Café livres, alias olohuone

On hyvä, jos ihmisellä on muitakin olohuoneita kuin se, johon joku on levittänyt lattian täyteen leluja ja joka on liian lähellä keittiötä. (Siis keittiössä odottavia tiskejä.) Paikka jossa voi vaikka koettaa tehdä töitä ja toisinaan onnistuakin paremmin kuin kotona.

Minä olen "yllättäen" saanut sellaisen Lillessä olevasta kirjakahvilasta. Café Livres on paikka, jossa tunnen olevani tervetullut ja jopa kanta-asiakas, vaikkei omistajatar ihan sinuttelekaan. Tuntee kuitenkin ja osaa melkein kirjoittaa nimeni. Pistää kahvin piikkiin, jos minulla ei ole käteistä. Kuten viimeksi. Tosin, puolustaudun: kahvila sulkeutui aiemmin kuin olin olettanut. Olin ajatellut istuvani hieman pidempään ja juovani kahvin lisäksi olusen tai kaksi, joten summa olisi kivunnut korttirajan ylitse.

Lisäksi – tämä on suuri meriitti – kahvilassa on ehkä Euroopan paras moelleux au chocolat. Itsetehtyä, todennäköisesti isoäidin tai jonkun muun noidan reseptin mukaan.

Niin, ja on siellä niitä kirjojakin. Niiden lisäksi vanha nahkasohva, olutta, ruokaa ja wifi-yhteys. Sekä se omistajatar, joka kertoo lukemastaan kirjasta. Viimeksi se oli jokin biologiaa ja filosofiaa sekoittava opus vuodelta -64. Olen autuaasti unohtanut nimen.

Kirjakahvilaan vien kaikki varomattomat vieraani. Että tietäkää olevanne varoitettuja jos tulette käymään.

Avec Charlie H.

Eilen palasimme vähän ennen puoltapäivää kaupasta kotiin, ryhdyin laittamaan ruokaa ja avasin tapani mukaan radion. France Info, uutiskanava. Lapsen kiljahtelun keskeltä kuului sanoja: "ampujia", "muutama minuutti sitten", "ainakin kuusi loukkaantunutta". Siinä vaiheessa uutisten sekaan mahtui vielä muutakin. Vincent Lambert ja Jo-Wilfried Tsongan loukkaantunut käsi.
"Kymmenen kuollutta."
"Poliisilähteiden mukaan yksitoista kuollutta."
Muita aiheita ei enää ollut. Säätiedotus kerran puolessa tunnissa.

Harvoin liikutun syvästi terrorismitapauksien kohdalla, mutta tämä oli niin... turha. Hyökkäys sananvapautta vastaan. Kammottava journalismiamputaatio. Valitettavan odotettavissa ollut hyökkäys, kun tuntee Charlie Hebdon journalistisen linjan. Jos paikalla oli poliiseja, he olivat siellä päivittäin sen takia, että lehteä oli jo uhkailtu. Toimituksen tilat tuhopoltettiin 2011. Mutta mitä pari poliisia voi tehdä konekiväärien edessä?

Tarkkaan suunniteltu isku: silminnäkijät kertoivat, että lehden journalisteja olisi kutsuttu nimeltä. Hyökkäys tehtiin keskiviikkoaamuna, aikaan, jolloin toimituksen olennaisimmat henkilöt olivat kaikki viikoittaisessa kokouksessa. Kaikki samassa huoneessa. Helppo saalis. Tätä kirjoittaessani uutiset vahvistavat, että lehden piirtäjistä viisi on kuollut, viidentenä Honoré, jonka piirtämä twiitti julkaistiin vain muutama minuutti ennen iskua. Melko makaaberia.

Terrorismi on aina kovin kaukana. Paitsi silloin, kun se on epämukavan lähellä. Olen hämmentynyt väkivaltaisista yrityksistä tuhota sananvapaus, mutta etenkin suren inhimillistä tragediaa. Kaksitoista kuollutta, useampi uhri vielä kriittisessä tilassa. Kymmeniä rikki revittyjä perheitä. Satoja ihmisiä jotka menettivät liudan ystäviään. Silkkaa surua.

Silkkaa surua.

Voimia kaikille kuolleiden ja loukkaantuneiden läheisille.

[Kuva: "Anéanti 6", Yves Hirschfeld (Monpsyvite)]

Kakstuhattaneljätoista

Jep. 2014 on ollut päälle seitsenvuotisen blogihistoriani hiljaisin vuosi. Tai oikeastaan ei edes ole ollut. Olen vain keskittänyt suurimman osan blogienergiastani tuonne kirjoittamis- ja kirjablogin puolelle. Reaalielämässä ei tunnu tapahtuvan juuri mitään, mistä malttaisi raportoida: se kun on mallia lapsj lapsj lapsj. Ja ulkosuomalaisuutta on kestänyt jo tarpeeksi monta vuotta. En enää osaa kummastella samalla intensiteetillä kuin ensimmäisinä vuosina. Ilmeisesti ranskalaisiinkin siis tottuu. Kai. Ehkä.

Mutta silti päätin tehdä viimeinkin lyhyen katsauksen siihen, mitä vuonna 2014 on tapahtunut.
Varoitan, tämä on koonti mallia lapsj lapsj lapsj ja kirja kirja kirja, koska vuosi on ollut juuri sitä.

Helmikuussa siirryin parin kuukauden pätkätyöajaksi ihan oikeiden ihmisten työelämään. Eli lapsj meni hoitoon. Moni Suomessa saattaisi kauhistella reilun viiden kuukauden ikäisen natiaisen selviämistä hoidossa, mutta täällä kukaan ei kummastellut. Äitiysloma oli loppunut jo paria kuukautta aiemmin. Sitä paitsi pian kävi ilmi, että lapsj oikeasti viihtyy siellä. Jopa niin hyvin, että olen saanut kerta toisensa jälkeen pukea suuttunutta Ilianaa: hän kun haluaisi vielä jäädä leikkimään.

Iliana noin 6kk ei vaikuta kovin onnettomalta hoitopaikassa.

Toukokuun alussa pakenimme pariksi viikoksi toiselle puolen maapalloa. Ainakin suunnilleen. Martinique on tarpeeksi kaukana ollakseen eksoottinen. Minä en ruskettunut, mutta meinasin kyllä palaa, vaikka kuinka koetin vältellä aurinkoa. Tätä voi pitää siinä mielessä erikoisena, että yleensä kuitenkin rusketun. Karibian aurinko vain oli ihan liian kova.

Matkaan mahtui jonkin verran hiekkarantoja ja meressä uimista (en jaksa lojua pidemmän päälle), aikaisia herätyksiä (koska lapsi), aikaisia nukkumaanmenoja (koska turisteilu ja aikaiset herätykset), lukemista sohvalla lojuen, lämpöä, rommia, hyvää ruokaa. Kaikkea mitä lomalla pitääkin olla.

Iliana noin 8kk ei vaikuta kovin onnettomalta myöskään rannalla. Myös ulkosavolainen nauttii olostaan suhteellisessa varjossa.

Kesän vietin... miettien, että pitäisi kirjoittaa gradua (en kirjoittanut). Miettien että pitäisi editoida (editoin, suurimmassa korjaustiedostossa oli 1630 kommenttiaaaargh). Sen päälle taisin käydä myös Suomessa, kaksin lapsen kanssa. Lapsj sai jakamatonta huomiota isovanhemmiltaan, ja minä kävin ihan itte ja yksin Jyväskylässä Finnconissa. Se näytti suunnilleen tältä:

Osuuskumman S/S Steampinkin naisisto

Syyspuoli vuotta meni virallisesti etsiessä töitä. Epävirallisemmin en suorastaan ehtinyt tylsistyä. Olen taittanut, toimittanut, aloittanut kirjoittamisen perusopintoja avoimessa yliopistossa... ja etenkin syksyn suurimmat ja olennaisimmat kaksi sanaa ovat olleet Tulen tyttäriä. Kirja kirja kirja. Olen kyllästyttänyt jo kaikki läheiseni aiheella. Kiitos ja anteeksi. Olen myös päätynyt miettimään, kuinka usein on tervettä googlata itseään. Toistaiseksi en ole vielä luovuttanut.

Syksyn lapsj lapsj lapsj -osiossa sanottakoon, että elokuun lopussa Iliana täytti vuoden, ja lokakuun lopussa tirppana lähti kävelemään. Nyt kaksi kuukautta myöhemmin en enää oikein edes muista, että on ollut lapsi joka ei ole kävellyt. Meno alkaa olla varsin vakaata ja juoksuaskeliakin neiti ottaa, ainakin jos luvassa on ruokaa. Niin, ja tähän joulun alle kuvioihin tuli myös ensimmäinen oikea sana: "c'est quoi ?" (mikä se on?) Sitä sitten hoetaan kysymyksenä kaikkeen mahdolliseen. Tuossa uudenvuodenpäivänä puistossa kävellessä meinattiin huvittua, kun jokaisen koiran kohdalla Iliana pysähtyi:
Pieni koira = "c'est quoi ?"
Suuri koira = "c'est quoi ?"
Keskikokoinen koira = "c'est quoi ?"
Matala koira = "c'est quoi c'est quoi c'est quoi ?"
"Sekin on koira, rakas. Myös se on koira."

Iliana 1-vee. Hymyileminen juhlatamineissa ei näköjään ole hyvä ajatus.

Mitäs muuta? Noh, laitetaan vaikka satunnaisia kuvia, niin ei tarvitse sen kummemmin tarinoida...

Mä ja Morre Helsingin kirjamessuilla puhumassa enimmäkseen fiksuja.

Ruskettunut lapsj ja punainen äet. Vedenjuonnissa, luulen. Martinique siis kuitenkin.

Älkää kysykö. Tai kysykää vain, vastauksen todenperäisyydestä en mene takuuseen.

Ekaa kertaa saunassa.

Tähän vuoteen on mahtunut siis kaikkea kivaa, onnistumisia ja myös epäonnistumisia ja epäuskoa omaan osaamiseen. Olen myös sairastanut enemmän kuin koskaan ennen, ajoittain melko ikävästikin. Tulevalle vuodelle toivon siis terveyttä, energiaa, kykyä sivuuttaa epäusko. Jaksamista ja etenkin malttia hämmästellä sitä, miten lapsj kasvaa.

Kirjoitetaan tästä vuodesta vielä hieman edellistäkin parempi, jookos? Hyvää vuotta 2015 myös kaikille lukijoille!

Kamala luonto

Äitiyteen kuuluu ilmeisesti erottamattomana osana jatkuva hämmästely: etenkin sen suhteen, miten lapsi oppii koko ajan asioita. Yhtäkkiä vain tajuaakin, että se esim. osaa avata käsilaukkuni vetoketjun. Sen myötä laukun voi tyhjentää. Tähän saakka vetoketjun sulkeminen on riittänyt esteeksi.

Entäs sitten käveleminen!

Tutut ja kylänmiehet kyselivät kuukausitolkulla, että jokosekävelee, jokosekävelee? Öö, niin ei siinä mikään kiire ollut. Ja käveleehän tuo Tirppana nyt, 15-kuukautisena. On kävellyt jo muutaman viikon. Taisi ottaa ensimmäiset askeleet aika tarkkaan niihin aikoihin, kun olisi ollut eka syntymäpäivä jos Tirppana olisi syntynyt alkuperäisen aikataulun mukaan.

Minua on huvittanut, kuinka puistot ovat kaupunkieläjä-Tirppanalle suoranainen kamala luonto -kokemus. Siellä on epätasainen maa! Muhkuroita, oksia, pehmeää ruohoa. Ja sellaisessako pitäisi pysyä pystyssä?

Noh, tämä video on miltei kuukauden takaa. On meno jo vähän vakaampaa. Ja vaaleanpunainen haalarikin alkaa olla ahdas. Onneksi, se on aika... hämmästyttävän värinen.

Haalareita on kyllä muitakin. Siitäkin huolimatta, että joku on aina kysymässä: "Oletteko menossa hiihtämään, heko heko?" Kyllä olisi käyttöä jollekulle supersankarille, joka läimäisisi umpihuonojen vitsien kohdalla.

Aurinkoisia päiviä

Mainio päivä.
Huolimatta siitä, että eletään synkeintä marraskuuta, tänään paistoi aurinko. Aurinko, joka kiskoi minut lapsen kanssa ulos... noh ainakin torille saakka. Torilla myydään melkein-luomuja perunoita (melkein-luomu = tuottajalla ei ole luomumerkkiä, koska sellainen on kallis). Torilla myydään myös paikallisia omenoita, isoja rivejä, montaa sorttia. Kilo omenoita, toinen päärynöitä. Niistä saa keitettyä sosetta. Iliana sai oman palasensa omenaa natusteltavaksi.

On ollut tietenkin myös mainio päivä seurata uutisia Suomesta. Minulla ei tietysti ole paljoa varaa valittaa mistään, sillä en äänestänyt viime eduskuntavaaleissa. Täältä äänestyspaikalle on ihan lähdettävä. Mutta loistavaa silti, että Suomessakin saadaan aikaiseksi lakimuutoksia, jotka vaikuttavat niin monien ihmisten elämään. Kyllä, minä #tahdon. Tai siis tahdoin jo ja suon ilolla mahdollisuuden muillekin.

Kaupungintalolla ja kauppojen auloissa kerätään tänä viikonloppuna ruokalahjoituksia niille, joiden päivä on mahdollisesti ollut vähän vähemmän mainio. Restaurant du coeurin ja muiden hyväntekeväisyysjärjestöjen leipäjonot venyvät vuosi vuodelta. Siinä voi ihminen vaikka vähän keventää omaatuntoaan: emme me rikkaita ole, mutta ostoksista heltiää silti muutama säilykepurkki tai maitolitra. Kun elää tarpeeksi lähellä reunaa, tietää, kuinka yksikin isompi epäonni saattaa syytää sinne toiselle puolelle.

Mitä muuta? Minä olen sairastanut ja nyt enimmäkseen tainnuttanut sairauden. Se sai melko työkyvyttömäksi joksikin aikaa, mutta nyt koetan taas katsella uusia haasteita uudella energialla. Mielialat heilahtelevat laidasta laitaan, mutta eivätkö ne aina? Kunnon palkkatöitä ei ole (leipäjonojen pituus on suoraan verrannollinen työttömyystilanteeseen), mutta kyllä ihminen voi kirjoittaa. Tai opiskella kirjoittamista. Tai vähän molempia. Ei minua pidä vieläkään varsinaisen aikaansaavaksi luulla, mutta ainakaan ajatus kirjoittamisesta ei enää okseta. Kerrottakoon, että taustatietoina olen lukenut mm. Lönnrotin Suomalaisen talonpojan koti-lääkäri -kirjaa. Olen oppinut, että lawemanki, alias peräsuolen-huuhto kelpaa hoidoksi miltei sairauteen kuin sairauteen. Ja että Nuorille, lihawille, helppotöisille, istuwille ihmisille ei ole olutkaan terweellinen. Kyllä se jo 1800-luvulla tiedettiin. Silti pieni olunen on satunnaisesti kiva kaveri.

Huomenna meinasin illasta suoriutua Lilleen saakka juomaan kaksikin. Ehkä jopa kolme.

1 3 4 5 6 7 8 9 10 11 ... 140