"Elle a deux passions : moutons et dormir." - Ulkosavolainen blogi Ranskasta

On sitten ollut sen verta intensiivinen alkuviikko, että vasta nyt maltan kirjoittaa kappaleen sunnuntaista. Eikä siinäkään paljoa ole kirjoittamista.

Poistuimme kotoa. Kävelekselimme ensin torilla ja sitten ihan vain huvikseen pakkasessa. Ei, täällä ei ole lähellekään niin kylmä kuin Suomessa, mutta ei kyllä talvivaatevarustuskaan yllä samalle tasolle. Omistanhan minä yhdet lapaset.

Joka tapauksessa, päädyimme kaupungin pohjoislaidalla sijaitsevaan isohkoon puistoon. Tai metsikkö se taitaa lähinnä olla. Joka tapauksessa oli suorastaan erikoista olla tovi ulkona, poissa kaupungin melusta. Oikein hämmästyi sitä, kuinka jatkuvaan taustahumuun tottuu. Osittain. Hiljaisuus on kuitenkin oivallista.

Puiston laidalla on kaupungin eläintarha. Kiinni tähän aikaan vuodesta, mutta aitojen yli pystyy silti bongaamaan kaikenlaisia pohjoisen luonnolliseen eläimistöön kuuluvia otuksia:

Eläintarhan edessä oli esillä erikoisemman sorttinen veistos. Aivan mainio. Tuota on joku ihan hommikseen väkertänyt.

Opitte muutama aika sitten knoppitiedon onnentoivotuksista.

Tällä kertaa toinen moinen. Peräisin samasta ohjelmasta. Mitä tekisinkään ilman France 2:n Télématinia ja William Leymergieta?

Kaikkihan tietävät sen V -merkin, jota sormilla näytetään voitonmerkkinä. V for Victory.
Väittävät Winston Churchillin lanseeranneen sen yleiseen käyttöön toisen maailmansodan aikana. Siitä merkki siirtyi muidenkin liittoutuneiden johtajien käsiin.

Mutta mutta. Mielenkiintoista on se, että alunperin kyseessä oli brittiläisten jousiampujien voitonmerkki. Silloin joskus kun sotia käytiin vielä jousin ja miekoin ja etenkin pahoja ranskalaisia vastaan, brittiläiset jousiampujat olivat taidoistaan kuuluja.

Kun ranskalaiset moisen nappasivat, vangilta leikattiin irti etu- ja keskisormi, jottei hän voinut enää jousta käyttää. Kyseisillä sormilla tehdyllä merkillä oli siis muutakin kuin symbolista merkitystä.

Jousiammunta onkin aina ollut mielestäni jokseenkin huimaa.

[Kuva: Elder Tobar Panchoaga, CC BY-NC-SA 2.0]

Huomenna alkaisi se kaksipäiväinen tenttiviikko.

Nyt tuntuu vähän siltä, että luotan enemmän lahjakkuuteeni kuin kovaan työntekoon. Jossain vaiheessa viikonloppuna kaikki kurssimateriaali alkoi tulla ulos korvista.
BMR, CAF, FRNG, EPRD, SIH, SIG, TF = TE (1-θ) + D/K (TE-i)(1-θ)

No se.

Mitä olen siis tehnyt tänään? Opiskellut? En tietenkään. Kävin torilla (lisää klementiineja), kävin kaupassa, tiskasin, puhdistin suihkun hajulukon ja etenkin kävin aamunäytöksessä elokuvissa.

Ja nyt tulee se tunnustus: minä rakastin Milleniumia. Rrrakastin.

Näin ei saa sanoa, sillä en ole nähnyt ruotsalaisversiota enkä lukenut kirjoja. Asian tunnustaminen lyö minuun välittömästi epäkultturellin leiman. Sirokko tosin yritti minulle kirjat lähettää, mutta silloisen pikkukaupunkimme postia ei kiinnostanut ilmoittaa minulle saapuneesta paketista, ja kun kävin asiaa kyselemässä, vastaus oli suunnilleen "luuletko sä että me aletaan jotain paketteja täällä etsimään?" Teititellen toki, mutta samaa silkkoa. Palasivat sitten takaisin Algeriaan.

Mutta niin se jenkkien Millenium. Piti otteessaan alkumusiikista aina viimeiseen ruutuun. Mikä on aika hyvin kahden ja puolen tunnin leffalle. Kunhan siis ensin pääsin yli siitä, että puhuivat englantia Ruotsissa. Noh.
Pidin erityisesti Rooney Marasta. Pidin jopa Daniel Craigista, mikä sekin on saavutus, koska ne nollanollaseiskat olivat niin tympeitä.

Yhtä asiaa vain jäin miettimään.
Mikä hinku kaikilla ruotsalaisdekkaristeilla on tappaa kissa jossain vaiheessa kirjaa?

Sunnuntaiaamut ovat suunnilleen paras keksintö maailmassa.

Voi nukkua häpeämättä puolillepäivin ja käydä sitten torilla kaupungin kaikkien arabien seassa. Ostaa kilon tai kaksi klementiineja ja patongin, hankkia vähän d-vitamiinia ujon auringon säteistä. Jonottaa grillattua kanaa ja syödä sen kotiin palattuaan brunssikseen.

Vasta sen jälkeen ryhdytään miettimään velvollisuuksia, opiskelua, imurointia tai – hyi olkoon – tiskaamista.

Ainiin, pitihän minun kehuakin itseäni. Olen harrastanut opiskelunvälttelyä strukturoidun prokrastinoinnin muodossa. Sen tuloksena piste 31 000 sanan jälkeen. Lyhyttä, kevyttä ja ilmavaa. Mutta siinä on alku, loppu ja kappaleita välissä. Olen suorastaan ylpeä itsestäni.

Muistattehan aiemman laukkuesittelyn?

Ajattelin päivittää sen, ja kertoa, mitä kaikkea kummallista rahtaan mukanani näin tentteihinkertaamisaikaan. Naiset ovat.

1. Pippuri, joka esiteltiin muutama viikko takaperin ja sininen pussi. Sisällä on myös kirjavaraidallinen pussi, josta löytyy koneen johto ja omenanvihreä laskin. Meinasin ostaa vaaleanpunaisen, mutta päädyin sitten omenanvihreään.

2. Pieni musta reppu ja musta käsilaukku. Reppu syö normaalisti mm. tietokoneen, kuminauhakansion, nenäliinoja, puhelimen, lompakon, vesi- ja termospullon (kahvia!), puisen lusikan, kalenterin ja pienen muistikirjan, maailman rumimman kempparipussin (leopardi!) täytettynä mm. käsidesillä, kammalla, särkylääkkellä ja korvatulpilla ja Marimekon raidallisen meikkipussin, jossa taitaa ehkä jopa olla meikkejä.

Käsilaukussa on tänään jatkojohto, pörrösukat (lampaita!), kirja, muovinen haarukka, kummallinen laukunripustushärpäke, purukumia, kilo klementiineja ja kaksi kurkkua. Saatoin ehkä käydä markkinoilla ennen koululle kipuamistani. Ah, onhan siellä myös purkillinen suklaamoussea ja kynsienhoitokynä (nagelölpflegestift!).

Itsestäänselvyyksiä, kuten puhelimen kaapelia ja kuulokkeita (vaaleanpunaiset!) en edes mainitse erikseen.

Pöydälle leviteltynä kulmalukkokansio ja se 22 vuotta vanha kynäpussini, jonka sisältö on sentään sittemmin uusittu.

Pistäkää paremmaksi!

Aurinko!

Tämä on ihme. Viimeisen kerran olen nähnyt moisen kirkkaan ilmestyksen joskus joulukuun alussa. Tämähän on suorastaan piristävää, vaikka tarkoittaakin lämpötilan tipahtamista nollan pintaan. Kyllä, nolla on kylmä. Minun kylmänsietoni on kärsinyt muuntogeenisyyssyndrooman Ranskan vuosien aikana.

Tänään elettiin pariin viikkoon viimeisiä luentoja. Sitten puolitoista viikkoa opiskelua ja "tenttiviikko". Lainausmerkeissä siksi, että tenttiviikkomme kestää kaksi päivää ja sisältää kymmenen tenttiä. Mikä tarkoittaa, että tällä hetkellä minulla ei ole elämää senkään vertaa kuin aiemmin. Onneksi on se avainkortti, jolla pääsee koululle sunnuntaisinkin.

Kevennykseksi ja pään tyhjentämiseksi kirjoitan tauoilla täysin tyhjäpäistä fiktiota itseni huvittamiseksi ja surffaan netistä fiiliksiäni kuvaavia kuvia. Niitä jaan muutaman niille armaille lukijoilleni, jotka itse kamppailevat eteenpäin opiskelun aarniometsässä.

[Kaikki kuvat nilistetty We heart it:ista, eli alunperin peräisin ties mistä.]