"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Blogi-parka. Vallan laiminlyöty.

Olen ollut vähän kuin Fifi taannoin, yrittänyt aina kirjoittaa jotakin ja jättänyt sitten kesken ensimmäisiin riveihin. Ei minulle tapahdu mitään.

Perjantaina käytin vapaailtapäiväni tehokkaasti, ja kävin ihmettelemässä kaikkiaan seitsemää vuokrattavana ollutta asuntoa. Neljä omistajaa, seitsemän asuntoa. Kolme ensimmäistä olivat liian pieniä, ja uudessa talossa sijainneina naurettavan kalliita. Listan viides oli erittäin omistuisen omistajan erittäin omistuinen asunto. Kaksio, johon oli rakennettu mezzanine, parvi, jota ei oikein olut lopeteltu koskaan kunnolla. Osa kaiteista puuttui, ja muutenkin viimeistely oli vähän sieltä tännepäin. Hupaisinta oli, että asunto sijaitsi "palatsissa", yhdessä Nizzan valtavista ja ylellisestä residensseistä. Kaksi viimeistä katsottua asuntoa olivat hyvin ranskalaisia, sanan huonossa merkityksessä. Ovia joiden alta vetää kuin viimeistä päivää, pieniä keittiönrämpäleitä, kaltevia kattoja, eli puolet huonekorkeudesta menee hukkaan...

Näin kuitenkin yhden ihan mukavankin asunnon, tarpeeksi suuren ja vanhan. Punaisia laattoja lattiassa, sellaisia vähän tämän näköisiä mutta kuusikulmaisia. Jätin matamille "hakupaperit". Täällähän siis täytyy asunnon vuokraamiseen valmistautua parinkymmenen liuskan kokoisen nivaskan kera: palkkanauhoja ja vuokrakuitteja muunmuassa. Toivotaan nyt parasta. Me ei vaan valitettavasti olla kaikkein vahvimmilla asunnon suhteen, kun vain toinen on työssäkäyvä. Toivotaan toivotaan.

Eilen yksi kavereista velvoitti minut laskettelemaan. Viime kerrasta olikin kulunut viitisen vuotta, ja ikinä en ole suuri hiihtäjä ollut. Tiedän suksista sen, minkä nyt jokainen suomalainen tietää jos on alakoulua joskus käynyt.

Eipä sillä, seurueemme kolmannen jäsenen viimeisestä hiihtokerrasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta.

Jotain hyötyä siis on Alppien juurella asumisestakin. Voi vaikka käydä hiihtelemässä tarvitsematta asua koko ajan uppolumessa. Suuntasimme siis lähellä olevalla, pienelle hiihtokeskukselle, jonka rinteet olivat ihan tarpeeksi pitkiä ulkosavolaiselle. Myöntää täytyy, että lasketteleminen on paljon kivempaa, kun yksi lasku kestää enemmän kuin sen neljä minuuttia.

...ei vääntynyt nilkka eikä polvi, mutta nukuin sujuvasti kolmen tunnin päiväunet kotiin päästyäni.

Jahas, onpahan taas ollut hulinaa.

Viime viikko meni mainiosti töissä.
Huomatkaa ironinen äänensävy sanan "mainiosti" kohdalla.

Oli nimittäin huojumista kuopasta toiseen, ihan suoranaisia virheitä, ja päiviä joina ei ehdi kahvikuppiaan tyhjentämään. Perjantaina satoi, sain 360 euron ennustuksen Méganen jarrujen korjaamista varten (raukka ei päässyt läpi katsastuksesta) ja meinasin litistää kyseisellä ajoneuvolla kissan.

Jarrut toimivat.

Tänään ennätin tyhjentämään kahvikuppini, mutta toinen jäi haaveeksi.

Viikonlopun vietimme Bezièrissa. Se on se sama kaupungintapainen, johon vahingossa eksyimme vuosi sitten uuden vuoden viettoon. Nykyään yksi Nancyn aikojen kavereista asuu siellä, ja menimme siis juhlimaan kyseisen kaverin synttäreitä. 800 kilometriä menopaluuajoa, neljä kimppakyytiläistä. Keilausta jossa olin surkeaakin surkeampi.

Ja toteamus siitä, että minä ihan oikeasti inhoan yökerhoja.

Hei really, halli, jossa 200 ihmistä nykii musiikin tahdissa, jossa ei voi keskustella eikä edes juoda olutta, sillä pikkupullo maksaa 10 euroa. Siihen saakka, kunnes ensimmäiset uskaltautuvat tanssilattialle, ihmiset vain istuvat tuoleilla kuin kanat orrella ja näyttävät tympääntyneiltä, sillä musiikin voimakkuudesta johtuen puhuminen on huutamista... ja se olut maksaa 10 euroa.

Meillä kävi vielä minun näkökulmastani huono tuuri, sillä yölaatikossa johon päädyimme, oli, kuten täällä sanovat, soirée rebeu. Arabi-ilta, tai virallisemmin nuit du Maghreb, maghreb-yö. Mikä sitten tarkoitti, että musiikki oli 80% arabimusiikkia, ja kun minä kuulun siihen epäilyttävään kansanosaan joka ei kyeistä kieltä osaa, biisit menivät melko kovaa ja korkealta ohi. Jos ei ymmärrä sanoituksia, pitäisi yrittää nauttia musiikista, mutta kyseisen musiikkityylin kohdalla se on minulle melkoisen vaikeaa. Illan ainoa musiikillisesti hauska anti oli Bisso na Bisson viimekesäinen kesähitti, käsittämätön mutta ihmeen tarttuva. Muussiksi miksattuna.

Kun siihen vielä lisätään se tosiasia, että olen tullut vanhaksi ja haluaisin mennä nukkumaan yhdeltä yöllä, silloin kun yölaatikkoon vasta lähdetään... Ja en enää osaa hirveästi tanssiakaan, kun omalle reviirille ahtautuvat ihmiset ahdistavat.

Mutta noh, synttärisankari kuului iltamien kohderyhmään, joten hänelle ilta oli varmaan onnistuneempi.

Ensi kerralla kostan ja vien joihinkin suomalaisvaihtareiden suomirock-pileisiin.

Ja kun kerran valitin, etten tykkää arabihenkisestä musiikista, niin laitetaan tähän loppun jonkinlainen arabi'r'n'b-tekele (Méme pas fatigué). Piisi sinänsä on vain kohtuullisen hupaisa, mutta video saa minut joka kerta hymyilemään. Tyypeillä on mahtanut olla tajuttoman hauska päivä tuota kuvatessa ja pelatessa jalista kavereiden kanssa. Musiikkiakaan ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. (Knoppitietona kerrottakoon, että se alussa autossa istuva tyyppi on Ranskan jalkapallomaajoukkueen pelaaja Frank Ribery.)

Uskollisimmat lukijani muistanevat kun vaadin normalisointia. Aiemmin mainituista lentokenttien vessoista ja pussilakanoiden rei'istä olen yhä samaa mieltä, mutta tällaisina sateisina aamuina mielessä käy eräs muukin kohde:
tuulilasinpyyhinten nopeus.

Oikeasti, ainakin Méganeen tarvitsisin kaksi välinopeutta lisää. Sellaisen tihkukytkintä vielä hitaamman, joka pyyhkäisisi vähän kerran minuutissa, ja sitten semmoisen tihkukytkimen ja sitä seuraavan väliltä olevan, laiskahkon. Kätevintä tietysti olisi jos nopeutta voisi itse portaattomasti säätää esim. jostakin kierrettävästä napista.

Muttajoo, jos tänään sataa, niin eilissäiltapäivänä oli sitten sitäkin komeampi kevätkeli. Ensimmäinen varsinainen kevätpäivä. Olisi jo aikakin, sade alkaa tympimään. Tunnen itseni vähän huijatuksi, väittävät että Rivieralla olisi aina kaunista.

Eilen kuitenkin tosiaan aurinko paistoi meren yllä, melkein lämpimästi, ja ulkosavolainen tunsi olevansa lähes huhtikuussa. Uskaltauduin ulos ilman takkia, ja kirosin etten tajunnut ottaa kameraa mukaan. Mitään uutta ja ihmeellistähän tuossa pikkukaupunkimme satamassa ei ole, mutta se valo vain on niin upea. Missään muualla en ole tämmöistä puuterinväristä valoa nähnyt. Kun siihen yhdistetään kalan tuoksu, lokkien huudot, terassilla lounastavat perheet ja meri, joka oli hämmästyttävän rauhainen (olisiko noudattanut ohjeita sunnuntailevosta?), niin melkein unohti olevansa vielä tammikuussa.

Käyskentelimme kaukaisimmalle laiturille saakka, sinne missä ovat suurimmat ja komeimmat jahdit. Katselimme shipbrokerssien ikkunoista myynti-ilmoituksia, ja totesimme pienenkin paatin olevan melkoisen kaukana nykyvaroistamme. Vaan saahan sitä haaveilla...

Koska kuvia ei ole sunnuntai-iltapäivästä, niin julkaistakoon sitten turhanaikainen sarja nimeltä "Ulkosavolainen kuluttaa aikaa junassa kuvaamalla kynsiään erilaisilla kännykkäkameran efekteillä maustettuna". Laatu on aika kauhia.

(sävynä Essencen n° 53 "all access" + jotain saman merkin kimallelakkaa)

Ulkosavolaisetkin vanhenevat joskus. Otin eilisaamuna päivän kunniaksi muotibloggauskuvan itsestäni. Statistiksi pääsi myös Lauran kilpailusta voitettu laukku, joka oivallisesti syö sisäänsä myös kamera-aparaattini, silloin kun sitä pitää mukana kantaa. Totesin, että kiire ja huono valaistus eivät ole oivallinen yhdistelmä. Pitäisi luopua yrityksistä kuvata itseään tuossa eteisessä, mutta kun en minä ole ikinä kuvausvapaana päivänvalon aikaan.

Varsinainen päätön kana.

Täällä loppiainen ei ole minkään sortin pyhäpäivä, joten kulutin sen töissä, kyllästyen potilastyytyväisyyskyselyihin korviani myöten.

Illansuussa käväisimme syömässä intialaisessa ravintolassa. Olin aluksi hieman skeptinen valinnan suhteen, mutta helppo sijainti, neljän minuutin kävelymatkan päässä kotoa, voitti. Ja nenä tuntui paleltuvan silti. Olimme pitkään ainoita asiakkaita. Ruoka ja palvelu olivat oivia, molempia tuntui olevan jopa vähän liikaa. Ja jälkiruoaksi osunut kardemumma-inkiväärijäätelö maistui ihan suomalaiselta pullalta.

Ilta sitten vasta olikin hurjaa juhlintaa. Nukkumatti kutsui puolen kymmenen maissa, nimeltämainitsemattomalla ulkosavolaisella taisi olla hiukan univelkaa. Aina ei vain saa nukuttua.

Blogiani lueskellessani olen todennut, että olen huono kirjoittamaan matkakuvauksia. Ei se käyty enää tunnu samalta näppäimistön ääressä. Nyt kuitenkin ajattelin toimia matkailunedistämistehtävissä, ja kirjoittaa ihan puhdasta turistischeissea, epäturistin näkökulmasta.

Nizza, Nissa vai Nice? Wikipedia väittää, että Nizza olisi italiankielinen versio, Nice ranskalainen ja Nissa tokikin provensaalinkielinen. Mikä tahansa kelvannee. Ei nimenmuutos kaupunkia juuri heilauta.

Alkuun haluan kumota pari harhakuvaa:
- Rivieralla ei ole aina lämmin. Ilmasto on tokikin leppoisa, mutta talvisaikaan matkustavan kannattaa varata mukaan myös pipo ja pari hansikkaita. Kostea, mereltä puhaltava tuuli osaa tunkea luihin ja ytimiin, etenkin siinä vaiheessa kun aurinko laskee. Toisaalta, kesällä tuntuu olevan kuuma koko ajan. Jatkuvasti. Vuorokauden ympäri. Valitse sitten siitä.

- Riviera ei ole paratiisista seuraava. Etenkin Nizza on Suomen mittakaavassa suurkaupunki, ja suurkaupunkiin mahtuu kaikenlaista tossunkuluttajaa. Rikkautta ja köyhyyttä. Rikkaus näkyy enemmän kuin muualla Ranskassa, luksusjahteja, -putiikkeja ja -huviloita riittää. Se ei tarkoita, etteikö iso osa Rivierankin asukkaista eläisi "tonniviidelläsadalla kuussa" ja nuorisotyöttömyys lähentelee 30% näin talouskriisin aikaan. Jos Monacossa ei juuri näy kerjäläisiä tai köyhyyttä, se johtuu yksinkertaisesti siitä, että edes normaalituloisella ihmisellä ei ole varaa asua principautén rajojen sisäpuolella.

- Ranskalaiset puhuvat englantia. Eivät kaikki, eivätkä aina kovin hyvin, mutta etenkin täällä turismilla elävällä rannikolla saa usein palvelua varsin kelvollisella mongerruksella. Brittihenkisissä ravintoloissa voi jopa olettaa saavansa palvelua helpommin englanniksi kuin ranskaksi.

Tähän voin antaa yhden linkin: Google. Hotelleja on, mutta etenkin viikkoa pidemmäksi ajaksi tänne halajavalle tulee varmaan halvemmaksi vuokrata asunto. Ainakin jos lähtee isommalla porukalla kuin kahdestaan. Loma-asuntoja on tarjolla paljon, jopa niin paljon että ne jotka etsivät kämppää muuten kuin lomatarpeiksi jäävät lapsipuolen asemaan. (En ole katkera mutta kuitenkin...)

Hintaluokka vaihtelee kalliista sikakalliiseen, asunnon sijainnin ja kunnon mukaan. Ja tällä kohtaa varoituksen sana: Suhtaudu hyvin kriittisesti halvimpiin tarjouksiin. Asunto saattaa olla oikeasti homeinen loukko, tai kesähelteillä sietämättömän kuuma, tai... noh, ymmärsitte. Kivojakin on, mutta vaihtoehtojen etsimiseen kannattaa käyttää tovi.

Kannatta myös suhtautua varauksella sanoihin "ihan meren rannalla, parveke antaa suoraan rannalle". Lause ei välttämättä ole valhe, mutta rannan ja asuntojen välissä kulkee yleensä rantatie. Ja rantatie on hyvin usein hyvin vilkasliikenteinen. Etenkin Nizzassa, jossa Boulevard des Anglais on yksi kaupungin tukkoisimpia väyliä. Sama koskee oikeastaan koko akselia Nizzasta Gagnes-sur-Mer'n ja Antibes'n kautta Cannes'iin ja vielä ohitsekin. (Italian suuntaan lähtiessä en osaa sanoa, tunnen kaupunkeja huonommmin.)
Rannat ovat myös kesäaikaan tupaten täynnä ihmisiä koko ajan, joten ihan rannalle antavalla parvekkeella ei juuri rauhaa ole.

Myöskään Nizzan vanhassa kaupungissa ei juuri rauhaa liene, onhan se yöelämän keskus... ja päiväelämänkin. Antibes'ssa vanha kaupunki on hieman rauhaisampi, ja Cannes'ssa... mikä vanha kaupunki?

Budjettimatkaajalle löytyy leirintäalueita, ei itse Nizzasta, mutta vähän joka kulmalta ympäristöstä. Kaikkea yhdestä neljään tähteen ja hintakin vaihtelee sen mukaisesti. Sänkyyn halvemmalla halajavalle (eipäs nyt kaksimielisyyksiä, nih) löytyy ainakin Les Camelias ja Mont Boron -hostellit.

Kröhöm. Joka päivä moottoritiellä taisteleva palkansaaja joka on todennut bussiyhteytensä Pohjois-Nizzaan surkeiksi, on puolueellinen neuvoja. Mutta, oikeasti, julkinen liikenne toimii mainiosti turistin tarpeisiin, jos ei ole ihan hirveän riippuvainen siitä, tuleeko bussi/juna nyt vai varttitunnin päästä.

Rannikkoa halkoo junalinja, Italian puolen Ventimigliasta Cannes'iin saakka, puolen tunnin välein molempiin suuntiin, ja ne vielä yleensä pysähtyvät jokaisen palmun alla.

Budjettimatkaaja tai muuten vain halukas kulkee bussilla. Kaupungeissa on kussakin omat bussiverkostonsa, ja kaupunkien väliä kulkevat conseil généralin bussit, esim. Nizzasta Cannes'iin kuuluisa nro. 200, joka on aina tuskallisen täynnä. 200 pysähtyy myös lentokentällä, mutta vain joka toisella vuorolla. Jos kulkee bussilla kaupungista toiseen, kannattaa pyytää "ticket azur", joka toimii vaihtolippuna eri bussiverkostojen välillä. Se on samanhintainen kuin menolippu muutenkin.

Kalleudella ei ole bussiverkostoa pilattu. Tunnin (tai jossakin jopa 75 minuuttia?) voimassa oleva lippu maksaa euron, mutta jos haluaa vaihto-oikeuden, sitä pitää erikseen pyytää. Paitsi Nizzassa... mutta kaikki ei voi ollakaan yksinkertaista.

Nizzassa on myös rohkeimmille tarjolla Vélo bleu, kaupunkipyöriä, joita saa vuokrattua automaateista.

Mereneläviä? Rannalla kun ollaan, niitä riittää. Moules frites, simpukat ranskalaisten perunoiden kera, on tyypillisesti Kanaalin rannan erikoisuus, mutta ei se siitä huonoa tee täälläkäkään. Oma lemppari on vaatimattomasti nimetty Festival de la moule, vanhan kaupungin sydämen Cours Saleyan laidalla. Mmmmmh, simpukoita katkarapukastikkeessa... kreolikastikkeessa... homejuutokastikkeessa... Ei mikään gastronomisen keittiön huippu, mutta kaikkea muuta kuin kallis.

Jos haluaa paikallisia erikoisuuksia, niin niitä löytyy esim. sanojen socca tai pan bagnat takaa. Nopeaa keittiötä. Ensimmäinen on kikhernejauhoista tehty lättynen jota ei kannata etsiä Nizzan ulkopuolelta, ja toinen on mm. tonnikalalla, tomaatilla ja salaatilla täytetty pitaleipä, joka parhaimmillaan on oiva pikalounas. Osta leipäsi paikasta, jossa se ei ole hengannut paria tuntia vitriinissä.

Romantikot liikahtelevat Nizzasta esim. Juan-les-Pins'n tai Golfe-Juan'n rannoille, ja syövät illallisen kynttilänvalossa ja varpaat hiekassa rantaravintolassa.

Entä se juomapuoli? Normaalit ihmiset juovat viiniä, mutta britti- tai irlantilaispubeista löytyy kunnon oluitakin. Välillä vain tuskaisen kalliilla. Ylipäätään ravintolojen alkoholihinnat ovat melkoisen tuntuvia. Yhä sama Cours Saleya kätkee laidoilleen perjantai-iltojemme ilon, Akathor -irkkubaarin, jossa on happy hour 18-21, kunnon oluita ja siideriä hanassa ja elävää musiikkia lauleskeleva kitaristi. Ei tokikaan aina sama. Ja voit olla varma että saat oluesi tilattua englanniksi.

...hmm. Ei ehkä kovinkaan aitoranskalainen kokemus?

Ranskalaisempaa on mennä terassille ja tilata pastis. Anisviinan maku on jotain, jonka minä liitän hyvin vahvasti kuumiin Etelä-Ranskan päiviin ja petankin peluuseen. Niin, ja huom. se tarjotaan vesikarahvin kanssa, tarkoitus on lantrata viina vedellä, ei sitä paljaaltaan juoda!

Kuten tässä maassa yleensäkin, yökerhoja kaipaavat löytävät onnensa useimmin kaupunkien ulkopuolelta. Ja jonkinasteiseen hintaan. Kulmakunnan kaikki-tietävät-missä-se-on -paikka on La Siesta, Biot'n juna-aseman vieressä. Kuten täkäläiseen tapaan kuuluu, luvassa on samojen seinien sisällä kasino ja yökerho, sitä meren yllä huojuvaa terassia unohtamatta.

Homokyldyyriä kaipaava aloittaa iltansa jo aiemmin mainitun Cours Saleyan kulmasta, ravintolabaarista nimeltä La Civette du Cours. Sieltä joku osaa ihan varmasti neuvoa eteenpäin, jos ei muuten niin esitehyllyn kautta. Komeimmat iltamamainokset kyseisillä piireillä, muuten.

Antibes'n kansainvälinen ja jahdeilta töitä etsivä nuoriso hengaa sisäänpääsymaksuttomassa, mutta usein tupaten täynnä olevassa La Gaffe'ssa, jossa kieltämättä kesäaikaan on tarjolla oivia livebändejä (ja paljon ruskettuneita sääriä ja englantilaismallisia miniminihameita...)

Livemusiikkia etsivä noin ylipäätään löytää onnensa melko helposti ainakin turistisesongin aikaan, ihan vain kiertelemällä.

Tuota. Osta opaskirja, kaikkea nyt on mahdoton tässä luetella. Mutta jos nyt kuitenkin pari juttua.

Marineland on, etenkin kuulemma lasten kanssa, se Rivieran ehdoton käyntikohde. Jos altaissa olevat isot vesinisäkkäät eivät innosta tai nuoriso on jo teini-ikäistä, suosittelen ennemminkin vieressä sijaitsevaa Aquasplash -vesipuistoa. Ensi kesänä pitää käydä testaamassa, viime kesä meni jotenkin vähän ohi.

Iles de Lérins -saaret, Cannesista vähän merelle päin ovat oivat päiväkävelykohde. Lautalla pääsee sesonkiaikaan puolen tunnin välein, ja on saarella pienoinen kahvila, Sanni ja Marleena, tai siis oikeastaan kahvilan lisäksi gourmet-tasoinen luostariravintola.

Jos on (vuokra-)auto alla, niin kannattaa suunnata länteen. Gorges du Verdon on kanjonimuodostelma, hieman Var'n departementin puolella, ehkä tunnin verran Nizzasta moottoritietä pitkin. Muistelisin lukeneeni jostain (oiva lähdeviite), että kanjonit ovat jopa Ameriikan mantereen Grand Canyonia syvempiä, vaikkakin toki laajuudeltaan vaatimattomampia. Näkemisen arvoisia kuitenkin, ehdottomasti.

Kuvassa ei ole Verdon, kunhan koetan hämätä.

Muutama linkki niille uteliaille jotka eivät hallitse googletusta:
Office de Tourisme de Nice (& in English)
Côte d'Azur tourisme (& in English)
Angloinfo Riviera

Ja he kaik yhdes koos sanoivat: ouiiiiiii. Eiku: wiiiiiiii.

Pohjalla todistetusti ei ollut kuin yksi olunen ja yksi lasi kuohuvaa. Mutta, kuten kollegani tämän jälkeen voivat todeta, raskas työ vaatii sheikkaavat huvit.

Hesarin nettisivuilla oli joskus taannoin Anna-Mari Sipilän oivallinen kolumni.

Eikö teilläkin ole sellainen tunne, että joulu tulee vuosi vuodelta entistä hitaammin ja entistä myöhempään? Kaupat ja museoiden putiikit ovat panneet joulukorttitarjontansa esille vasta aivan äskettäin. Se on ehdottomasti liian myöhään ihmiselle, joka haluaa päättää ajoissa, askarrellako itse Saimaannorppa ja ahvenpuu -aiheiset joulutervehdyksensä vai tyytyäkö kaupalliseen tarjontaan.
[- - -]
Joulunodotuksen moralisointi on pikkumaista. Kuinkahan moni ylemmyydentuntoinen valittaja polvistuu jouluaattona seimen ääreen tuohivirsut jalassa ja rohdinpaita päällä muistamaan joulun todellista sanomaa? Viimeksi kun tsekkasin Raamatusta, ei siellä sanottu mitään Hylkeet sytyttävät jäälle joulukynttilät -aiheista kimaltavaa kotitilataideteosta vastaan (Teos on muuten todella hieno, olen ajatellut tarjota sitä tämän joulun jälkeen New Yorkin MoMaan).

Kolumni jäi taannoin olemaan ja elämään jonnekin aivolohkojeni välimaastoon, ja yritänkin muistuttaa itseäni siitä, kuinka turhaa jostakin niinkin mitättömästä asiasta kuin joulukoristeista nillittäminen on. Joka kerta kuin jonkin galarieslafayetten punapolvisukkainen joulumainosnainen alkaa ahdistamaan. Eipä se minulta pois ole jos joku haluaa joulukuusen marraskuussa. Muistaakseni itsekin nuorempana väsäsin paketteja heti kun pitkät pimeät alkoivat.. ja niitähän Suomessa riittää.

Aihe palaili taas mieleeni nähtyäni useammassakin blogissa joululahjatoivelistoja. Ulkosavolaisen nillittäjän ensimmäinen ajatus oli "mitä te nyt jo siitä vouhkaatte?" ja toinen "voi sissus tuota tavaramäärää jota ihmiset hinkuvat". Mutta ei, jos jollakulla on kymmenrivinen joulutoivelista, niin ei se edelleenkään minulta pois ole. Eikä joulutoivelista oikeastaan ole muotiblogien vakiovierasta mähaluuntahdon -ostoslistaa kummempi. Ostaminen vain on delegoitu jollekulle muulle.

Minä en missään tapauksessa inhoa joulua. Joulu tarkoittaa minulle rentoutumista kotikotona hir-vit-tä-vän ruokamäärän kanssa ja vapaana kaikista velvoitteista ja ihmisten näkemisestä. Nyt tosin on tulossa jo toinen vahän vääränlainen joulu peräjälkeen, sillä hurjalla viiden päivän jouluvapaalla ei juuri Suomeen lennähdetä. Hyvä kun kiivetään yöjunalla Pohjoiseen. En aio myöskään stressata aiheesta; meillä ei nähdä joulukoristeita, sillä ei minulla semmoisia ole (paitsi yksi kranssi, jonka senkin sain Sannalta ja joka varmaan pääseen oveen) ja, sitäpaitsi, meillä ei ole edes verhoja ikkunoissa. Koristeet olisivat jo vähän liioittelua. Korttejakaan en varmaan lähetä kuin ne kolme pakollista. Jos oikein kettuunnun, niin lähetän sukulaisille kasan valokuvia itsestäni makaamassa palmun alla.

Sen sijaan meillä saatetaan haistaa ja maistaa mausteista viiniä useampaan kertaan, ja jos oikein höyrähdän (ja hankin kunnon uunin), niin muutama bredele saattaa olla tekolistalla.

Joulupaketteja voisi tehdä ihan omaksi ilokseen. Paketointi on nimittäin oiva tapa toteuttaa itseään ja pienen pientä askartelugeeniään, vaikka sisällä ei olisi kuin tyhjä laatikko. Jo parina viime vuonna ole paketoinut omieni lisäksi myös anoppikokelaan lahjapaketit. Kuutit eivät sytytä jäälle joulukynttilöitä, mutta tarpeeksi aikaisin pitää olla tiedossa se, minkä värinen paperinauha tänä vuonna avattavia tilataideteoksia pukee.

Ja sitäpaitsi, joululaulut ovat kivoja. Seminaarinmën mieslaulajien Ensi jouluksi Jerusalemiin kuuluu ihan omiin suosikkeihin, mutta jos joku kaipaa uusia tuttavuuksia, kannattaa vilkaista Uwe Hermannin 10+100 Creative Commons -lisensioitua joululaulua -listaa. Näitä kelpaa soittaa vaikka pikkujouluissa pelkäämättä että Teosto hyökkää boolimaljalle.

Loppukaneetiksi teen vielä niinkuin kaikki muutkin, ja julkistan oman tämänminähaluanjatarvitsen -listani, eli Kirjeen Joulupukille:

Hyvä Jouluihminen,
Tänä vuonna olisin iloinen jos kuriinasi toimiva postilaitos toisi liiaksi ruttaantumattoman pahvilaatikon. Siinä ei tarvitse olla marimekkokuviointa päällä, ruskea pahvikin riittää. Sisältä olisi kiva löytää villasukat, lammasheijastin ja vuoden 2010 seinäkalenteri. Semmoinen missä on hassuja kuvia, muistiinpanotilaa ja suomalaiset juhlapyhät (en minä viimeisellä tiedolla mitään tee, mutta olkoot). Niin, ja suklaata ja pipareita. Tai piparisuklaata. Tai ainakin pipareita.

Sen lisäksi tarvitsisin mm. lomaa, uudet patjat sänkyyn ja vilhakkuutta viedä Méganenrämpäle vuositarkistukseen, mutta niissä sinä, Jouluihminen, tuskin voit auttaa.

Kiitos.

[Kuvat : Lahjapaketit Wikipediasta, kuvaaja Kelvin Kay, lisenssinä GNU free documentation.
Ornament and lights, Phil Romans, CC-lisenssillä.]

Pikapäivitys.

Olen nyt pari päivää tehnyt töitä, istunut oluella työkavereiden kanssa töiden jälkeen, katsellut Disneyn piirrettyjä, mennyt kiltisti nukkumaan ennen kymmentä.

Tänä aamuna olin kuin kunnon ranskalainen:
Heräsin puoli kahdeksalta (!), menin ostamaan leipomosta patongin ja voisarvia, hedelmäkaupasta hedelmiä... ja kadulla miesihminen soitti harmonikkaa.

Nyt pitäisi pakata mukaan vielä makuupussi, hyätä Méganen rattiin ja suunnata viikonlopuksi Aix-en-Provencen ympäristön metsiin etsimään rasteja. En ole treenannut tippaakaan, mutta onneksi siitä ei kukaan välitä. En myöskään ole varannut nukkumapaikkaa, mutta luotan siihen, että seuran bongaamalta leirintäalueelta löytyy nurkka pienelle teltalle yhdeksi yönseuduksi. Oikeastaan suunnitustapahtuma kestää keskiviikkoon saakka, mutta minulla mitään vapaita ole...

À + alors!

...tai sitten en. Mutta pitkästä aikaa mulla on moisia. En ole vuosiin viettänyt näin pitkiä aikoja auringossa, joten en edes oikein muistanut minkä värinen olen ruskettuneena. En (valitettavasti?) kuulu niihin ihmisiin jotka paahtuvat kahdessa päivässä pavunruskeiksi. Minuun tulee ensin pienen pieniä pisamia, ja sitten, kovin hidas ja vaalea rusketus. Miltei kullanvärinen. Niin, että ihmiset ihmettelevät, että "etkö sinä rusketu ollenkaan?". Ihmettelisin itsekin, jossen suihkussa huomaisi, että normaali-iho on vielä vaaleampi...

Sain tänään viimeinkin toteutettua kaksi viikkoa suunnitelmissa olleen projektin nimeltä "pitäisi varmaan ladata kameran akut". Saatte siis kärsiä muutamasta tämänpäiväisestä turistiräpsayksestä.

Tai, itseasiassa ensin lämpötilaan. Täällä on nyt kaksi päivää vietetty Météo Francen mukaan vuoden kuumimpia päiviä. Merituuli toki hieman helpottaa, mutta silti viisaat istuvat varjossa. Ja uhkarohkeat makaavat auringossa. Kerroin muutama päivä sitten, kuinka pieni musta kissa valitsi uudeksi asuinpaikakseen leirintäalueen. Tänään Kung-Fu (joo, älkää kysykö mistä nimi tulee) demonstroi, mikä on paras tapa viettää hellepäivää: Maata kaakeleilla tuulettimen alla.

...paitsi, että kun tovia myöhemmin menin teltalleni, löysin sieltä erittäin unisen ja suloisen kutsumattoman vieraan. Tuo mikään villikissa ole, pieni ja hylätty vain.

Helle täyttää rannat, jopa tämän kivisen tapauksen. Täällä, leirintäalueen vierellä on vielä tilaa, parin kilometrin päästä alkavat hiekkaisat rannat lienevät paljon tukkoisempia. Meri viilentää, kunhan katsoo ettei rantavedessä kellu meduusoja. Tunnistaisinkohan minä meduusaa jos näkisin?

Uimapatja ja aurinkovarjo. Molemmat äärimmäisen tarpeellisia. Ensimmäinen saksalaisten minulle jättämä. Patja taas on niinsanotusti "kiertänyt Etelä-Afrikan ja Unkarin kautta". Olen muuten oppinut arvostamaan tässä parin viikon aikana outoja asioita. Kuten uimapatjaa jonka päällä voi kellua aallokossa meren tasoittaessa auringon kuumuutta (kyllä äiti, rasvassa lukee suojakertoimena 30). Tai sähköisiä auton ikkunoita, jolloin pelkääjän puolenkin ruudun saa auki napin painalluksella.

Antibes tarjoaa palmunlehvillä reunustettuja teitä, vähän kuin olisi siinä yhdessä maailman kuuluisimmassa kirjassa. Paitsi, että tänään en nähnyt yhtään parrakasta miestä aasin selässä. Yhden punaisen Ferrarin näin, sekin Sveitsin kilvissä. Satamasta käsin näkyy pienten huvipursien nokkien takaa Fort Carré. Tai öö... mikäköhän tuon linnoituksen nimi taas on? Ulkosavolainen voisi päivittää turismitietojaan.

Vanha kaupunki on ihastuttava, kuten aiemmin kerroin. Turistiräpsäykset vähän oudon värisiä tai ylivalottuneita, mutta kun pinkki madame nyt vain niin hyvin sopi yhteen pinkkien kukkien kanssa.

Täällä on muuten jännästi erilainen henki kuin pohjoisessa näin loma-aikaan. Eilisiltana huomasin sen hyvin, lähtiessäni noin niinkuin "ulos" ekaa kertaa viikkoihin. Pari tuntia eräässä Antibesin baarissa vain, mutta silti. Paljon parinkympin paremmalla puolella olevia nuorisohenkilöitä, ruskettuneita raajoja, rentoja toppeja ja vain rantasandaalit oli satunnaisesti vaihdettu korkeampiin korkoihin. Jopa henkilökuntaan sai paremmin kosketuksen englanniksi kuin ranskaksi. Oiva cover-bandi, jonka laulajattaren käheää rock-ääntä kuunteli oikein ilokseen. Harvassa ovat ne, jota onnistuvat kunnialla kantamaan Granberriesin Zombien tai Red Hot Chili Peppersin Around the worldin. Ja sitä paitsi bändi joka tekee rockversion Killing me Softlysta ei voi olla täysin huono...

Tähän parin päivän bongauksiin kuuluu muunmuassa pieni musta kissa, joka on päättänyt valita leirintäalueen asuinpaikakseen. Yksi aamu se vain oli siellä ja nyt ei lähde kulumallakaan.

Bongauksiin kuuluu myös rengastettu pulu. En tiennyt että kaupunkipulujakin rengastetaan.

Niin, ja tietenkin sokea skootterikuski. Homma meni niin, että kaksi skootteria ajoi hitaahkosti vierekkäin, ja taaemmainen piti edemmäistä olalta kiinni. Hetken aikaa meni minun aivoillani ymmärtää näkemäni merkitys. Veikkaan, että liikkenelakeja ei ihan kylläkään noudatettu.

Viikon luontoääniin kuuluu sen sijaan naapuritelttani nuori pariskunta, joka pitää minua aktiviiteeteillaan hereillä. Muutaman kerran olen halunnut sanoa, että "Jos harrastatte seksiä teltassa, niin hankkikaa nyt edes patja joka ei narise!"