Archives

Miten kässäri syntyy?

Pitkästä aikaa (tosi pitkästä aikaa) kirjoittamista kirjoittamisesta. Tätä voi pitää myös prokrastinointina kässärin muokkaamisesta, mutta siihen palaan myöhemmin. Toisaalla naamakirjassa on välillä puhetta siitä, kuinka romaanikäsikirjoitus pitäisi tehdä. En aio antaa neuvoja, vaan ainoastaa vilkaista näin jälkeenpäin kuinka minun kässärini ovat syntyneet.

Ihan ensiksi: jokaisen prosessi on ollut aivan erilainen.

Ensimmäinen (lyhyt)romaanimittainen kässärini oli se, jonka muinaista kirjoitusblogiani lukeneet saattavat muistaa koodivärinimellä Vaaleanpunainen. Ensimmäistä versiota kirjoitin joskus… 2010? Se oli kevyt chick lit -henkinen rakkaustarina, pitkälti Ranskaan sijoittuva. Kirjoitin sen novellin, tai ehkä kahdenkin, pohjalle ja tarinankaari oli niin selkeänä mielessäni, että pystyin kirjoittamaan jutun “tilkkutäkkinä”. Loin ennalta oikeastaan jokaisen luvun pohjan tiedostoon, ja täytin sitten siitä kohdasta, jota teki sillä hetkellä mieli kirjoittaa. Helppoa. Tehokasta. Lopputulosta on yllättävän monikin lukenut ja kommentoinut ja olen sitä kustantamoillekin tyrkyttänyt. Yhden kustantamon palautteessa todettiin “ei vielä aivan riitä”. Luojan kiitos sitä ei sellaisenaan julkaistu. Sainpahan tehdä rauhassa ensikässärin virheet.

Myös esikoiskirjan kässäriä kirjoitin novellien pohjalle. Itse asiassa Liekki-niminen tarina ilmestyi Osuuskumman Ursula-julkaisussa syksyllä 2012. Silloin tuntui, ettei Naarnin ja Emman tarinaa ollut kerrottu loppuun, joten jatkoin, vaikka sillä kertaa minulla ei ollut aavistusta mihin kaikki johtaisi. Ja voi sanoa, että kirjoittamisen tyylini on pysynyt samana siitä lähtien. Hyppään kylmään veteen ja toivon, että pääsen pois. En välttämättä suosittele. Suunnitelkaa, ihmiset, suunnitelkaa. Niin pääsee paljon helpommalla. Joka tapauksessa, Tulen tyttäriä kirjoitin innolla ja intohimolla. Jos tarina ei ollutkaan ennalta tiedossa, se ilmestyi kuin itsestään. Siinä oli jotain maagista.

Tulen tyttärien loppusivuilla syntyy lapsi. Kohtausta kirjoittaessani tiesin jo, että jos tarina saa jatkoa, tämä kohtaus on merkityksellinen. Niinpä siinä, vielä Tulen tyttäriä editoidessani, luonnostelin alkua käsikirjoitukselle, joka sai koodivärikseen laventelinsinisen. Alku on Sinisen talon noidassa yhä lähes muuttumattomana, muutaman lauseen olen stilisoinut matkan varrella. Kaikki muu sitten onkin muuttunut, osin moneen kertaan. Minulla oli Auri, joka henkilönä oli niin itseriittoinen, ettei halunnutkaan taipua Tulen tyttärien tapaan “saavatko-he-toisensa”-rakkaustarinan protagonistiksi. Alussa minulla oli myös ihastuksen kohde, joka oli yhtä kiinnostava ja luonteikas kuin jalkalamppu… Sinisen talon noita on toki fantasiaromanssi, mutta se on ennen kaikkea kasvutarina, jossa sekä pää- että sivujuonet menivät uusiksi monta kertaa, merkittävimmät sivuhenkilöt vaihtuivat toisiin ja lopusta on olemassa ainakin seitsemän versiota. Välillä kässäri lepäsi vuodenkin verran. Muistan Kirjamessut, joilla eräs kirjailijakollega kysyi, onko Tulen tyttärille tulossa jatkoa. Minä katselin Messuhallin kattoa ja totesin: “Joo, mutta se on jumissa. Siinä on jokin ongelma, joka mun vain pitää oivaltaa, että saan sen joskus valmiiksi.” Niinpä. Ongelma ratkoontui aikanaan, mutta jos edellisen perusteella kuvittelin, että romaanin kirjoittaminen olisi jotenkin helppoa… Se on kyllä sanottava, että näiden kahden romaanin maailma ja henkilöt ovat minulle niin tuttuja, että silloin kun homma eteni hyvin, kirjoittaminen oli melkein automaattista. Naarni varsinkin. Siinä on henkilö, jota tekisi välillä mieli lyödä märällä rätillä, mutta jonka reaktioita minun ei ole tarvinnut koskaan miettiä.

Jos edellisen perusteella kuvittelin, että romaanin kirjoittaminen on jotenkin helppoa…

Sitten… niin sitten se nro 4. Silläkin on koodiväri ja jopa työnimi. Kutsun kässäriä kuitenkin kaikella rakkaudella Iisakinkirkoksi. Aloin kirjoittaa nelosta joskus tuon Sinisen talon noidan lepäillessä jumissa. Alun perin tarkoitus oli tehdä nuortenromaanitrilogian aloitusosa. Vähänpä tiesin. [Tähän sopisi silmiä pyöräyttävä hymiö.] Trilogia on sittemmin muuttunut, kustantajan toiveesta, yhdeksi kirjaksi, ja voin luvata, että kokonaisen trilogian tarinankaaren tiivistäminen yksissä kansissa toimivaksi ja kohtuumittaan ei ole mitenkään itsestään selvä homma. Kun siihen vielä lisätään kyvyttömyyteni yksityiskohtaiseen suunnitteluun ja päivätöitä tekevän perheellisen ihmisen rajallinen kirjoitusaika, kässäriä on veivattu suuntaan jos toiseenkin. Vuositolkulla. Olen menettänyt uskoni moneen kertaan ja hakenut välissä mielipiteitä muualtakin kuin kustannustoimittajalta. Nykyisessä — toivottavasti edes suhteellisen lopullisessa — versiossa yksi sivuhenkilö on pyyhitty pois, toinen on pyyhitty pois ja sitten kuitenkin palautettu henkiin, ja se darling, joka alunperin piti tappaa on yhä kuvioissa. Sekaan jääneiden klaffivirheiden määrä pelottaa jo. Kolme viimeistä lukua odottavat yhä uudelleenkirjoitusta. Tarttunen hommaan, kun saan tämän bloggauksen julkaistua.

Joten, annan nyt yhden ohjeen kuitenkin: älä koskaan ryhdy tekemään laajaa kokonaisuutta kolmella näkökulmahenkilöllä ja kahdessa aikatasossa, ainakaan jos et malta käyttää sen perusteelliseen suunnitteluun paria vuotta ennen kirjoitustyötä.

Seuraavaksi sitten jotain ihan muuta. Jotain lyhyempää, suoraviivaisempaa ja edes vähän suunnitellumpaa. Ehkä rikoskirjallisuutta kaiken tänä vuonna lukemani hengessä. Protagonisti odottaa jo, yksiössään ja helsinkiläisen maaliskuisen räntäsateen keskellä…

spacer

Laventelinsininen kirjatraileri

Tällainen siitä sitten tuli, kirjatrailerista ensi kesällä ilmestyvälle.

Jos tarkkoja ollaan, niin laventelia kirjassa vain sivutaan yhdessä keskustelussa, mutta koska se on aivan viime metreille saakka ollut kässärin työnimi ja koodiväri, niin pakko oli tunkea vähän laventeleja kirjatraileriinkin.

Nauttikaa. Myös kirjasta sitten, kun sitä saa.

Sitä odotellessa voitte käydä hakemassa Tulen tyttäriä luettavaksi ilmaisena e-kirjana

spacer

Tulen tyttäriä e-kirjana — ilmaiseksi!

Ensi kesänä – kaikella todennäköisyydellä heinäkuun alussa – ilmestyy Sinisen talon noita.

Sinisen talon noita

kansi: Anu Korpinen

Auri on 17-vuotias ja kaupungin vahvimpia parantajia. Hänestä tulee aikanaan maimo, aivan kuten isoäidistään, jonka opissa hän on ollut pikkutytöstä lähtien. Tulevaisuus on selkeä, Auria varten piiretty polku.

    Nelvikan ulkopuolella kylät ja kaupungit täyttyvät pakolaisista, jotka sekoittavat arkea. Aurin arki sekoittuu kuitenkin pääasiassa miehestä, joka tuoksuu kuparilta ja sulavalta lumelta.

Sinisen talon noita on itsenäinen jatko Tulen tyttärille, mutta koska henkilöt ovat jo Tulen tyttäristä tuttuja, niin kirja toiminee parhaiten, jos TT on luettuna.

Siksipä Tulen tyttäriä on jaossa ilmaisena e-kirjana (ePub, 2 Mt) ainakin sinne heinäkuulle saakka: *Tässä linkissä*.
Käy noutamassa omasi!

Tulen tyttäriä epub-mainos

spacer

Slow art

Kirjallisuus on vallan hidas taiteenlaji.
Paitsi, että sen lukemiseen pitää ihan keskittyä ja varata aikaa, niin sen kirjoittaminen vasta projekti onkin.

Toisinaan tulee vastaan somepäivityksiä, joissa tekijä joskus heinäkuussa toteaa saaneensa kustannussopimuksen kirjalleen, jonka on tarkoitus ilmestyä seuraavan vuoden alkupuolella. Ja sitten hän alkaa kirjoittamaan teosta.

Ne päivitykset hämmentävät suuresti. Useimpien kirjojen reitti kansiin on vuosien mittainen. Joillakin on vakikustantajia ja työkapasiteetti, jotka mahdollistavat kirja per vuosi -tahdin. Monet työstävät teostaan vuositolkulla ja vasta sitten alkavat toivoa, että joku julkaisisi sen. Kyllä, julkaisseet kirjailijatkin saavat hylsyjä. Minä olen napannut ison liudan viime vuosina.

Tämän syksyn kirjaa on hyvin todennäköisesti luonnosteltu jo viisi tai kymmenen vuotta sitten. Kirjailijan olennaisin työväline lienee kärsivällisuus.

Bref, piti kääntämäni katse omaan napaan. Tulen tyttäriä ilmestyi 2014. Melkein neljä vuotta sitten. Se on kvartaalitaloudessa vanha kirja. Minulla on selkeä muistikuva itsestäni istumassa junassa työmatkalla, edessä tietokone, jolla minun oli tarkoitus editoida Tulen tyttärien käsikirjoitusta. Mutta eksyin kirjoittamaan muuta. “17 vuotta myöhemmin.”
Koska kuva junatyömatkasta on niin selkeä, ajankohdan täytyy olla kevättä 2013.

Tulen tyttäriä on itsenäinen fantasiaromaani. Se on sellaiseksi tietoisesti kirjoitettu. Ja yhtä tietoisesti kirjoitin sen loppupuolelle kohtauksen petaamaan tulevaa. Minulla oli aavistus siitä, että kaikkea ei ole vielä kerrottu.

katkelma Tulen tyttäristä

Ne keväällä 2013 kirjoitetut rivit ovat kässärissä yhä lähes samankaltaisina. Käsikirjoitus on välillä maannut virtuaalisessa pöytälaatikossa vuoden verran, siitä on mennyt paljon aivan kokonaan uusiksi, kässäri on maannut toisen vuoden ja antanut tilaa muille projekteille. Se on käynyt hakemassa yhden “joo mut ei vielä” -hylsyn, siitä on leikattu irti viimeiset ~10 000 sanaa ja kehitetty uusi loppu.

Sen rinnalla oikea elämä seuraa vääjäämätöntä virtaa. Elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta kirja on yllättävän staattinen.
Hidasta taidetta.

Sen verran silti huijasin, etten kirjoittanut jatko-osaa seitsemäätoista vuotta, vaikka tarinassa sen verran loikataankin. Nyt se on toimittamista vaille kasassa, kustannusohjelmaan huolittu… ja yhä nimetön. Minulle Laventelinsininen, kässäri, jolla on ainoastaan koodiväri.

Ilmestyy ensi vuonna, Osuuskummalta. Jos tähdet ovat oikeassa linjassa, niin kesällä. Riippumattolukemiseksi. Jos eivät ole, niin syksyllä.
Joka tapauksessa toivon sen saavan (laventelin)sinisen kannen.

spacer

Toisen kirjan kynnys

Usein sanotaan, että toinen kirja on se vaikein. Esikoista saatetaan raapustella hiljakseen vuosikausia, ilman kummempaa sisäistä tai ulkoista painetta. Sen kanssa onnistutaan – tai sitten ei, ja otetaan uusiksi. Toisen kirjan kanssa paineena on jo se, mitä ensimmäinen mahdollisesti kantaa mukanaan. Useilla paineena on myös kasvanut tietoisuus omasta kirjoittamisesta: mitä enemmän kehittyy, sitä kriittisemmäksi tulee myös itseään kohtaan.

Muistelisinkin lukeneeni, että huima määrä esikoiskirjailijoista jää esikoiskirjailijoiksi. Puolet? Kolmannes? Suuri luku kuitenkin.

Lainattakoon tähän väliin Riku Korhosen viisautta muutaman vuoden takaa:

Tarkoitan koko sitä tiedostettujen ja tiedostamattomien lainalaisuuksien monimutkaista sekasotkua, jota kirjalliseen maailmaan astuessaan alkaa haluamattaankin itseensä iskostaa. Siihen ensi kertaa tutustuessani ainakin minä olen ailahdellut toiveikkuudesta kyynisyyteen, piittaamattomuudesta pakenemisen haluun, viheliäisestä inhosta iloon. Nyt toista kirjaa vaivihkaa valmistellessani tunnen kuuluvani niihin, jotka uskovat jotenkuten sen maailman liepeillä selviävänsä. Silti huomaan aika ajoin haikailevani takaisin menetettyä harrastajakirjoittajan viattomuuttani. Kaiketi hivenen surumielinen totuus on, ettei neitsyyttään voi menettää särkemättä jotain itsestään, ja tämähän sivumennen sanoen pätee myös poikuuteen, vaikkei sitä aina ääneen myönnetäkään.

(Sivumennen sanoen, Riku Korhonen on sittemmin julkaissut neljäkin varsin tunnustettua romaania.)

Olen tässä Tulen tyttärien ilmestymisen jälkeen lyönyt varpaita säännöllisin väliajoin toisen kirjan kynnykseen. Kauhean vaikea yrittää kirjoittaa mitään älykästä, kun tietää, että sen pitäisi olla julkaisukelpoista. Olen kuopassa, jossa tietoa ja itsekritiikkiä on liikaa, mutta silkkaa kokemusta ja rutiinia vielä liian vähän.

Sitten kummastelen ajatuksiani. Ei nyt työn alla oleva kässäri ole mikään “toinen kirja”. Se on neljäs kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus. Neljäs. Siihen nähden, että ihkaensimmäisen kirjoitin puolivahingossa joskus talvella 2011-2012, tätä voisi pitää ihan kohtuullisena tuotteliaisuutena, vaikka vasta yksi on kansien väliin päätynyt.

Olen ollut kässärin kanssa siinä vaiheessa, jossa kaikki mahdollinen tuntuu huonolta. Surffaan aallonharjalta niiden pohjalle: yhtenä hetkenä kerron innoissani tarinaa, josta haluan saada kaiken selville. Toisena hetkenä olen varma, ettei kukaan halua lukea sitä. Vain minua kiinnostaa. (Muotoilin tämän toisaalla sanoin: “Tekisi mieli mennä komeroon itkemään, kun en osaa.”) Paitsi että minuahan juuri pitääkin kiinnostaa. Ylös, alas ja taas ylös. Kustantajien sähköpostihylsyt (nro kolmosesta) kirpaisevat, mikäli mahdollista, vielä enemmän kuin esikoista tyrkyttäessä. Minunhan pitäisi osata. Olen osannut kerran, miksi en kelpaa enää?

Eilen tuijotin 40 000 sanan rajapyykin ylittänyttä kässäriä. Istuin takamukselleni, vedin kirjoituskynsikkäät käteen (täällä on viileää, ranteita vihloo muuten) ja koetin kirjoittaa. Muutaman sanan. Muutaman lauseen. Sata sanaa, kaksisataa. Sitten tökkäsi. Olen saanut kirjoittamiseen tiettyä arkirutiinia ja osaan jopa pakottaa itseni kirjoittamaan, huvitti tai ei. Mutta eilen tökkäsi.

Hengitin syvään ja päätin ottaa selvää, mikä kässärissä on niin huonoa. Luin läpi mitä on tullut sanottua. Aamuyhteen saakka. Ei se nyt niin susihuono olekaan. Siinä on ongelmansa, mutta taidan lakaista ne piiloon maton alle. Ryömikööt sieltä esiin kunhan kässärin eka versio on valmis. Nyt en rupea tappelemaan yhdenkään demonin kanssa. Ihan tarpeeksi on kiukuttelevia romaanihenkilöitä taltutettavana tulevilla sivuilla.

Jos ei hypähtely kevätlampaan tapaan onnistu, niin ryömitään sitten sen toisen neljännen kirjan kynnyksen yli. Olkoon huono. Se on vasta käsikirjoitus. Ja siinä on kurpaleita. Voiko olla täysin onneton, jos maailmassa on kurpaleita?

Writer's Mental Map

[Kuva: Anne Emond, bongasin täältä.]

spacer

Ja minäkö en muka tunne omaa lastani?

Kyllä sitä esikoiskirjailijan elämään mahtuu kaikkea uutta.

Esimerkiksi kun huomaa, ettei ole koskaan kirjoittanut kirjasarjaa. Sitten kun alkaa kirjoittaa jatko-osaa (tunnustetaan: tässä tapauksessa Tulen tyttärien jatko-osaa), niin joutuu hämmentävien uusien tilanteiden eteen. Kasassa on parikymmentätuhatta sanaa, ja joudun jatkuvasti tarkistamaan erinäisiä yksityiskohtia kirjasta.
Mitä ilmausta käytinkään tästä asiasta?
Mitä sanaa tästä aiheesta?
Millä rytmillä tämä henkilö puhuikaan?
Kirjoitinko tämän saman asian jo toisin?
Jos sanon näin, toistanko liikaa itseäni?
Miltä se-ja-se sivuhenkilö näyttikään?
Oliko sillä sukunimi? Mikäihmeseon?
Kuinka kuvailin tämän paikan?

Ja minä kun kuvittelin tuntevani Tulen tyttäret etu- ja takaperin. Yllättävän äkkiä se unohtuu. Tai äkkiä ja äkkiä, onhan ilmestymisestä jo toista vuotta ja olen puuhannut muuta tässä välissä.

Oikein mukavaa on kuitenkin ollut päästä kunnolla kiinni Laventelinsiniseen (raukalla ei ole edes kunnon työnimeä). Paljon sieltä nousee taas pintaan. Maailma on tuttu. En ole enää aivan uuden äärellä. En epäröi kykenenkö kirjoittamaan kokonaisen fantasiaromaanin; siihen kyllä pystyn. Eri asia minkälaisen. Joudun tasapainoilemaan uuden ja jo kerrotun välillä. Kuinka paljon on oikea määrä vanhojen tapahtumien ja taustojen avaamista, jotta mahdollinen uusi lukija pysyy kärryillä mutta Tulen tyttäriä lukenut ei kyllästy toistoon. Joudun valitsemaan mukaan otettavia ja pois jätettäviä henkilöitä ja juonikuvioita. Moneen kertaan olen pistänyt soppaa uusiksi.

Vaan, eipä siinä. Eletään vuotta 17 j.e.k.t. (jälkeen edellisen kirjan tapahtumien). Luvassa on vanhoja tuttuja, mutta myös aivan uusi keskushenkilö. Vähemmän romantiikkaa ja enemmän inhottavaa ajankohtaisuutta (kaikkea sattuu). Olen oikeastaan aika innoissani, vaikka kässäri onkin vielä pääosin kuvia mielessä ja aikajanoja muistikirjassa. Tätä on kiva kirjoittaa! Ehkä tästä vielä tulee kirja.

gairaut-falicon-201109-0038

Kissaa ei kiinnosta.

spacer