Epäpaasto

Opin tänään uuden sanan: ekopaasto.
Aluksi se osui silmiini Viisi kymppiä lasissa -blogin postauksesta, josta sitten vei linkki Ekopaasto-kampanjan nettisivuille. Tää on nyt vissiin jotenkin päivänpolttava juttu.

Tavallaan tuntuu oudolta yhdistää sanat "eko(logisuus)" ja "paasto". Paastohan on lähtökohtaisesti jotakin, jota harrastetaan vain rajoitetun aikaa. Paasto on tauko. Onko tarkoitus siis harrastaa ekologisuutta rajoitetun aikaa, vai pitää paastoa ekologisuudesta? Noh, pilkunviilaus sikseen, mutta olisihan tuo voitu toisinkin kampanja nimetä. Ilmeisesti tässä on tarkoitus kokeilla, mitä voisi tehdä pidempiaikaista elämänmuutosta ajatellen.

(Ajatukseni katkesi, taustalla on Puluboi-kuunnelma. Tai siis oikeasti minulla ei ole puukkoa vaan minulla on kilves, tai oikeastaan se on vain vasala.)

Niin, takaisin asiaan. En ole kovinkaan ääriratkaisujen ihminen, mutta helppohan tässä on harrastaa jonkinsorttista ekologisuutta, kun on köyhä eikä välitä juuri ulkonäöstään saati sisustuksesta. Kyllä, käytämme julkista liikennettä: bussipysäkille kävelee kaksi minuuttia, juna-asemalle aika tarkkaan kahdeksan. Eihän meillä edes ole autoa. Tosin siinä on taustalla ihan kukkaro, eivät suinkaan ilmastonmuutokselliset periaatteet. Autottomuus ei välttämättä ole loppuikäämme kestävä asiantila.

Ostan vaatteeni (ja lapsen vaatteet) suurimmalta osin käytettyinä. Minulla ei ole nykyään aavistustakaan siitä, mikä on muotia ja mikä ei. Siitä sen sijaan on aavistus, ovatko vaatteet päälläni mukavia ja istuvatko ne minun ylleni. Lapsella on kestovaippoja ja käytettyinä hankittuja tavaroita. Kosmetiikan ostan lähinnä luonnonversiona. Sitäkään en perustele ilmastonmuutoksella, vaan ainoastaan oman ihoni kemikaalikuormituksen vähentämisellä.

Kuvituskuva on etelänvuosien muistoja. Ei täällä sentään myydä laventelia torilla. Vaikka Wazemmin torilta melkein kaikkea mahdollista saakin.

Mikä sitten tässä taloudessa kuormittaa arjessa luontoa eniten? Oletettavasti ruoka ja lämmitys.

Ruokaa ostamme osin paikallisilta tuottajilta; se on halvempaa. Välikäsi (Iso Paha Hypermarkettiketju) jää välistä pois, ja kemikaalikuorma on kevyempi. Sitä paitsi, tori on kiva. Maidon ja kananmunat hankimme oikeastaan poikkeuksetta luomuna. Mutta jos söisi ainoastaan luomua, pitäisi olla selkeästi nykyistä suurempi budjetti tai aivan toisenlaiset ruokailutavat. Lämmitys taas pyörii asuntoon tulevan kaasuputken avustuksella. Siinä missä sähkömme taitaa olla "kestävästi tuotettua", kaasu tulee... jostain. Venäjältä?

Ekologisuus on osin sidottua tulotasoon: kun on pakko, niin sitten kierrätetään ja mietitään kulutusvalintoja. Olen minäkin huomattavasti löyhäkätisempi kuluttamisen kanssa silloin, kun rahaa on. Kuitenkin, minulla ei nykyään ole minkäänlaista pakkoa kuluttaa. Asioita ostetaan tarpeeseen, ei vain sen takia, että ostaminen on kivaa. Sisustaminen tarkoittaa sitä, että jos tarvitaan tuoli, etsitään Emmaükselta tuoli. Aina se ei ihan sovi muiden kanssa yhteen, mutta tosiaan, sisustaminen kiinnostaa vielä vähemmän kuin ulkonäkö. Tavaroilla on minulle ensisijassa käyttöarvoa. Joskus satunnaisesti vilpittömästi ihailen muiden viimeisen päälle laitettuja (ja siistejä!) koteja... ja sitten palaan omaani ilman sen kummempaa pistosta yhtään missään sydänalassa.

Tosin, heikkoutensa kullakin. Kirjoja hamstraan ihan "turhaan". Ehkä joku ne joskus lukeekin...

Luontoa etsimässä

Olen aina viime vuosiin saakka asunut Ranskassa alueilla, joilla luontoa ei ole juuri tarvinnut etsiä. Varsinkin Nizza oli siinä suhteessa aivan loistavalla seudulla: meri ja vuoristo ihan siinä. Patikkareitit lähtivät kirjaimellisesti takaovelta, vaikka miltei kaupungin keskustassa asuttiinkin.

Tänne pohjoisrajalle muuttamisen jälkeen minua on ahdistanut eniten luonnon ja metsän puute. Tai puistojen. Tai minkä vain. Semmoinen alue, jota voisi selkeästi nimittää luonnoksi, on aina jotenkin hankalan matkan päässä. Pitäisi olla auto. Pikkukaupungissamme on yksi (1) varsinainen puisto. Sielläkään ei ole mitään leikkipaikkaa lapsille. Ainoa leikkipuisto on postimerkin kokoinen, tosin ihan tässä lähellä. Mutta siellä on usein lauma viereisissä kouluissa hengaavia nuorisohenkilöitä. Nuoria nuoria, isoja lapsia, mutta siis vähän liikaa menoa ja meininkiä tuommoisen puolitoistavuotiaan viemiseksi sekaan.

Tänään sitten kotiäitipäiväaktivoiduin ja päätin, että menemme viereisessä kaupungissa olevaan isompaan puistoon, jossa on leikkipaikka. Siirtyminen on helpommin sanottu kuin tehty: junat lakkoilevat. Vieruskaupunkia ei enää lasketa Metropoliin kuuluvaksi, joten sinne saakka ei kulje Lillen paikallisbussit (täällä meitin kaupungissamme kulkevat). Matkaa tästä puistoon ei ole kuin jotain hassut 4-5 km, mutta rattaita työnnellen ajatus menopaluun kävelemisestä tympi.

Liikuimme kuitenkin. Yhdellä niistä harvoista ei-lakkoilevista junista.

Mitä lukikaan puiston portissa, kun sinne selvisimme? "Talviaika. Avoinna vain viikonloppuisin."
Lapset eivät sitten ulkoile talvella viikolla? Ok, isommat ovat koulussa, mutta näitä pikkunatiaisia ei saisi ulkoiluttaa? Noh, kun sinne saakka olimme vaivautuneet, kävelin vähän edemmäs. Löysin lammen, jonka ympärillä oli pari penkkiä ja paljon roskaa ja lasinsirpaleita. Eivät oikein sovi jatkuvasti kaatuilevalle tirppanalle, joka kaiken lisäksi on vielä niin päätön, että kävelisi lampeen suoraan... ja suuttuu hirveästi jos yrittää estää. Koska muuten oli tarjolla vain katuja ja teitä ja katuja ja teitä, niin lopulta pysähdyin urheilukentällä.

Lapsj oli onnellinen. Kokonainen jalkapallokenttä häntä varten! Äet oli tyytyväinen siihen, ettei lapsj siitä kentältä ryntää auton alle tai lampeen. Selvisimme.

Puistollisen leikkipuiston tahi metsän etsiminen jatkuu.

Café livres, alias olohuone

On hyvä, jos ihmisellä on muitakin olohuoneita kuin se, johon joku on levittänyt lattian täyteen leluja ja joka on liian lähellä keittiötä. (Siis keittiössä odottavia tiskejä.) Paikka jossa voi vaikka koettaa tehdä töitä ja toisinaan onnistuakin paremmin kuin kotona.

Minä olen "yllättäen" saanut sellaisen Lillessä olevasta kirjakahvilasta. Café Livres on paikka, jossa tunnen olevani tervetullut ja jopa kanta-asiakas, vaikkei omistajatar ihan sinuttelekaan. Tuntee kuitenkin ja osaa melkein kirjoittaa nimeni. Pistää kahvin piikkiin, jos minulla ei ole käteistä. Kuten viimeksi. Tosin, puolustaudun: kahvila sulkeutui aiemmin kuin olin olettanut. Olin ajatellut istuvani hieman pidempään ja juovani kahvin lisäksi olusen tai kaksi, joten summa olisi kivunnut korttirajan ylitse.

Lisäksi – tämä on suuri meriitti – kahvilassa on ehkä Euroopan paras moelleux au chocolat. Itsetehtyä, todennäköisesti isoäidin tai jonkun muun noidan reseptin mukaan.

Niin, ja on siellä niitä kirjojakin. Niiden lisäksi vanha nahkasohva, olutta, ruokaa ja wifi-yhteys. Sekä se omistajatar, joka kertoo lukemastaan kirjasta. Viimeksi se oli jokin biologiaa ja filosofiaa sekoittava opus vuodelta -64. Olen autuaasti unohtanut nimen.

Kirjakahvilaan vien kaikki varomattomat vieraani. Että tietäkää olevanne varoitettuja jos tulette käymään.

Avec Charlie H.

Eilen palasimme vähän ennen puoltapäivää kaupasta kotiin, ryhdyin laittamaan ruokaa ja avasin tapani mukaan radion. France Info, uutiskanava. Lapsen kiljahtelun keskeltä kuului sanoja: "ampujia", "muutama minuutti sitten", "ainakin kuusi loukkaantunutta". Siinä vaiheessa uutisten sekaan mahtui vielä muutakin. Vincent Lambert ja Jo-Wilfried Tsongan loukkaantunut käsi.
"Kymmenen kuollutta."
"Poliisilähteiden mukaan yksitoista kuollutta."
Muita aiheita ei enää ollut. Säätiedotus kerran puolessa tunnissa.

Harvoin liikutun syvästi terrorismitapauksien kohdalla, mutta tämä oli niin... turha. Hyökkäys sananvapautta vastaan. Kammottava journalismiamputaatio. Valitettavan odotettavissa ollut hyökkäys, kun tuntee Charlie Hebdon journalistisen linjan. Jos paikalla oli poliiseja, he olivat siellä päivittäin sen takia, että lehteä oli jo uhkailtu. Toimituksen tilat tuhopoltettiin 2011. Mutta mitä pari poliisia voi tehdä konekiväärien edessä?

Tarkkaan suunniteltu isku: silminnäkijät kertoivat, että lehden journalisteja olisi kutsuttu nimeltä. Hyökkäys tehtiin keskiviikkoaamuna, aikaan, jolloin toimituksen olennaisimmat henkilöt olivat kaikki viikoittaisessa kokouksessa. Kaikki samassa huoneessa. Helppo saalis. Tätä kirjoittaessani uutiset vahvistavat, että lehden piirtäjistä viisi on kuollut, viidentenä Honoré, jonka piirtämä twiitti julkaistiin vain muutama minuutti ennen iskua. Melko makaaberia.

Terrorismi on aina kovin kaukana. Paitsi silloin, kun se on epämukavan lähellä. Olen hämmentynyt väkivaltaisista yrityksistä tuhota sananvapaus, mutta etenkin suren inhimillistä tragediaa. Kaksitoista kuollutta, useampi uhri vielä kriittisessä tilassa. Kymmeniä rikki revittyjä perheitä. Satoja ihmisiä jotka menettivät liudan ystäviään. Silkkaa surua.

Silkkaa surua.

Voimia kaikille kuolleiden ja loukkaantuneiden läheisille.

[Kuva: "Anéanti 6", Yves Hirschfeld (Monpsyvite)]

Kakstuhattaneljätoista

Jep. 2014 on ollut päälle seitsenvuotisen blogihistoriani hiljaisin vuosi. Tai oikeastaan ei edes ole ollut. Olen vain keskittänyt suurimman osan blogienergiastani tuonne kirjoittamis- ja kirjablogin puolelle. Reaalielämässä ei tunnu tapahtuvan juuri mitään, mistä malttaisi raportoida: se kun on mallia lapsj lapsj lapsj. Ja ulkosuomalaisuutta on kestänyt jo tarpeeksi monta vuotta. En enää osaa kummastella samalla intensiteetillä kuin ensimmäisinä vuosina. Ilmeisesti ranskalaisiinkin siis tottuu. Kai. Ehkä.

Mutta silti päätin tehdä viimeinkin lyhyen katsauksen siihen, mitä vuonna 2014 on tapahtunut.
Varoitan, tämä on koonti mallia lapsj lapsj lapsj ja kirja kirja kirja, koska vuosi on ollut juuri sitä.

Helmikuussa siirryin parin kuukauden pätkätyöajaksi ihan oikeiden ihmisten työelämään. Eli lapsj meni hoitoon. Moni Suomessa saattaisi kauhistella reilun viiden kuukauden ikäisen natiaisen selviämistä hoidossa, mutta täällä kukaan ei kummastellut. Äitiysloma oli loppunut jo paria kuukautta aiemmin. Sitä paitsi pian kävi ilmi, että lapsj oikeasti viihtyy siellä. Jopa niin hyvin, että olen saanut kerta toisensa jälkeen pukea suuttunutta Ilianaa: hän kun haluaisi vielä jäädä leikkimään.

Iliana noin 6kk ei vaikuta kovin onnettomalta hoitopaikassa.

Toukokuun alussa pakenimme pariksi viikoksi toiselle puolen maapalloa. Ainakin suunnilleen. Martinique on tarpeeksi kaukana ollakseen eksoottinen. Minä en ruskettunut, mutta meinasin kyllä palaa, vaikka kuinka koetin vältellä aurinkoa. Tätä voi pitää siinä mielessä erikoisena, että yleensä kuitenkin rusketun. Karibian aurinko vain oli ihan liian kova.

Matkaan mahtui jonkin verran hiekkarantoja ja meressä uimista (en jaksa lojua pidemmän päälle), aikaisia herätyksiä (koska lapsi), aikaisia nukkumaanmenoja (koska turisteilu ja aikaiset herätykset), lukemista sohvalla lojuen, lämpöä, rommia, hyvää ruokaa. Kaikkea mitä lomalla pitääkin olla.

Iliana noin 8kk ei vaikuta kovin onnettomalta myöskään rannalla. Myös ulkosavolainen nauttii olostaan suhteellisessa varjossa.

Kesän vietin... miettien, että pitäisi kirjoittaa gradua (en kirjoittanut). Miettien että pitäisi editoida (editoin, suurimmassa korjaustiedostossa oli 1630 kommenttiaaaargh). Sen päälle taisin käydä myös Suomessa, kaksin lapsen kanssa. Lapsj sai jakamatonta huomiota isovanhemmiltaan, ja minä kävin ihan itte ja yksin Jyväskylässä Finnconissa. Se näytti suunnilleen tältä:

Osuuskumman S/S Steampinkin naisisto

Syyspuoli vuotta meni virallisesti etsiessä töitä. Epävirallisemmin en suorastaan ehtinyt tylsistyä. Olen taittanut, toimittanut, aloittanut kirjoittamisen perusopintoja avoimessa yliopistossa... ja etenkin syksyn suurimmat ja olennaisimmat kaksi sanaa ovat olleet Tulen tyttäriä. Kirja kirja kirja. Olen kyllästyttänyt jo kaikki läheiseni aiheella. Kiitos ja anteeksi. Olen myös päätynyt miettimään, kuinka usein on tervettä googlata itseään. Toistaiseksi en ole vielä luovuttanut.

Syksyn lapsj lapsj lapsj -osiossa sanottakoon, että elokuun lopussa Iliana täytti vuoden, ja lokakuun lopussa tirppana lähti kävelemään. Nyt kaksi kuukautta myöhemmin en enää oikein edes muista, että on ollut lapsi joka ei ole kävellyt. Meno alkaa olla varsin vakaata ja juoksuaskeliakin neiti ottaa, ainakin jos luvassa on ruokaa. Niin, ja tähän joulun alle kuvioihin tuli myös ensimmäinen oikea sana: "c'est quoi ?" (mikä se on?) Sitä sitten hoetaan kysymyksenä kaikkeen mahdolliseen. Tuossa uudenvuodenpäivänä puistossa kävellessä meinattiin huvittua, kun jokaisen koiran kohdalla Iliana pysähtyi:
Pieni koira = "c'est quoi ?"
Suuri koira = "c'est quoi ?"
Keskikokoinen koira = "c'est quoi ?"
Matala koira = "c'est quoi c'est quoi c'est quoi ?"
"Sekin on koira, rakas. Myös se on koira."

Iliana 1-vee. Hymyileminen juhlatamineissa ei näköjään ole hyvä ajatus.

Mitäs muuta? Noh, laitetaan vaikka satunnaisia kuvia, niin ei tarvitse sen kummemmin tarinoida...

Mä ja Morre Helsingin kirjamessuilla puhumassa enimmäkseen fiksuja.

Ruskettunut lapsj ja punainen äet. Vedenjuonnissa, luulen. Martinique siis kuitenkin.

Älkää kysykö. Tai kysykää vain, vastauksen todenperäisyydestä en mene takuuseen.

Ekaa kertaa saunassa.

Tähän vuoteen on mahtunut siis kaikkea kivaa, onnistumisia ja myös epäonnistumisia ja epäuskoa omaan osaamiseen. Olen myös sairastanut enemmän kuin koskaan ennen, ajoittain melko ikävästikin. Tulevalle vuodelle toivon siis terveyttä, energiaa, kykyä sivuuttaa epäusko. Jaksamista ja etenkin malttia hämmästellä sitä, miten lapsj kasvaa.

Kirjoitetaan tästä vuodesta vielä hieman edellistäkin parempi, jookos? Hyvää vuotta 2015 myös kaikille lukijoille!

1 3 4 5 6 7 8 9 10 11 ... 141