Neidit ja tytöt

Nyt viime aikoina Suomessa on ns. Koffgaten myötä puhuttu paljon tytöttelystä, kaikenlaisesta nettiperseilystä ja ylipäätään rakenteellisesta syrjinnästä. Tuossa linkittämässäni tekstissä on eräs hyvä toteamus:

On mahdollista, että Pekka ei ole vain tullut ajatelleeksi näitä asioita. Se on ymmärrettävää, koska hän on kasvanut kulttuurissa, jossa hienovaraista kahvinkeitto- ja vitsailuseksismiä on kaikkialla. Sellainen on normaalia, eikä Pekka ole sen vuoksi oppinut pitämään sitä mitenkään haitallisena, vaikka hänkin luultavasti kuuluu siihen enemmistöön, joka tuomitsee jyrkästi esimerkiksi naisten käpälöimisen julkisessa liikenteessä.

Minä tunnustan olevani niin hattarapää, etten yleensä tajua halventavaakaan kommenttia jos se ei ole varsin paksu ja suorasanainen. Ja viheltelyä ylipäätään osuu omalle kohdalle vähemmänlaisesti. Mutta viime aikoina olen alkanut kyllästyä täkäläiseen tytöttelytapaan, joka on melko hienovarainen. Nimittäin neidittely.

Selvitetään nyt ensin niille, jotka eivät välttämättä ranskan kielen ja ranskalaisen kulttuurin kiemuroita tunne: Ranskassa vieraalle ihmiselle puhuessa pitää käyttää puhuttelusanaa. Se on monsieur, madame tai, neiti-ihmisille, mademoiselle. Tarkkaan ottaenhan tuo vihjaa suoraan naisen siviilisäätyyn, eli kahdeksankymppistä naimatonta naistakin pitäisi kutsua mademoiselleksi... paitsi että ei.

Virallisella tasolla Ranskassa on ihan viime vuosina herätty siihen, että naisten niputtaminen (oletetun) siviilisäädyn mukaan on tympeähköä. Niinpä virallisten tahojen rekistereissä, lapuissa ja kirjeissä ei enää saa ollenkaan käyttää mademoiselle-nimitystä. Nainen on madame, oli ikä ja naimastatus mikä tahansa. Tämä on eittämättä hyvä askel oikeaan suuntaan, muttei vielä ihan selviä arkikielenkäytön tasalle. Arkipuheessa on tietenkin ihan ymmärrettävää, että 8-vuotiasta lasta neiditellään. Siinä yhteydessä madame kuulostaisi suorastaan kornilta. Mutta entäs kun vastassa on osapuilleen aikuinen ihminen? Nuori aikuinen?

Minä saan kuulla neidittelyä vieraiden ihmisten suusta ihan viikoittain. Se on lähinnä hämmentävää, sillä olen 32-vuotias, eli en enää ihan teini, ja vasemmassa nimettömässä on sormus joka osoittaa typerämmällekin sen siviilisäädyn. Parhaimmillaan kuulen neidittelyä jopa silloin, kun liikun lapsen kanssa. Voisihan tuon tietysti ottaa kohteliaisuutenakin, enpähän ainakaan ole vanhoihin nahkoihin puettu.

Mutta.

Neidittelijät ovat oikeastaan poikkeuksetta keski-ikäisiä ja vanhempia miesihmisiä. Eivät nuoria, eivät naisia. Minua selvästi vanhempia miehiä. Alussa olevaan lainaukseen viitaten luulen, etteivät he ole koskaan miettineet asiaa kahta kertaa. Eihän puhuttelusana sinänsä ole epäystävällisyyden ilmaus. Päinvastoin. Sen takia olen toistaiseksi vain hymyillyt. Vaikka, kerta toisensa jälkeen minulla on vahvasti se tunne, että taustalla on (alitajuinen) tarve kertoa, että olen selkeästi nuorempi naisihminen. En vain nainen, vaan nuori nainen. Hmph.

Vai onko tässä sitten perusteena jokin tarve olla loukkaamatta? "Sanonpahan neidiksi, ehkä se ottaa sen kohteliaisuutena kun kerran näyttää noin freesiltä vielä." Joskus aikoinaan Suomessa olin asiakaspalveluhommissa ja teitittelin lähes kaikkia asiakkaitani. Nohevimmat melkein loukkaantuivat: "Näytänkö mä noin vanhalta hä?!" Joo ette näytä, tai siis näytätte vanhalta kyllä, mutta sillä ei ole teitittelyn kanssa mitään tekemistä.

Joka tapauksessa, tässä päivänä eräänä törmäsin vuoden hämmentävimpään keskustelunaloitukseen. Keskustassa torin laidalla hengasi joukko feissareita. Kuljin siitä ohi lapsen rattaita lykkien, jolloin nuorjmies lähestyi minua ja avasi keskustelu(yritykse)n sanoilla "jeune maman". Nuori äiti. Ilmeisesti rouvittelu olisi ollut mielikuvituksetonta. Hörähdin ääneen. Neidittely sikseen, mutta nuorta äitiä ei kolmikymppisenä esikoislapsensa saaneesta kyllä väännä mitenkään päin.

Sankarileipojan porkkanakakku

Selasin tässä blogistani ruoka-aiheisia postauksia. Jostain "kumman" syystä niitä ei ihan hirveästi ole, mutta olenpahan tehnyt erikoisia eväitä ja tiiviitä pullia. Tiiviiden pullien ajasta on siis kehitytty ja opittu käyttämään ranskalaista kuivahiivaa. Joka tapauksessa, hinku leipoa iskee minuun vain harvoin, ja silloin teen yleensä Maailman Helpoimman Leivonnaisen, alias banaanirommikakun.

Tällä kertaa kuitenkin eksyin Tätä (keittiö)elämää -blogiin, jossa oli porkkanakakun ohje. Ohje jäi vaivaamaan mieltä, joten päätin kokeellistua.

Maailman rumin sankarileipojan porkkanakakku

Seikkailu alkaa jo ennen leipomaan ryhtymistä. Reseptissä nimittäin lukee: Philadelphia-juustoa. Tiedättekö, Ranskassa on paljon juustoja. Kaikenlaisia juustoja. Valuvia juustoja. Kovia juustoja. Mutta Ranska ei ole tuorejuustomaa. Philadelphia-juustoa on saanut kaupoista vasta muutaman kuukauden ajan, ja ainoastaan isoista marketeista. Tavallisen supermarketin kohdalla ei kannata juuri haaveilla. Minulla oli siis valittavana halvempi-mascarpone tai kalliimpi-mascarpone.

Ota esiin se iso sininen kulho ja Marilyn-esiliina.

Kaada kulhoon sokeri ja kananmunat. Totea, että reseptissä käsketään laittamaan kolme desiä rypsiöljyä. Ei meillä ole rypsiöljyä, ei semmoinen kuulu tämän maan tapoihin jos ei uppopaista asioita... joskin kaikki, etenkin peruna, uppopaistetaan. Laita tilalle oliiviöljyä... 2,5 desiä, kai sillä pärjää.

Lue ohje. Uudestaan. Uudestaan. Huomaa, että siitä puuttuu jauhomäärä (Minna on sen korjannut sittemmin.) Kysy twitterissä paljonko jauhoja kuuluu olla. Totea, että twitterkään ei ole täydellisen reaaliaikainen kommunikaatiokeino (Mitä? Eivätkö kaikki päivystäkään sen ääressä 24/7?). Lisää jauhoja sen verran, että sekoitus näyttää kakkutaikinalta. Kuori porkkanat ja raasta ne sekaan. Tämä osio onnistui ilman verisiä sormenpäitä tahi muutakaan häiriötä, vaikka raastinraudan sijaan olisi voinutkin ottaa käyttöön sen... mikäsennimion... raastinmyllyn.

Kaada puolet taikinasta kaapissa olevaan irtopohjavuokaan ja mieti, mistä moinen on meille ilmestynyt. Syytän anoppia. Minä en ole tainnut kyseistä vuokaa koskaan käyttää. Syy selviää kun irrotan kypsynyttä kakunpuolikasta vuoasta. Vuoka näyttää tarttumattomalta, mutta kakku ei sitä tiedä. Painelen melkein-ehjää kakunpuolikasta lautaselle, rasvaan ja korppujauhotan mannaryynitän vuoan ja jatkan paistamiskokeiluja taikinan toisella puolikkaalla

Sillä aikaa kaiva laatikosta esiin tomusokerinjämät. Ehkä siinä, tiiviissä purkissa olleessa, ei ole kovin suuria torakoita. En edes uskaltanut vilkaista päiväystä. Sitä ei ole 600 grammaa. Ei varmaan edes pariasataa. Sekoita melkein pehmennyt voi, pölyävä sokeri ja halvempi-mascarpone keskenään.

Irrota toinen puolisko vuoasta. Tällä kertaa se hoituu hiukkasen kivuttomammin.

Sörki tomusokerikuorrutetta osien väliin ja päälle. Sitä on melkein tarpeeksi.

Valokuvaa tekele puhelimellasi, jonka kuvanlaatu ei ainakaan ole leivonnaiselle eduksi. Kuvausassistenttina toimii lapsen porkkana.

Sankarileipojan porkkanakakku

Maku kuitenkin on kohdallaan. Tomusokerikuorrutus ei ole ihan suosikkejani, se on nopeasti äkkimakea, mutta ehkä joskus seikkailen lisää ja teen tästä vaikka kahvikuorrutteisen version. Se todennäköisesti rikkoo jotakin porkkanakakkusäännöstä, josta en ole perillä, mutta menkööt. On tässä ennenkin oltu vallankumouksellinen.

Knoppitietoa bloggaajasta

Joskus lienee hyvä saada knoppitietoa bloggaajasta. Ainakin se kertoo, ettei kirjoittajalla ole mitään oikeaa sanottavaa. Siis voilà, x+1 asiaa joita et vielä (mahdollisesti) minusta tiennyt.

1. En pidä hunajasta.
Se kelpaa ruoanlaitossa ja teen seassa, mutta noin muuten maku on epäilyttävä. Syön nyrpistellen yskänlääkkeeksi.

2. Nuorena minulla oli pukeutumisessa oranssi kausi.
Mitään siltä ajalta peräisin olevaa ei taida enää olla kaapissa. Vaatteistani ne, jotka eivät ole tylsästi mustan ja harmaan skaalalta, ovat vihreän eri sävyjä tai viininpunaisia. Joku keltainen t-paita.

Stazzy 17-vee.

3. Lempikotityöni on pyykinpesu.
Tosin lempikotityöksi pääsemiseen ei paljon tarvita. Sanotaanko, että se on kotitöistä vähiten ärsyttävä.Tiskaaminen on siellä asteikon toisessa päässä. (Paskanjauhajan tyhjentämistä ei lasketa arkiseksi kotityöksi.) Pyykin ripustaminen käy meditoinnista. Tiskaaminen ei.

4. Osaan ommella kelvollisesti, vaikka olinkin puutöissä ala-asteella.
Neuloa sen sijaan en osaa. En edes patalappua. Tasaisin väliajoin turhaannun kirjoittamiseen ja vannon lopettavani koko puuhan ja ryhtyväni sen sijaan neulomaan. Vielä ei ole tapahtunut.

5. Lapsena minulla oli toisinaan muurahaisterraarioita.
Muistan haaveilleeni myös hämähäkistä (vanhempani eivät jostain syystä innostuneet) ja saksanpaimenkoirasta (Susikoira Roi -ilmiö, oletan).

6. Nykyään meillä ei ole mitään lemmikkieläintä.
Arvostamme liikaa vapauttamme (sanovat he ja hankkivat lapsen...)

7. Olen meluarka.
En varsinaisen ääniyliherkkä, tai miksi sitä kutsutaankin, mutta melusietokykyni on matala. Siksi en arvosta kovaäänistä musiikkia soittavia kapakoita tai muuta yleistä kakofoniaa. Pystyn kuitenkin halutessani keskittymään myös äänten keskellä, esim. kirjoittamaan julkisilla paikoilla. Se vain vaatii tietyn vireystilan.

8. "Mä en ole koskaan" -pelissä saan pisteitä kertomalla, etten ole koskaan käynyt Tukholmassa.
Ensi kesänä korjaantuu sekin puute, tosin pysähdymme vain lyhyelti, yhden iltapäivän/illan ajan.

+1. Jos saisin tehdä mitä haluaisin, olisin varmaan kirjoittava lammaspaimen jossain Alppien rinteillä. Eiku, pitikös tän olla asioita, joita ette tienneet?

Osapuilleen tavallinen viikko

Onhan näitä. Viikkoja, joina voisi saada aikaan vaikka mitä, mutta hengaa jossain työttömyyden ja aikaansaamattomuuden välimaastossa. Ja hyvin taas huomaa sen, että minulla on aina hyvä aikomus ruveta tekemään tällaisia postauksia, mutta sitten puolessa välissä viikkoa unohdan koko asian, ja muutamaa päivää myöhemmin huomaan, etten enää ollenkaan muista mitä tein. Olkoon. Viikkoni saa siis olla nelipäiväinen. Joka tapauksessa pääsiäisviikonloppu meni kotona löhötessä ja puistossa kävellessä.


Maanantai

Herätysasia vinkuu klo 6:45. Totean, etten ole herättänyt asunnon muita asukkaita ja hiivin narisevat portaat alas ja suihkuun. Seitsemältä laitan radion päälle alakerrassa herättääkseni Ison ja Pienen Carolen ja kuullakseni uutiset. Lapsen kaurapuuro kiehuu kaasuhellalla hetkessä.

Klo 8:30 istun Tirppanan hoitotädin luona pöydän ääressä ja neuvottelen lasta vaihtamaan lenkkarit sisätossuihin. Koska on maanantai ja vakileipomomme on kiinni, suuntaan sinne, minne leipomojumalat eivät minun halua menevän. Tuurini on kuitenkin poikkeuksellinen: saan haluamani leivän ja vielä leikkaamattomana. Tarpeeksi kovaan ääneen ja selkeästi artikuloitu "non!" toimii.

Klo 9:00 keitän kahvia ja nautin ajatuksesta ihan omasta hiljaisesta rauhallisesta aamupalasta. Vastaan sähköpostiin, keskustelen Osuuskumman asioista oikealla ja vasemmalla virtuaalisesti. Minulla on tätä nykyä osuuskunnan tiedottajan pesti, asiassa on vielä opeteltavaa.

Jossain vaiheessa aamua mieleeni iskee ajatus ensi kuussa loppuvasta apurahahausta. Skannaan tekstejä, kaivan arkistojani, blogiarvioita, trimmaan niitä sopivammiksi. Koetan saada työsuunnitelmaa kasaan ja vingun osaamattomuuttani Facebookissa. Päivitän kirjallisen ansioluettelon.

Klo noin puolipäivä lämmitän palsternakan ja kalanjämät jääkaapista lounaaksi. Keitän lisää kahvia.

Eksyn työkkärin nettisivuille täydellisenä sekoituksena uteliaisuutta ja turhautumista. Maanantai yllättää: linjoilla on kaksikin lupaavaa työpaikkailmoitusta. Toinen sivuaa omaa alaani, mutta siihen lienee muutama muukin hakija. Toinen taas on ihan muuta, mutta paikka on parin minuutin kävelymatkan päässä ulko-oveltamme. Muokkaan CV:täni uuteen uskoon ja pyydän tekstiviestitse miesihmistä tulostamaan sen. (Oma tulostimemme kuoli jo aikoja sitten, pitäisi joskus raaskia hankkia uusi.)

Klo 16 muistan, että kirjoittamisen perusopintojen omaelämäkertakurssi alkaa tänään. Tsekkaan ohjevideon netistä ja naputtelen ensimmäisen tehtävän kasaan melkoisena ajatuksenvirtana ennen kuin kiidän hakemaan lapsen hoidosta.

Illalla käymme kaupassa koko perheen voimin. Rattaissa istuvalla lapsella ei ole kenkiä jalassa, ainoastaan villasukat. Lapsj ei arvosta sukkia, vaan heti kauppaan sisälle päästyä kiskoo ne pois jalasta ja housunlahkeet ylös. Totean, että pitäisi ottaa valokuva natiaisesta, jolla on päällä toppatakki, päässä sen karvahuppu... ja sitten paljaat koivet. Jotakuta ei palella.

Iltaruokana tarte poulet-boursin. Se katoaa kuten aina. Iso ja Pieni Carole menevät nukkumaan aikaisin. Minä hengaan vielä tuntitolkulla netissä ja katsomassa höperöä tv-sarjaa Netflixisistä.

Tiistai

Klo 6:47 makaan valveilla ja kuuntelen roska-auton kolinaa. Sama kuvio jokaisena tiistaina ja keskiviikkona. Tänään ovat aikaisessa ikkunamme alla, tavallisesti kolina tapahtuu aika kellontarkkaan seitsemältä. Vaivaudun ylös vasta varttituntia myöhemmin. Iso ja Pieni Carole nukkuvat yhä, heitä ei yksi roska-auto herätä. Kaurapuuro keittyy.

Klo 8:30 seison kantakonditorion tiskillä valitsemassa. Ajattelin tyytyä tavalliseen croissanttiin, mutta leivonnaisissa on uusi kevätvalikoima. Jaune lemon kutsuu minua voimallisesti. Vaihdan myös pari ylimääräistä sanaa myyjättären kanssa ja jätän CV:ni, vaikka uusi myyjä lieneekin jo löytynyt. Eipä tuo ota jos ei annakaan... ainakaan yhtä paperilappua enempää. Minä vain olen ylikoulutettu kaikkeen tuollaiseen, en pääse edes haastatteluihin.

Kahvia, pyykkikone pyörimään, ikkunat auki, leivos, Facebook, lisää kahvia. Tiskit tuijottavat minua vihaisesti ja pölykoirat ulvovat sohvan alla. Ehkä kohta. Koetan lukea tietokirjaa tietokirjoittamisesta, mutta huomaan toistavani samaa lausetta uudestaan uudestaan. Ensin nukun tovin.

...pitkän tovin. Edes ikkunaluukkuja takovat tuulenpuuskat eivät herätä. Herään vasta naapurin takapihalla olevien koirien louskutukseen ja kuljen tovin ympäri asuntoa juuri niin pihalla asioista kuin turhan pitkien päiväunien jälkeen ollaan.

Klo 15 pyöritän suunnilleen ymmärrettäväksi työhakemusta paikkaan, jossa kaivataan suomea osaavaa. Kilpailu ei liene hurjan suurta, mutta olen epäröinyt haun kanssa, sillä puljuun on meiltä matkaa melko lailla. Mutta eihän tuossa mitään menetä jos hakee. Surffaan juna- ja linja-autoaikatauluja. Lähimmältä asemalta pääsisi näpäkästi perille... polkupyörällä.

Klo 17:50 neuvottelen takkia päälle suuttuneelle Tirppanalle. Hoidosta pois lähteminen on aina yhtä ikävää, leikit jäävät kesken. Noukimme miesihmisen mukaan asemalta. Tuuli on viedä mukanaan kaiken lastenvaunuja myöten.

Illalla muiden jo nukkuessa kaadan itselleni lasillisen valkoviiniä ja jatkan höperön tv-sarjan katselemista.

Pannukakku. Juuri niin surkea kuva kuin puhelimeni kameralla saa.

Keskiviikko

Herään 1:30. 2:30. Neljältä. Viideltä. Klo 6:30 herätysasia vinkuu ja pakottaa pois lämpimästä sängystä. Pieni Carole nukkua tuhisee, mutta Iso Carole onkin yllätyksekseni jo jalkeilla. "Heräsin kuuden maissa käymään vessassa, enkä sitten enää vaivautunut takaisin sänkyyn." Suihkun jälkeen kuulen Tirppanankin vinkuvan yläkerrassa.

Klo 8:11 seison asemalaiturilla ja totean aamujunan olevan poikkeuksellisen lyhyt. Minä ja ne kiljoonat muut olemme junassa kuin sardiinipurkissa. Pidän kiinni seinäkoukusta ja koetan olla tahrimatta takkiani ruosteisen polkupyörän ketjuihin.

Klo 8:53. Työkkärin seurantakäynti on pakollinen, mutta varsin turha. Oikeastaan sinänsä järjestetty seuranta ei ole turhaa, mutta vika on ulkosavolaisessa päässä. En tiedä mitä oikeasti haluan, enkä ilmeisesti etenkään yritä tarpeeksi sen mahdollisen haluamani (vai ei-haluamani?) eteen.

Klo 10 valitsen kahvilaa Lillen keskustasta ja suuntaan sinne, missä tiedän olevan tilaa levittää tietokone ja aamiaistarjoiluna jenkkipannukakkuja. Vaahterasiirapilla. Aurinko käy silmiini kun istun ikkunan ääressä. Mutta kahvia saa isommissakin mukeissa. Kymmeneltä kahvila on vielä meluisa, täynnä nuorisoporukoita, mutta yhdentoista pintaan olen ainoa asiakas. Lisää väkeä saapuu vasta lounasajan kynnyksellä. Kirjoitan muutaman lauseen. Surffaan taustatietoa palvelusväestä. Kirjoitan pari lausetta lisää ja tunnen itseni epävarmaksi aikamuodon kanssa. Imperfekti, preesens, imperfekti? Jätän preesensin paikoilleen. Tätä vauhtia kässärin ensimmäinen versio valmistuu joskus kahden vuoden päästä.

Klo 12 ja Café Livres. Tällä kertaa olen ihan usutettu paikalle. Valokuvaamaan irtonaisia spottilamppuja. Älkää kysykö, tarina on ihan liian pitkä selitettäväksi. Puran lamput vaaleanpunaisista muovipusseista ja saan haluamani valokuvat. Valtaan nuhjuisen nahkasohvan ja juon kannullisen teetä.

Kello lähestyy jo puolta kahta kun palaan takaisin aseman suuntaan vanhan kaupungin kujia pitkin. Kaiken kahvin, teen ja huonosti syömisen jälkeen olo on tärisevä. Ilmeisesti minäkin voin saada liikaa kofeiinia. En malttaisi odottaa kotiin pääsyä ja oikeaa lounasta.

Iltapäivällä luen muutaman sivun tietokirjoittamisesta ja surffaan maastamuuttotilastoja. Hahmottelen pari lausetta tietokirjasuunnitelmaan. Suuri Epäilys hyökyy takaraivossa: liekö tälle tarpeeksi lukijapohjaa, jotta joku haluaisi kustantaa?

Klo 17:57 neuvottelen takkia päälle suuttuneelle Tirppanalle.

Illalla suostun siihen, että on minun vuoroni kylvettää lapsi. Koen äidin ylpeydenhetkiä, kun pelkkä vihjaus (suomeksi!) kylvystä ja ankoista saa heti aikaan toimintaa. Tirppana juoksee ympäri asuntoa, etsii kumiankat ja tuo ne pyytämättä kylpyammeeseen. Onko se kasvanut jo noin isoksi!

Torstai

Klo 6:55 herätyshärpäke vinkuu. Viittä minuuttia myöhemmin vinkuu Pieni Carole.

Klo 8:45. Croissant. Maailma on palannut urilleen.

...tähän väliin sitten osuu pätkä, josta en ollenkaan osaa sanoa mitä oikeasti tein. Oletettavasti torstai oli se päivä, jona selätin vastustajan: jääkaapin takana olevassa kondensaatioastiassa asuneen limamöykyn, joka muistutti liiman ja hunajan noiduttua sekoitusta. En ole ihan hetkeen tavannut niin vaikeasti putsattavaa asiaa. Siihen upposti paljon saippuaa, paljon etikkaa ja paljon hermoja. Suositukseni: puhdistakaa jääkaapin kondansaatioastia usein, siellä asuu mikrobiyhdyskunta. Ja kuulemma se vaikuttaa jopa sisäilman laatuun.

Torstaina taisin myös tapojeni mukaan surffata nettiä läpi työilmoitusten perässä. Selasin jopa muutamia mahdollisia koulutuksia, vaikka opiskelijaksi palaaminen ei olekaan ihan innostuslistani kärjessä. Joka tapauksessa, jos palaan, ainoastaan työsopimuksen kylkiäisenä.

Klo 17:54 neuvottelen takkia päälle suuttuneelle Tirppanalle.

Noukimme miesihmisen mukaamme asemalta, ja hän ehdottaa, josko (vielä suunnitteluasteella olevan) purjopiirakan sijaan söisimme kantaravintolassamme. Suostun, ihan kiistelemättä.

Kantaravintolamme on ihan nurkalla, parin kadunkulman päässä. Se tarjoilee paikallista ruokaa ja on joka ilta tupaten täynnä. Uskaltaudumme paikalle ilman pöytävarausta, sillä menemme ravintolaan heti aukaisuaikaan, seitsemältä, ja on arki-ilta. Viikonloppuna ei kannata edes yrittää. Tirppana istuu syöttötuolissa, mutustaa patonkia, kommentoi kovaan ääneen ja osoitellen seinäkoristeita ja leikkii ankoilla. Viereisessä pöydässä istuu yksin illastava mies, ehkä töiden takia kaupungissa oleva, ei näytä vakiasiakkaalta. Hänen viereensä istuu brittipariskunta. Maailmansotaturisteja, sanoisin. Koska kommunikointi tarjoilijan kanssa ei oikein suju englanniksi, mies tarjoutuu tulkiksi.
"Do you speak english?"
"A little..."
Sivukorvalla kuunteleva ulkosavolainen toteaa, että "a little" on lähes ranskisaksentitonta värikästä englantia. Osaajat ovat toisinaan vaatimattomia.

Ruoka ei petä, mutta ilmeisesti vie minulta yöunet. Suuremmaksi syyksi oletan kuitenkin sen, etten osaa sulkea aivojani silloin, kun olisi tarve. Työtilanne ja opiskelumahdollisuudet pitävät minut hereillä tai jonkinlaisessa horroksessa aamuun saakka. En ole uskoa, kun Isompi Carole sanoo kellon olevan seitsemän.

Uneton yö ja kotiäitipiiiiitkäperjantai veivätkin sitten mehut niin tehokkaasti, että perjantai-iltana nukahdin sohvalle. Mikä minun unenlahjoillani on suoritus. Sohvamme nimittäin ei ole mikään laiskanlinna tai vierasvuode, vaan sellainen kahden hengen tynkä, jolle mahtuu lähinnä käpertymään. Vietin siinä määrittelemättömän ajan autuaassa mustassa aukossa, eikä unien jatkaminen omassa sängyssäkään ollut vaikeaa.

- - -

Jahas. Saa olla laitimmainen kerta, kun vaivaudun pidempiä arkiselostuksia tekemään. Ei sovi minun pirtaani tällainen, vaikka omasta navasta puhuminen onkin aivan parasta ajanvietettä.

Äänetön vaalien alla

Olen seurannut vaalikeskustelua puoliaktiivisen kiinnostuneena.

Kahdessakin maassa. Täällä nimittäin on ensi viikolla départementales-vaalien ensimmäinen äänestyskierros. Siinä valitaan départementin (lähinnä lääni) asioita hoitava conseil départementale. Käytännössä valitut henkilöt ovat kunnallispoliitikkoja: samat ihmiset ovat ehdolla myös kunnallisvaaleissa. Postiluukusta on tipahdellut jo viikkokaupalla eli puolueiden vaalimainoksia, ja joskus ensi viikolla ne tulevat vielä ihan kirjekuoressakin kaikki.

Olen kyllä osin kiinnostunut aiheesta. Paikallispolitiikka on paikallispolitiikkaa ja saattaa jopa purra kansalaisen omaan nilkkaan. Mutta silti sivuutan keskustelun sen syvemmälti pohtimatta: minkäs teen, en ole ranskalainen, eli en saa äänestää. (Kunnallisvaaleissa saisin kyllä, mutta en muistanut kirjautua äänestyslistoille.)

Ilmoitus äänioikeudesta

Suomesta sen sijaan sain ilmoituksen äänioikeudesta. Vilkaisin sitä ja työnsin takaisin kuoreen. Olen periaatteessa äänestyspositiivinen ihminen, mutta mitä pidempään olen ollut poissa, sitä etäisemmältä Suomen eduskunnan valitseminen tuntuu. Internetissä hengatessaan ei voi välttyä suomalaisen politiikan kipupisteiltä, ja onhan minulla toki mielipiteeni monestakin asiasta. Mutta en ole tutustunut vaalikoneisiin tai ottanut selville ehdokkaita Keski-Suomen vaalipiiristä.

Miksi olisin? Suomen politiikka ei kosketa arkipäivääni oikeastaan ollenkaan. Näin vaalien alla valitetaan, että ulkosuomalaiset äänestävät laiskasti. Ihmekös tuo. Ulkosuomalaisilla ei ole omaa vaalipiiriä tai edustajaa eduskunnassa. Ei siellä kukaan minun asiaani aja.

Äänestyslaiskuuteen on kuitenkin suurempikin syy: käytännön ongelmat. Minä asun Keski-Euroopassa, lyhyiden välimatkojen seudulla, miljoonakaupungin kyljessä. Silti lähimmät äänestyspaikat ovat joko Pariisissa tai Brysselissä. Junaliput maksavat halvimmillaan viitisenkymppiä. Ei, en aio maksaa sellaista summaa pelkästään siitä, että pääsen äänestämään jotakuta, joka ei vaikuta arkeeni mitenkään. Ja tosiaan, asun Euroopassa, en missään Brasilian syvyyksissä.

Jos joku taho eduskunnassa olisi oikeasti kiinnostunut ulkosuomalaisten äänistä, niin Suomessa olisi jo kauan sitten mahdollistettu kirje- tai internetäänestys. Se on mahdollista aika pirun monessa muussa maassa, miksi sen ongelmat olisivat suurempia Suomessa? On turha koettaa houkutella ulkosuomalaisia uurnille, jos äänestäminen tehdään a) hankalaksi ja b) hyödyttömäksi.

Mieluusti äänestäisin, mutta nyt tyydyn vain kohauttamaan olkiani ja työntämään äänestylipukkeen takaisin kirjekuoreen. Palataan asiaan, kunhan ääneni kiinnostaa poliitikkoja.

1 3 4 5 6 7 8 9 10 11 ... 142