Archives

Miten kässäri syntyy?

Pitkästä aikaa (tosi pitkästä aikaa) kirjoittamista kirjoittamisesta. Tätä voi pitää myös prokrastinointina kässärin muokkaamisesta, mutta siihen palaan myöhemmin. Toisaalla naamakirjassa on välillä puhetta siitä, kuinka romaanikäsikirjoitus pitäisi tehdä. En aio antaa neuvoja, vaan ainoastaa vilkaista näin jälkeenpäin kuinka minun kässärini ovat syntyneet.

Ihan ensiksi: jokaisen prosessi on ollut aivan erilainen.

Ensimmäinen (lyhyt)romaanimittainen kässärini oli se, jonka muinaista kirjoitusblogiani lukeneet saattavat muistaa koodivärinimellä Vaaleanpunainen. Ensimmäistä versiota kirjoitin joskus… 2010? Se oli kevyt chick lit -henkinen rakkaustarina, pitkälti Ranskaan sijoittuva. Kirjoitin sen novellin, tai ehkä kahdenkin, pohjalle ja tarinankaari oli niin selkeänä mielessäni, että pystyin kirjoittamaan jutun “tilkkutäkkinä”. Loin ennalta oikeastaan jokaisen luvun pohjan tiedostoon, ja täytin sitten siitä kohdasta, jota teki sillä hetkellä mieli kirjoittaa. Helppoa. Tehokasta. Lopputulosta on yllättävän monikin lukenut ja kommentoinut ja olen sitä kustantamoillekin tyrkyttänyt. Yhden kustantamon palautteessa todettiin “ei vielä aivan riitä”. Luojan kiitos sitä ei sellaisenaan julkaistu. Sainpahan tehdä rauhassa ensikässärin virheet.

Myös esikoiskirjan kässäriä kirjoitin novellien pohjalle. Itse asiassa Liekki-niminen tarina ilmestyi Osuuskumman Ursula-julkaisussa syksyllä 2012. Silloin tuntui, ettei Naarnin ja Emman tarinaa ollut kerrottu loppuun, joten jatkoin, vaikka sillä kertaa minulla ei ollut aavistusta mihin kaikki johtaisi. Ja voi sanoa, että kirjoittamisen tyylini on pysynyt samana siitä lähtien. Hyppään kylmään veteen ja toivon, että pääsen pois. En välttämättä suosittele. Suunnitelkaa, ihmiset, suunnitelkaa. Niin pääsee paljon helpommalla. Joka tapauksessa, Tulen tyttäriä kirjoitin innolla ja intohimolla. Jos tarina ei ollutkaan ennalta tiedossa, se ilmestyi kuin itsestään. Siinä oli jotain maagista.

Tulen tyttärien loppusivuilla syntyy lapsi. Kohtausta kirjoittaessani tiesin jo, että jos tarina saa jatkoa, tämä kohtaus on merkityksellinen. Niinpä siinä, vielä Tulen tyttäriä editoidessani, luonnostelin alkua käsikirjoitukselle, joka sai koodivärikseen laventelinsinisen. Alku on Sinisen talon noidassa yhä lähes muuttumattomana, muutaman lauseen olen stilisoinut matkan varrella. Kaikki muu sitten onkin muuttunut, osin moneen kertaan. Minulla oli Auri, joka henkilönä oli niin itseriittoinen, ettei halunnutkaan taipua Tulen tyttärien tapaan “saavatko-he-toisensa”-rakkaustarinan protagonistiksi. Alussa minulla oli myös ihastuksen kohde, joka oli yhtä kiinnostava ja luonteikas kuin jalkalamppu… Sinisen talon noita on toki fantasiaromanssi, mutta se on ennen kaikkea kasvutarina, jossa sekä pää- että sivujuonet menivät uusiksi monta kertaa, merkittävimmät sivuhenkilöt vaihtuivat toisiin ja lopusta on olemassa ainakin seitsemän versiota. Välillä kässäri lepäsi vuodenkin verran. Muistan Kirjamessut, joilla eräs kirjailijakollega kysyi, onko Tulen tyttärille tulossa jatkoa. Minä katselin Messuhallin kattoa ja totesin: “Joo, mutta se on jumissa. Siinä on jokin ongelma, joka mun vain pitää oivaltaa, että saan sen joskus valmiiksi.” Niinpä. Ongelma ratkoontui aikanaan, mutta jos edellisen perusteella kuvittelin, että romaanin kirjoittaminen olisi jotenkin helppoa… Se on kyllä sanottava, että näiden kahden romaanin maailma ja henkilöt ovat minulle niin tuttuja, että silloin kun homma eteni hyvin, kirjoittaminen oli melkein automaattista. Naarni varsinkin. Siinä on henkilö, jota tekisi välillä mieli lyödä märällä rätillä, mutta jonka reaktioita minun ei ole tarvinnut koskaan miettiä.

Jos edellisen perusteella kuvittelin, että romaanin kirjoittaminen on jotenkin helppoa…

Sitten… niin sitten se nro 4. Silläkin on koodiväri ja jopa työnimi. Kutsun kässäriä kuitenkin kaikella rakkaudella Iisakinkirkoksi. Aloin kirjoittaa nelosta joskus tuon Sinisen talon noidan lepäillessä jumissa. Alun perin tarkoitus oli tehdä nuortenromaanitrilogian aloitusosa. Vähänpä tiesin. [Tähän sopisi silmiä pyöräyttävä hymiö.] Trilogia on sittemmin muuttunut, kustantajan toiveesta, yhdeksi kirjaksi, ja voin luvata, että kokonaisen trilogian tarinankaaren tiivistäminen yksissä kansissa toimivaksi ja kohtuumittaan ei ole mitenkään itsestään selvä homma. Kun siihen vielä lisätään kyvyttömyyteni yksityiskohtaiseen suunnitteluun ja päivätöitä tekevän perheellisen ihmisen rajallinen kirjoitusaika, kässäriä on veivattu suuntaan jos toiseenkin. Vuositolkulla. Olen menettänyt uskoni moneen kertaan ja hakenut välissä mielipiteitä muualtakin kuin kustannustoimittajalta. Nykyisessä — toivottavasti edes suhteellisen lopullisessa — versiossa yksi sivuhenkilö on pyyhitty pois, toinen on pyyhitty pois ja sitten kuitenkin palautettu henkiin, ja se darling, joka alunperin piti tappaa on yhä kuvioissa. Sekaan jääneiden klaffivirheiden määrä pelottaa jo. Kolme viimeistä lukua odottavat yhä uudelleenkirjoitusta. Tarttunen hommaan, kun saan tämän bloggauksen julkaistua.

Joten, annan nyt yhden ohjeen kuitenkin: älä koskaan ryhdy tekemään laajaa kokonaisuutta kolmella näkökulmahenkilöllä ja kahdessa aikatasossa, ainakaan jos et malta käyttää sen perusteelliseen suunnitteluun paria vuotta ennen kirjoitustyötä.

Seuraavaksi sitten jotain ihan muuta. Jotain lyhyempää, suoraviivaisempaa ja edes vähän suunnitellumpaa. Ehkä rikoskirjallisuutta kaiken tänä vuonna lukemani hengessä. Protagonisti odottaa jo, yksiössään ja helsinkiläisen maaliskuisen räntäsateen keskellä…

spacer

Vuosikatsaus

Olen joskus (usein) hyvin kuuluvasti sanonut, että inhoan lehtien “tän vuoden parhaat kirjat” -listoja, jotka julkaistaan vuoden lopussa. Hitostako ne tietävät, kun joulukuuta on vielä jäljellä? Kaikkiko olette lukeneet, häh? Ja joka tapauksessa listoilla on aina ja samaa…

Mutta nyt syyllistyn samaan syntiin. Teen vuosikatsauksen, vaikka vuosi ei ole vielä aivan lopussa. Vuodenvaihteessa en aio vaivata tällä päätäni, ja nyt on tarve prokrastinoida.

Viime vuoden katsaukseni otsikoin sanoilla “isoja onnistumisia ja epätoivon suota“. Vähän samaa se on ollut tänäkin vuonna.

Kirjoittamisesta

Kirjailijan vuotta on tietenkin leimannut yksi romantillinen romaani. Tulen tyttäriä ilmestyi loppuvuodesta 2014, joten iso osa palautteesta on tullut vasta tämän vuoden puolella. Ja voi mitä palautetta se on ollutkaan! Olen ollut suorastaan häkeltynyt siitä, kuinka hyviä arvioita ja kuinka laajaa blogihuomiota kirja on saanut. Vaikka kaikkia ei voikaan aina miellyttää… tai ylittää lehtiarviokynnystä. (Tai, Tähtivaeltajassa oli pieni arvio.)

Alkuvuodesta ajattelin työstäväni sitä yhä jokseenkin hypoteettista jatko-osaa Tulen tyttärille, mutta olin niin kurkkuani myöten täynnä koko maailmaa, että oli pakko ottaa muuta työn alle. Annoin itseni tarttua takaraivossa vaivanneeseen ideaan järvestä kadonneista kaloista. Kirjoittelin suunnitelmaa hiljakseen kasaan, kunnes Kirjastoapurahalautakunta hämmästyksekseni uskoi siihen, ja sen tuen avulla olen voinut keskittyä kirjoittamiseen jokseenkin rauhallisemmin mielin tämän syksyn aikana.

Sähkönsinisen suunnitelma on venynyt ja paukkunut moneen kertaan, ja käsikirjoituksen ensimmäisen version lopun kirjoittaminen oli melko konkreettisesti tuskaa. Lause. Kerrallaan. Mutta nyt on kasassa. Minulla on vahva tunne, että siitä puuttuu jotain olennaista. Jotain jota en vielä ole aivan oivaltanut. Mutta se oivallus on lähettyvillä, se hiipii luokseni yksittäisinä kuvina.

vuoret

Olen myös jälleen piirtänyt vuoria, version toisensa jälkeen.

Tämän joulukuun alun maanisemman kauden käytin hyväkseni myös editoidakseni vanhaa kässäriä, joka on roikkunut pöytälaatikossa useamman vuoden. Siihen liittyvä epävarmuus taas on aivan toisenlaista. Siinä ei ole paljoa oivallettavaa, mutta pelkään, että se tippuu jonkinlaiseen kohdeyleisötyhjiöön. Päättäkööt kustantajat.

Nyt olen sitten ollut melko lailla takki tyhjänä. Väittävät, että pitäisi tehdä seuraavaa, jottei jumiutuisi miettimään kustantajia, mutta minä olen istunut sohvalla ja siivonnut ja istunut sohvalla. Ei herranjesta kirjoittamista ennen ensi vuotta. Ainakaan muuta kuin kirjoittamisopintojen pakollisia.

Tosiaan, olen tekstieni kanssa jokseenkin samalla viivalla kuin ensiteoksensa julkaisusta haaveilevat: kustantajaa ei vielä ole. Kumpikaan ei sovi Osuuskumman linjaan (toinen on nuortenkirja, toinen realistinen), joten samassa kustantamokierteessä ollaan, taas.

Tapahtumista

Ulkosavolaisen kirjailijan elämää tahdittavat ne olennaisimmat tapahtumat. Minulle ne ovat tänä vuonna olleet kesäkuinen Archipelacon Maarianhaminassa ja lokakuiset Helsingin kirjamessut.

Archipelacon oli mukavaa vaihtelua Finnconille. Ahvenanmaalle ei nimittäin tule lähdettyä täältä kaukaa ilman hyvää syytä, vaikka olenkin jo pitkään halunnut roudata sinne koko perheen. Nyt oli tilaisuus. Paljon fandom-porukkaa kahdesta maasta ja kauempaakin, monta päivää pienissä tiloissa. Oikein onnistumisen avaimet siinä. Osallistuin minä pariin ohjelmaankin ja raportoin raadollisen totuuden bloggaripaneelin tapahtumista.

Kirjamessuilla minulla taas oli onni osaltani näyttää, että kirjan elinikä on pidempi kuin puoli vuotta. Olin ohjelmassa mukana mm. KirjaKallion lukiolaisten haastateltavana Tulen tyttärien osalta. Aika tarkalleen kirjan yksivuotissynttäreiden aikaan.

KirjaKallion lavalla.

KirjaKallion lavalla.

Vaan enpähän ollut lainkaan niin paniikissa osallistumisesta kuin viime vuonna. Muistan vieläkin kuinka käteni tärisivät, kun kirjoitin ensimmäisiä omistuksia uunituoreisiin Tulen tyttäriin. Nyt onnistuin jopa satunnaisesti kuulostamaan fiksulta. Ehkä.

Jotain muuta

Syksyn hyvä uutinen oli Tulen tyttärien pääseminen Kuvastaja-palkinnon lyhytlistalle. Se oli hyvä asia se, vaikka kyllähän tuota valehtelisin jos sanoisin, etteikö voittaminenkin olisi käynyt hetkellisesti toiveissa.

Atorox-kilvan lyhytlistalla taas oli Ruumiittomat-antologiasta löytyvä novelli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Mutta siinä raukka ei kivunnut edes kärkikymmenikköön. Ilahduttavaa silti, eittämättä!

Ja jos mietitään tämän blogin vuotta 2015, niin pitää katsastaa hieman kaikkea luettuakin. Luulen, että vuoden parhaimmistoon ovat kuuluneet kesällä luetut fantasiasarjat sekä Hopeoitu vainaja -antologia. Näitä olen iljennyt suositella aina, kun suosittelua tarvitaan.

Siinä kai olennaisimmat. Pian vetäydyn puolittaiselle joululomalle. Vielä olisi taitettavaa, luettavaa ja kommentoitavaa jonossa. Ja ne hiivatin kirjoittamisopinnot, joita vältelläkseni naputtelin tätäkin…

spacer

Upposin vanhaan vaaleanpunaiseen

Olen koettanut viime päivinä/viikkoina saada kasaan kirjoittamisopintoja. Kuten kaikki tietävät, mikään ei ole tehokkaampaa motivointia ihan muun kirjoittamisen pariin kuin keskeneräisenä poltteleva essee tai novellianalyysi.

Olen siis kaiken muun ohessa viettänyt iltojani myös perkaamalla ikivanhaa kässäriä, josta olen nyt päättänyt saada kasaan sellaisen, että sitä ilkeäisi vaikka joskus ehdottaa jollekulle julkaistavaksi. Melkoista hommaa on vanhan uudelleenkäsittely:

1) Tuijota tiedostoa epätoivoisena. Lue palasia sieltä täältä ja ole varma, ettei koko homma kelpaa mihinkään muuhun kuin virtuaalisen saunan sytykkeeksi.

2) Löydä kovalevyltä myöhemmin kirjoitettuja palasia, jotka saattaisivat… ehkä, mahdollisesti… kelvata osiksi kokonaisuuteen.

3) Koe uusi epätoivon hetki: “Jos mä liitän nää tähän, mun pitää aloittaa hela hoito ihan uudesta kohdasta. Mutta kun tää aloitus oli hyvä!”

4) Tulosta kaikki. Ihan kaikki. Kiitä itseäsi siitä, että hankit taannoin lasertulostimen.

5) Levitä se kaikki eteisen matolle. Tuijota kasaa turtuneena. Lue koneella olevaa tiedostoa uudestaan. Lue paperikasaa.

6) Tee vihdoin päätös siitä, mikä noin niin kuin näppituntumalta vaikuttaa kässärin heikoimmalta puolelta. Niitä on kaksi. Ensinnäkin rakenne. Liikaa toimintaa pysäyttäviä takaumia. Aloitetaan sitten aiemmin aikajanalta. Toinen heikkous on kerronnan tasolla. Ihmeellisiä selostuspätkiä siellä seassa, ne on kirjoitettava… dynaamisemmiksi.

IMG_1169

7) Järjestele luvut ja uudemmat pätkät uusiksi. “Tää tulee tähän… eiku tähän. Tämä on toistoa. Tuo käy ilmi jo aiemmin. Tähän tarttee tämän, ettei homma mene kryptiseksi.” Liitä ne klemmareilla luvun paksuisiksi nipuiksi.

8) Tee Ihan Uusi Scrivener-tiedosto ja leikkaa-liimaa vanhoista luku kerrallaan oikeaan järjestykseen. Käy saman tien tekstiä läpi pintapuolisesti. Se on huisia hommaa se. Siellä on seassa paljon korostuskynälle tehtävää. Sinisellä ne kappaleet, jotka pitää kirjoittaa uusiksi. Vihreällä “lavenna tätä”. Punaisella “tiivistä tätä”. Keltaisella muuten vain muistiinpanot. Kärsi au-au-auts-hetkistä, kun seassa on niiiin huonoa. Ja sitten saman tien sellaisista hetkistä, joina tajuat kirjoittaneesi jotain, josta et enää saa samalla tavalla kiinni. Häpeämätöntä kirkasta proosaa, josta kuultaa läpi silkka kirjoittamisen ilo. Ei tää oikeastaan niin huono olekaan. Oikeastaan tää on varsin hyvä.

9) Liikutu loppulukujen kohdalla. Vaikka kuinka hyvin tiedät tapahtumat, niin liikutut silti. Kai sitä voi pitää hyvänä merkkinä, että edes kirjailija liikuttuu tekstistään? Jos ei, miten se muitakaan liikuttaisi?

Henkilöt ovat yhä omassa elämässään hukassa olevia räpeltäjiä. Ja minä heitä rakastan ja vihaan yhtä vilpittömästi. Minä rakastan ja vihaan sivuhenkilöiden pientä kliseisyyttä, joka sitten kuitenkin niin hyvin sopii kokonaisuuteen. Minä rakastan ja vihaan draamakuningatarkäänteitä, jotka asettuvat tällaiseen YA-viihdekirjan kaavaan mainiosti.

Oikeastaan tää on varsin hyvä.

Kunhan tämän saa joskus korjattua kuntoon.

spacer