"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Kas siinäpä nimi jonka ranskalaiset muistavat vielä pitkään.

Minä asun täällä lintukodossa Välimeren rannalla. Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena ja koska vietin lähes koko päivän eristyksissä maailmasta, heräsin vasta tänä aamuna uutislähetysten myötä tajuamaan Xynthia-myskyn tuhot Atlantin rannikolla.

Viitisenkymmentä kuollutta, joista puolet yhdessä ja samassa kyläyhteisössä. Tuhannet ihmiset menettivät omaisuutensa ja/tai elinkeinonsa. Kukaan ei ajatellut ennakkoon, että evakuointi saattaisi olla hyvä juttu, vaikka pahimmin tuhoutuneet kylät sijaitsevatkin kaksi metriä meren pinnan alapuolella, Napoleonin aikaisten tulvavallien takana. Arvatkaa kestiväkö vallit... Niin, puolitoista metriä vettä omakotitalossa ei ole kiva tapa herätä aamukolmelta.

Samassa teemassa, käsi ylös kuinka moni tiesi, että Pariisikin on tulvariskialuetta?
Seine tulvi viimeksi kunnolla vuonna 1910, ja kyseisestä tapahtumasta on tarjolla ihan kuviakin. Pessismistisimmät odottavat seuraavaa suurta tulvaa millä hetkellä tahansa, onhan edellistä kulunut nyt maagiset sata vuotta. Crue centenaire on kuitenkin, jostain kuulemani mukaan, hieman huonosti nimetty. Kyseessä ei ole "kerran sadassa vuodessa toistuva tulva", vaan tulva jolla on yksi mahdollisuus sadasta iskeä joka vuosi.

Keskimääräinen pariisilainen ei taida olla kovinkaan hyvin valmistaunut tulvamahdollisuuteen. Tiedän että isoimmilla taidemuseoilla ja arkistoilla on tulvasuunnitelmansa, Pariisin julkista liikennettä hoitava RATP tietää jo valmiiksi mitkä metrotunnelit täytettäisiin vedellä. Mutta kuinka moni kivijalassa asuva tavallinen kansalainen tai pienyrittäjä on tulvan mahdollisuuteen valmistautunut? Mitä tapahtuisi sähkö- ja juomavesiverkostolle? Vuoden 2010 ihminen ja infrastruktuurit lienevät paljon huonommin vesimassoja kestäviä kuin sata vuotta vanhat kumppaninsa.

Xynthia näytti, etteivät 150 vuotta vanhat tulvavallit välttämättä toimi, ja mitä ihmeellisimpiä asioita voi tapahtua. Ei vara venettä kaada, mutta saattaa pitää sen pinnalla.

Habitant au Côte d'azur, j'ai vu un matin de dimanche bien ensoleillé, et j'ai alors réalisé les dégats de la tempète Xynthia seulement ce matin, en ouvrant la télé pour le journal. Dis donc, personne n'a pensé qu'une évacuation pourrait être une bonne chose, même si les endroits les plus sinistrés se situent deux mètres au dessous du niveau de la mer, derrière des digues vieux de 150 ans... Et maintenant, une cinquantaine de morts, milliers des personnes qui ont tout perdu.

D'ailleurs, saviez-vous que Paris est également une zone inondable? Les crues de l'année 1910 sont désormais célèbres. J'ai entendu dire, que la crue centenaire n'est en fait pas un nom vraiment correct. Il ne s'agit pas d'une crue qui peut submerger Paris une fois tous les cent ans, mais plutôt d'une crue qui a une chance sur cent d'arriver chaque an.

Est-ce que la Paris s'est vraiment préparé pour cela? Je ne crois pas. Je sais que les grandes musées et les archives ont leur plans, le RATP sait déjà quels tunnels deu métro seraient inondés. Mais un habitant ou un commerçant moyen ? Les citoyens et les infrastructures du 2010 sont certainement plus vulnérables face à une inondation que ceux il y a cent ans. On ne vit pas bien sans de l'éléctricité ou de l'eau potable.

Xynthia a montré que des catastrophes naturelles les plus surprenants peuvent arriver, le jour au lendemain.

Pitäisin mielelläni yllä käsitystänne ranskaa puhuvasta älyköstä, joka viettää iltansa lukien hepreankielistä kaunokirjallisuutta ja keskustellen Proustin madeleineista.

Tosiasiassa luen tällä hetkellä enemmän tekstiä näytöltä kuin kirjoista ja meillä katsellaan televisiota. Joskus jopa tuota henkalasti keskellä olohuonettä pönöttävää viisitoistatuumaista tyhmälaatikkoa. Useammin kuitenkin sohvalla lojuvaa viisitoistatuumaista kannettavan näyttöä. Kuten huomaatte, elämme kaikin puolin laajakuva-aikaa.

Älykköpariskunta tykkää katsella etenkin tyhjäpäisiä rikossarjoja. Tiedättehän, C.S.I., kaikkine variaatioineen, ja etenkin Criminal Minds. Pahis löytyy aina lopussa. Kukaan ei ylläty. Molemmat löytyvät valikoimasta alkuperäiskielisenä, joko suomeksi tai englanniksi tekstitettynä. L. lukee sujuvasti suomenkielisiä tekstityksiä. Ymmärtämisestä en mene vannomaan.

Arki-iltojen huvina, nyt kun tuo tyhmälaatikko toimii, on myös tietenkin Canal Plussan Le Grand Journal. Uutisohjelmaksi sitä ei voi nimestään huolimatta oikein kutsua, ennemminkin se sijaitsee jossakin julkkishaastattelujen, Uutisvuodon ja Iltalypsyn välimaastossa. Elämämme tavoite on päästä jonakin päivänä Le Grand Journalin yleisöön.

Viimeistään sitten, kun U2 seuraavan kerran vetää siellä studiokonsertin.

Lisäksi meillä seurataan suorastaan uskonnollisella innolla TVKaistalta Late Lammasta. Pienten eläinten kanssa. Kuka yllättyi?

Satunnaissti otamme itseämme niskasta kiinni, ja keskitymme yhteen ruutuun parin tunnin ajan. Tai sen, minkä nyt elokuva kestää. Bollywood on se uusi juttu, etenkin kun löysimme Nizzan keskustasta liikkeen, joka myy käsittämätöntä määrää kyseisen tuotantokoneen tekeleitä.

(Kuch Kuch Hota Hai on vaarallisesti pääsemässä samaan tilaan kuin BBC:n Pride and Prejudice. Alias elokuvaksi joka katsellaan kymmeneen kertaan... Tehtiin yhdeksänkytluvulla siis jotain kivaakin!)

Tämän illan huvi sijoittuu samaan maahan, mutta vähän erilaisiin oloihin. Tarkoituksena olisi katsella viimeinen jakso Neinkin kehumaa Verta, hikeä ja t-paitoja -sarjaa, joka siis vie kuusi kertakäyttömuotiin addiktoitunutta brittinuorta Intiaan katsomaan missä ja miten vaatteet oikeasti tehdään. Latasin TVKaistalta omalle koneelle, Suomessa taitaa näkyä ihan YLE:n Areenan kautta. Uskaliaimmat etsinevät juutuubista. Varsin mieleenpainuvaa katseltavaa, jollei lasketa niitä satunnaisia uskomattomia myöthäpeän hetkiä, kun tylleröt työntyvät puuvillatehtaille täydessä tällingissä ja kahdeksansadan euron rannekorujen kera. Ei voi kauhalla ottaa jos on lusikalla annettu...

Saisikohan tuon (ja Late Lampaan) pakollisiksi katseltaviksi yläasteelle?

Talvisodan oheen.

Asuntoamme vastapäätä, kadun toisella puolella, on parturi-kampaamosalonki.

Kuten jokaisessa pitäjässä, tässäkin pikkukaupungin keskustassa moisia on puolentusinaa. Tämä meitä vastassa oleva tuntuu olevan ihan oivaa bisnestä, kaikilla kahdella kampaajalla on koko ajan asiakkaita.

Koska kampaamoliikkeen ikkuna on juuri sopivasti kerrosta alempana, meiltä näkee sinne suoraan sisään, ja olenkin vähitellen ymmärtämässä miksi mummut aina istuvat pitsiverhojen takana seuraamassa kaikkien kadulla kulkevien elämää. Sehän on vallan mielenkiintoista. Kuka tulee ja lähtee minkäkinnäköisenä, missä vaiheessa kampaajamatamit aloittavat imuroinnin, millainen mahtaa olla tämän päivän viimeinen asiaskas.

Minun paikkani ruokapöydän ääressä on erinomainen raportointiin. Samalla kun raportoi kahden keittolusikallisen välissä kampaajamatamien touhuja, voi myös raportoida saman kerrostalon asukkaiden tulemisia ja menemisiä:
- Kah, ei ole helppoa selvitä jättikäsilaukun, sateenvarjon ja kävelysauvan kanssa yhtaikaa.
- Rivieran rouvilla mahtaa olla kylmä plus kahdeksassa... sitä paitsi tuo kaulassa roikkuva kettu näyttää ikävän aidolta.
- Ostitta sitten olohuoneen pöydän. Ruman pöydän. Olisitta ny'ees ostaneet sievän, eikä susirumaa.

Tätä kirjoittaessa kampaajamatamien kanssa keskustelee nuorimies, joka on taktisesti jättänyt avoautonsa keskelle yksisuuntaista katuamme. Katsotaan milloin kuuluu ensimmäinen torvenvingahdus...

Ulkosavolaisesta tulee isona tarkkanäköinen pitsiverhomummu. Pitäähän sitä olla suunnitelmia tulevaisuudellekin.

[Kuvituksena mihinkään liittymättömiä satunnaisotoksia Nizzasta.]

PS: Jos joku kaipaa aitoa French Touchia ja ranskalaista tyylikkyyttä, käykää Sannan luona ihastelemassa. Utterly Boring Finn vs. French Personal Style.

Satumaakuvaaja tuskin loukkaantuu, jos julkaisen pari kännykameraotosta talviselta Savonmualta. Ihan vain muistuttaakseni itselleni ja lämpimimmissä maissa oleville lukijoilleni, että aika komioita kelejä sitä saattaa Suomeenkin osua.

Kännykkäkamera vääristää värejä jonkin verran, mutta sehän tässä mainiota onkin.

Sirokolla oli blogissaan hauska haaste, jossa kaivellaan tietokoneen kuvakansioita. Tarkoituksena olisi julkaista tämänpäiväinen kuva, ja laskea siitä puoli vuotta, vuosi, kaksi ja kolme taaksepäin. Siis kertoa kuvalla mitä samalla päivämäärällä tapahtui.

Muutaman päivän heitot sallitaan, ja koska minä en ole tässä viime päivinä paljoa kuvia ottanut, pääsee blogiin ensimmäiseksi rottaeläin, ihan oikea sellainen. Kuvattu toissaviikonlopun reissullamme, hyvin rauhaisa olio oli.

Päivä siis oli 17. 1. 2010.

Heinäkuun seitsemättätoista 2009 lähimmäksi osui tämä hyvin iloisen ja ystävällisen näköinen kaveri, jonka kanssa joku ruipelojalkainen turistiraukka erehtyi poseeraamaan. Pariisissa siis olimme, ja ihmettelyn kohteena Quai Branlyn primitiivisten taiteiden museo.

Onpas se rakeinen kuva. Vanha kamerani veteli jo viimeisiään.

Tammikuun puolessavälissä vuosi sitten juhlistimme erään kaverin, tai oikeastaan kaverin kaverin syntymäpäiviä. Ihan perinteiseen opiskelijabilemalliin. Pojat mm. grillasivat chipolatoja parvekkeella. Tammikuussa. Nancyssa. On sitä tietty huonompiakin keinoja palelluttaa itsensä.

Suuret valokuvalliset ansiot ja oiva tarkennus tämänkin otoksen takana. Kyllä. Ette halua nähdä niitä muita. Toivottavasti minä en ollut kameran takana, en ainakaan tunnusta.

Tammikuussa 2008 asuin vielä Strasbourgissa. Those were the days my friend, we tought they would never end vai miten se menikään. Kuun 18. päivä olimme kylläkin syvällä Vosgeesien juurella, Vittel'issa, silläkin kertaa syntymäpäivillä. Boolia saavista, kah, tämän olinkin jo melkein unohtanut.

Vasemman reunan nuorimies ei kuulu tuttavapiirini. Sillä oikean reunan tyypillä, sillä paremmin ruskettuneella, taas on taipumuksena tunkea useimpina öinä sänkyyni nukkumaan. Mikä lie...

Yllättävän vaikeaa etsiä kuvia tietyltä päivämäärältä, kun kaikkia ei ole uutterasti päiväysjärjestykseen aseteltu ja nimetty. Vuosilta 2007 ja 2006 minulla on kuitenkin ihan kiltisti kuukausittaiset arkistot, pitäisi varmaan jossain vaiheessa tehdä järjestelyä tuoreemmillekin räpsäisyille.

Totesin myös, että tammikuun puolessavälissä on ainoastaan syntymäpäiviä. Koska en halunnut kolmatta juhlakuvaa ja -kalua blogiini, saatte pari viikkoa myöhemmän historiallisen näpsäisyn, joka melkein sopisi Lumppuihin ja Lureksiin marttamuotikuvaksi. Historiallinen otos: sekatukkainen ja kotihousuinen ulkosavolainen leipoo sämpylöitä. Miniyksiönsä uunituoreessa miniuunissa. Kerrotakoon, että uuni on yhä lähes jokapäiväisessä käytössämme, meillä kun ei kunnollista uunia ole.

Kertokaapas mitä arvon lukijoideni elämässä tapahtui tasan kolme vuotta sitten?

On tilanteita, joissa ei pääse kulttuurieroista yli eikä ympäri.

Vai oletteko te nähneet Suomessa työmaaruokalaa, jossa on ihan yleisessä tarjoilussa vitriinissä kokiksen ja jääteen ohessa olutta ja punaviiniä?

Minä en ole. Täällä meitin kanttiinissa sen sijaan on molempia.

Eilen sen sijaan emme syöneet kanttiinissa, vaan vuorossa oli "hallintohenkilöstön uudenvuodenlounas". Kaikkea pientä purtavaa... sekä samppanjaa ja viiniä sellaisissa määrin, että useampikin pullo jäi avaamatta. Kyse kun tosiaan oli lounaasta, ei illallisesta. Useammalla tietokoneen ääressä työskentelevällä silmäluomet olivat kovin raskaat iltapäivällä, tiukasta kahvista huolimatta.

Ja kun kerran ruokaan ja kulttuurieroihin päästiin, niin käytetään niitä aasinsiltana.

Me tosiaan olemme etsiskelemässä asuntoa lähempää Nizzaa, lähinnä sen takia, että minä olen kurkkuani myöten täynnä joka-aamuista ja -iltaista tunnin työmatkaa puoliruuhkassa. Vaikka irtisanomisilmoitus onkin jo jätetty, niin mitään kiirusta tässä ei vielä ole, vasta maaliskuun loppuun mennessä pitää saada kamat ulos siitä kylmästä ja kosteasta loukosta (ainiin, en olekaan vielä kertonut viimeisimpiä homehtumisepisodeja, mutta siitä joskus toistamiseen...)

Siis, olemme kuitenkin käyneet katsomassa muutamaa asuntoa, ja pohjoisen asuntokantaan verrattuna yksi asia yllätti: Keittiöt ovat lähes poikkeuksetta pieniä kapeita loukkoja, kahden huoneen väliseen tilaan puristettuna. Ei toivettakaan mahduttaa ruokapöytää, kahden ihmisen yhtäaikainen oleskelukin tekee jo tiukkaa.

Hämmästelin asiaa ääneen yhden kaverin samaan tapaan rakennetussa asunnossa, ja sain selitykseksi sen, että etelässä eletään paljon ulkona. Täällä, pohjoiseen verrattuna, on se ero, että vieraita kutsutaan paljon vähemmän kotiin. Tai jos kutsutaankin, niin sitten istutaan terassilla tai alkupaloja napsimassa olohuoneessa.

Ylipäätään iso osa asuntokannasta Nizzassa on rakennettu 60 -luvulla, nopeasti, jotta saataisiin asutettua Afrikasta paluumuuttavat "mustajalat". Le Pied-Noir on ilmaisu jolla tarkoitetaan Algeriassa ennen itsenäisyyttä kasvaneita ranskalaisia, siis niitä joiden "geneettiset juuret" olivat Euroopassa. Algerian itsenäistymisen aikoihin, kesällä -62, Ranskaan palasi kerralla noin 900 000 paluumuuttajaa ja tietenkään rannikolla ei ollut tarpeeksi asuintilaa... Maan hallitus kun oli varautunut kolmasosaan tuosta määrästä. Sen ajan kerrostaloista ei siis paljoa tarvitse ylellisiä keittiöitä tai tehokasta eristystä etsiä...

900 000 paluumuuttajan integroiminen maahan ei käynyt itsestäänselvästi, etenkään kun monet eivät koskaan olleet maassa käyneet, eikä perhesiteitä enää löytynyt. Muutamat polttivat lähtiessään kaiken omaisuutensa, mutta toiset, toivoessaan palaavansa takaisin, jättivät jälkeensä asuntonsa ja maansa. Kerrotaan kuitenkin, että ensihankaluuksien jälkeen oli pitkälti Les Pieds-Noirsien ansiota, että esim. Nizza, Perpignan, Montpellier tai etenkin Marseille kehittyivät 60-luvun talouskasvun kyljessä niinkin aktiivisiksi asutuskeskuksiksi kuin ne nykyään ovat.

Knoppitietona kerrottakoon, että sittemmin kuuluisuuteen kivuinneista Mustajalkaisia ovat mm. Yves Saint-Laurent, Albert Camus, Alain Affelou ( il est fou Affelou, il est fou...) tai Pariisin kaupunginjohtaja Bertrand Delanoë.

Ei minun pitänyt paluumuuttajista kirjoittaa. Ainakaan näin vähää. Ranskan kolonialistiajoista ja niitä seuranneista sodista olisi paljon enemmänkin sanottavaa, mutta jätän sen niile jotka asioista enemmän jotain tietävät.

Menköön vähällä tällä kertaa.

[Kuvat: Wili_hybrid, CC BY 2.0 ja Arnaud Bertrande, CC BY-NC-SA 2.0]

Kah, eletään kuin viimeistä päivää.
Onko tämä nyt se hetki, kun pitäisi sanoa "nähdään ensi vuosikymmenellä!"

Harvassa ovat immeiset jotka eivät haaveilisi vielä vähän paremmasta, joten toivotettakoon kaikille parempaa vuotta 2010!

(Kissat osaavat ottaa asiat rennosti, toivottavasti mekin siihen oppisimme tulevan vuoden aikana.)

Meillä ei taaskaan ole nettiä kotona. Outoa kun on totuttanut itsensä TVKaistaan ja pahaan laittomaan tiedostonsiirtelyyn. Itseasiassa katkoksen taustalla on väärinkäsitys puhelinlinjan kanssa ja linjan uudelleenaktivointiin meneekin alkuperäisten 10 päivän sijasta 23. Kauheaa! Ikuisuus!

Kuinka sitä ennen elettiin ilman tietokonetta ja intterwebbiä?

Mutjoosiis, eiköhän tässä. Töissä pääsee nettiin ja hätätilassa koneen saa kiinni yleiseen wifiin... jonka nopeus tosin ei riitä TVKaistan pyöritykseen.

Vaan osti uuden puhelimen hän.
Olkoon sitten vaikka joululahja itselle.
Selitys ja tekosyy kiltisti palvelleen Nokia 1110i:n korvaamiseen oli latauskohdan kosketushärö. Puhelimen saa ladattua vain tuommoisella tietokoneen usb-porttiin liitettävällä halppislaturilla, ja sittenkin pitkän kiroamisen jälkeen.

Oikea syy varsin toimivan laitteen korvaamiselle oli vaihtelunhalu. Halusin puhelimen, joka, paitsi latautuu kiroamatta, myös toimii radiona ja mp3-soittimena. Minulla kun ei vieläkään ole minkäänlaista soitinta. Pitkän etsimisen ja (kuten viime joulunakin) kytkykauppakiroamisen jälkeen päädyin toiseen nokialaiseen, numerona tällä kertaa 2700.

Valintakriteerit:
- Halpa, myös ilman kytkyliittymää, minulla ei ole pienintä halua vaihtaa liittymääni.
- Mp3-soitin ja mielellään myös radio.
- Malli, jonka voi olettaa kestävän vuosia, eli halusin välttää kaikkea kosketusnäytöllistä ja muuta saranallista.
- Näppäimet joita ei tarvitse etsiä suurennuslasin kanssa.

Puhelinta etsiessäni pyöri mielessä usein kysymys moisen hankinnan oikeasta tarpeellisuudesta, ja mahdollisen tulevan uudislaitteen olennaisista ominaisuuksista. Tarvitsenko minä mobiilia internettiä? En todellakaan. Tuossa laitteessa kyllä on näköjään internetvalmius ja Opera selaimena, joten onpahan valmiina jos joskus hörähdän. Tarvitsenko minä täyttä näppäimistöä liukukannen alla (kuten vaikka tässä puhelimessa)? En tietääkseni, vaikka tekstiviestejä saakin lähettää kohtuullisen rajattomasti, ehdin ne kirjoittamaan numeronäppäimilläkin. Mitä muuta? Herätyskello matkatarpeiksi, se edellä mainittu musiikkisoitin... ja mahdollisuus soittaa. Puheluja.

Saa nähdä nyt lunastaako tuo kovat odotukset.
Halvemmaksi olisi varmaan tullut edullinen mp3-soitin erikseen, mutta kun en ole sellaista saanut neljän vuoden vakaasta yrittämisestä huolimatta hankittua, niin jääköön se sitten unholaan.

Kulutusjuhlassa Mari Koo kirjoitti myös puhelinhankinnastaan, mielenkiintoisen lauseen kera:
"Mutta ratkaisevaa ovat tietysti tunteet. iPhone on näkemykseni mukaan minun kuluttajaidentiteetilleni sopiva ja tukee sitä kuvaa, jonka haluan itsestäni antaa. iPhonen käyttö antaa ikään kuin silauksen, jonka ansiosta voin tuntea kuuluvani tiettyyn porukkaan, olla tyylikäs nykykuluttaja tai jotain muuta mieluisaa."
Jännittävää, että myös puhelin mielletään ryhmäidentiteetin tukijaksi. Onko näin taajaan, esim. nuorisoryhmissä? Ostavatko nuoret/ihmiset puhelimen useinkin sillä perusteella, että se vahvistaa ryhmään kuuluvuutta?

Itse en osannut ajatella antavani jotain kuvaa itsestäni puhelimeni avulla, minulle se on selkeästi väline. Väline kommunikointiin, ja nyt vaikkapa musiikin soittamiseen. Suoraan sanoen, itselle puhelinta suurempi statussymboli on esimerkiksi taannoin hankittu kamera.

iPhonesta tai muusta selkeästi nettikäyttöön suunnitellusta laitteesta (tähän mukaanlukien myös minikannettavat) ei ole paljon iloa ilman sopivaa liittymää, joka mahdollistaa laitteen ominaisuuksien täyden hyödyntämisen. Moiset liittymät vain tapaavat olla selkeästi peruspuheluliittymiä kalliimpia. Liekö joku tutkinut kuinka paljon kuluttajien puhumiseen/kommunikointiin käyttämä kuukausibudjetti on kasvanut mobiililaitteiden yleistymisen myötä? Entä kuinka moni oikeasti hyödyntää ja tarvitsee laitteen ominaisuuksia?

Joku opettajani joskus väitti, että mainonta ei luo tarpeita, se vain vahvistaa jo olemassa olevia tarpeita. Uskallan olla osittain eri mieltä. Mobiileille internetlaitteille oli varmasti jo tarvetta aiemmin ja laitteet on luotu vastaamaan kysyntään. Toisaalta, laitteen olemassaolo on luonut halun (ja "tarpeen") sellaisillekin ihmisille, jotka eivät aiemmin ole moista kaivanneet. Onko tarve siis tarpeellinen, vai tuoko se vain yhden kulun lisää rahapussia tyhjentämään? Väittävät, että elämä on kallista muutenkin.

[Telephone sheep: Loop oh, tällä lisenssillä.]

(Jälkikirjoitus: Ulkosavolainen tunnustaa, että saattaa itsekin luoda itselleen uusia tarpeita, ja hyödyntää Nokian kartat-sovellusta.)

Yleensä kitinämoodilla oleva ulkosavolainen päätti viimeinkin listata päivän (tai parin) hyviä asioita. Isoja ja ihan pieniä, niitäkin jotka vain hetkellisesti saivat hymyn nousemaan huulille.

• Viheltävä hissinkorjaaja parkkihallissa. En minä tiedä mitä se vihelsi, mutta kuului ulos saakka. Myös taannoinen kadunkulman asunnoton, jonka vihellysteema lienee jokaiselle tuttu Kwai-joen sillasta. Onhan?


• Johdon sihteerikköjen minijoulukuusi puna-oransseilla valoilla.


• TJ 5 joululomantapaiseen. Olen sen tarpeessa.


• Maili ihmiseltä, jonka kanssa vuosia sitten kahlasin Töölönlahdessa.


• Fiksu talitiainen.


• Ja tietenkin, sokerina pohjalla, joulupaketti kotoa. Suklaata ja pipareita, heijastimia ja kalenteri, villasukkia ja neule (jossa toivottavasti on tarkoituksella vajaamittaiset hihat?) ja Dominoita ja kaksi elokuvaa ja mitähän vielä. Joka tapauksessa meitä hemmoteltiin pahemman kerran. Kiitän.

Laukku ei sentään ollut paketissa, vaan se on nyt se viimeperjantainen ostos.
Ihmeen hankalaa ottaa kuvaa heijastimesta salaman kanssa...

Aiempaan heijastinhaasteeseen liittyen, käykääpä ihastelemassa esim. MouMoun ja Maikin heijastinkaunottaria! MouMoulta löytyi myös vinkki heijastinkaupasta, joka valitettavasti ei taida toimittaa ulkomaille (?). Jos joku muu myy kivoja heijastimia ja vielä lähettää kaukomaille, niin saa vinkkaista.

Eilisiltani kuluksi selasin HS.fi:ta (Hyvää Suomea.fi). Tiesittehän tekin, että valmennuskursseille mennessä tulee jättää vasen jalka kotiin? Opiskelijasta kun lähes kaikki käy kurssin...

Tänään siivosimme. Sitäkin sattuu joskus. Sen lisäksi jopa laitoin ainoan joulukoristeeni, valkoisen kranssin oveen ja pöydälle pari tuikkukynttilää. Totesin myös, että täällä asunnossa on ihmeellisen suunnittelun lisäksi vielä kylmää ja kosteaa. Jo viikko takaperin huomasin, että makuuhuoneen seinään muodostuu hometta. Se kun on ulkoseinä, ja patteriton. Tänään totesin myös, että meillä homehtuvat matot lattioille. Tai matto, se yksi. Mitenniin viileä lattia? (Mulla on jalassa villasukat JA tossut.) On ihan sama pitääkö lämpöjä päällä vai ei, sillä 30 sentin korkeuteen saakka kelluu semmoinen kylmän ilman vaippa joka hohkaa lattian kaakelaista.

*huoh*

Perjantaikävelyllä hankimme joululahjuksia ja lahjoin itsenikin, sillä pitkään etsitty olkalaukku löytyi viimeinkin. Aika arvokashan se oli, kun kerran oikeaa nahkaa, mutta saa luvan kestää seuraavat 20 vuotta.

Saatte kuvia joku päivä, ihan sisältöineenkin. Otin ne jo, mutta en jaksa alkaa kaivamaan kamerasta ja muokkaamaan. Saatte sen sijaan ihmetellä mustavalkogimpattuja kuvia Nizzan korkeuksilta.