Archipelacon on onnellisesti ohi. Selvisimme hengissä ja vain kohtuullisen kirjakasan kanssa tuolta rinnakkaiselta saariuniversumilta.

Nyt on siis hyvä aika kertoa raadollinen totuus siitä, mitä kaikkea scifi/fantasia-conissa oikeastaan tapahtuukaan. Tällä kertaa otan lähemmin tarkasteltavaksi kirjabloggaripaneelin, johon suuressa tietäväisyydessämme osallistuimme minä ja Morre. Oikeastaan Kirjasfäärin Taikankin olisi kuulunut olla seurassamme, mutta viime hetken esteestä johtuen hän ei päässyt paikalle. Taikan osalta luulen, että parempi niin. Syyn huomaatte seuraavasta urheiden kuvareportteriemme tallentamasta tapahtumaketjusta.

Yleisöä oli melkein täysi sali. Ainakin niin täysi, että jokaisella penkkirivillä istui joku. Joillakin jopa kaksi henkeä. Ymmärrän hyvin, miksi he kaikki kymmenen olivat tulleet kuuntelemaan henkeviä mielipiteitämme ja katselemaan mustanröyhelöistä kauneuttamme, vaikka valittavana olisi ollut myös jonkun george.r.r.martinin Questions&Answers-sessio.

Kaikki alkoi melko normaalisti. Alkuun puhuimme siitä, mitä bloggaaminen oikeastaan on, ja kuka on oikea bloggaaja. Sitten homma alkoi lipsua sivuraiteille:

Morre: “Se osoittelee mua? Miksi se osoittelee mua? Olenko mä muka jonkin varoittava esimerkki spekulatiivisesta bloggarista? En siis muka ole ollenkaan oikea bloggaaja, ainoastaan spekulatiivinen?”

Niin, intterwebsin ihmemaailmassa on satunnaisesti syntynyt keskustelua siitä, saako kuka tahansa blogata kirjoista. (Voidaan myös kysyä, saako kuka tahansa blogata spefistä, mutta siihen emme löytäneet vastausta.) Tämän takia kirjabloggarit ovat kehittäneet salaisen käsimerkin laulutervehdyksen, jonka avulla Morre osoitti olevansa ihan oikea kirjabloggari:

Maria: “Jos mä hengitän oikein syvään, niin en purskahda nauramaan, en purskahda nauramaan. Vaikka aaria aika kaunis onkin. Kuuluu salin perälle saakka.”

Tämän todistuksen jälkeen siirryimme määrittelemään sitä, mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan spekulatiivisesta kirjallisuudesta. Kuvatodisteen mukaan siteerasimme muun muassa Linnunradan käsikirja liftareille -teoksen:

Morre: “Noh, nyt se haluaa liftata jonnekin avaruusalukselle. Peukalo pystyssä. Anna mun kaikki kestää.”

Liftaaminen oli itse asiassa melko tehokasta puuhaa, sillä pöydässä vapaana olevan tuolin ympärille kehittyi yhtäkkiä jonkinlainen vetovoimainen rinki:

Maria: “Tunnen, kuinka se vetää minua puoleensa. Oi tuota lämpöä, oi tuota ihastuttavaa kutsua..!” Morre: “Kohta se tippuu tuolilta! Jes! Kohta se tippuu, kohta se tippuu!”

Valitettavasti (ainakin yleisön osalta valitettavasti) on todettava, että avaruusolentojen aikaansaama voima oli heikkolaatuista ja turhan lyhyen aikaa kestävää. Panelistit palasivat nopeasti takaisin omiin, lähes älykästä elämänmuotoa muistuttaviin nahkoihinsa:

Morre: “Hitto, ei se tippunutkaan. Nyt joutuu taas puhumaan fiksuja. Miksiköhän kukaan ei ole piirtänyt ajatuskuplia päidemme ylle tuohon takana olevaan valkoiseen tauluun?” Maria: “Mun kynnet! Mä unohdin lakata mun kynnet. Toivottavasti yleisö ei ole huomannut…”

Niin, juuri näin saattaa edetä sivistyneiden kirjallisuusihmisten esitelmä äärimmäisen vakavasti otettavasta harrastuksesta. Saatte vapaaehtoisesti pyrkiä parempaan.