla sivuilla.

Jos ei hypähtely kevätlampaan tapaan onnistu, niin ryömitään sitten sen toisen neljännen kirjan kynnyksen yli. Olkoon huono. Se on vasta käsikirjoitus. Ja siinä on kurpaleita. Voiko olla täysin onneton, jos maailmassa on kurpaleita?

Writer's Mental Map

[Kuva: Anne Emond, bongasin täältä.]

spacer

Ja minäkö en muka tunne omaa lastani?

Kyllä sitä esikoiskirjailijan elämään mahtuu kaikkea uutta.

Esimerkiksi kun huomaa, ettei ole koskaan kirjoittanut kirjasarjaa. Sitten kun alkaa kirjoittaa jatko-osaa (tunnustetaan: tässä tapauksessa Tulen tyttärien jatko-osaa), niin joutuu hämmentävien uusien tilanteiden eteen. Kasassa on parikymmentätuhatta sanaa, ja joudun jatkuvasti tarkistamaan erinäisiä yksityiskohtia kirjasta.
Mitä ilmausta käytinkään tästä asiasta?
Mitä sanaa tästä aiheesta?
Millä rytmillä tämä henkilö puhuikaan?
Kirjoitinko tämän saman asian jo toisin?
Jos sanon näin, toistanko liikaa itseäni?
Miltä se-ja-se sivuhenkilö näyttikään?
Oliko sillä sukunimi? Mikäihmeseon?
Kuinka kuvailin tämän paikan?

Ja minä kun kuvittelin tuntevani Tulen tyttäret etu- ja takaperin. Yllättävän äkkiä se unohtuu. Tai äkkiä ja äkkiä, onhan ilmestymisestä jo toista vuotta ja olen puuhannut muuta tässä välissä.

Oikein mukavaa on kuitenkin ollut päästä kunnolla kiinni Laventelinsiniseen (raukalla ei ole edes kunnon työnimeä). Paljon sieltä nousee taas pintaan. Maailma on tuttu. En ole enää aivan uuden äärellä. En epäröi kykenenkö kirjoittamaan kokonaisen fantasiaromaanin; siihen kyllä pystyn. Eri asia minkälaisen. Joudun tasapainoilemaan uuden ja jo kerrotun välillä. Kuinka paljon on oikea määrä vanhojen tapahtumien ja taustojen avaamista, jotta mahdollinen uusi lukija pysyy kärryillä mutta Tulen tyttäriä lukenut ei kyllästy toistoon. Joudun valitsemaan mukaan otettavia ja pois jätettäviä henkilöitä ja juonikuvioita. Moneen kertaan olen pistänyt soppaa uusiksi.

Vaan, eipä siinä. Eletään vuotta 17 j.e.k.t. (jälkeen edellisen kirjan tapahtumien). Luvassa on vanhoja tuttuja, mutta myös aivan uusi keskushenkilö. Vähemmän romantiikkaa ja enemmän inhottavaa ajankohtaisuutta (kaikkea sattuu). Olen oikeastaan aika innoissani, vaikka kässäri onkin vielä pääosin kuvia mielessä ja aikajanoja muistikirjassa. Tätä on kiva kirjoittaa! Ehkä tästä vielä tulee kirja.

gairaut-falicon-201109-0038

Kissaa ei kiinnosta.

spacer

Itsevalaisevaa tarinankerrontaa

Marko Hautala: Itsevalaisevat Tammi, 2008 kansi: Saku Heinänen

Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi, 2008
kansi: Saku Heinänen

Luin Marko Hautalan Itsevalaisevat. Siitä ensin muutama sana.

Marko Hautalan nimi kipusi varsinaisesti tietoisuuteeni tässä joskus taannoin, kun erinäisissä nettiyhteyksissä kuiskailtiin Kuokkamummo, Kuokkamummo… Itsevalaisevat tarttui mukaani Kirjamessuilta, ja nyt sitten onnistuin jopa sen lukemaankin. Kirjassa on hirveästi hyvää: se on nopealukuinen eri genrejen välimaastoon sijoittuva romaani. Se on jännitystä, eikä sitten kuitenkaan. Kauhua vain osin, tosin niiltä osin… kauhua. Spekulatiivisyys on varsin spekulatiivista, sitä saattaa olla tai sitten ei.

Kieltä on arvioitu suuntaan ja toiseen. Minä viihdyin kielen ja kerronnan kanssa hirveän hyvin. Se oli jotenkin kotoisaa. Tunnistin seasta piirteitä, jotka toistuvat omassanikin, ehkä jopa maneeriksi saakka. Mutta kirjan lukeminen oli mukavaa kuin lämpimässä vedessä kelluminen.

Varsinaisesti kuitenkin se, mikä minut kirvoitti kirjoittamaan, oli tarina. Tai oikeastaan sen lopetus, jota ei ole. Kaikki langanpäät jäävät leijumaan ilmaan. Minä odotin jotain enemmän. Jotain solmimista, jotain mikä olisi selitetty. Saattaa olla, että olin huolimaton lukija; että ratkaisu tiettyihin asioihin oli tarjottu aiemmilla sivuilla, että minä vain olin ohittanut sen huomaamatta.

Tämä sai (taas kerran) pohtimaan itseäni lukijana ja kirjoittajana. Olen selkeiden tarinoiden ystävä. Alku, loppu, kuljeskelua siinä välissä. Minusta ei saa ihailijaa kovin monimutkaisilla viritelmillä. Useat sanovat, että kirjallisuus on sitä parempaa, mitä haastavampaa se on… siihen mielipiteeseen en voi yhtyä. Ei, tarinan ei pidä olla mitätön, päinvastoin. Se voi olla monipolvinen ja kekseliäs. Mutta jos kirjan ainoa tarkoitus on haastaa lukija, kieputtaa abstrakteja käsitteitä ja jättää lopulta kaikki tulkinnan varaan, niin se ei ole minun kirjani.

Tämän pohjalta sitten pähkäilin, eikö kirja saisi haastaa ollenkaan? Saa mutta niin, että päälimmäinen tunne ei ole turhautuminen. Minä esimerkiksi pidän kielestä, joka ei anna kaikkea ilmaiseksi. Muttei myöskään vaadi pohtimaan jokaista luettua lausetta. Kirjoittajana teen sitä mitä haluaisin lukea. Satunnainen hyppelehtiminen epämukavuusalueelle on kuitenkin antoisaa, joten ehkä joskus kirjoitan jotain aivan omituista. Vaikeaa. Nih, vapiskaa.

Itsevalaisevat ei ollut vaikea, ei edes hyppy epämukavuusalueelle, kunhan jätti vähän nälkäiseksi. Luen Hautalalta varmasti muutakin, niin miellyttävää oli kielessä kelluminen.

spacer