"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Päivän parhaat :

1) True Bloodin seuraavan jakson traileri. Myönnän muuten olevani paha ihminen ja letkuttavani sarjan Ameriikoissa ilmestymisen tahtiin. Sekopäinen sarja on se. Pitäisiköhän vielä Nelliinan tapaan hankkia kirjatkin? Olisin utelias näkemään jutuista sen alkuperäisenkin puolen.

2) Cassius : Toop Toop. Papukaijamerkki sille, joka tuosta vain tunnistaa minkä tuotteen mainoksissa tämä pyöri pitkään.

3) Kemopetrol : Child is my name.

4) Anis : Cergy. Lauluäänellä kaveria ei juuri ole siunattu, mutta onpahan... persoonallinen. Joka tapauksessa pari vuotta takaperin Ranskan ympäriajon teemana soinut Cergy on oivallinen rakkaudentunnustus tuolle Pariisin esikaupungille, ja ihan selkeä "kesäbiisi".

Joskus, kun on jostain syystä aamupäivän vapaalla töistä, ja sitten raahautuu tietokoneen ja/tai sorvin ääreen lounaan jälkeen, tuntuu siltä kuin olisi aivan väärässä paikassa. Elimistö ja aivot ovat jo siirtyneet vapaapäivämoodille, ja työpäivä alkaa ihan omituiseen aikaan vuorokautta.

Tänään minusta tuntui jokseenkin sille. Helatorstai kotona nukkuen (sivumennen sanoen, olen nukkunut koko viikon osapuilleen 12 tuntia yössä), tänä aamuna töihin neljäksi tunniksi. Toimistokäytävämme oli paljon tavallista rauhallisempi, kun puolet porukasta siltailee perjantain. Ja minä en oikein tiennyt mitä ihmettä siellä teen. Epämääräiset neljä tuntia kahden vapaan välissä.

Yksi kavereistani, niistä perjantai-iltaisista oluenjuontikavereista, joka sattuu myös olemaan ex-kollega, tosin lieni vielä enemmän hukassa tänään. Ollut lomalla koko alkuviikon, ja sitten vain perjantaiksi töihin.

[Kuva: Charles Dyer, CC BY-SA 2.0]

Eilisiltana huomasimme, kuinka satelliittilähetykset maailmaa pienentävätkään.
Kaapelitelevisio, CNN:n uutiset... ja suora lähetys Cannesin elokuvafestivaaleilta. "Miksi minä katson tätä Ameriikan kautta kierrätettynä kun Cannes on 30 kilometrin päässä..?"
Eipä sillä, hirveää hinkua ei ollut tungeksia La Croisettella muiden masentavan tavallisten ihmisten ja korppikotkien seassa siinä toivossa, että saisi valokuvattua Tim Burtonin nilkan.

Eräälla taannoisella ruokatunnilla keskustelimme Cannes-ilmiöstä: tiedättehän, turistit haluavat nähdä Ne Kongressikeskuksen Portaat. Ja sitten ovat hämmästyneitä, kun ne ovat... vain portaat.

En ole misään tapauksessa elokuvaorientoitunut ihminen, viimeisin elokuvateatterissa nähty leffa taisi olla The Goats of Pentagon, ja sekin kuukausi kaikkien muiden jälkeen. Olen aktiivisesti missannut kaikki viime aikojen suuret kolmiulotteisuustapaukset, sen joka alkaa A:lla, Titaanit vai mitä Gladiaattoreita ne nyt ovatkaan... ja jopa Liisan Ihmemaassa. Viimeisen tosin vain siksi, että yhdessä Ranskan suurimmista kaupungeista ei ole ainoaakaan leffateatteria, joka näyttäisi sen 3D:na ja englanninkielisenä. Joko tai. Moista versiota varten pitäisi lähteä... Cannesiin saakka, ja se Cannesin kyseinen leffateatteri on niin kämäinen, ettei huvita.

Mikä on siis vähintäänkin koomista. Maailman ehkä kuuluisimman elokuvafestivaalin pitokaupungissa on koko seudun surkein elokuvateatteritarjonta.

Mutta siis, itse festivaalista piti puhua. Eilisiltana avausnäytöksessä ollut Ridley Scottin Robin Hood kyllä kiinnostaisi, samoin kuin Rachid Boucharebin Hors-la-loi (lainsuojattomat). Jälkimmäinen etenkin sen takia, että Algerian sodasta kertova filmi on saanut Ranskan oikeiston varpailleen, huutamaan kovaan ääneen "historian vääristelystä", ja vaatimaan koko filmin esittämisen kieltämistä. Parastahan tässä oli se, että kieltämistä vaadittiin näkemättä koko filmiä.

Niinpä, historia sopii kirjoitettavaksi vain silloin kun se kirjoitetaan sopivalla kynällä.

PS: Boucharebin edellinen, Cannesissa palkittu Kunnian päivät on näytetty Suomessakin, YLE Teemalla.

Mitäpä sitä hyötyä blogista jos ei edes joskus ole nimensä veroinen.

Tänään siis lampaita. Ja yksi kukka, mutta siitä myöhemmin.

Ebaysta tarttui mukaani taannoin Haruki Murakamin A Wild Sheep Chase. Eihän moista voinut sinnekään jättää, virtuaaliselle kirjahyllylle pölyttymään. Kirjaa luonnehditaan melkein klassikoksi, vaikka minä olinkin ollut niin sivistymätön, etten ollut moisesta aiemmin kuullut. En, vaikka kirja on ilmestynyt jo vuonna 1982.

Teos on jotenkin kovin japanilaisesti juuri sopivan käsittämätön. Tapahtumat seuraavat toisiaan niin, ettei lukija alussa ymmärrä niiden yhteydestä sen enempää kuin päähenkilökään, tylsistynyt, ketjupolttava nuorjmies 70-luvun Japanissa. Yksi mainos vie päähenkilön matkalle ihmemaahan, etsimään lammasta jota ei ole aikoihin nähty. Ei herttakuningattaria eikä hulluja hatuntekijöitä, mutta kelpaisiko yksi maanisdepressiivinen lammaspukuun pukeutunut mies, tai tyttö jolla on täydelliset korvat?
Tai kertojana "Rotta", joka omalta osaltaan sysää koko homman liikkeelle valokuvalla lammaslaumasta jossain Hokkaidon tuntumassa?

Oivaa seikkailua on hän. Aukeaisiko opus vielä paremmin jos olisi lukenut ns. Rottatrilogian kaksi ensimmäistä osaa, sitä en osaa sanoa. Kannattaa joka tapauksessa kokeilla Suurta lammasseikkailua, vaikka sitten suomeksi.

Ainiin, hyödynnetäänpäs kaksi lammasta yhdellä iskulla.
Anzi sanoi että tykkää minusta, ja sehän on aina vallan mukavaa. Kuten myös kukkien saaminen.

The rules are the following:

1) Post the logo within your blog or post.
2) Pass the award onto 12 fellow bloggers.
3) Link the nominees within your post.
4) Let the nominees know they have received an award by commenting on their blog.
5) Share the love and link to the person whom you received this award from.

Että ollaanpas sitä nyt aurinkoista. Sharing the loooove. Jahas, mitäs tuolta readerista löytyy..?

Väkitukkoileva Mari on vakiesimerkki aurinkoisuudesta. Nih, postin tätit saattavat olla kivojakin. Ja sitäpaitsi sillä on kissoja!

Nein Green Fashion Freak on oikealla asialla, kiltisti ja vauhkoamatta eettisemmän pukeutumisen puolella. Varsinkin viimeinen pohdiskelu ekokommuuneista oli hupaisaa luettavaa... "Miksi kommuuneissa, myös dokkarissa nähdyissä, on aina niin kaoottista? Seinillä graffiteja, hirveästi tavaraa joka puolella, joku laulaa, toinen tanssii, kolmas korjaa polkupyörää... Onko siistien ja hillittyjen ihmisten yhteisö aivan mahdoton ajatus - jokaiselle tavaralle olisi oma paikkansa ja ihmiset viettäisivät aikansa rauhassa lueskellen kirjoja tai keskustellen keskenään 'ihan tavallisesti'?"
Voi, Nei, kyllä niitä siistejäkin kommuuneja takuulla on :)

Rajamäen rykmentissä löydetään asioita. Yleensä niitä löydetään paljon enemmän kuin hukataan ja välillä jalostetaankin ihan uuteen muotoon. Jokseenkin pariisilaisittain.

Silmänkääntövankilan kahvila-arvostelut ovat minulle kuin matkakertomuksia. Pyrähdyksiä paikkoihin, joissa en ole koskaan ollut ja tuskin tulen koskaan käymäänkään. Piristävät silti, ja jaetaan kukkanen sinnekin, jos ei muuten niin tekosyynä linkittää sumpin ja pullan suuntaan.

...hmm. Olkoon nyt kahdentoista sijasta neljä. Ei se ole niin vakavaista. Ja jos ne lukee kolme kertaa peräkkäin, niin siitähän saa kaksitoista.

Minulla oli aikomus olla fiksu ja tuottava. Vilkaisin pitkästä aikaa runotorstain sivulle, ja löysin kuvan.

http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Bouteille_nb.jpg

Inspiraationa pullonmalliselle runolle toimi jostain syystä takaraivossa pyörinyt Uuno Kailaan Viulu. Saahan sitä pulloistakin ääntä irti kun tarpeeksi puhaltaa. Ja kukapa sitä ei kaipaisi autuutta hullunviuluineen.

Koko pitkän päivän istui
hän nurkassa yksinään.
Oli hänellä ruohonkorsi
ja varpu käsissään.

Ja se kuiva ruohonkorsi
oli hänelle viulun jous:
koko päivän se ylitse viulun
- sen varvun sous ja sous.

Mitä soitti se koivunvarpu,
Isä Jumala yksin ties:
oli viulu se hullunviulu,
ja se mies oli autuas mies.

Kuva on Albert Seigneurien piirros teoksesta Dictionnaire encyclopédique de l'épicerie et des industries annexes (1904). Elikkäs ruokakauppiaiden ensyklopediasta.
Kun kuvaa katsoo tarkemmin, tai vähän suurempana (Wikipediassa suurempi kuva) näkee että pullojen alle on kirjoitettu viinin tai käyttötarkoituksen nimi. Ensimmäisenä on "normaali litra", ja esimerkiksi ylimmän rivin kolme viimeistä pulloa ovat tarkoitetut Bordeaux'n viinille, Konjakille ja Shampanjalle.

Ranskalaiset viinit pullotetaan yhä nykyäänkin alueen mukaiseen pulloon. Minua asiantuntevampi siis tunnistaa viinin alkuperän ihan vain pulloa katsomalla. Tai noh, kyllä minäkin "Elsassin huilun" tunnistan... Uteliaat informoikoot itseään vaikkapa Cavus Viniferan sivuilla.

Joskus silloin, kun suomalaisetkin vielä tarvitsivat oleskeluluvan Ranskassa, vietin yhdeksän kuukautta au pairina heksagonin länsireunalla, Loiren jokilaakson linnojen lähettyvillä. Olenkin tainnut asiasta aiemmin tarinoida. Siitä tuntuu olevan hirveän kauan.

Mutta, bref, kertomani piti, että Angers'n esikaupunkialueella on Cointreau-liköörin tehdas, ja kyseisen tehtaan ohessa myös liköörin historiaan keskittynyt museo. Liköörimuseo saattaa kuulostaa melkoisen tylsältä, mutta kiertokävely oli yksi mielenkiintoisimpia, mitä olen museoissa tehnyt. Vaikutusta saattoi olla myös appelsiinintuoksuilsella tislaamovierailulla.
Tosin, tunnustettakoon, että matkustaessa olen enemmän "kirkot ulkoa ja kapakat sisältä" -tyyppiä, joten ihan kiljoonaa museota en ole kiertänyt. (Hämmentävästi viime viikonlopun blogimiitissä kävin kahdessakin kirkossa ihan sisällä...)

Kyseisellä alkoholimuseokierroksella opin mm. että kaikkien aikojen ensimmäinen mainosfilmi oli Cointreaun tekemä, vuodelta 1899. Näinkin sen, mutten enää muista mitä mainoksessa oli. Merkin tunnuksena olevan harlekiinin heilahtelua mykkänä, oletan.

Kaikkea tätä pohdin, kun törmäsin jossakin netin uumenissa erääseen Cointreaun mainosplakaattiin:

Tekstissä sanotaan osapuilleen, jotta " 'Yksi oiva suositus' : Älkää koskaan tarttuko auton rattiin oivallisen illallisen jälkeen ilman lasillista Cointreau -likööriä"
Kyllä, "ilman liköörilasillista". Tosin, eihän likööri taida alkoholia ollakaan...

Mainokset kertovat paljon ympäröivästä maailmasta, ja niinpä vanhojen reklaamien selailu onkin mitä hupaisinta puuhaa. Ainakin Kemikaalikimarassa ja Pukemisen sietämättömässä keveydessä ollaan tarkastelu menneiden vuosien mainosmiesten tuotoksia.

Pitäisin mielelläni yllä käsitystänne ranskaa puhuvasta älyköstä, joka viettää iltansa lukien hepreankielistä kaunokirjallisuutta ja keskustellen Proustin madeleineista.

Tosiasiassa luen tällä hetkellä enemmän tekstiä näytöltä kuin kirjoista ja meillä katsellaan televisiota. Joskus jopa tuota henkalasti keskellä olohuonettä pönöttävää viisitoistatuumaista tyhmälaatikkoa. Useammin kuitenkin sohvalla lojuvaa viisitoistatuumaista kannettavan näyttöä. Kuten huomaatte, elämme kaikin puolin laajakuva-aikaa.

Älykköpariskunta tykkää katsella etenkin tyhjäpäisiä rikossarjoja. Tiedättehän, C.S.I., kaikkine variaatioineen, ja etenkin Criminal Minds. Pahis löytyy aina lopussa. Kukaan ei ylläty. Molemmat löytyvät valikoimasta alkuperäiskielisenä, joko suomeksi tai englanniksi tekstitettynä. L. lukee sujuvasti suomenkielisiä tekstityksiä. Ymmärtämisestä en mene vannomaan.

Arki-iltojen huvina, nyt kun tuo tyhmälaatikko toimii, on myös tietenkin Canal Plussan Le Grand Journal. Uutisohjelmaksi sitä ei voi nimestään huolimatta oikein kutsua, ennemminkin se sijaitsee jossakin julkkishaastattelujen, Uutisvuodon ja Iltalypsyn välimaastossa. Elämämme tavoite on päästä jonakin päivänä Le Grand Journalin yleisöön.

Viimeistään sitten, kun U2 seuraavan kerran vetää siellä studiokonsertin.

Lisäksi meillä seurataan suorastaan uskonnollisella innolla TVKaistalta Late Lammasta. Pienten eläinten kanssa. Kuka yllättyi?

Satunnaissti otamme itseämme niskasta kiinni, ja keskitymme yhteen ruutuun parin tunnin ajan. Tai sen, minkä nyt elokuva kestää. Bollywood on se uusi juttu, etenkin kun löysimme Nizzan keskustasta liikkeen, joka myy käsittämätöntä määrää kyseisen tuotantokoneen tekeleitä.

(Kuch Kuch Hota Hai on vaarallisesti pääsemässä samaan tilaan kuin BBC:n Pride and Prejudice. Alias elokuvaksi joka katsellaan kymmeneen kertaan... Tehtiin yhdeksänkytluvulla siis jotain kivaakin!)

Tämän illan huvi sijoittuu samaan maahan, mutta vähän erilaisiin oloihin. Tarkoituksena olisi katsella viimeinen jakso Neinkin kehumaa Verta, hikeä ja t-paitoja -sarjaa, joka siis vie kuusi kertakäyttömuotiin addiktoitunutta brittinuorta Intiaan katsomaan missä ja miten vaatteet oikeasti tehdään. Latasin TVKaistalta omalle koneelle, Suomessa taitaa näkyä ihan YLE:n Areenan kautta. Uskaliaimmat etsinevät juutuubista. Varsin mieleenpainuvaa katseltavaa, jollei lasketa niitä satunnaisia uskomattomia myöthäpeän hetkiä, kun tylleröt työntyvät puuvillatehtaille täydessä tällingissä ja kahdeksansadan euron rannekorujen kera. Ei voi kauhalla ottaa jos on lusikalla annettu...

Saisikohan tuon (ja Late Lampaan) pakollisiksi katseltaviksi yläasteelle?

Talvisodan oheen.

Kaksi vuotta sitten, joulun alla kirjoitin onnettomien joululaulujen maasta. Tänä vuonna toistan itseäni, sillä edistystä ei selkeästikään ole tapahtunut.

Jouluradio on kiva keksintö, mutta miksi ihmeessä joululaulut ovat niin surkeita? Mitä uudempia, sen surkeampia. Enkä nyt puhu laulujen laadusta, vaikka siitäkin ehkä voisi olla montaa mieltä, mutta sisällöstä. Joulun pitäisi olla riemujuhla, enkelit soittavat torvia pilven laidalla ja tontut tanssivat kuusen ympärillä! Itsenäisyyspäiväkin on yhtä paatosta ja sodan muistelua, luulisi sen jälkeen kaipaavan kepeyttä ja iloa. Mutta ei, surkeutta surkeuden jälkeen:

Kah, vain hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä. Ylimmän juhlan aikana laps' hankeen hukkuu unhoittuu. Vaan, kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon, kuka yksin näin kylmässä on? Pieni lapsonen vain, joka näin kiiruhtain jälleen kynttilän haudalle tuo, sillä maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.

Ei ole lintulaudan varpunenkaan lintu tästä maasta, vaan tulee taivahasta.
Mut ylhäällä orressa vielä on vain se häkki mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi, murheita muistaa ken vois laulajan! Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin, laps' sivuun vain jos jää.

Soi huurteessa helinä huilun, niin kirkas on tähtinen yö. Hän kulkenut on yli kuilun, maa taivaalle kättä nyt lyö. Kerran loppuun satu joulun saa, suru silmiäni sumentaapi. Kerran silmäin täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet.

Kiittäkäämme Herraa, kera joulukyyneleen. Sill' vaikka pikkuveljen puurolautanen tyhjä on, niin ehkä isän jouluksi kotiin saamme. Taas äiti askareissaan leipoo pipareitaan. Vaik' on poissa kummatkin. Kas ihana on sielujen toiviotie, kun ristillä rinnalla ryövärin nukkuu uhri puhtahin.

Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo!

Emilien d'Albret Merlot, luomu.

Väri lähes violetti, tuoksu marjaisa mutta hieman alkoholimainen, kuin liköörissä. Maku pehmeä, yllättävänkin helppo. Jopa liian helppo. Ei kaipaa yhtään lisää tanniinisuutta, mutta pieni kirpeys toisi terää. Ensimmäinen suullinen hapokas, tuo melkein mieleen teini-iässä nautitut kotiviinit, muttei onneksi jää samalla tavoin kitalakeen väijymään. Jälkimaussa viinimarjasorbettia.

Eiköhän tuo pullollinen uppoa varsin hyvin alle neljän euron hintaansa nähden.

Asiantuntevan viiniarvion kuvausrekvisiittana intialainen onnentuojahärpäke.

France Info on hengannut Berliinissä ja muualla Saksassa jo viimeiset kaksi viikkoa. Nyt sitten viimein pääsivät asiaan, varsinaiseen muurin murtumiseen. Täällä lännemmässä muurit ovat lähinnä korvien välissä. Ulkosavolaisella ei tahdo olla mitään fiksua kirjoitettavaa blogiinsa. Tai edes epäfiksua, ei yhtään mitään siis. Tyhjä pää täynnä päivittäistä työntekoa, tai oikeammin métro - boulot - dodoa (täällä käytetään "metro - duuni - uni" -sanontaa kuvaamaan normiduunarin vallan mielenkiintoista elämää).

Ranskan kielessä sana "un mur" tarkoittaa niin muuria kuin seinää. Etymologiasta en ole varma, mutta eiköhän sillä ole jotain tekemistä muuraamisen kanssa. Kaikkea kivaa sitä muurataankin, sillä tässä jalossa kielessä on myös verbi emmurer, joka tarkoittaa mm. "seinän sisään hautaamista". Mieluiten tietty elävältä, kuten kerettiläisille ja muille noidille tapasi käydä.

Noituuksiin liittynevät myös kaikenlaisen rakkauden ilmaisut. Suurin osa ranskaa ja Ranskaa tuntevista tuntee myös George Brassensin ikivihreän Les amoureux des bancs publics -laulun, joka kertoo nuorista rakastavaisista jotka lojuvat puistonpenkeillä, muita näkemättä ja muiden mielipiteistä välittämättä. Mutta, käsi ylös kuinka moni tiesi, että kyseiseen lauluun liittyy myös hyvin läheisesti un mur?

Cannes'iin liimautuneena on Le Cannet'n kaupunki, jonka tärkein nähtävyys on vanhan kaupungin lisäksi Rakastavaiset -seinämaalaus. Raymond Peynet'n Eedenin puutarhan ylitse lentävä hääpari toimii vielä nykyäänkin hääkuvien taustana ja onnentuojana. Ja tosiaan, tästä parista inspiroituneena Geroge Brassens laulunsa sävelsi.

Ja kun nyt taiteilijoihin päästiin, niin jatketaan samalla linjalla. Keskellä Antibes'n vanhaa kaupunkia meren ylle katselevat keskiaikaiset muurit. Vuonna 1385 le château Grimaldi sai nimensä samanmoisen perheen mukaan, siirtyi välillä kuninkaan haltuun ja toimi vuodesta 1792 alkaen kaupungintalona.

[kuva: Laura Padgett, tällä lisenssillä.]

1940-luvulla eräs monsieur Picasso viihtyi paljon maalamassa ja asumassa niin Antibes'ssa kuin ympäröivissä kaupungeissa, ja antoi Kaupungille muistoksi itsestään yhteensä 23 maalausta ja 44 piirrosta. Grimaldien linna siis muuntui vuonna 1947 Picasso-museoksi. Nykyään muurien sisällä on esillä yli 200 taiteilijan teosta ja lisäksi kasa muuta nykytaidetta.

Ulkosavolainen on huono taideasiantuntija, ja sen takia toistaiseksi katsellut Picasso-muureja vain ulkoa.

Nyt se on sitten varmistunut. Minun kameravanhukseni on saattohoitoa vaille hengetön. Pyydän siis anteeksi surkeita otoksia, se ei enää tahdo toimia ollenkaan. Kyllähän ne asiansa ajavat.

Tarkoitus olisi siis jakaa kanssanne kaksi viimeaikaista, suomalaista hörötyttänyttä kielikukkasta: