"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Blogi-parka. Vallan laiminlyöty.

Olen ollut vähän kuin Fifi taannoin, yrittänyt aina kirjoittaa jotakin ja jättänyt sitten kesken ensimmäisiin riveihin. Ei minulle tapahdu mitään.

Perjantaina käytin vapaailtapäiväni tehokkaasti, ja kävin ihmettelemässä kaikkiaan seitsemää vuokrattavana ollutta asuntoa. Neljä omistajaa, seitsemän asuntoa. Kolme ensimmäistä olivat liian pieniä, ja uudessa talossa sijainneina naurettavan kalliita. Listan viides oli erittäin omistuisen omistajan erittäin omistuinen asunto. Kaksio, johon oli rakennettu mezzanine, parvi, jota ei oikein olut lopeteltu koskaan kunnolla. Osa kaiteista puuttui, ja muutenkin viimeistely oli vähän sieltä tännepäin. Hupaisinta oli, että asunto sijaitsi "palatsissa", yhdessä Nizzan valtavista ja ylellisestä residensseistä. Kaksi viimeistä katsottua asuntoa olivat hyvin ranskalaisia, sanan huonossa merkityksessä. Ovia joiden alta vetää kuin viimeistä päivää, pieniä keittiönrämpäleitä, kaltevia kattoja, eli puolet huonekorkeudesta menee hukkaan...

Näin kuitenkin yhden ihan mukavankin asunnon, tarpeeksi suuren ja vanhan. Punaisia laattoja lattiassa, sellaisia vähän tämän näköisiä mutta kuusikulmaisia. Jätin matamille "hakupaperit". Täällähän siis täytyy asunnon vuokraamiseen valmistautua parinkymmenen liuskan kokoisen nivaskan kera: palkkanauhoja ja vuokrakuitteja muunmuassa. Toivotaan nyt parasta. Me ei vaan valitettavasti olla kaikkein vahvimmilla asunnon suhteen, kun vain toinen on työssäkäyvä. Toivotaan toivotaan.

Eilen yksi kavereista velvoitti minut laskettelemaan. Viime kerrasta olikin kulunut viitisen vuotta, ja ikinä en ole suuri hiihtäjä ollut. Tiedän suksista sen, minkä nyt jokainen suomalainen tietää jos on alakoulua joskus käynyt.

Eipä sillä, seurueemme kolmannen jäsenen viimeisestä hiihtokerrasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta.

Jotain hyötyä siis on Alppien juurella asumisestakin. Voi vaikka käydä hiihtelemässä tarvitsematta asua koko ajan uppolumessa. Suuntasimme siis lähellä olevalla, pienelle hiihtokeskukselle, jonka rinteet olivat ihan tarpeeksi pitkiä ulkosavolaiselle. Myöntää täytyy, että lasketteleminen on paljon kivempaa, kun yksi lasku kestää enemmän kuin sen neljä minuuttia.

...ei vääntynyt nilkka eikä polvi, mutta nukuin sujuvasti kolmen tunnin päiväunet kotiin päästyäni.

Täällä lakkoillaan taas.

Tällä kertaa Total -öljy-yhtiön öljynjalostamot päättivät ruveta lakkoon työpaikkojen puolesta, ja ties kuka muu seuraa pian perästä. Yleensä lakot eivät juuri hetkauta pienen ulkosavolaisen elämää, mutta Totalin lakko pitkään jatkuessaan tarkoittaa bensa-asemien tyhjenemistä... ja minä olen ikävän riippuvainen autosta työmatkoilla.

(Etsin ilmainensanakirja.fi:sta, että mikä onkaan raffinerie suomeksi, ja totesin viron olevan taas kerran kovin hupaisaa: puhastustöökoda, rafineerimisvabrik. Että kaikenlaista puhistusvapriikkia sitä maailmassa on.)

Samalla eletään talvilomien aikoja, ja näin keskellä viikkoa liikkuvilla lomalaisilla on siis jjjännät paikat: bensansäännöstelyn lisäksi uhkakuvana on lentolakko. Pariisin kentiltä perutaan huomenna noin kolmasosa lentoja. Joku osa kenttähenkilökuntaa on päättänyt olla työskentelemättä. Älkää kysykö mikä. Kyseessä eivät kuitenkaan liene kenttäravintoloiden tarjoilijat.

Kukas muu olikaan lakossa..? Ainiin, jonkin Pariisin esikaupunkialueen opiskelijablokkien asukkaat päättivät ruveta vuokranmaksulakkoon, kunnes asumisoloihin tulee parannusta. En kyllä yhtään ihmettele, sen verran karmeita 9 neliön koppeja saattaa vanhempi asuntolakanta olla. 300 opiskelijan vuokralakko toivottavasti edes vähän puhuttaa.

Minä maksaisin ilomielin vähän nykyistä enemmänkin vuokraa, kunhan vain löytäisin SEN asunnon. Täältä pitäisi olla lähtenyt maaliskuun loppuun mennessä, ja mitään kunnollista ei ole vielä löytynyt. Joko käsittämättömän epäkätevästi suunniteltuja koppeja, käsittämättömän kalliita tai sitten järjestään parvekkeettomia. Sori mä ja mun suuret haaveet, mutta kun alueella eletään kesää kahdeksan kuukautta vuodesta, niin olisi hirmuisen kiva omata edes parin neliön läntti ulkona syömistä varten.

Muutenkin, tuokaa muutama suomalainen arkkitehti tänne kertomaan, miten asunnot ehkä kannattaisi suunnitella. Mieluiten niin, että kaksion makuuhuoneeseen edes teoriassa mahtuisi parisänky JA kaksi yöpöytää. Niin, että lämminvesivaraaja sijoitettaisiin jonnekin muualle kuin makuuhuoneen vaatekaappiin. Niin, etteivät eristämättömät seinät keräisi hometta...

...viimeiseen liittyen inhorealistinen ei-näin -esimerkki. Tältä meillä näyttää, kun seiniä ei ole kuivattu/putsattu vajaaseen viikkoon:

Mitä tuohon enää osaa sanoa.

Pääsisiköhän tällä osallistumaan jonkin valokuvakilpailun kategoriaan "laidalta toiselle"? Otin nimittäin perjantaina kuvia Nizzasta.

Aamulla näytti tältä:

Ja iltapäivällä tältä:

Myönnettäköön, että korkeuseroa on parisataa metriä, mutta samasta kaupungista nyt kuitenkin.

Noh. Lumen kanssa eilinen työmatka oli pitkä mutta hidas. Juna. Bussi. Toinen bussi koska ensimmäinen ei suostunut kiipeämään jäistä rinnettä. Toinenkaan ei jatkanut sairaalalle saakka, joten neljäs vaihe oli jalkapatikka. Siihen asti, kunnes eräs kollegoistani ajoi ohitse, ja nappasi meidät mukaan ylös saakka.

Emme sentään nukkuneen elvytysosastolla, kuten muutamat olivat joutuneet tekemään.

Rauhallinen yö kuulemma. Kaiken piipityksen ja kellonsoittojen välissä saattoi joskus pystyä nukkumaankin kymmenen minuuttia.

Ette saa lumikuvia ennen huomista, vaikka komea keli olikin. Kameran patterit sanoivat sopimuksensa irti. Korvataan harmi auringon värillä:

Eräs asia, joka minut vallan hämmästytti täällä Rivieralla, ovat klementiinit. Klementiinipuita tuntuu olevan jokaisessa pihassa, hedelmät ovat parhaimmillaan juuri nyt, keskellä talvea, ja niitä on niin pajon, etten minä tiedä kuka kaiken syö. Antaisivat hätää kärsiville ennemmin kuin jättäisivät roikuskelemaan oksiin.

Nizzassa alkaa myös karnevaalikausi tänään. Parin viikon ajan kannattaa kuulemma välttää keskustaa kuin ruttoa, jos ei halua konfetteja hiuksiinsa ja jäädä karnevaalikulkueen alle. Saa nähdä voittaako mukavuudenhalu vai uteliaisuus.

Keskusta-aukion rakennusten seinät on peitetty karvevaaliteeman mukaisin suurin piirroksin, jotka ovat itseasiassa varsin hupaisia. Jossain muualla sanoisin, että "tuovat väriä talviseen harmauteen", mutta ei täällä harmaata ole.

Joka tapauksessa, suosikkejani hahmovalikoimasta ovat eräs epäilyttävästi Ameriikan presedentin näköinen supermies, ja hyvin poliittisesti epäkorrekti Meduusa.

Ainiin, tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet huomata pienen muutoksen blogin ulkoasussa. Jos jossakin vielä kummittelee jotain vaaleansinistä, kannattaa tyhjentää selaimen välimuisti. Pohjana on yhä vielä sama Diseñon Integral ja sivupalkin fonttina ihastuttava Jellyka - Estrya's Hand. Ja jos joku erehtyy haluamaan kuviani käyttöönsä, lisenssikin se sama vanha Creative Commons Nimea-Tarttuva 1.0 Suomi

Se näyttää juuri siltä mitä onkin.

Huono kännykkäkamerakuva ja märkää lunta. Satanut nyt tunnin verran eikä loppua näkyvissä. Mikä siis tarkoittaa, että moottoritie on suljettu, ja meillä menee kotimatkaan pikkuteitä pitkin kesärenkailla vähintään pari tuntia...

(Ei, minulla ei ole talvirenkaita, vähän kallis ostos yhtä mahdollista talvista lumisadepäivää varten.)

Ja, kuten tarkkasilmäisimmät saattoivat huomata, kuvaan osunut selkä kuuluu sille nuorelle miehelle, joka asuu kanssani samassa kämpässä. L. lomatuuraa tällä viikolla... öö.. brancardiers... mitä ne ihmiset sitten ovatkaan jotka siirtelevät potilaita kerroksesta ja osastolta toiseen.

Noh, jos täältä ei pääse illalla kotiin, elvytysosastolla on vain kolme potilasta.
Siellä verisiirteiden ja sydänkäyrien lomassa on hyvä yöpyä. (Vakavasti puhuen, tekninen osasto jo soittelee edestakaisin ja hommaa tyynyjä, peittoja ja patjoja ihmisille jotka saattavat joutua yöpymään paikan päällä.)

Kuinka tukossa voikaan kaupunki olla viiden sentin lumikerroksen jälkeen...

Asuntoamme vastapäätä, kadun toisella puolella, on parturi-kampaamosalonki.

Kuten jokaisessa pitäjässä, tässäkin pikkukaupungin keskustassa moisia on puolentusinaa. Tämä meitä vastassa oleva tuntuu olevan ihan oivaa bisnestä, kaikilla kahdella kampaajalla on koko ajan asiakkaita.

Koska kampaamoliikkeen ikkuna on juuri sopivasti kerrosta alempana, meiltä näkee sinne suoraan sisään, ja olenkin vähitellen ymmärtämässä miksi mummut aina istuvat pitsiverhojen takana seuraamassa kaikkien kadulla kulkevien elämää. Sehän on vallan mielenkiintoista. Kuka tulee ja lähtee minkäkinnäköisenä, missä vaiheessa kampaajamatamit aloittavat imuroinnin, millainen mahtaa olla tämän päivän viimeinen asiaskas.

Minun paikkani ruokapöydän ääressä on erinomainen raportointiin. Samalla kun raportoi kahden keittolusikallisen välissä kampaajamatamien touhuja, voi myös raportoida saman kerrostalon asukkaiden tulemisia ja menemisiä:
- Kah, ei ole helppoa selvitä jättikäsilaukun, sateenvarjon ja kävelysauvan kanssa yhtaikaa.
- Rivieran rouvilla mahtaa olla kylmä plus kahdeksassa... sitä paitsi tuo kaulassa roikkuva kettu näyttää ikävän aidolta.
- Ostitta sitten olohuoneen pöydän. Ruman pöydän. Olisitta ny'ees ostaneet sievän, eikä susirumaa.

Tätä kirjoittaessa kampaajamatamien kanssa keskustelee nuorimies, joka on taktisesti jättänyt avoautonsa keskelle yksisuuntaista katuamme. Katsotaan milloin kuuluu ensimmäinen torvenvingahdus...

Ulkosavolaisesta tulee isona tarkkanäköinen pitsiverhomummu. Pitäähän sitä olla suunnitelmia tulevaisuudellekin.

[Kuvituksena mihinkään liittymättömiä satunnaisotoksia Nizzasta.]

PS: Jos joku kaipaa aitoa French Touchia ja ranskalaista tyylikkyyttä, käykää Sannan luona ihastelemassa. Utterly Boring Finn vs. French Personal Style.

On tilanteita, joissa ei pääse kulttuurieroista yli eikä ympäri.

Vai oletteko te nähneet Suomessa työmaaruokalaa, jossa on ihan yleisessä tarjoilussa vitriinissä kokiksen ja jääteen ohessa olutta ja punaviiniä?

Minä en ole. Täällä meitin kanttiinissa sen sijaan on molempia.

Eilen sen sijaan emme syöneet kanttiinissa, vaan vuorossa oli "hallintohenkilöstön uudenvuodenlounas". Kaikkea pientä purtavaa... sekä samppanjaa ja viiniä sellaisissa määrin, että useampikin pullo jäi avaamatta. Kyse kun tosiaan oli lounaasta, ei illallisesta. Useammalla tietokoneen ääressä työskentelevällä silmäluomet olivat kovin raskaat iltapäivällä, tiukasta kahvista huolimatta.

Ja kun kerran ruokaan ja kulttuurieroihin päästiin, niin käytetään niitä aasinsiltana.

Me tosiaan olemme etsiskelemässä asuntoa lähempää Nizzaa, lähinnä sen takia, että minä olen kurkkuani myöten täynnä joka-aamuista ja -iltaista tunnin työmatkaa puoliruuhkassa. Vaikka irtisanomisilmoitus onkin jo jätetty, niin mitään kiirusta tässä ei vielä ole, vasta maaliskuun loppuun mennessä pitää saada kamat ulos siitä kylmästä ja kosteasta loukosta (ainiin, en olekaan vielä kertonut viimeisimpiä homehtumisepisodeja, mutta siitä joskus toistamiseen...)

Siis, olemme kuitenkin käyneet katsomassa muutamaa asuntoa, ja pohjoisen asuntokantaan verrattuna yksi asia yllätti: Keittiöt ovat lähes poikkeuksetta pieniä kapeita loukkoja, kahden huoneen väliseen tilaan puristettuna. Ei toivettakaan mahduttaa ruokapöytää, kahden ihmisen yhtäaikainen oleskelukin tekee jo tiukkaa.

Hämmästelin asiaa ääneen yhden kaverin samaan tapaan rakennetussa asunnossa, ja sain selitykseksi sen, että etelässä eletään paljon ulkona. Täällä, pohjoiseen verrattuna, on se ero, että vieraita kutsutaan paljon vähemmän kotiin. Tai jos kutsutaankin, niin sitten istutaan terassilla tai alkupaloja napsimassa olohuoneessa.

Ylipäätään iso osa asuntokannasta Nizzassa on rakennettu 60 -luvulla, nopeasti, jotta saataisiin asutettua Afrikasta paluumuuttavat "mustajalat". Le Pied-Noir on ilmaisu jolla tarkoitetaan Algeriassa ennen itsenäisyyttä kasvaneita ranskalaisia, siis niitä joiden "geneettiset juuret" olivat Euroopassa. Algerian itsenäistymisen aikoihin, kesällä -62, Ranskaan palasi kerralla noin 900 000 paluumuuttajaa ja tietenkään rannikolla ei ollut tarpeeksi asuintilaa... Maan hallitus kun oli varautunut kolmasosaan tuosta määrästä. Sen ajan kerrostaloista ei siis paljoa tarvitse ylellisiä keittiöitä tai tehokasta eristystä etsiä...

900 000 paluumuuttajan integroiminen maahan ei käynyt itsestäänselvästi, etenkään kun monet eivät koskaan olleet maassa käyneet, eikä perhesiteitä enää löytynyt. Muutamat polttivat lähtiessään kaiken omaisuutensa, mutta toiset, toivoessaan palaavansa takaisin, jättivät jälkeensä asuntonsa ja maansa. Kerrotaan kuitenkin, että ensihankaluuksien jälkeen oli pitkälti Les Pieds-Noirsien ansiota, että esim. Nizza, Perpignan, Montpellier tai etenkin Marseille kehittyivät 60-luvun talouskasvun kyljessä niinkin aktiivisiksi asutuskeskuksiksi kuin ne nykyään ovat.

Knoppitietona kerrottakoon, että sittemmin kuuluisuuteen kivuinneista Mustajalkaisia ovat mm. Yves Saint-Laurent, Albert Camus, Alain Affelou ( il est fou Affelou, il est fou...) tai Pariisin kaupunginjohtaja Bertrand Delanoë.

Ei minun pitänyt paluumuuttajista kirjoittaa. Ainakaan näin vähää. Ranskan kolonialistiajoista ja niitä seuranneista sodista olisi paljon enemmänkin sanottavaa, mutta jätän sen niile jotka asioista enemmän jotain tietävät.

Menköön vähällä tällä kertaa.

[Kuvat: Wili_hybrid, CC BY 2.0 ja Arnaud Bertrande, CC BY-NC-SA 2.0]

Aiempaan heijastinhaasteeseen liittyen, käykääpä ihastelemassa esim. MouMoun ja Maikin heijastinkaunottaria! MouMoulta löytyi myös vinkki heijastinkaupasta, joka valitettavasti ei taida toimittaa ulkomaille (?). Jos joku muu myy kivoja heijastimia ja vielä lähettää kaukomaille, niin saa vinkkaista.

Eilisiltani kuluksi selasin HS.fi:ta (Hyvää Suomea.fi). Tiesittehän tekin, että valmennuskursseille mennessä tulee jättää vasen jalka kotiin? Opiskelijasta kun lähes kaikki käy kurssin...

Tänään siivosimme. Sitäkin sattuu joskus. Sen lisäksi jopa laitoin ainoan joulukoristeeni, valkoisen kranssin oveen ja pöydälle pari tuikkukynttilää. Totesin myös, että täällä asunnossa on ihmeellisen suunnittelun lisäksi vielä kylmää ja kosteaa. Jo viikko takaperin huomasin, että makuuhuoneen seinään muodostuu hometta. Se kun on ulkoseinä, ja patteriton. Tänään totesin myös, että meillä homehtuvat matot lattioille. Tai matto, se yksi. Mitenniin viileä lattia? (Mulla on jalassa villasukat JA tossut.) On ihan sama pitääkö lämpöjä päällä vai ei, sillä 30 sentin korkeuteen saakka kelluu semmoinen kylmän ilman vaippa joka hohkaa lattian kaakelaista.

*huoh*

Perjantaikävelyllä hankimme joululahjuksia ja lahjoin itsenikin, sillä pitkään etsitty olkalaukku löytyi viimeinkin. Aika arvokashan se oli, kun kerran oikeaa nahkaa, mutta saa luvan kestää seuraavat 20 vuotta.

Saatte kuvia joku päivä, ihan sisältöineenkin. Otin ne jo, mutta en jaksa alkaa kaivamaan kamerasta ja muokkaamaan. Saatte sen sijaan ihmetellä mustavalkogimpattuja kuvia Nizzan korkeuksilta.

Oi onnen maa,
mä kuljen pihan taa,
miss' sireenit ja sonta tuoksuaa,
ja paska pitkään pitkään putoaa.
Ja pieru, etikettiin nääntynyt,
se täällä nyt
kuin kiuru kirpoaa.

(Arvo Sipilä)

Sairaalatyössä on yksi hyvä puoli. Se, että toimistokäytävän vessat pestään ja putsataan joka päivä. Lisäksi minun byrootani lähimmässä hotelli helpotuksessa on eräs erittäin positiivinen piirre: Ikkuna, joka aukeaa kevyesti liu'uttamalla. Näkymä ei ehkä ole ihan sama kuin kesämökin huussista, lähinnä betoniramppia ja yksi sypressi, mutta kun lojuu päivät tietokoneen edessä, jopa vessatauot tulevat tarpeeseen. Siinä asioita toimittaessaan voi ainakin hengittää raikasta ilmaa ja kuunnella linnunlaulua.

Huonomminkin voisi mennä.

Ylipäätään on kirottua, että kylpyhuoneet ja vesiklosetit niin usein sijoitetaan viimeiseen, pimeimpään kulmaan asuntoa. Siinä kosteus myllää ja pyörii ja jumiutuu kaakelien saumoihin vaikka kuinka olisi ilmanvaihto ja lämmitys.

Tai etenkin silloin, kun kylppäri on rakennettu niinkin fiksusti kuin meidän minikaksiossamme: keskellä asuntoa, yksi ilmanvaihtoventtiili joka toimii silloin (ja vain silloin) kun kattovalo on päällä ja pitää karmeaa meteliä; ei lämmitystä. Helkatti soikoon, kenellä käy mielessä kunnostaa koko asunto, ja jättää laittamatta lämmitys kylpyhuoneeseen?? Tervetuloa kosteusvauriot.

Ostimme lämpöpuhaltimen. Emme niinkään kosteusvaurioiden ehkäisemiseksi (sillä, itsekkäästi ajateltuna, ei ole meidän vikamme jos omistajalla jää noinkin olennainen asia huomaamatta) vaan ihan oman mukavuuden kannalta. Kymmenasteisessa kylppärissä peseytyminen ei ole järin hauskaa hommaa. Madame Vuokranantaja tosin jo kertaalleen, noin kuukausi sitten, totesi sivulauseessa unohduksensa, ja lupasi lämmityksen. Ne ihmiset tuntien mitään ei tapahdu ennen ensi maaliskuuta, joten lämpöpuhallin oli helpompi vaihtoehto.

(Homma toimii aina vähän hidastetusti: meillä ei varmaan vieläkään olisi postilaatikkoa käytössä, jos en olisi vaihtanut siihen lukkoa itse.)

Muutenkin meidän kylppäri on jokseenkin koomillinen. Pieneen tilaan on pitänyt mahduttaa kaikki mahdollinen, eli suihkukaappiin mahtuu sisälle vain sivuttain. Oikeasti, oviaukko on niin kapea, että minun hartiani eivät siitä sisään mene leveyssuunnassa, ja mikään bodari en sentään ole.

Ainiin, ja entäs keittiö! Tai, keittokomero/-nurkkaus. Siellä on hyvin patonginpurijamaisesti vain yksi tiskiallas, pari seinäkaappia ja allaskaappi. Allaskaappiin on varattu liitännät pesukoneelle. Sen sijaan pesukone itse ei todellakaan mahdu sille teoriassa varattuun tilaan (yli 10 senttiä kaikkia standardeja kapeampi). Jouduin siis purkamaan yhden seinämän irti. Paras oli ehkä kuitenkin kun keskustelimme asiasta monsieur Vuokranantajan kanssa joskus silloin asunnonkatsomisvaiheessa.
Monsieur V.:"Kyllähän siihen semmoinen kapeampi, päältätäytettävä mahtuu."
Ulkosavolainen vuokralaisehdokas: "Niin tuota... siinä on päällä tiskipöytä ja hellanlevyt. Mahtaa olla hankalaa avata päältätäytettävä kone..."

Pesukone siis kuitenkin saatiin muutossa kohdilleen, joskin yhtä asiaa en vielä ole ratkaissut täydellisesti. Pistokeongelmaa. Pesukoneelle on siis vesi- ja viemäriliitännät, muttei sähköpistoketta. Joten käytännössä teemme aina mystillisiä jatkojohtovirityksiä.

Muutenkin, kyseisen keittiön sähköpistokkeet ovat varsin... mielenkiintoisia. Ne ovat kyllä kaikinpuolin sähköturvallisuusnormit täyttäviä, mutta käytännöllisyys on unohtunut. Ensinnäkin niitä on kaksi (2). Toinen on lattianrajassa, siinä ainoassa kohdassa johon voi sijoittaa jonkinlaisen apupöydän tai muun mööpelin. Eli siis jää mööpelin taakse.

Toinen pistoke on kyllä korkeammalla seinällä, mutta sellaisessa kohdassa, ettei siihen saa mitään sähkövehjettä kiinni ilman kahden metrin johtoa ja silloinkin johto estäisi kulkemisen lavuaarin ja hellan ääreen.

No se.

Madame Vuokranantaja muuten toivoi minun kiinnittävän seinään verhotangot. En ole vieläkään moiseen edennyt, sillä minulla ei ole Black&Deckeria. Lisäksi, sanoin rouvalle painokkaasti ainakin kolmeen kertaa, jotta ei kiitos, me emme tarvitse verhoja. Rouva antoi ne kuitenkin. Vilkaisu saadun muovipussin sisältöön aiheutti vuokralaispariskunnassa huutonaurukohtauksen ja, yllättäen, verhot ovat vieläkin muovipussissa.

[Kuva: Tommi Komulainen, tällä lisenssillä.]

Lauantainukkuminen vaihtuikin kävelyretkeksi, siitä lisää myöhemmin.

Ensi alkuun kuitenkin Maailman Helpoimman Leivoksen ohje, jonka olen jo aiemmin jakanut lukijoilleni, mutta kerta kiellon päälle. Banaanirommikakkua en edes minä saa epäonnistumaan (paitsi ehkä polttamalla) ja se on vielä pirullisen hyvää. Jos rommia ei ole kaapissa tai et muuten kuulu sen suuriin ystäviin, tilalla voi käyttää vaikka appelsiinimehua tai teetä

Tarvitset:
* 110 gr pehmeää voita
* 1,5 dl sokeria ja 1,5 dl fariinisokeria (tai 180 gr cassonadea)
* 2 munaa
* 5 dl vehnäjauhoa
* 2 tl leivinjauhetta
* 2 banaania
* 1 tl vaniliinisokeria tai vaniljaesanssia
* 1 dl rusinoita
* 1 dl rommia (jopa Négrita käy)
* Uunin, taikina-astian, pitkulaisen vuoan ja leivinpaperia; sähkövatkaimen tai sen puutteessa vähän hermoja ja käsivoimia.

- Siirrä rommi pullosta lasiin ja pistä rusinat sekaan.

- Sekoita kulhossa pehmeähkö voi ja sokerit. Kun seos on kermaista (sic!), lisää munat yksi kerrallaan, vanilja, ja kerralla kaikki jauhot joihin on sekoitettu leivinjauhe.(Jep, on ihan normaalia että seos on vähän kova tässä vaiheessa...)

- Tässä vaiheessa on ihan hyvä laittaa uuni päälle, 180'C asteeseen.

- Murskaa banaanit, lisää ne seokseen ja heitä lopuksi joukkoon rommi + rusinat.

- Sekoita hyvin. Kaada seos pitkulaiseen, leivinpaperilla vuorattuun kakkuvuokaan.

- Paista 50 minuuttia.

Tämänpäiväinen banaanirommikakku syntyi, kun totesin, että nurkassa pyörinyt romminjämä pitäisi käyttää johonkin.

Mutta joo, meinasin vakaasti nukkua koko päivän. Eilisiltana kuitenkin kaveri ehdotti kävelyretkeä "lumille", eli siis vuoristoon sinne missä moista on jo satanut. Saman ihmisen huonovointisuuden takia reissu kuitenkin peruuntui viimetingassa, mutta koska me olimme valmiita lähtöön, siirsimme vain kohteen toisaalle.

Kelpaisivatko lumiset Alpit ja Välimeri samassa otoksessa?