Archives

Kuinka lähestyn kustantamoa?

Haluan siis lähettää kässärini kustantamoille. Miten valitsen ne? Miten kustantajat valitsevat julkaistavat?

Ihan ensimmäiseksi olennainen huomautus: jokaisella kustantajalla on oma tapansa toimia käsikirjoitusten kanssa. Tällaisessa bloggauksessa voi tarkastella vain joitain yleisiä linjoja. Kässäripinoa käsitellään hyvin eri tavalla Otavassa tai WSOY:ssa kuin yhden miehen sivutoimisessa kustantamossa.

Miten käsikirjoitus valikoituu julkaistavaksi?

Tässä merkitsee muutamakin seikka: ensinnäkin kirjoittajan on pitänyt nähdä sen verran vaivaa, että ottaa selvää kuka voisi julkaista tämäntyyppistä kirjallisuutta. Google tarjoaa – enemmän tai vähemmän ajassaan olevia – listoja kotimaisista kustantamoista. Sitten niiden linjoihin täytyy tutustua. Internet auttaa, mutta melko yksinkertainen keino on suunnata kirjastoon ja tutkia hyllyjä: kuka on julkaissut samankaltaista viime vuosina? Onko kustantamo vielä hengissä? Ottaako se käsikirjoituksia vastaan?

Ja onhan sinulla toki jonkinlainen käsitys sopivista kustantajista, koska käsikirjoitusta tehdessäsi olet lukenut laajasti tarjolla olevaa jo julkaistua, eikös niin…?

Käsikirjoituksia ei pidä lähetellä ympäriinsä sokkona. Ota selvää, voisiko kustantaja edes teoriassa olla kiinnostunut. Älä siis lähetä romanttista romaania erätarinoihin erikoistuneeseen kustantamoon. Huomautus saattaa vaikuttaa itsestäänselvyydeltä, mutta hämmästyisitte jos näkisitte… Ja kuten edellä mainitsin: jos kustantaja kertoo, ettei ota käsikirjoituksia vastaan, sellaisen lähettäminen on varsin turhaa.

Toisekseen sen pitää osua oikean lukijan pöydälle. Kaikki ei miellytä kaikkia. Sama pätee julkaistuunkin kirjallisuuteen: olet varmasti lukenut kirjoja, joiden julkaisun syyt ovat jääneet sinulle hämäriksi. Joku niissäkin kuitenkin on nähnyt julkaisun arvoisen kirjan. Jos lähestyt pienkustantajaa, sinun tarvitsee mahdollisesti vakuuttaa tekstilläsi vain yksi ihminen, joka tekee julkaisupäätöksen. Ison kustantajan kohdalla kässärin pitää ensin osua sellaisen ihmisen käsiin, joka näkee siinä potentiaalia. Sen jälkeen hänen pitää vielä vakuuttaa muut. Ehkä käsikirjoitusta lukee useampikin ihminen, ehkä siitä keskustellaan ja arvioidaan, sopiiko se tällä hetkellä kustannusohjelmaan…

…mistä päästään kolmanteen seikkaan: käsikirjoituksen pitää tosiaan soveltua kustannusohjelmaan. Joskus kirjoittaja saattaa saada hylsyn vain, koska jotain liian samankaltaista on jo tekeillä, eikä kilpailijaa haluta rinnalle. Joskus sinänsä hyvässä kirjassa ei nähdä tarpeeksi kaupallista potentiaalia – tähän tosin huomautuksena, että kustantamot tekevät myös kulttuurityötä. Jos teoksen taiteelliset (tai kulttuurilliset, tms.) arvot ovat merkittävät, se saatetaan ottaa ohjelmaan, vaikka tiedettäisiin ennalta tappiolliseksi. Esim. runous ja novellikokoelmatkin ovat usein tässä laarissa.

Mitä tarkemmin kohteen haarukoi, sitä todennäköisemmin seasta löytyy se (ainakin) yksi kiinnostunut. Ja yksihän riittää. Hylsyistä, uudelleentyöstämisestä, omakustanteista ja resilienssistä puhuin tuossa edellisessä blogipostauksessani.

Missä muodossa käsikirjoitus laitetaan kustantajalle?

Yksinkertaista: siinä muodossa kuin pyydetään. Lue kustantajan ohjeet ja noudata niitä. Harva vaatii nykyään tulostettua paperipinkkaa, useimmiten käsikirjoitukset liikkuvat sähköisessä muodossa. Joko sähköpostitse tai nettisivuilla olevan lomakkeen kautta.

Liitetty tiedostomuoto on myös se, mitä pyydetään. Jos siitä ei sanota mitään erillistä, suosittelen opettelemaan PDF:n luonnin. Se pitää kässärin muotoilut kohdillaan. Yleisohjeena tekstin tulisi olla luettavaa ja väljää: fonttina Times New Roman tai vastaava, rivivälinä 1,5 tai 2. Helppoa. Lasten kuvakirjojen kohdalla kannattaa myös tutustua tarkasti ohjeisiin. Jotkut haluavat kuvitussuunnitelmia, toiset eivät, vaan käyttävät omia kuvittajiaan.

Käsikirjoituksen kylkeen liitetään yleensä saatekirje. Tästä on monta mielipidettä: mitä pitää sanoa, miten pitää sanoa, missä pitää sanoa. Jos/kun kässäri liikkuu sähköisesti, saatekirjeen voi laittaa ihan liitteeksi …tai kuten minä olen tehnyt, sähköpostin tekstiosaan.

Olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä yksinkertainen on kaunista. Saatekirjeessä kerrotaan lyhyesti kässärin sisällöstä, ehkä kohderyhmästä ja tärkeimmistä teemoista. Varsinaista synopsista ei tarvitse (JOS sitä ei pyydetä). Sitten yhtä lyhyesti kuka kirjoittaja on, onko hän jo julkaissut tai kouluttautunut. Mahdolliset kirjoituskilpailuvoitot tai kässärin työstäminen jollain pidemmällä kurssilla / pajassa kannattaa mainita myös. (Tässäkään “äiti ja kaveri tykkäsivät” ei toimi luottamuksen tuojana.) Mutta hei, kaikkien ei tarvitse olla kilpailuvoittajia tai aktiivikurssittautuneita, käsikirjoitus on tärkein. En kai minä ole koskaan sijoittunut missään kirjoituskilpailussa…

Sanoi saatekirjeessä vähän tai paljon, pidän olennaisimpana sitä, että saatteen kieliasu on huoliteltu. Se täytyy ihan oikeasti oikolukea. Saate on ensimmäinen asia, jonka kustantaja näkee. Jos siinä on virheitä, se virittää lukijan jo lähtökohtaisesti väärälle aaltopituudelle: mitä on luvassa, jos kirjoittaja ei saa saatteen muutamaa lausetta oikeakielisiksi?

Kerralla yhdelle vai monelle?

Joudut todennäköisesti kuitenkin odottamaan vastausta. Eli valitse aluksi kiinnostavimmat, lähetä heille suunnilleen yhtä aikaa ja odottele. Jos saat vihreää valoa joltakulta ja haluat tarttua tarjoukseen, on hyvän tavan mukaista ilmoittaa muille, että käsikirjoitusta ei tarvitse enää lukea.

Kuinka pitkään joudun sitten odottamaan?

Muutamasta päivästä muutamaan kuukauteen. Riippuen vähän siitäkin, milloin olet kässärin lähettänyt. Kesäloma-ajan jälkeen kirjoittajat lähettävät pinoittain lomamuokattuja kässäreitä ja kustantajilla on kauhea kiire syyskauden kirjojen ja alkavan messukauden kanssa. Korona-aika on myös takuulla kasvattanut pinoja kustannustoimittajien pöydillä…

Usein sanotaan, että kolmen kuukauden odottamisen jälkeen ei kannata enää toivoa hyväksyvää vastausta. Ehkä tätä voi pitää jonkinlaisena rajana, mutta tiedän muutamankin tapauksen, joka on sitä vihreää valoa saanut puoli vuotta odoteltuaan.

Kannattaako käsikirjoituksen perään kysellä? Ei nyt ainakaan kiireesti. Ehkä sitten, jos se puolikin vuotta on jo kulunut, ja sinulla on muita suunnitelmia kässärin suhteen. Sitten voi lähettää ystävällisen viestin, että olettekohan ehtineet lukea. Mutta pääosin en suosittele kyselemään perään, se on vain työajan tuhlausta.

Joten, lyhyesti: Olet jo tehnyt kirjan verran taustatyötä. Tee sitä vielä hiukan lisää, niin saatat hyvinkin löytää tarkoituksiisi sopivan kustantajan. Sen jälkeen riittää, kun noudattaa ohjeita.

* * *
* * *

Penelope-kustannuksen uutuusteos Sinä julkaiset kirjan (Saara Henriksson) lienee tutustumisen arvoinen kaikille julkaisua tavoitteleville. Saatavilla ainakin kustantajan verkkokaupasta. En ole lukenut kirjaa vielä, mutta oletan siinä käsiteltävän kaikkia näitä kysymyksiä perusteellisemmin.

Toisena vinkkinä Tähtitekstin Stella Vuoman Kirjailijaksi-verkkokurssi, joka käy läpi kustantajan etsimistä aina tekstin valmistelusta kustannussopimuksen jälkeiseen aikaan.

spacer

Puhutaanko dialogista?

Kun olen kerran höpissyt henkilönrakennuksesta, niin jatketaan sitten, vaikka ette pyytäneetkään. Tällä kertaa puhun puhumisesta, tai tarkemmin ottaen dialogin kirjoittamisesta.

Wikipedian mukaan “Dialogi (kr. dia ‘kautta’ + logos ‘sana’) on kahden tai useamman ihmisen vuoropuhelua, keskustelua”. Kaunokirjallisessa tekstissä dialogi merkitään yleensä joko ajatusviivoin tai lainausmerkein. En puutu tässä niinkään dialogin merkitsemisen teknisiin seikkoihin, vaikka niihinkin kannattaa kirjoittajan tutustua, vaan tarkastelen ennemminkin sitä, miten kirjoittaa dialogia, joka tuntuu luontevalta. (Mutta älä nyt ainakaan merkitse repliikkejä automaattisin luetteloviivoin, se on ns. tuska taittajan persiessä.)

Millaista on hyvä dialogi?

Ensialkuun pitää ottaa huomioon, että hyvin monenkaltainen dialogi voi olla hyvää dialogia. Puheen pitää istua teoksen tyyliin ja maailmaan. Historiallisen fantasiateoksen dialogi on hyvin toisenlaista kuin nykypäivään sijoittuvan realistisen nuortenromaanin. Ts. historiallisessa lukuromaanissa dialogi voi olla varsin yleiskielistä, kun taas tiukasti ajassa kiinni olevassa nuortenkirjassa puhtaan yleiskielisesti puhuva Petri, 15-vee, kuulostaa teennäiseltä.

Dialogia, kuten käsikirjoituksen muutakin kieltä, täytyy siis miettiä kokonaisuuden kautta. Millainen kerronta on toimivinta juuri tässä yhteydessä? Hyvä dialogi tarjoaa illuusion aidosta keskustelusta. Se sopii luontevasti sekä tekstin joukkoon että puhujan “suuhun”. Usein hyvä dialogi ei synny itsestään, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Kokeilemalla ja korjaamalla. Kuten niin moni muukin asia kaunokirjallisessa käsikirjoituksessa.

Vinkkejä dialogin kirjoittamiseen

  • Luonteva dialogi jäljittelee oikeiden ihmisten keskustelua, mutta ainoastaan jäljittelee sitä. Todellisen puheen translitterointi on sietämätöntä luettavaa. Ihmiset epäröivät, toistavat itseään, puhuvat päälle ja ohi, ähkivät ja käyttävät täytesanoja. Kaikkea tätä on hyvä käyttää ajoittain luomaan aitouden vaikutelmaa, mutta hyvin vähäiset määrät yleensä riittävät antamaan illuusion puheesta. Sama muuten koskee murrepiirteitä. Jos ei ole kirjoittamassa puhdasta murreteosta, helpoimmin luettavan murteen saa usein aikaan ihan pienillä piirteillä.
  • Dialogi on hyvä keino näyttää, selittämisen sijaan, mutta vain jos malttaa keskittyä siihen, että sanottu pysyy merkityksellisenä. Edelliseen kohtaan viitaten: todellisuudessa ihmiset puhuvat paljon sanoakseen hyvin vähän. Toivotetaan hyviähuomenia ja keskustellaan säästä. Jos säätilalla ei ole suurempaa merkitystä tarinan kannalta, siitä keskusteleminen vain synnyttää tyhjänpäiväistä jaaritteludialogia ja pahimmillaan pysäyttää tarinan etenemisen. Kaikkea keskustelutilanteessa oletettavasti sanottua ei ole tarpeen kirjoittaa auki.
  • Ja kannattaa pitää mielessä, että usein rivien välit kertovat enemmän kuin sanottu. Eli, jos kuitenkin päätyy keskustelemaan säästä tai piipun valinnasta, niin tilanteessa sanotulla on oltava jokin tarkoitus. Miksi nämä henkilöt puhuvat tyhjänpäiväisyyksiä eivätkä itse asiasta?

”Mikset sinä kertonut minulle?”
Vanja seisoi liikkumatta ikkunassa. ”Paljon tuntuu olevan väkeä liikkeellä tänään.”
”Mikset sinä kertonut minulle? Sinun olisi pitänyt kertoa.”
”En halunnut sinun hermostuvan. Ajattelin, ettei sinun tarvitsisi tietää, kun asia kerran on poissa päiväjärjestyksestä. Olisit vain suuttunut.”

  • Yksittäiset repliikit kannattaa pitää pääosin melko lyhyinä. Tämä ei tietenkään ole ehdoton ohje, mutta ihmiset harvemmin puhuvat keskustelussa pitkiä monologeja, etenkään vuoropuheluna.
  • Dialogi on erinomainen keino infodumpata asioita, sekä hyvässä että pahassa. Infodumppidialogista tulee mieleeni nopeasti ainakin kaksi muotoa: ammattilainen & noviisi -selittäminen [1] sekä ns. maid & butler -dialogi (tai “As you know, Bob…”) [2].
    Ammattilainen ja noviisi -pari (tai paikallinen / vieras) on varsinkin spekulatiivisessa kirjallisuudessa hyvin yleisesti käytetty keino maailman selittämiseen. Joku kokeneempi siis kertoo vähemmän tietävälle asioita. Vähän käytettynä infodumppausluennointi on aivan validi keino rakentaa miljöötä, mutta jos tekee jatkuvasti mieli luennoida, olisi ehkä kohdallaan etsiä muita keinoja.
    Annan esimerkin ihan omasta kirjastani. Tulen tyttärien alkusivuilla Naarni kohtaa Emman ja päätyy selittämään paitsi tapahtunutta, myös montaa muuta yksityiskohtaa. Kohtaus on minun makuuni turhan infodumppausta, mutta annoin sen sitten kuitenkin olla.

”Kuinka te tänne päädyitte?”
”Olet varmaan kuullut, että itärajalla on kahakoita”, Naarni aloitti ja kertoi, että idän kansat olivat liittolaisineen asettuneet turhankin tiukasti rajaseuduille. Siellä kahden vuolaan joen väliin jäävä, reilun päivämatkan levyinen alue käsitti lähinnä metsästysvainioita ja peltoja. Niiden kauriit, pyyt ja musta multa lihavine kastematoineen olivat ei-kenenkään maata. Kuuluivat Tammirmantuihin, jos itäisiltä kysyttiin. Kylmän kansat olivat nimensä veroisia, toivat myrskyt mukanaan. Niistä riitti tänne kauempanakin asuvien niskaan, ei tarvinnut olla edes rajaseuduilla.
”Melenjalaisten vuoksi mekin siellä olemme. Että ohra pysyisi omissa ladoissamme. Mutta sadonkorjuuaika on ollut ohi jo hyvän aikaa, joten meidän piti vetää joukkomme pois. Kannerjoen tälle puolen.” Naarni piti pitkän tauon ja kuvasi matalalla äänellä murtuneen sillan ja sen jälkeiset tapahtumat. ”Meitä kaksi, Annekella hevonen joka eli viimeisiä hetkiään, vastassa turhan monta endoria…”
”Endoria?”
”Niin, kylmän kansoja nekin. Ikävää väkeä. Ei auta tuli, ei.”
”Sinähän olet puolinen, etkö?”
Naarni söi lusikallisen ja vastasi: ”Knameira, mieluummin.”
”Knameira?” Emma oli lukenut ne kaikki kolmenkymmentä kirjaa kylän opettajan pitämästä lainastosta, mutta nämä sanat olivat vieraita.
”Puolinen on ihmisten sana. Minä olen kyllä ihan kokonainen, kaksi kättä ja jalkaa, pääkin vielä harteilla. Mutta mihin minä jäin? Niin, kun Anneke sai iskun, tiesin että meidän pitäisi paeta, tai jäisimme siihen molemmat. Ei yksi murtunut jalka mitään, mutta kylmänkynnen iskusta toipumiseen menee aikaa.”

  • Maid & butler -dialogi, eli keskustelu jossa henkilöt selittävät toisilleen asioita, jotka he jo tietävät, taas on mielestäni sitä pahemmansorttista infodumppia. Paranee välttää. “Kuten kaikki tämän pöydän ympärillä istuvat muistavat, voimalaitoksemme on suuri täydellisen pyöreä rakennus, jonka ikkunat antavat kaikkiin ilmansuuntiin…”
  • Ja ehkä tärkeimpänä: Kuten alussa mainitsin, dialogi ei ole muusta tekstistä irrallinen osa. Repliikeissä käytetyn puhetavan pitää heijastaa henkilön tapaa ajatella, hänen käyttämiään kielirekistereitä sekä jopa hänen paikkaansa yhteiskunnassa ja valtasuhteita muihin henkilöihin. Kuinka henkilö puhuu verovirkailijalle / kuninkaalle / kerjäläiselle / ystävälle? Minkä laajuinen hänen sanavarastonsa on? Entä mitkä ovat hänen maneerinsa? Puhuuko hän pitkin korulausein vai antaako yksitavuisia vastauksia? Teititelläänkö tai sinutellaanko muita henkilöitä ja milloin? Etenkin keskeisten henkilöiden puhetavan pitäisi kunkin erottua toisistaan, edes jossain määrin. Ympäristö heijastuu ajatteluun, joka heijastuu käytettyyn kieleen, joka heijastuu ajatteluun, joka muokkaa ympäristöä.
  • Kirjoittajia ohjeistetaan usein kirjoittamaan dialogia, jossa sanomisen tapa ilmenee itse sanotusta. Ilman, että tarvitsee käyttää adverbejä tai ilmeikkäitä johtolauseiden verbejä. Tämä on hyvä ohje, jonka kohdalla kuitenkaan ei mielestäni pidä olla aivan ehdoton, tai kirjoittaminen käy raskaaksi. Jonkin kerran tekstissä voidaan huudahtaa, ärähtää, kujertaa viekoittelevasti tai kiljaista innostuneena. Mutta jos sellaista on jokaisella sivulla, se käy maneeriksi. Ja maneerit pistävät silmään.
    On hyvä muistaa, että “sanoa” on erinomainen johtoverbi. Se on neutraali ja lukija ikään kuin hyppää sen ylitse huomaamatta. Siksi kannattaa pyrkiä lataamaan tunne jo sanotun sisältöön. Ettei sitä tarvitse selittää.
  • Lopuksi: lue ääneen. Jo sillä saa monta epäluontevuutta karsittua dialogin seasta.

Kirjoittajalle yksi parhaista opiskelukeinoista on lukeminen. Kerro toki kommenttiboksissa, jos sinulla on esimerkkejä kirjoista, joissa on hyvin onnistunutta ja toimivaa dialogia. Minäkin otan mieluusti lisäoppia asiassa!

***

[1] Lainasin ammattilainen & noviisi -termin Markku Soikkelilta (Artikkeli teoksessa Kummallisen kirjoittajat - opas fiktiivisen maailman luomiseen)
[2] "The term “maid-and-butler dialogue” is derived from theater. In the past, playwrights often had theater audiences “overhear” the butler and maid talk about the things the author wanted the audience to know. For example: “As you know, Bob, the master is away on business in London with his oldest son…” " (Sandra Gerth: Show, Don't Tell)

spacer

Henkäys henkilöistä

Tuon edellisen romaanikässäritekstin jälkeen jäin miettimään sitä minulle helpointa osaa kirjoittamisesta: henkilöitä. (Voit myös loikata horinoiden yli suoraan ohjeistusosioon.)

Olen vahvasti henkilövetoinen kirjoittaja. Kaikki lähtee liikkeelle henkilöstä… tai oikeammin: kaikki saattaa lähteä liikkeelle jostain pienestä kuvasta, sanasta, ajatuksesta, mutta mitään en saa kirjoitettua, jos minulle ei ole selvää kenestä kirjoitan. Toistaiseksi ne ovat tuntuneet toimivan: kirjoja on kritisoitu milloin mistäkin, mutta henkilöhahmoista ei vielä ole valitettu. Toisinaan niitä on jopa kehuttu.

Henkilöni elävät omaa pientä elämäänsä päässäni välillä vuosikausia ennen kuin kirjoitan heistä sanaakaan. Jos koskaan. Juonittelu on vaikeaa… Tiedän, että on kirjailijoita, jotka lähtevät rakentamaan tarinaa sijoittamalla henkilön sopivaan ongelmatilanteeseen, ja katsovat kuinka hän siitä selviää. Se ei toimi minulla, minun päässäni asuvat tyypit eivät tee mitään mielenkiintoista, jos en jo valmiiksi tiedä mitä pitäisi tapahtua ja tökkää heitä hyvin reippaasti sopivaan suuntaan.

Kirjoitusoppaissa on lukuisia ohjeistuksia henkilönrakennukseen. Tee “ystäväkirja” (vaikkapa tähän tyyliin), merkitse muistiin henkilöstä kaikki, mitä hän vihaa, mitä rakastaa, minkä pituinen hän on. Mä olen joskus kokeillut luoda hahmoja tuollaisella muistiinpanotavalla. En saanut aikaan eläviä. Minun pitää ensin päästä sinne tyypin pään sisään. Voin unohtaa hiusten ja silmien värin tai lempiruoan — jos niitä olen koskaan tiennytkään — mutta sitä en unohda millä tapaa henkilö puhuu tai miten kävelee.

Tulen tyttärien ja sen vanhan Vaaleanpunaisen kässärin kanssa kirjoitin kevyitä tavoitteettomia novellintapaisia ihan henkilönrakennustarkoituksessa. Se oli aika tehokasta: tutkailin, kuinka juuri tämä henkilö reagoi tällaisessa tilanteessa. Pistin ne kohtaamaan ongelmia mutta ilman sitä romaaninkasaamisvelvoitetta. Sittemmin olen jostain syystä luopunut moisesta. Nyt annan tyyppien olla luonnoksien keskellä muistikirjassa tai koneen virtuaalisessa pöytälaatikossa. Ja etenkin päässäni.

Kuten monet, kirjoitan uudestaan ja uudestaan samoja teemoja. Myös henkilötasolla huomaan kirjoittavani arkkityyppejä. Samaa henkilöä kerrasta toiseen. Vaikka hahmot eivät lukijasta vaikuttaisi samoilta, pystyn itse suoraan näyttämään evoluution kirjasta, luonnoksesta, novellista toiseen. Toisinaan jopa varastan itseltäni: Iisakinkirkon kolmesta näkökulmahenkilöstä yksi on varioitu ensimmäisen julkaisemani novellin päähenkilöstä. Koska miksi ei?

Piirtäjä

Piirtäminen voi olla toimiva tapa lähestyä hahmoa… jos handlaa piirtämisen. (Kuva: cottonbro / pexels.com)

Joten, jotta tälle kaikelle horinalle muodostuisi jokin pihvi, annan pari vinkkiä siihen, miten ehkä voit rakentaa toimivia fiktiohenkilöitä. Ota ohjeet varauksella, lue, ja sitten voit tehdä ihan toisin.

  • Hyvän romaanihenkilön luomiseksi ei tarvitse heti alussa tietää kaikkea mahdollista kengänkoosta lempiruokaan, ellei se ole tarinallisesti merkittävää. Mieti ennemminkin kuinka tyyppi reagoi ja miksi. Mitä tapahtuu, jos joku antaa sangollisen hämähäkkejä? Entä jos hän kuulee äitinsä kuolleen? Jos työpaikalla järjestetään hänen kunniakseen yllätysjuhlat? Jos naapuri mölyää tai tulee valittamaan mölystä? Henkilö alkaa muuttua eläväksi silloin, kun tiedät kuinka hän toimii erinäisissä hatusta vedetyissä tilanteissa.
  • Kirjoittamallasi kaverilla pitää olla jokin tavoite ja henkilöhistoria. Ainakin niillä, joilla on jokin oikea rooli tarinassa. Edelliseen kohtaan viitaten: tavoite pistää reagoimaan ja henkilöhistoria selittää osaltaan reaktiota. Olen tosin melko kriittinen sen ohjeen suhteen, että jokaisella sivuhahmollakin pitäisi olla erityinen tavoite. Mutta ainakin kaikki keskeiset henkilöt tarvitsevat maaliviivan jota kohden juosta. Muuten ne jäävät ikuisesti juomaan kahvia ja keskustelemaan säästä. Believe me, tiedän mistä puhun. Sen tavoitteen ei tarvitse olla suuren suuri, kunhan sellainen on. Ja se voi muuttua tarinan aikana.
  • Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa muistiin jos ei halua. Romaanin kirjoittamista tapahtuu silloinkin, kun ei kirjoita. Laita toki muistiin asiat joita et missään tapauksessa halua unohtaa. Mutta tunnet sinä ystäväsikin ilman ystäväkirjaa.
  • Kirjoita vain päähenkilöstä alkuun Mary Sue, jos siltä tuntuu. (Varoitus, linkki vie TV Tropes-sivustolle, jonne voi jumiutua esim. viikoksi.) Lukijat pitävät moraalisesti hyvistä hyvistä tyypeistä, joita voi ihailla sopivasti. Lisäksi kirjoittaminen on paljon kivempaa, kun diggaa itse henkilöstään! Sitten kun olet kirjoittanut Mary Suesi, ota puolet osaamisesta pois ja lyö pari todellista heikkoutta sinne sekaan. Maailma on täynnä huipputyyppejä… eivätkä he koskaan kuitenkaan ole täydellisiä saati pärjää ilman yhteisöä siinä ympärillä. Liian täydelliset hahmot eivät ole kiinnostavia. Eivätkä liian virheettömän pahat pahiksetkaan. Ihminen on omituinen, loogisen epälooginen ja omassakin olemisessaan ristiriitainen pakkaus, joka yleensä perustelee tekemisensä itselleen, oli syy ulkopuolelta katsoen hyvä tai ei.
  • Pidä johtoajatuksena se, että kirjoitat ihmistä. Usein kysellään miten kirjoittaisin hyvän miehen / naisen / nuoren / vanhan / keittäjän / poliisin / heteron / homon… Paras tapa välttää stereotypiat henkilöissä on kirjoittaa ihmisiä. Ei niin, että Miestä kirjoittaessa lähtee tyrkkäämään Miehelle kaikenlaisia Miehisiä ajatuksia ja ajanvietteitä. Vaan pitäen mielessä, että olemisen ja kiinnostusten variaatio on valtava todennäköisesti jo lähipiirissäsi. Ihmisyydessä on paljon universaaliutta, ja monesta toiminnasta ja tavasta sitten pitää huolen ympäröivä yhteiskunta. Mutta aina voi kysyä itseltään onko romaanihenkilönä kiinnostavin se, joka toimii juuri niin kuin ympäröivä yhteiskunta vaatii.
  • Ainiin, ja vielä yksi. Kaikkea tietoa henkilöstä ei tarvitse infodumpata lukijalle. Sinä tiedät hahmostasi paljon enemmän kuin lukija. Paljasta syy-seuraussuhteet vain siltä osin kuin on välttämätöntä. Nosta henkilön ulkonäostä esiin vain merkittävä (äläkä välttämättä ensimmäisellä sivulla. En ylipäätään ole ihan varma tarvitseeko kenenkään tietää minkä väriset silmät henkilöllä on. Ellei se ole ainoa sinisilmäinen tyyppi kaupungissa. Tai jos kirjoitat silkkaa romanttista viihdettä…) Ulkonäkökuvauksessa myös toisteisuus puuduttaa. Lukija muistanee hiusten värin, vaikkei sitä joka luvussa mainittaisikaan. Anna tekojen ja reaktioiden kertoa, anna lukijalle aikaa tutustua. Usein liian perusteellinen selittäminen vain etäännyttää. Hahmosta tulee speed date -kumppani, joka koettaa kymmenessä minuutissa kertoa kaiken itsestään ja suvustaan, ja sitten kukaan ei enää jaksa kuunnella.

Siinäpä muutama vinkki. Jos jotain olennaista unohtui tai jos olet ihan eri mieltä asioista, kommenttiboksi huolii kommentteja.

spacer

Kauniista kielestä

Perjantaipuhteikseni ja pyykkiä ripustaessani mietin kieltä.

Minulle hyvä kieli on kirjallisuudessa äärimmäisen olennaista. Kaiken lisäksi olen nirso. Tuntuu, että kirjojen kieli on hämmentävän usein jollakin tapaa vajavaista. Töksähtelevää tai hieman naiivia. Tarina saa olla todella vetävä, että kykenen jättämään huomiotta kielen, joka ei kohtaa standardejani. Olen törmännyt lukuisiin kirjoihin, joissa tuntuu, että kielen ainoa funktio on olla sanoja peräkkäin jutun kertomiseksi. Ei niin väliä, tehdäänkö se tyylikkäästi.

Mutta mitä sitten lie tyylikkyys? Olen vaikea, sillä käsitykseni “kauniista kielestä” ei välttämättä kohtaa yleistä mielipidettä. Olen hämmentyneenä lukenut useitakin kirjoja, joita on laajalti kiitelty nimenomaan niiden kielestä. Niitä, joiden arvioissa toistuva adjektiivi on runollinen. Tai jokin muu vastaava. Hämmennykseni on kummunnut siitä tosiasiasta, että silloin kerronta on turhan usein vaikuttanut yliyrittävältä. Tehokeinojen liikakäytöltä. Kieli on hukuttanut sen, mitä sanotaan ja noussut itsetarkoitukseksi. Voi toimia joskus, mutta…

Minä pidän tasapainosta. Siksi onkin niin ihanaa, kun löytää kirjan, jonka kieli hipoo täydellisyyttä. Hyvä kieli on kuulasta ja kekseliästä, se antaa lukijalle tilaisuuksia oivaltamiseen, mahdollisuuden jäädä halutessaan maistelemaan. Mutta samalla hyvä kieli tukee tarinaa, nousee ja laskee sen kanssa, kiillottaa kertomuksen parhaita puolia. Se ei jätä tarinaa varjoonsa, eikä toisaalta suostu alistumaan sen orjaksi.

Ja mitä helpommalta se näyttää, sitä vaikeampaa sen kirjoittaminen todennäköisesti on ollut.

spacer

Suutari, räätäli, pikipöksy kirjantekijä

En tiedä miten otsikko liittyy asiaan, mutta päässäni on koko päivän soinut suutari, räätäli, pikipöksy pietari, kee-engän koputtaja, naskalin naputtaja, mene tästä portista pois, pois, pois, pois… Ja nimenomaan sillä Fröbelin palikoiden version nuotilla. Se on aika tarttuva.

Olen ollut Osuuskumman riveissä nyt… kolme vuotta? Aika tarkkaan sen verran, luulen. En ollut perustajajäseniä mutta liityin seuraan varsin pian. Ihminen tarvitsee askaretta elämäänsä. Osuuskummajaisuus on tuonut kuvioihin varsin erilaisiakin askareita kuin mitä alkuun kuvittelin.

Nyt viime aikoina olen huomannut aivan vilpittömästi pitäväni kirjojen taittamisesta. Kun sen homman oppii, se on omituisen rentouttavaa vastapainoa kaikelle sellaiselle… kirjoittamiskiroamiselle. En tiedä jaksaisinko viettää koko elämääni väkertäen kirjainten välistyksiä, typografiaa ja tavutuksia kuntoon. Mutta jostain omituisesta syystä olen viihtynyt aina vastaavanlaisessa puuhassa. Näkisitte eri työpaikoissa tekemäni Excel-taulukot! Niissä ovat rivit ja fontit justiinsa kohdillaan. Ei se toimivuus ole ainoa asia, sen pitää olla myös kaunis.

i-shot-the-serifLisäksi kirjojen taittaminen on hyvä kompromissi. Saan toteuttaa kuvataiteellista puoltani, jota ei ole. Krhm. Siis semmoisen ihan graafikkouden osalta olen enimmäkseen varsin pihalla. Kun piirustustaidot ovat pakkasen puolella.

Mutta tässä päivänä eräänä laskin. Olen tainnut taittaa yhdeksän kirjaa ja muutamat kannet siihen päälle. Siinä on hyvä alku. Nyt koetan laajentaa osaamistani sähkökirjoihin. Aloittelijan tuurilla mennään vielä, mutta ehkä sekin kohta luonnistuu ihan oikeasti.

Renessanssitaiteilija. Kirjantekijä alusta loppuun. Tai ainakin melkein loppuun. Painamaan en vielä meinannut ruveta ja kirjansidonnankin taidan jättää osaavimmille.

spacer

Kirjoittajameemi

Nilistin Anna Hallavalta kirjoittajameemin. Ihan sen takia, että omasta navasta puhuminen on parasta huvia käsikirjoituksen kanssa nujuamisen keskelle.

Missä kirjoitat yleensä?

Ihan kotosalla. Mulla/meillä on kaksikin kannettavaa tietokonetta, eli kirjoitan joko työpöydän ääressä tällä raahattavalla tai sohvalla/sängyssä sillä pikkukannettavalla. Kässärit ja muut tekstit ovat Dropboxissa, eli voin työskennellä molemmilla koneilla ilman ongelmia.

Miten kirjoitat käsikirjoituksen ensimmäisen version?

Tähän sopii se kliseinen verta, hikeä ja kyyneleitä. Enemmän kiroan kuin kirjoitan, sitten kirjoitan kaksi lausetta ja kiroan uudestaan. Joskus on jonkinlainen flow tai muu helppous, mutta voe luoja kuinka toisinaan inhoan kirjoittamista. Noh, oikeastaan en juuri nyt, tänään huomasin, että osaanhan mä vielä.

Millaiset olosuhteet johtavat sinulla parhaan tekstin syntymiseen?

Se harvinaiset tilanteet, joissa saan itsekritiikin pois päältä ja kirjoitan ihan silkkoa. Silloin siellä seassa on mainioita neronleimauksia, heleää tekstiä joka kestää kriittisempääkin tutkimista.

Millaisia kirjoitusvälineitä käytät (eli tietokone, käsin kirjoittaminen, joku tietty kynä jne)?

Kirjoitan lähinnä koneella. Sillä moneen kertaa kehumallani Scrivener-ohjelmalla. Siellä on kaikki samassa paketissa, hahmoluonnokset ja muistiinpanot. Nyt Sähkönsinisen kanssa olen kummastuksekseni kirjoittanut myös paljon käsin. Makaan illalla sängyssä ja kirjoitan, kunnes tipahdan siihen vihkon päälle, tai kunnes olkapäätä vihloo. Itse asiassa kadotin juuri vanhan muistikirjani, johon oli luonnosteltuna monta kohtausta. Se luimistelee vieläkin jossain hukan suussa. Meh.

Mistä saat aiheesi?

Satunnaisista ajatuksista ja lauseista. Unista, yllättävänkin usein unista. Nyt harrastin ihan tietoista ideointia vähän siihen tyylin, kuin mitä Tiina Raevaara neuvoi Kummallisen kirjoittajat –oppaassa: otin irtonaisia ideoita ja väkivalloin survoin ne yhteen. Kumman kiltisti ne sulautuvat toisiinsa, kun tarpeeksi neuvottelee.

Montako kertaa työstät käsikirjoitusta?

Saakutin monta. Jo ensilukuvaiheessa pyöritän sitä edestakaisin. Tulen tyttäriä sitten kustannustoimitettiinkin pitkän kaavan mukaan.

Mikä osa käsikirjoituksesta on sinusta vaikein?

Koko kässäri? Ne solmut, jotka ilmestyvät kutsumatta sinne väliin? Loppu, josta kirjoitan noin kymmenen aivan erilaista versiota?

Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rituaaleja? Miten valmistaudut kirjoittamaan?

Ensimmäisen kässärini kirjoitin aamuöisin parvekkeella, menin nukkumaan toisinaan vasta käytyäni leipomossa. Tulen tyttärien raakaversion kirjoitin iltayhdentoista ja aamukahden välillä, istuin sohvalla jalat ristissä ja tietokone sylissä. Tai sitten junassa viidentoista minuutin pätkissä. Tai ruokatunnilla työpaikalla.

Jos sattuu sellainen epämiellyttävä tilanne, etten voi kirjoittaa keskellä yötä (lue: tällä hetkellä), niin sitten teen pressopannullisen kahvia ja haen kulmakonditoriosta croissantin ja koetan viritellä aivoja. Mutta oli miten oli, ennen aamukymmentä ei ole mahdollista ihmisen tuottaa ymmärrettäviä lauseita millään kielellä. Nyt olen tämän kesän apurahataiteilija, eli koetan suhtautua kässäriin kuin työhön. Työhön, jota tehdään omituisiin aikoihin ja toisinaan seitsemänä päivänä/yönä viikossa.

Mitä teet kun tarina jumittaa?

Keskustelen aiheesta ircissä jonkun sopivan uhrin kanssa. Näin on melko monta solmua selvitetty.
Arkisempi mitäs-sitten-pohdinta tapahtuu illalla sängyssä, siinä unen ja valveen välimaastossa, jossa järki ei enää rajoita luovuutta. Hyvin ison osan tarinankuljetuksesta teen nimenomaan ennen nukahtamista. Toisinaan vain summittaisina tapahtumina, toisinaan sanamuotoja myöten. Ihmeen hyvin jopa muistan olennaisimman seuraavana päivänä. Kirjoittamisvaihe on minulle pitkälti vain sen päässä hyvin valmiina olevan kirjaamista paperille.

Mitä genrejä kirjoitat ja/tai haluaisit kirjoittaa?

Viihdyn hyvin tämän spekulatiivisemman viihdekirjallisuuden parissa, mutta salaa (mikähäh salaa, hyvin julkisesti) haaveilen vielä kirjoittavani näpäkän, terävän, toimivan chick lit -romaanin. Sellaisen, joka olisi genreä oikeasti, eikä vain sopivana markkinointiterminä. Sitä odotellessa. Edistyn asiassa varmaan sitten, kun chick lit on jo ollut kauan poissa muodista ja lukemistoista.

– – –
[Kuvat The British Libraryn käsittämättömistä arkistoista.]

spacer