"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Pitäisin mielelläni yllä käsitystänne ranskaa puhuvasta älyköstä, joka viettää iltansa lukien hepreankielistä kaunokirjallisuutta ja keskustellen Proustin madeleineista.

Tosiasiassa luen tällä hetkellä enemmän tekstiä näytöltä kuin kirjoista ja meillä katsellaan televisiota. Joskus jopa tuota henkalasti keskellä olohuonettä pönöttävää viisitoistatuumaista tyhmälaatikkoa. Useammin kuitenkin sohvalla lojuvaa viisitoistatuumaista kannettavan näyttöä. Kuten huomaatte, elämme kaikin puolin laajakuva-aikaa.

Älykköpariskunta tykkää katsella etenkin tyhjäpäisiä rikossarjoja. Tiedättehän, C.S.I., kaikkine variaatioineen, ja etenkin Criminal Minds. Pahis löytyy aina lopussa. Kukaan ei ylläty. Molemmat löytyvät valikoimasta alkuperäiskielisenä, joko suomeksi tai englanniksi tekstitettynä. L. lukee sujuvasti suomenkielisiä tekstityksiä. Ymmärtämisestä en mene vannomaan.

Arki-iltojen huvina, nyt kun tuo tyhmälaatikko toimii, on myös tietenkin Canal Plussan Le Grand Journal. Uutisohjelmaksi sitä ei voi nimestään huolimatta oikein kutsua, ennemminkin se sijaitsee jossakin julkkishaastattelujen, Uutisvuodon ja Iltalypsyn välimaastossa. Elämämme tavoite on päästä jonakin päivänä Le Grand Journalin yleisöön.

Viimeistään sitten, kun U2 seuraavan kerran vetää siellä studiokonsertin.

Lisäksi meillä seurataan suorastaan uskonnollisella innolla TVKaistalta Late Lammasta. Pienten eläinten kanssa. Kuka yllättyi?

Satunnaissti otamme itseämme niskasta kiinni, ja keskitymme yhteen ruutuun parin tunnin ajan. Tai sen, minkä nyt elokuva kestää. Bollywood on se uusi juttu, etenkin kun löysimme Nizzan keskustasta liikkeen, joka myy käsittämätöntä määrää kyseisen tuotantokoneen tekeleitä.

(Kuch Kuch Hota Hai on vaarallisesti pääsemässä samaan tilaan kuin BBC:n Pride and Prejudice. Alias elokuvaksi joka katsellaan kymmeneen kertaan... Tehtiin yhdeksänkytluvulla siis jotain kivaakin!)

Tämän illan huvi sijoittuu samaan maahan, mutta vähän erilaisiin oloihin. Tarkoituksena olisi katsella viimeinen jakso Neinkin kehumaa Verta, hikeä ja t-paitoja -sarjaa, joka siis vie kuusi kertakäyttömuotiin addiktoitunutta brittinuorta Intiaan katsomaan missä ja miten vaatteet oikeasti tehdään. Latasin TVKaistalta omalle koneelle, Suomessa taitaa näkyä ihan YLE:n Areenan kautta. Uskaliaimmat etsinevät juutuubista. Varsin mieleenpainuvaa katseltavaa, jollei lasketa niitä satunnaisia uskomattomia myöthäpeän hetkiä, kun tylleröt työntyvät puuvillatehtaille täydessä tällingissä ja kahdeksansadan euron rannekorujen kera. Ei voi kauhalla ottaa jos on lusikalla annettu...

Saisikohan tuon (ja Late Lampaan) pakollisiksi katseltaviksi yläasteelle?

Talvisodan oheen.

Kaksi vuotta sitten, joulun alla kirjoitin onnettomien joululaulujen maasta. Tänä vuonna toistan itseäni, sillä edistystä ei selkeästikään ole tapahtunut.

Jouluradio on kiva keksintö, mutta miksi ihmeessä joululaulut ovat niin surkeita? Mitä uudempia, sen surkeampia. Enkä nyt puhu laulujen laadusta, vaikka siitäkin ehkä voisi olla montaa mieltä, mutta sisällöstä. Joulun pitäisi olla riemujuhla, enkelit soittavat torvia pilven laidalla ja tontut tanssivat kuusen ympärillä! Itsenäisyyspäiväkin on yhtä paatosta ja sodan muistelua, luulisi sen jälkeen kaipaavan kepeyttä ja iloa. Mutta ei, surkeutta surkeuden jälkeen:

Kah, vain hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä. Ylimmän juhlan aikana laps' hankeen hukkuu unhoittuu. Vaan, kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon, kuka yksin näin kylmässä on? Pieni lapsonen vain, joka näin kiiruhtain jälleen kynttilän haudalle tuo, sillä maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.

Ei ole lintulaudan varpunenkaan lintu tästä maasta, vaan tulee taivahasta.
Mut ylhäällä orressa vielä on vain se häkki mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi, murheita muistaa ken vois laulajan! Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin, laps' sivuun vain jos jää.

Soi huurteessa helinä huilun, niin kirkas on tähtinen yö. Hän kulkenut on yli kuilun, maa taivaalle kättä nyt lyö. Kerran loppuun satu joulun saa, suru silmiäni sumentaapi. Kerran silmäin täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet.

Kiittäkäämme Herraa, kera joulukyyneleen. Sill' vaikka pikkuveljen puurolautanen tyhjä on, niin ehkä isän jouluksi kotiin saamme. Taas äiti askareissaan leipoo pipareitaan. Vaik' on poissa kummatkin. Kas ihana on sielujen toiviotie, kun ristillä rinnalla ryövärin nukkuu uhri puhtahin.

Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo!

Emilien d'Albret Merlot, luomu.

Väri lähes violetti, tuoksu marjaisa mutta hieman alkoholimainen, kuin liköörissä. Maku pehmeä, yllättävänkin helppo. Jopa liian helppo. Ei kaipaa yhtään lisää tanniinisuutta, mutta pieni kirpeys toisi terää. Ensimmäinen suullinen hapokas, tuo melkein mieleen teini-iässä nautitut kotiviinit, muttei onneksi jää samalla tavoin kitalakeen väijymään. Jälkimaussa viinimarjasorbettia.

Eiköhän tuo pullollinen uppoa varsin hyvin alle neljän euron hintaansa nähden.

Asiantuntevan viiniarvion kuvausrekvisiittana intialainen onnentuojahärpäke.

France Info on hengannut Berliinissä ja muualla Saksassa jo viimeiset kaksi viikkoa. Nyt sitten viimein pääsivät asiaan, varsinaiseen muurin murtumiseen. Täällä lännemmässä muurit ovat lähinnä korvien välissä. Ulkosavolaisella ei tahdo olla mitään fiksua kirjoitettavaa blogiinsa. Tai edes epäfiksua, ei yhtään mitään siis. Tyhjä pää täynnä päivittäistä työntekoa, tai oikeammin métro - boulot - dodoa (täällä käytetään "metro - duuni - uni" -sanontaa kuvaamaan normiduunarin vallan mielenkiintoista elämää).

Ranskan kielessä sana "un mur" tarkoittaa niin muuria kuin seinää. Etymologiasta en ole varma, mutta eiköhän sillä ole jotain tekemistä muuraamisen kanssa. Kaikkea kivaa sitä muurataankin, sillä tässä jalossa kielessä on myös verbi emmurer, joka tarkoittaa mm. "seinän sisään hautaamista". Mieluiten tietty elävältä, kuten kerettiläisille ja muille noidille tapasi käydä.

Noituuksiin liittynevät myös kaikenlaisen rakkauden ilmaisut. Suurin osa ranskaa ja Ranskaa tuntevista tuntee myös George Brassensin ikivihreän Les amoureux des bancs publics -laulun, joka kertoo nuorista rakastavaisista jotka lojuvat puistonpenkeillä, muita näkemättä ja muiden mielipiteistä välittämättä. Mutta, käsi ylös kuinka moni tiesi, että kyseiseen lauluun liittyy myös hyvin läheisesti un mur?

Cannes'iin liimautuneena on Le Cannet'n kaupunki, jonka tärkein nähtävyys on vanhan kaupungin lisäksi Rakastavaiset -seinämaalaus. Raymond Peynet'n Eedenin puutarhan ylitse lentävä hääpari toimii vielä nykyäänkin hääkuvien taustana ja onnentuojana. Ja tosiaan, tästä parista inspiroituneena Geroge Brassens laulunsa sävelsi.

Ja kun nyt taiteilijoihin päästiin, niin jatketaan samalla linjalla. Keskellä Antibes'n vanhaa kaupunkia meren ylle katselevat keskiaikaiset muurit. Vuonna 1385 le château Grimaldi sai nimensä samanmoisen perheen mukaan, siirtyi välillä kuninkaan haltuun ja toimi vuodesta 1792 alkaen kaupungintalona.

[kuva: Laura Padgett, tällä lisenssillä.]

1940-luvulla eräs monsieur Picasso viihtyi paljon maalamassa ja asumassa niin Antibes'ssa kuin ympäröivissä kaupungeissa, ja antoi Kaupungille muistoksi itsestään yhteensä 23 maalausta ja 44 piirrosta. Grimaldien linna siis muuntui vuonna 1947 Picasso-museoksi. Nykyään muurien sisällä on esillä yli 200 taiteilijan teosta ja lisäksi kasa muuta nykytaidetta.

Ulkosavolainen on huono taideasiantuntija, ja sen takia toistaiseksi katsellut Picasso-muureja vain ulkoa.

Nyt se on sitten varmistunut. Minun kameravanhukseni on saattohoitoa vaille hengetön. Pyydän siis anteeksi surkeita otoksia, se ei enää tahdo toimia ollenkaan. Kyllähän ne asiansa ajavat.

Tarkoitus olisi siis jakaa kanssanne kaksi viimeaikaista, suomalaista hörötyttänyttä kielikukkasta:

Kun näin oman armaan kirjahyllyn kohdilla ollaan, takaraivossa on jo pidemmän aikaa pyörinyt ajatus lapsuuden ja nuoruuden lempparikirjojen esittelemisestä. Eivätpähän unohdu itseltäkään.

F.H. Burnettin Pikku Prinsessan toi äiti kotiin kirpputorilta joskus kun minä olin vähän toisellakymmentä, enkä vielä tutustunut vanhojen tyttöromaanien ihmeelliseen maailmaan. Sen jälkeen kirja onkin tullut luettua vähintään kerran vuodessa, eli jos sanoisin että osaan ulkoa, en edes kovin valehtelisi. Pikku prinsessa on yksi niitä harvoja sidottuja suomenkielisiä, jotka olen mukanani Ranskaan raahannut. Se nyt vaan on niin... söpö.
Älkääkä tulko mulle jostain korkkiruuvikiharaisesta Shirley Templesta!

Anni Swanin kootuista kertomuksista olen lukenut kaikki, vaikka omasta hyllystä löytyykin vain sarjan viimeinen, Arnellin perhe. (Ja sekin kärsineenä versiona, olen joskus askarrellut uuden kannen pienine sormineni.) Kertomukset pitää tietenkin lukea järjestyksessä! ;) Kirjoissa viehätti ajankuva, tietynlainen kuplassa eläminen. Ne voisivat olla Rudolf Koivun tai Martta Vendelinin kuvittamia. Heinän tuoksua, kuumia kesiä, nuoria sankareita ja sankarittaria jotka nousevat vaikeuksien kautta voittoon. Ei hiiskaustakaan sodasta tai yhteiskunnallisista asioista. Vain iso, hieman naftaliinin hajuinen kupla.

Eleanor Estesin Lintumiehen perhe on sekin lahjaksi saatu. Kansikuva ja nimi eivät houkutelleet lukemaan, mutta sittemmin kissanpennut, koira ja heinäsirkat veivät pikkuisen lukijan sydämen. Kirja kertoo lintututkijan perheestä, joka lähtee yhdistetylle työ- ja lomamatkalle pienelle saarelle. Autolla ajetaan "jopa 50 km/h", heinäsirkat katoavat mystisesti ja perheen kissat tarkastelevat elämänmenoa omalta kantiltaan. Vallan ihastuttava opus on hän.

Uolevi Nojonen on kirjoittanut niin alakouluikäiselle kuin hieman vanhemmallekin yleisölle. Vaikka Vilkku-kirjat ovatkin pienemmille, useimmat tuotannon alkupään romaaneista uppoavat paremmin vasta teini-iän kynnyksellä. Itse tiedänkin kirjailijaan tutustuneeni kuudennella luokalla. Yläasteella tein jopa Nojosesta kirjailijakansion.

Mikä sitten ihastutti? Kieli varmastikin, Nojosella on varsin helposti tunnistettava kirjoitustyyli. Ehkä myös se tietty "eksoottisuus", jota 21. vuosituhannen koululainen näki 70-luvun lukiolaisten seikkailuissa. Ja tietenkin se, että hahmoihin, kouludemokratiaan ja itsenäistymisyrityksiin, oli siinä iässä vallan helppoa samaistua.

Suosittelenkin lykkäämään rippikouluikäisen käsien väliin esimerkiksi Matalat aidat tai Askeetti ei saa komplekseja, noin niinkuin näiden twilightien sijaan.

Kai noita muitakin oli, tässä pieni otos nuoren Stazzyn kirjahyllystä. Huomasin muuten eilen, että muutkin ulkosavolaiset osaavat jo lukea.

Mitkä kirjat ovat sinun lapsuuttasi tahi nuoruuttasi merkinneet?

Welcome to BookCrossing, where 763,552 people in over 130 countries come to share their passion for books with the world. Where books take on a life of their own. How? It's easy.

Tänään sitten kirjoitetaan siitä Jostakin Ihan Muusta.
Käsi ylös, kuinka monelle on BookCrossing on tuttu käsite? Minulle ei ollut.

BookCrossing on varsinainen kirjojen vapautusrintama. Rekisteröidytään viralliselle sivulle Bookcrossing.com. Luetaan kirja. Rekisteröidään kirja ja kiinnitetään siihen tunnusluvullinen etiketti. Jätetään kirja johonkin julkiselle paikalle, jonkun uteliaan löydettäväksi. Löytäjä syöttää, ainakin toivottavasti, löytämänsä kirjan koodin sivulle, ja näin kirjan matkaa maa(ilma)n ympäri voi seurata lähes reaaliajassa.

BookCrossing on myös kirjaklubi. Sivuilta löytyy arvosteluja vapautetuista kirjoista, keskustelua... suomenkieliseltä foorumilta tapaamisia kirjallisuuden ympärillä ja hauskoja vapautushaasteita.

Apua löytyy myös kirjanmetsästykseen. Kirjan vapauttaja voi täyttää ilmoituksen, jonka mukaan kirja on in the wild, ja niin uteliaat saavat käyttää vapaa-aikansa kirjan etsimiseen. Nancysta löytyisi kaksi kirjaa... pitäisiköhän ottaa kartta esiin ja käydä katsomassa? Entä blogini lukijat? Tämänpäiväisten tietojen mukaan Lontoon Covent Gardenissa on 32 villiä kirjaa, Pariisin Café la Placessa kaksi (13ème) ja Montrealin General Hospitalissa viisi kirjaa. Helsingin Sokokselta voi löytää kaksi ja Luzernin rautatieasemalta neljä opusta.

Tämähän on kuin lapsena aarretta etsiessä.

Koska olen hengannut viime ajat Lutzelbourgissa, jossa tällä hetkellä ei ole televisiota, internettiä tahi kotiinkannettua sanomalehteä, hoidan itseni sivistämisen radiolla ja Téléramalla. Kyllä, Téléramalla televisiottomassa taloudessa. Kaikkea se teettää.

Télérama, tuo seitsemännen taiteen hengentuotteiden perillinen, kertoo yllättävän usein mielenkiintoisia asioita. Ainakin silloin, kun muutakaan ei ole tarjolla.

Viime viikon numero puhui lyhyelti Welcome -elokuvasta. Welcome on tuore ranskalainen filmi, jossa calais'lainen uimavalvoja päättää auttaa laittomasti maassa olevaa nuorta kurdia tämän suunnitelmissa uida Kanaalin yli Britanniaan. En ole itse nähnyt filmiä, joten sen viihdyttävästä puolesta on huono puhua, mutta käsittääkseni yksi elokuvan tarkoituksista on tuoda ihmisten tietoon se, kuinka usein laittomia pakolaisia auttavat ihmiset joutuvat itse ongelmiin. Kohtele lähimmäistäsi niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan... tosin jos lähimmäisesi on laiton siirtolainen, joudut vankilaan.

Vasemmiston kansanedustaja Jean-Marc Ayrault järjesti maaliskuun puolessavälissä elokuvatuokion eduskunnassa (tai kuinka Assemblée nationale sitten käännetäänkään..?) Uimavalvojan käänteitä ihmettelemään vaivautui 150 kansanedustajaa, lähinnä vasemmistolaisia. Paikalle saatujen mikrofonien ja kameroiden edessä vasemmisto teki myös ehdotuksen, joka muokkaisi lakia niin, että siirtolaisia auttavia vapaaehtoisia suojeltaisiin nykyistä paremmin.

Eric Besson, Siirtolaisuuden ja kansallisen identiteetin ministeri (kylläkyllä, tässä maassa on sellainenkin ministeri) oli kuitenkin liikkeissään nopeampi. Jo ennen Welcomen ensi-iltaa elokuvasaleissa Mr. Besson kertoi, että elokuva on täynnä virheitä, että Ranskan poliisi jahtaa ainoastaan laittomia siirtolaisia, ei suinkaan heitä auttavia ihmisiä.

Kun fiktio saa näin paljon tilaa poliitikkojen puheissa, isku on takuuvarmasti osunut arkaan paikkaan.

Elokuvan ohjaaja Philippe Lioret, katselee omien sanojensa mukaan kohua sivusta: "Minä tein filmin. Politiikka on teidän osanne."

Milloin tietää olleensa liian kauan Patonginpurijamaassa?
- Silloin, kun puhuu kissallekin ranskaa.

Kissan kanssa hengatessani heräsin tosiaan satunnaisesti alkavaan puolikielisyyteeni. Luen ja kirjoitan suomea sujuvasti, mutta yhtäkkiä ei enää ollutkaan luonnollista puhua sitä kissalle. Eläimelle, joka vähät välittää siitä, millä kielellä höpötetään. Puhekieli katoaa vähitellen. Hyvin hitaasti, mutta kuitenkin.

Sannan kanssa jutellessa sen huomaa ehkä raflaavimmin. Meidän keskustelumme kuunteleminen sivusta voisi olla paikoitellen hauskaa. Yhtäkkiä tulee hiljaisuuksia, kun molemmat etsivät sanaa, jonka tietävät olevan olemassa suomen kielessäkin, mutta joka ei nyt vain löydy.

Karmeaa. Ei osaa puhua kunnolla ranskaa, ja kadottaa äidinkielensä. Niin ollen käytän suomea häpeilemättä internetissä. Tuskin minä suomella ja savolla liiaksi viestin.

Ranskanvuosieni aikana olen törmännyt yhteen jos sun toiseenkin pitkän linjan ranskansuomalaiseen. Pitkäksi linjaksi nimettäköön joku "vähintään parikymmentä vuotta" täkäläisten rajojen sisällä. Tein yhden hupaisan huomion: kaikki he puhuvat suomea samanlaisella nuotilla. Riippumatta siitä missä päin Ranskaa on asemapaikka, tai millä kolkalla Suomea alkuperäiskoti, näiden ihmisten puhutussa suomessa oli samankaltaisia taukoja, erikoisia painotuksia, pieniä lisä-äännähteitä jotka tulevat suoraan ranskan kielestä. Erikoinen sekoitus puhuttua kieltä, joka on osin jäänyt siihen aikaan kun viimeksi henkilö on suomessa asunut, osin ottanut franskaantunut... ja vain pieneltä osin muokkautunut viimeisimmän nykysuomen suuntaan.

Tuntematon Bloggari sitä kuunnellessaan miettii, puhuuko itsekin jo noin, ja jos ei, kuinka kauan siihen menee..?

Joku saisi tehdä aiheesta gradun. Ulkosuomesta.

---

Tavassa tänään luvassa klooria. Glooriaa?

Teimme sitten juuri ja juuri yön yli kestäneen pikavisiitin Lutziin. Tai noh, minä tein, L. on siellä vieläkin. Minä palasin kiltisi kotiin, jossa odottamassa oli paljon kissankarvoja ja äärimmäisen hellyydenkipeä kissa, jolla ei enää ole ripulia (!). Viimeisen yksityiskohdan kaikki halusivatkin tietää.
Tuleekohan minusta sitten joskus äityidyttyäni bloggari, joka analysoi päivittäin vauvansa kakan koostumusta?

Oikeasti halusin tehdä tunnustuksen.

En ole koskaan katsonut ensimmäistäkään jaksoa Lostia.
En myöskaan Gossip Girlsia. Minulle lyhenne GG viittaa tiukasti Gilmore Girlsiin, josta siitäkin tipuin kyydistä joskus neljännen kauden aikana.
Myös Pako (alias Prison Break) on en-ole-koskaan-nähnyt -listalla.
Dr. Housea katsoin yhden jakson ja päätin vakaasti, etten enää koskaan.
L:n suursuosikista Nip/Tuckista olen valitettavasti katsonut enemmän kuin yhden episodin, ja nyt välttelen kaikin voimin.
Jopa Desperate Housewifesista plakkarissa on ainoastaan ensimmäinen kausi.

En siis ole millään tavoin vakavastiotettava tv:n katselija.

Vielä epävakavammin otatte minut, kun kerron seuraavani suunnilleen kaikkia mahdollisia amerikkalaisia poliisisarjoja. TVkaista avasi taivaan ja mahdollisti sen, että voin ahmia tahtomani CSI:t silloin kun haluan, alkuperäiskielellä, ja oltiin sitten Las Vegasissa, New Yorkissa tai Miamissa. Criminal Mindsiin olen ihastunut vielä CSI:ta enemmän, sen seuraamisessa oivana apuna ovat laitonta tiedostonsiirtoa harrastavat ihmiset. Myös NCIS on tuttu kirjainyhdistelmä, mieluummin Nelonen kuin M6.

Saanko synninpäästön, jos totean, että poliisisarjojen lisäksi TVkaista toi ulkosavolaisen ulottuville laadukkaampaakin tavaraa?

Teho-osaston viimeinen kausi on tiukassa seurannassa.
Late Lammas pääsi talteen tietokoneelle.
Ja tietenkin, oi tietenkin, Pikku-Britannia. Amerikkalaisten one-linereiden rinnalle kaipaa joskus vähän brittihuumoria.

Tehkääpä edellisen perusteella villi arvaus älykkyysosamäärästäni ja sivistyneisyydestäni...