Lintu vai kala?

Minulla on identiteettiongelma. Se on varmaan ollut jonkinasteisena olemassa jo pitkään, mutta vasta hiljan siitä on tullut lievän ahdistuksen aihe. En ollenkaan tiedä, mihin sijoitun kirjallisuusihmisten keskellä. Tai maailmassa ylipäätään.

Olen aina kuvitellut itseni suhteellisen fiksuksi ihmiseksi (kyllä, tiedän, että yli 50% ihmisistä ajattelee olevansa keskimääräistä fiksumpia). Olen aina lukenut kirjoja, olen aina osannut kirjoittaa, ainakin jotakin.

Sitten minut heitetään oikeiden aikuisten sivistyneiden keskelle. Lukemaan kirjallisuuskritiikkiä. Lukemaan älyllistä kirjallisuuskeskustelua ja pohdintaa, joka lyö minut kerta toisensa jälkeen ällikällä. “Kuinka tuo osaakaan sanoa asian noin?” Lukemaan kirjoja, joista päällimmäiseksi jää häkellys siitä, kuinka lopputulokseen on saatettu tulla. “Mä en koskaan pystyisi johonkin tällaiseen.” Lukemaan oman kirjoittamisen reflektointia, jossa kaiken muun hienon lisäksi käytetään luontevasti sanastoa, joka omassa päässäni hiippailee siellä jossain passiivisen rajamailla.

Tähän kaikkeen päädyin tällä viikolla siksi, että lueskelin muutaman kuukauden takaisia kirjabloggauksia lukuromaaneista, siitä kuinka ne eroavat viihderomaaneista* tai korkeakirjallisuudesta. Huomasin joutuvani tunnustamaan itselleni, että jos minulle nimetään korkeakirjallinen romaani, en ole lukenut sitä. En saa niistä juuri mitään irti, sillä joko
a) kyllästyn tai
b) tunnen itseni tyhmäksi.
Etenkin jälkimmäinen on vallan tympeä tunne. Harva ihminen suorastaan nauttii siitä, että tuntee itsensä tyhmäksi. Minä en ole edes oppinut käyttämään sitä sellaisena naisellisena selviytymiskeinona. “Oi raavas mies, tule ja pelasta tyhmä blondi!”

Mutta silti. Jo blogissani olevista kirja-arvioista paistaa kauas, etten kykene erityisen analyyttiseen lukemiseen. Minulla ei ole siihen välineitä, eikä oikeastaan kiinnostustakaan. Tai jos analysoin, huomaan analysoivani tekstiä kirjoittajan näkökulmasta, en siitä, mihin osaava kirjallisuuskriitikko ryhtyisi. “Tässä on liikaa raskaita johtolauseita.” “Tässä on liian vähän sitä tai tätä.” “Tää on liian takapainoinen.” “Tuon kohdan olisi voinut kirjoittaa selkeämmin.”

Sama heijastuu muuallekin elämään. En ole koskaan kokenut itseäni duunariksi, minulla on aina ollut tavoitteena korkea-asteen koulutus ja siisti sisätyö. Mutta. Olen kuitenkin ensiharhailujen jälkeen valinnut opintoni varsin konkreettisilta aloilta. Tykkään siitä, että näen kädenjälkeni jossain muodossa. Minulla on ollut hetkeni kirjallisuusanalyysin parissa, enkä tajunnut siitä mitään. Etenkään kun sitä opetettiin ranskaksi…

Ehkä se oli kädenjäljen tarve, joka ajoi minut kirjoittamaan. Ei sisäinen pakko, ei tavoite luoda jotain kuolematonta, ei myöskään yritys jäsentää maailmaa. Minun maailmani on vallan asiallisesti jäsentynyt, vaikken siitä kirjoittaisikaan. Sisäisestä pakosta kielii korkeintaan halu kirjoittaa tiettyjä tilanteita itsestä ulos ja muistiin, muttei sekään ole jatkuvaa. Kirjoittaminen lähtee halusta tehdä jotain, mitä kuvittelen osaavani. Niitä asioita ei ole suurta liutaa, erisorttiset lahjakkuudet ovat vähissä tässä ruumiissa.

Ja sitten minut heitetään sinne jonnekin, missä kirjoittamisen sijaan pitäisi olla älykäs. Kyllä, minä haluan keskustella kirjallisuudesta. Ei, en halua, en sittenkään, en halua näyttää, kuinka tyhmä olenkaan. Ihan kuin vain huijaisin koko ajan. En oikeasti osaa, vain näyttelen osaavani. Missä vaiheessa osaamisen näytteleminen muuttuu oikeaksi osaamiseksi?

Sielustani taistelevat maatiaissavolainen, joka vain haluaisi olla lohnottaa** ja lukea juonivetoisia romaaneja koska lukemisen kuuluu olla kivaa eikä opettavaa, ja se sisäinen älykkö, joka puhuu sujuvaa ranskaa, koettaa lukea Parnassoa ja turhautuu kun ei kykene siihen, mihin ehdottomasti haluaisi kyetä. Koska niin pitää. Eikä kumpikaan, maatiaissavolainen tai sisäinen älykkö tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran.

Fish I

Kuva: KayVeeDee | Deviantart.com | CC by-nd 3.0


* Niin, tämä on keskustelu, jota en silloin keväällä halunnut omassa blogissani käydä, sillä se saa minut vain vihaiseksi. Viihderomaani- / lukuromaani- / korkeakirjallisuuskeskusteluun liittyy oikeastaan poikkeuksetta tympeää arvottamista jollakin tasolla, joka johtaa siihen, että kirjaa ei kohdata yksilönä vaan lajinsa edustajana. …ja sitten kuitenkin kirjaa pitäisi lukea lajinsa edustajana. Äh.

**Tai prokrastinoida kirjoittamalla omasta navastaan, kun pitäisi taistella kasaan kässärin kaksi (2!) viimeistä lukua ja ne potkivat vastaan kaikin voimin.

Jaa eteenpäin...
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on Tumblr
spacer

8 comments on “Lintu vai kala?

  1. Saara Henriksson

    “Korkeakirjallinen” on kategoriana ihan yhtä keinotekoinen kuin “lukuromaani”. Monipuolinen lukeminen usein auttaa siihen, että hahmottaa, miten vaikeasti kategorisoitavaa suuri osa kirjallisuudesta lopulta on. Sitten jos ei kiinnosta lukea muuta kuin oman lempparikirjallisuudenlajin sisällä niin se on eri juttu.

    1. stazzy

      Onhan se toki, mutta lähinnä tarkan kategorisoinnin sijaan ärsyttääkin se arvottaminen. Mutta se on tosiaan eri keskustelu.

  2. J.S. Meresmaa

    Tuttu tunne, joskaan en puhu sujuvasti ranskaa! 😉

    Luulen, että käynnissä on jonkinlainen kirjailijaidentiteetin muodostuminen.

    Esikoisen julkaisemisen jälkeen minulla on mennyt nyt kolme vuotta siihen, että olen hakenut paikkaani siinä, minkälaiseksi koen kirjailijuuteni, ja mitä uraltani tahdon. Ei se vieläkään selvää ole, mutta enää ei ahdista. Tiedän, että voin ihan hyvin olla lintukala, ei haittaa. Identifioidun työläiseksi, duunariksi. Minusta ei saa akateemikkoa, en tule oppimaan kaikkia niitä hienoja sanoja ja termejä. Olen älykäs, mutta en älykkö.

    Kirjailijan ei onneksi tarvitse olla kirjallisuuskriitikko, eikä kirjallisuudentutkija. Hän saa olla, mutta minkäänlainen vaade tämä ei ole. Päinvastoin on vain tervettä, että meitä on taustoiltaan monenlaisia.

    1. stazzy

      Hyvin muotoiltu tuo “Älykäs muttei älykkö”. Ehkä jotain sellaista.
      Mutta tosiasia on, että olen jossain kummassa välitilassa koko kirjailijaidentiteetin suhteen, ja eniten siinä ahdistaa se, että tuntuu, etten osaa sitä, mitä kuvittelen osaavani. Tai kuvittelen kertovani muille osaavani.
      Ihan kuin huijaisin koko ajan.

  3. Päivi

    En minäkään osaa hienoa akateemista kirjallisuuskeskustelua. Ja lukemani kirjat saavat minut useinkin tuntemaan sellaista ihailunsekaista kateutta, että voi kun pääsisi joskus itsekin tuolle tasolle. Toisaalta, eihän lukemisesta silloin ehkä enää nauttisi, jos kaikki luetut kirjat tuntuisivat huonommilta kuin omat kirjoitukset. Samoin olen huono lukemaan ns. korkeakirjallisuutta, ja välillä sorrun tuntemaan siitä huonommuutta, etten ole lukenut kaikkia kirjoja, mitä “pitäisi”. Toisaalta minulla on opiskeluni takia kaikenlaista pakollista lukemista (tietokirjallisuutta siis) sen verran paljon, että koetan pitää siitä asenteesta kiinni, että vapaa-ajalla saan lukea just sitä mitä mieli tekee

    1. stazzy

      Joo, totta on sekin, että jos säilyttää edes jonkinasteisen uteliaisuuden kaikkea kirjallisuutta kohtaan, koko aikaansa ei ole pakko käyttää sivistävän kirjallisuuden lukemiseen. Edes toisinaan jotain, mutta kyllä mä olen ehdottomasti myös sitä mieltä, että kirjallisuudesta on oikeus nauttia. Ihan vain nauttimisen takia. Ei minkään korkeakirjallisen syyn takia.

  4. Malna

    Minulla on ollut vähän samankaltaisia pohdintoja lukemisen näkökulmasta. En tykkää kirjallisuuden arvottamisesta ja kategorisoimisesta, mulla on ollut loistavia lukukokemuksia niin YA-fantasian, tyttökirjojen, Alexandre Dumas’n, Virginia Woolfin kuin fan fictioninkin kanssa. Olen kuitenkin kokonaisuudessaan enemmän sitä lukijalajia, joka tahtoo että kirjassa on kunnon tarina, kiinnostavat henkilöt ja paljon tunteita, ja se on kirjoitettu ennen kaikkea ymmärrettävällä tavalla eikä niin, että tunnen itseni tyhmäksi kun en taas tätäkään ymmärtänyt. Sellainen kirjallisuus voi olla silti omalla tavallaan fiksua, mutta sitä ei huomata, koska se ei ole fiksua snobbailevalla tai masentavalla tavalla. Rasittaa usein kirjallisuuskeskustelussa, että mukana on vähintään implisiittisesti se ajatus, että jos tykkää ns. viihdekirjallisuudesta tai ns. lukuromaaneista, jos ei jaksa palkittuja kirjoja ja korkeakirjallisuutta, jos haluaa lukiessa pitää hauskaa ja nauttia eikä sukeltaa syvälle kärsimykseen ja lukea kieltä johon tarvitsee taltan ja vasaran, niin sitten on tyhmä. Tiedän erittäin hyvin, etten ole tyhmä, lähtien jo siitä että olen suurimman osan elämästäni tuntenut olevani outo koska olen liian fiksu, mutta en jaksa käyttää älykkyyttäni älylliseen snobbailuun enkä siihen, että vietän vapaa-aikani tehden asioita joista en nauti.

    Olen viimeisen vuoden-kahden aikana alkanut tietoisesti laajentaa lukemisiani, yrittänyt lukea suomalaista nykykirjallisuutta, palkittuja kirjoja, 1900-luvun klassikoita, kaikenlaista sellaista mitä en ennen lukenut. Osittain se on kyllä tehnyt hyvää kirjoittamiselleni, kieleni on monipuolistunut, olen huomannut uusia tapoja ilmaista asioita, olen alkanut vihdoin oppia vähän tiivistämään (1800-luvun romaanien ja massiivisten fantasiasarjojen ahmiminen ei ehkä ensimmäisenä opeta tiiviyteen). Mutta olen huomannut myös, että sen myötä lukemisesta on tullut stressi, jotain mitä “pitäisi” tehdä. Lisäksi olen tullut epävarmemmaksi omasta kirjoittamisestani, koska eihän se tietenkään täytä niitä korkeakirjallisia standardeja. Jos yritän saada tekstiini sitä hienoa runollista kuulautta ja vaikeita metaforia, joita nykyisessä suomalaisessa kirjallisuudessa tunnutaan arvostavan, siitä tulee pelkästään teennäistä. Aiheet, joita pidetään arvokkaina, eivät herätä minussa minkäänlaista luovaa puuskaa, pelkästään jumia ja masennusta.

    Ihan viime aikoina olen sitten päästänyt itseni lukemaan taas pelkästään sitä, mitä minua kulloinkin huvittaa, ja se on ollut helpotus. Alan hyväksyä, että ehkä minä vain olen sekä lukijana että kirjoittajana tällainen. Hahmo- ja tarinavetoinen, ja tahdon kielen olevan ennen kaikkea ymmärrettävää ja elävää. Jos jonkun mielestä on tylsää ja tyhmää, kun ei keksi kieltä uudelleen, niin olkoon. Monet muutkin pitävät sellaisesta kirjallisuudesta kuin minä, ja minusta kieli on tehty viestin välittämiseen eikä kätkemiseen.

    Hups, tuli vähän vuodatus.

    1. stazzy

      Mutta mielenkiintoinen vuodatus 😉

      Omalla kohdallani en tiedä, olenko tullut epävarmemmaksi omasta kirjoittamisestani lukemieni takia, vai siksi, että olen yksinkertaisesti oppinut lisää. Siis sekä kirjoittamisesta että tekstistä, jota pidän itse hyvänä. Paineita ei niinkään aiheuta se, millaista kirjoittamani tekstin pitäisi olla jonkin laajemman laatuproosakäsityksen kautta, vaan se, mitä itse pidän hyvänä. Sitä minä haluaisin jäljitellä… ja samalla pitää/löytää oman ääneni.

      Olen monesti miettinyt mistä tulee tuo olo, että viihdeproosan tai ns. lukuromaanien lukijoita pidetään tyhmempinä. Kun useat “korkeakirjallisuudesta” nauttivat korostavat, etteivät sinänsä arvota kirjallisuutta tai sen eri lajien lukijoita. Niin tuota… mistä se sitten tulee? Vai arvottavatko kuitenkin? Sieltäkö tulee se huonommuuden tunne jos huomaa pitävänsä viihteestä?