Jotenkin minusta tuntuu, että jo vuosien ajan on kauhisteltu sitä, kuinka lapset (lue: tytöt) pakotetaan pukeutumaan kuin Lolitat ja koko lastenvaateteollisuus on yliseksuaalistunutta. Tällä ilmeisesti viitataan ajatuksena ennemminkin Nabokovin hienoon kirjaan kuin hörhelöiseen japanilaistyyliin, mutta se on asia sinänsä.

Viimeisin asiaa ääneen kauhistellut oli Sanna Ukkola Ylen kolumnissa.

[Vi Föräldrar och 1990-talet]

Kolumni ja siitä poikineet mielipiteet, niin Facebookissa kuin kolumnin kommenteissa saivat minut miettimään muutamaa asiaa. Tässä vaiheessa on varmaan hyvä ottaa esille vastuuvapauslauseke: minulla tunnetusti ei ole lapsia. En siis tiedä mitään lastenvaatekauppojen tarjonnasta täällä saati Suomessa. Kasvattamisesta tiedän tasan sen, että olen erinomainen kasvattaja, sillä minulla ei ole lapsia.

Mutta. Asia kerrallaan.

Kävin viikonloppuna katsomassa lasten tanssishow'ta - ja tunsin itseni kerralla kalkkikseksi. Lavalla esiintyi lapsia niukoissa napapaidoissa ja pikkuruisissa mikrosortseissa. Oli paljettia ja glitteriä. Oli pyllynpyöritystä ja lantionhetkutusta - ja lyriikoita, joissa haluttiin harrastaa seksiä: "Haluan rakastella. Haluan olla nainen, joka minun kuuluu olla." Siinä oli kuulkaa Evianit mennä väärään kurkkuun.

Tuossa iässä itselläni oli palmikot, hammasraudat ja ruma sinapinvihreä poolopaita. Kuuntelin Mozartia, soitin viulua ja pidin Modern Talkingia hapatuksena.

Minun ja kavereideni lempibändi oli tuollaisena alta kouluikäisenä Barbarella. Minihameita ja nahkasaappaita. Sanoitukset mm. "We cheer you up, join the pin-up club.". Paria vuotta myöhemmin lambada-hame (ja -biisi) oli kovaa huutoa. Siinä hetkutettin lantiota. Ja uskaltaako joku väittää, ettei nähnyt 90-luvulla yhtäkään napapaitaa..? Tai ettei laulanut shampoopurkki mikrofonina niin lähtee sukkula veenukseen?

Viimeisintä en tunnusta, mutta toisaalta osasin ulkoa ison liudan Juicen lauluja, joissa ihan varmasti on ns. ei-lapsille-sopivaa kamaa. Kolumnisti olisi takuulla niellyt Evianinsa vinottain sen kuullessaan. Mozartia en ole koskaan kuunnellut, mutta minä olenkin musiikillisesti sivistymätön.

Tämän kaiken takia minusta tuntuu, että lapset nyt meleko usein valitsevat laulamansa ja esittämänsä laulut tasan hauskan meiningin takia, ymmärtämättä tuon taivaallista siitä, mitä niillä oikeastaan tarkoitetaan. Moni meistä kauhistelevista aikuisista on niin tehnyt. Ja kasvanut silti enemmän tai vähemmän tolkun ihmiseksi. Unohdus on ihmeellinen asia.

Tietysti asia erikseen on se, että onko mahdollisen tanssiesityksen ohjanneelta aikuiselta pettänyt tilannetaju. Kun on päästetty keekoilu ulos omasta olohuoneesta. Mutta se nyt ei sinänsä muuta sitä, että lapset ovat tähtösten mallin mukaan pukeutuneet ennenkin.

[90's fashion as it's finest]

Sama ongelma iskee silmille vaatekaupoissa, joissa pitkäksi venähtäneille ekaluokkalaisille myydään samoja vaatteita kuin teini-ikäisille. Tyttöjen ja naisten osastoilla myydään samanlaisia syvään uurrettuja paitoja, läpikuultavia toppeja ja nahkavaatteita. Äidin ja tyttären vaatteet erottaa toisistaan vain koosta.

Toimittaja Anni Alatalo ihmetteli hiljattain kirjoituksessaan sitä, kuinka hän ei enää löydä omalle ekaluokkalaiselleen tavallisia lastenvaatteita, kun tämä ohitti maagisen 128 sentin rajan. Vaatekaupat pullistelevat napapaitoja, napahuppareita, rikkinäisiä strech-farkkuja, paljettilegginsejä ja pantterikuosia. Hello Boys -tekstillä varustettu paita sai äidin ryntäämään ulos kaupasta.

Kolumniin tulleiden kommenttien perusteella kaikki vanhemmat kauhistelevat nykymenoa ja sitä, kuin vaikea lapsille on löytää vaatteita. Media ja suuri paha vaateteollisuus tuhoaa lapsemme. Mutta kuka niitä vaatteita sitten ostaa?? Jonkunhan ne on sieltä hyllyiltä ja rekeiltä kassalle kannettava. Tuskin sitä tekevät itse ne ekaluokkalaiset. Mitä ei osteta, sitä ei myydä, eli jollekulle helloboysit ja paljettilegginsit kelpaavat. (Toisaalta voidaan myös kysyä, tarkoittavatko paljettilegginsit tai pantterikuosi jotenkin lapsen seksuaalisoimista? Minä kun luulin, että ne ovat paljetteja ja pantterikuosia ja vaatteen mahdollinen yliseksuaalisuus tulee ihan jostain muualta.)

[Child in heels at shoe store, Lynn Friedmann, CC by-nc-nd 2.0]

Tässä on taas hirveän helppo syyttää jotain mystistä vaateteollisuuden haaraa, joka suorastaan työntää kurkkuumme Bangladeshissa valmistettuja viiden euron neonväri-ihanuuksia. Sitten ei kuitenkaan olla valmiita maksamaan rahaa kotimaisista vaatteista, tai ylipäätään mistään, missä olisi vähän käytetty järkeä suunnittelussa tai valmistuksessa. Pitäisi saada halvalla... mutta joku minua fiksumpi on joskus sanonut, että halvalla ei saa laadukkaita vaatteita. Tietysti aina voi myös sanoa, ettei ole varaa ostaa kallista ja laadukasta. Se on ihan varmasti osaltaan totta. Ja on ollut totta ihmisille kautta aikojen. Lapset kasvavat, vaatteet kuluvat. Joskus olisi kiva saada uuttakin. Mutta missä menee raja uuden tarpeelle? Tai lapsen vaatevaraston laajuudelle?

Vika on aina jossakussa muussa kuin omissa kulutusvalinnoissa. Koskee myös valintoja jotka tehdään television, internetin ja kaikenlaisen Naisia Alistavan Lehtilukemiston ™ kanssa, sanoo tämä kasvattaja suuren kasvatuskokemuksensa perusteella. Tai ehkä me 80-luvun lapset yksinkertaisesti olemme niin traumatisoituneita siitä, että jouduimme kulkemaan serkun vanhoissa kuteissa, että haluamme tarjota lapsillemme vain uutta ja paljon... oli varaa tai ei.

Silloinkaan syy ei ole meissä itsessämme, silloin on hyvä syyttää omia vanhempiamme.

(Tai, krhm, ei-bloggaan viime aikoina.)

Tämä blogi on ollut pystyssä, eri osoitteissa, pian kuusi vuotta. Se on jo kohtuullisen hyvä saavutus blogimaailmassa. En kuulu niihin bloggaajiin, joilla on sadoissa tai tuhansissa päivittäisissä kävijöissä laskettava lukijakunta. Mutta minulla on ollut ilo huomata, että ne muutamat lukijani ovat olleet uskollisia. Vähän on enemmän kuin ei ollenkaan.

Sen saman kuutisen vuotta olen seurannut blogistaniaa, lähinnä suomalaisia blogeja. Hyvin laidasta laitaan. Joskus seurasin enemmän ns. tyyliblogeja, viime aikoina olen vilkuillut paljon kirja- ja kirjoitusblogeja. Ulkosuomalaisblogien seurantaa unohtamatta. Näissä kaikissa on muutamia suosikkeja, joiden pariin päädyn säännöllisesti... ja sitten on niitä, joiden säännölliseen lukemiseen aika ei vain riitä.

Halusin kertoa tämän ihan sen takia, että eräs aihe nousee säännöllisesti pintaan blogimaailmassa. Nimittäin bloggaamisen syyt ja niiden kytkökset erinäisiin yritystahoihin. Kirjabloggaajista tuntuu ehkä, että aihe on uusi... tyyliblogeissa tästä kohuttiin neljä-viisi vuotta takaperin. Sama juttu, eri sanat.

Näitä erinäisiä blogitekstejä lueskellessa on ollut hyvä keskittyä vähän omaan napaan ja miettiä, miksi minä oikein bloggaan. Mitä ihminen saa siitä, että kirjoittaa ajatuksiaan enemmän tai vähemmän tylsästi eetteriverkkoon?

Noh, ensinnäkin bloggaaminen on minulle ihan selkeästi interaktiivinen harrastus. Minusta on kiva, että joku lukee horinoitani ja ehkä sanookin joskus jotain. Samalla tapaa itsekin tulee kommentoitua muiden blogeihin. Itselle on vieras ajatus se, että kirjoittaisi blogia vain itselleen. Miksi sitten tehdä siitä julkinen, jos se kerran on vain itselle? Minä ainakin jaan jotakin elämästäni. Onko se jaettu sitten jotakuta muuta kiinnostavaa? Ei aina, mutta joskus sokeakin kana löytää jyviä, ja jonkin satunnaisen aiheen, joka saattaa kiinnostaa ja jopa auttaa jotakuta. Omista tämän blogin teksteistäni spämmään hävyttömästi aina kysyttäessä esimerkiksi vinkkejä asunnonetsintään Ranskassa.

Varsinaisen blogin "sisällä" olevan interaktiivisuuden lisäksi bloggaaminen on tuonut elämääni huiman paljon ihmisiä. Aika ajoin pelotellaan sillä, kuinka immeiset jumiutuvat tietokoneiden ääreen eivätkä enää kommunikoi normaalisti. Mutta kuinka monta esim. ranskansuomalaista olisi jäänyt tapaamatta ilman blogeja? Monta... (Sivumennen sanoen, moni muukin lihaa ja verta oleva ihminen joka osaa puhua myös kasvotusten, olisi jäänyt tapaamatta ilman internetiä.)

Bloggaaminen on kuitenkin myös harrastus, joka muuttaa muotoaan. Minun blogini alkoi jonkinlaisena "kirjeenä Suomeen", ja etenkin ranskalaisen elämänmenon kummasteluna. Olin silloin vielä kuitenkin melko tuore ulkosavolainen, joka tasaisin väliajoin törmäsi tässä maassa johonkin täysin käsittämättömään. Nykyään niitä hetkiä tulee harvemmin. Olen siis himpun verran ranskalaistunut, oletan.

Myös tuo toinen blogi on muuttanut muotoaan ajan kuluessa. Alun perin se alkoi ihan nimettömän kirjoittajan novelliblogina. Sitten sousin ja huopasin aikani, ja päätin tulla ulos pöytälaatikosta. Etenkin todettuani, että blogiin on helpompi vuodattaa kaikkea muuta kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyvää kuin itse novelleja. Välillä tosin tuntuu, että nimettömyys olisi yhä vielä parempi vaihtoehto. Pöytälaatikossa kun on silti kaikkea sellaista, joka olisi hauska joskus julkaista, mutta kun en vain ilkeä. [tähän sopiva hymiö]

Mutta, niin, hakoteille eksymisen jälkeen: muita syitä blogata? Minusta on kiva toisinaan kirjoittaa ajatuksiani tekstimuotoon. En ole koskaan osannut pitää varsinaista päiväkirjaa, ne nuoruusiässä aloitetut unohtuivat kesken aina parin viikon jälkeen. Mutta blogi toimii myös ajatus- ja muistovarastona. Mitä tapahtui milloinkin. Se on minulle myös päiväkirja. Julkinen tosin, ja siksi siitä jätetään pois kaikki arimmat käänteet elämässä. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että ne muistan (onneksi/valitettavasti) muutenkin. Blogiin on hyvä valuttaa arkea ja juhlaa, joka sopii myös muiden silmille.

Rahaa tästä ei tule. Joskus joku yhteistyötarjous on tippunut sähköpostiin, mutta nekin ovat lajia "koetetaan sokeasti jokaista mahdollista bloggaajaa, kyllä joku tarttuu". Periaatteesta en ole tarttunut yhteenkään. Eivät ole olleet niin osuvia, eivätkä minun lukijamääräni juuri yhteistyötahoja kiinnosta. Pari arvostelukappaletta kirjoista olen saanut, niistä kiitos, mutta nekin voi laskea yhden käden sormilla. Että enemmän tämä kulupuolelle menee, mutta on minulla kalliimpiakin harrastuksia ollut.

Ainiin, ja tietenkin viimeiset, mutteivät suinkaan vähäisimmät syyt: narsismi ja lampaat. Omasta navasta on kiva puhua, eikä maailmassa ole liikaa julkisesti jaettuja lampaiden kuvia.

- - -

[Kuva: Owen Brown, CC by 2.0]

Onpas kulunut aikaa edellisista horinoista. Tätä se teettää kun kaikki kirjoitusmuotoinen inhottaa. Mutta ei tuossa. Kuukauteen ei juuri ole tapahtumia mahtunut, eli ette ole menettäneet mitään.

Viime lauantaina kuitenkin olimme aktiivisia, ja kävimme viimeinkin viettämässä hääyötä. Noin niin kuin säiden ja logiikan kannalta se olisi kannattanut viettää vasta kuukauden päästä, hääpäivänä, mutta meiltä tämä tämmöinen logiikka ei oikein koskaan ole sujunut.

Häälahjojen seassa oli nimittäin myös hotelliyö. Jossain semmoisessa paikassa, jonne ei itse juuri tule lähdettyä. Olimme laiskoja, emmekä vaivautuneet minnekään merta kauemmas kalaan, joten menimme Cambraihin. Cambrai on pienehkö kaupunki täältä jonkin verran metsään päin. Etelään, ei merelle.

Ja nukuttiin ihan linnassa. Ei tokikaan ylellisimmässä huoneessa, mutta huoneessa silti.

Salonki Louis XVI, ei sentään huoneemme.

Tänä lauantaina on sitten hyvä katsella telkkaria hirvittävässä nuhassa. Jokin lentsun ja siitepölyallergian sekoitus iski. Olen ollut viime aikoina niin raihnainen, ettei tosikaan, mutta ehkä tämä tästä rauhoittuu.

Saatoin sunnuntaina käyttää muutamia osaamiani kirosanoja. Ehkä suurimman osan niistä. Monella kielellä.

Lyhyesti: varastutin lompakkoni. Keskellä päivää, tungoksessa toki. Jokseenkin typeryyttäni. Ei siitä sen enempää.

Kaikki kortit uusiksi. Kaikki. Rokotuskorttia myöten. Rahtasin siellä koko elämääni. Onni onnettomuudessa, että minulla on passi. Ei siis paniikkia. Mutta miten ihmiset uusivat papereitaan ilman henkilöpapereita?

Tallustaessani tekemään varkausilmoitusta poliisiasemalle, päätin ottaa ilon irti harvinaisesta aurinkoilmiöstä ja siitä, kuinka joku oli päättänyt kutsua ohikulkijat suojatielle:

(Tai, jos matto täytyy vakavammin ottaa, niin tuota voisi pitää myös kannanottona asunnottomuudelle. Mutta sen pohtiminen ei ehkä ole tämän kirjoituksen aihe.)

Maanantaiaamun käytin siis paperisodan aloittamiseen.

Puhelu Osuuspankkiin. Hämmennys siitä, kuinka asiakaspalveluimmeinen uskaltaa sinutella minua. "Voidaan me sulle lähettää avainlukulista lähimpään suurlähetystöön." Eäh, tai sitten minä vain elän kaksi kuukautta ilman pääsyä Suomen tililleni ja haen kortit ja kaverit ihan itte.

Transpole, armas paikallisliikenteemme. "Joo, nyt on ilmoitettu, että se kortti on varastettu. Se on viikon karenssissa. Eli voitte tulla uusimaan 16. päivä." Toinen eäh.

Prefektuuri, koska halusin saada selvää, kuinka uusia ajokortti, joka ei alun alkaen ollut ranskalainen ollenkaan. "Ulkomaisten ajokorttien vaihtopalvelu on avoinna maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin klo 13:30 - 15:30." (Sic!) Kukaan muu ei osaa vastata tai vaivaudu vastaamaan kysymyksiini. Tehkää nyt vielä vähän helpommaksi ja siedettävämmillä aukioloajoilla...

SNCF junineen, sillä pitihän minun jotenkin päästä töihin. Ja ilman korttia tai sopivaa viikkolipuketta se tulee ihan syntisen kalliiksi. Korttitiskin takana istui nuori tyttö, eri ihminen kuin tavallisesti. Raukka oli jotenkin ihan pihalla, vielä enemmän kuin tuskastunut asiakkaansa. Minä selitän, että Pass pass on varastettu ja pyydän vaaleanpunaista lipuketta, jolla saisin tilattua uuden. Tyttö antaa paperin, ja sanoo, että uusinta maksaa 10 euroa ja siihen paperiin pitää laittaa kuitti ja kuva liitteeksi.
"Missä minä sen maksan?"
"Noh tässä vaikka, tai jollain muulla tiskillä."

Tyttö kääntyy pois ja minä jään hölmönä se vaaleanpunainen lärpäke kädessäni seisomaan.

"Niin, minä voisin maksaa nyt."
"Aijaa, minä kun luulin..."
"Eikun maksan nyt, niin saan tämän lähetettyä saman tien."

Tyttö ottaa maksuni ja tekee kuitin, ja siinä kuittia rustatessaan kysyy, että miksi minä haluan lähettää sen pyynnön korttipalveluun, kun hän voisi tehdä sen saman tien. Noh voi helkatin kuustoista, olisit nyt aiemmin sanonut, enhän minä tiennyt että teillä on siinä kone ja sen saa tästä suoraan. (Oikeasti vain hymistelin.)

Sain korttini. Soutamisen ja huopaamisen jälkeen hommassa meni kaksi minuuttia, ja jopa kaikki oikeudet ja se yksi kadonneella kortilla ollut matka palautuivat omistukseeni.

Nyt lompakossani (wanha, aika tavaran kaupihtoo) on siis junakortti, hieman käteistä (onneksi on mies), kymmenkunta metrolippua ja viisi valokuvaa.

Jep, lompakon kuljettamisen sietämätön keveys.

- - -

Piti minun höpöttää muutakin, mutta säästettäköön se lähipäiville, kun kerrankin on jotain kirjoittamista.

Väittävät, että muuallakin olisi kylmä. Suomessa riittää lunta ja täällä ollaan vieläkin viitisen astetta normaaleja tämän ajan lämpötiloja matalammalla. Yöllä pakkasen puolella.

Entäs sitten, sanovat he. Onhan tuota ennenkin pärjätty vaikka ulkona tuulee ja tuiskuaa. Vaatetta vain päälle ja menoksi.

Kaikki noin sanovat toivotan tervetulleiksi meille viikoksi. Kotiin, vieraiksi. Sisälle. En ole saamari koskaan niin paljoa palellut sisätiloissa kuin tämän talven aikana. Vanha talo, olematon eristys, suora sähkölämmitys. Noin 60 neliötä, kolme huonetta (kaksi huonetta + erillinen keittiö), käytävä. Kolme pientä sähköpatteria. Jäiset lattiat.

Kun sähkön hinta Ranskassa on vähintäänkin mielenkiintoinen ja aiheuttaa jo normaaliarvioina minulle sydämentykytyksiä, lämmitystä pidetään päällä ainoastaan silloin kun on pakko. Niissä tiloissa joissa itse ollaan. Väliovet suljettuina. Patterit käännetään kiinni, kun asunnosta poistutaan, sekä tietenkin yöksi. Minusta on tullut aika taitava arvioimaan huonelämpötilaa kylmän nenänpään avulla.

Villasukat, mieluummin kahdet, paksu neule, fleece-kotihousut. Vähemmällä ei kannata edes yrittää pärjätä. Ikuisesti kylmät sormet, kun erehtyy tekemään jotakin. Päivittäistä kieroa iloa siitä, että kylpyhuone on niin pieni, se lämpiää hetkessä kuumailmapuhaltimella. Mielenkiintoisia vessareissuja, sillä siinä suunnassa ei ole lämmityksen tapaistakaan. Normaaliakin viileämpi makuuhuone, sillä sen patteri otti ja kuoli pari päivää sitten. (Älkää kysykö, en ole sähköammattilainen, en tiedä mistä se suuttui.)

Kyllä, minä alan olla viimeisen päälle kyllästynyt talveen. Haluaisin viettää elämäni palelematta koko ajan. Tai pelkäämättä ensisyksyistä sähkön tasauslaskua. Ja minä kuitenkin olen vielä onnellisessa asemassa. Ei ole maksamattomia sähkö- tai kaasulaskuja, eikä siis tarvitse pelätä sitä, että moisten jakelu tuosta vain katkaistaan. Sekin on todellisuutta valitettavan monille.

Minä vain tyydyn hytisemään ja odottamaan sitä päivää, jona patterit voi pitää kiinni. Ainakin pari viikkoa vielä. Ehkä tämä sitten elämäksi muuttuu.