"Elle a deux passions : moutons et dormir."

...oli eilen. Niin, SE neljästoista päivä.

Varsinaista juhlaa ja hulinaa. Ulkosavolais-ranskalaispariskunta nukkui kuin härskit sillit lähelle puoltapäivää, siirtyi sitten yhteen läheiseen satamakaupunkiin, ja sieltä jalan toiseen läheiseen satamakaupunkiin. Matkalla pariskunnan vaaleampi-ihoinen osapuoli (lue: minä) meinasi käräyttää käsivartensa ja läträsi masentavan paksua saksalaista kinder-extra-wasserfest -aurinkorasvaa joka paikkaan.

Puolitoista litraa vettä vaatinut kävelymatka päättyi eräälle St-Jean-Cap-Ferrat'n rannoista, jolla tapasimme nizzalaispariskunnan, joka ei lätrännyt aurinkorasvan kanssa. Koko kööri harrasti ilta-auringossa nukkumista (kuola valuen, tietysti) ja siirtyi sitten syömään kanatuorejuustopiirasta Nizzan sataman lähettyvillä sijaitsevaan sekasortoiseen kaksioon. Tämän kaiken aikana Pariisissa satoi enemmän kuin yleensä koko kesäkuussa.

Rivierassa on etunsa.

Yritimme myös kovasti mennä katsomaan ilotulitusta, mutta laiskuus iski. Ja kun sataman ja ilotulituksen välissä oli vuorenmöhkäle, meille saakka kaikui vain maailmanlopun jytinä.

Olin huono bloggari: en ottanut yhtään kuvaa näkemättömästä ilotulituksesta, kanatuorejuustopiiraasta, rannalla bongatusta venäläisistä stringuikkareista tai paljaista rinnoista, siitä hyyyyvin karvaisesta miehestä puhumattakaan. En kuvannut myöskään kinder-extra-wasserfest -aurinkorasvaani, mutta se näyttää vähän tältä (kaikkihan ovat uteliaita).

Täällä edetään kuin aattopäivää.

Näillä keleillä ei voi kuin ihmetellä, mikä kumma on saanut Suomen julistautumaan itsenäiseksi keskellä pimeintä talvea? Eikö se olisi paljon mukavampi pönöttää sankarihautojen vierellä vaikkapa heinäkuussa?

Niin, huomenna on siis le 14 juillet, tahi "the Bastille Day", kuten enklanninkieliset sen yleensä tuntevat. Kansallispäivä siis. Presidentinlinnassa juhlimisen sijaan täällä sekoitetaan uusi vuosi ja juhannus: istutaan piknikillä rannassa, joen varrella, tai jonkin puun alla ja katsellaan ilotulituksia.

Vuosi sitten tähän aikaan olimme muuten Pariisissa, katsomassa U2:sta stadionilla ja ihmettelemässä ilotulitusta Eiffel-tornin juurella noin kiljoonan muun ihmisen kanssa. Muutamaa päivää myöhemmin toteutin päähänpistoni, kun töiden ja asunnon etähaku ei oikein onnistunut ja pakkasin teltan Méganeen muuttamaan kauas etelään. Paljon sitä ehtii vuodessa tapahtua.

Täällä ampuvat ilotulituksia vähän joka kaupungissa. Suurimmassa osassa lähikunnista tänä iltana, Nizzassa sitten huomenissa, ilmaiskonserttien kera. Cannesissa aloittavat Pyroteknisen festivaalin, joka viimekesäisten kokemuksieni mukaan on melekoisen komia. Että juhlia voisi vaikka pitkän kaavan mukaan jos lomaa olisi. Ja monet ottavatkin pari päivää vapaaksi, huominen tosiaan kun on pyhäpäivä.

[Kuva: Flou-Net, CC BY-NC 2.0]

Pohjoisessa (tai vielä pohjoisemmassa) asumisen jälkeen hämmästyttää aina yhtä paljon se, kuinka hirveästi täällä on tapahtumia kesällä. Jotakin ihan jokaiselle päivälle. Jos ei just Nizzassa, niin riittää että siirtyy junalla 20 minuutin verran suuntaan tai toiseen. Ilmaiskonsertteja, maksullisia sellaisia, katutaidetapahtumia, kirpputoreja, urheilua, näyttelyjä...

Turisti pyörittää taloutta ja pää on pyörryksissä vähän molemmilla.

Meillä töissä saa CE:n kautta ostettua vähän halvempia lippuja sinne sun tänne, joten eilen löysimme sisäisen lapsemme ja lähdimme käymään Aquasplash -vesipuistossa, joka sijaitsee ihan viimekesäisen leirintäalueeni nurkilla.

Paikka oli oikein kesäinen, tosin aavistuksen verran pienempi kuin olin odottanut. Ja puku- ja saniteettitilat olivat jokseenkin... ranskalaista standardia, eli vähän ällöt, mutta muuten paikka vaikutti siistiltä. Liukumäet olivat hauskoja, tosin, kuten oletettavaa on heinäkuisena lauantaina, vähän joka paikkaan sai jonottaa melkoisen paljon. Yksi mäistä oli semmoinen, etten enää lähde, vaikken kovin heikkosydäminen olekaan. Ymmärsin heti miksi sitä ei suositella sydänvaivoista kärsiville...

Ja toisesta sain takapuoleeni tennispallon kokoisen mustelman. Kummasti siellä vain viihtyi lähes koko päivän, lähtiessämme tajusimme, että lähes viisi tuntia oli kulunut.

Lapsille tarkoitetun Ile aux pirates'n kuva lainattu tourmagazine.fr -sivustolta

Vinkiksi: mene heti aukeamisaikaan aamusta, varaa heti paikalle päästyäsi seurueelle aurinkotuolit varjopaikasta (aurinkoon pääsee aina, varjopaikkoja on puolenpäivän jälkeen vaikea löytää), ja siihen oheen paljon vettä ja pari pyyhettä. Paremmillekin saattaa iskeä heikkous, paljaspäisenä ja aurinkolaseitta, ne kun eivät liukumäissä ihan kätevimpiä ole.

Päivän ei-vesipuistollisena vaatetuksena vapaiden kesäpäivieni univormu: mustat shortsit ja harmaa toppi. Noissa shortseissa elin koko viime kesän, nyt käytän viikonloppuisin kun eivät oikein töihin sovellu. Töihin saa pukeutua, viikonloppuisin on ihana vain mennä kätevimmän mukaan.

Kuva ei muuten ole eiliseltä, vaan viime viikonlopulta, Antibesin sunnuntaikävelyltämme.

Viikonlopun leffaputkessa luvassa jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain lainattua.

Katsoimme jo tässä iltapäivällä keväällä leffateattereissa pyörineen Sherlock Holmesin. Itseasiassa se oli odottamaani parempi. Vähän turhan paljon hakkaa-päälle-kohtauksia, mutta ne eivät onneksi kestäneet kauan, ja juoni ei ollut ennalta-arvattava. Huumori oli hyvin... eleetöntä ja englantilaista. Voisin melkein suositella iltapäivän huviksi.

Vielä tänä iltana olisi tarkoitus katsella ikisuosikkini Usual Suspects, joka tokikaan ei ole enää toisella (tai kolmannella) katsomiskerralla niin oiva kuin ensimmäisellä. Siinä on juonenkehittelyä joka kiemuroissaan päihittää kaikki Danny Oceanit, vaikka kyseiset leffat vallan katsottavia ovatkin. Screenplay voittikin Oscarin, tai siis Christopher McQuarrie voitti sen tekstillään. Kuten Washington Postn senaikaisessa leffakritiikissä kirjoitettiin, "After the movie you're still trying to connect the dots and make it all fit - and these days, how often can we say that?"

Huomenissa sitten ehkä Bollywoodia.
Niistä muutamista jotka olen nähnyt, olen pitänyt ihan eniten 1990-luvun blockbusterseista, mutta tällä kertaa kovalevylle valikoitui vuoden 2008 Rab Ne Bana De Jodi. Shahrukh Khan on jo nelivitonen, mutta näyttää taitavan silti viisitoista vuotta nuoremman hurmurin roolit.

Mitähän sitten seuraavaksi..?

Ranskan yllä leijuu helleaalto.
Täällä vielä ollaan siedettävissä lämpötiloissa (lue: alle +30°C ja merituuli), mutta esim. Strasbourgiin on luvattu täksi päiväksi +35°C. Ja kun siellä alangolla ei ilma liiku mihinkään, niin mahtaa olla miellyttävää...

Ihmiset ovat kaivaneet kesävaatteensa esiin. Ranskattaret saattavat tykätä mustasta mekosta noin muulloin, mutta ainakin täällä etelässä täysmustaan pukeutuminen on heinä-elokuussa sulaa hulluutta. Siinä sulaa muukin kuin se hulluus...
Lämpötilat heijastuvat myös työpukeutumiseen : meitin toimistokäytävällä ei noin muutenkaan olla viimeisen päälle virallisia, mutta nyt käytävän varrella näkyy sandaaleja, paljaita olkapäitä ja keveitä valkoisia tunikoja. Jopa johtoporras on vaihtanut talvisen mustan puvun vaaleanharmaaseen ja lyhythihaisiin puseroihin.

Ranskalaisesta pukeutumisesta tehtäköön sekin huomio, että ranskatar ei juurikaan käytä sukkahousuja silloin, kun ilmat sallivat moisten poisjättämisen. Ei edes virallisemman jakkupuvun kanssa. Onkohan ranskattarilla esim. brittejä enemmän rakkoja ja hankautumia jaloissa kengistä, kun sukat eivät ole suojaamassa..?

Rakkoja tosin on itse kullakin. Muistin yhtäkkiä, että minullahan on kenkälaatikossa, vaatehuoneentapaisen hyllylle survottuna, sievä pari mustia korollisia sandaaleja. Ostin ne joskus ammoisena vuonna 2003 ja en ole paljoakaan käyttänyt. Tänään muistin miksi. Neljästä kohdasta hankaava sandaali on melkoisen epämukava asia.

Eilen meillä oli vakaa tarkoitus siivota. Tai noh, siivosimmehan me, mutta vasta ihan illalla. Töistä palattuani ilmoitin, että lähdemme rannalle. Meloninpaloja ja voileipiä kylmälaukkuun evääksi ja suunta kallioille. Meitä lähimpänä oleva ranta ei nimittäin ole mikään hiekkaranta, vaan silkkaa kalliota, joille on jossain vaiheessa viime vuosisataa kaivettu ja tasoitettu ihmisten maattavia kohtia.

Ilta-aurinko rannalla on ihan kivointa. Ei tarvitse pelätä palavansa, ja pahin kuumuus on jo ohitse. Merikin on lämmennyt sellaiseksi, että siellä voisi piakkoin kuvitella uivansa.

Kai se on kesä.

Ulkosavolainen ja muu seurue pakenivat kauniiden päivien ajaksi kesämökille. Itikka söi melkoisen paljon, etenkin tuon ranskalaisemman osapuolen ihan pahkuroille. Minuahan ne eivät juuri syö.

Palasimme kuitenkin Savon Parriisiin näin juhannusaattona. Vähän väärinpäin, mutta pois luvatun sateen alta. Sisällä ei kuitenkaan itikka syö, ja makkarat kypsyvät grillissäkin. Ja kaupunkijääkaappikin kylmentää oluen, jopa tehokkaammin kuin kaasusellainen. (Meillä mitään sähköjä mökillä ole...)

Pienten eläinten virallisen juhannuskuvan myötä toivotan siis lukijoilleni auvoisaa ja sopivan kosteaa juhannusta!

Joskus aika tarkkaan vuosi takaperin blogieläimet kohtasivat toisensa Hervannassa, ja tuloksena oli vodkamansikkahillon siivittämä valokuvasafari.

Tänä vuonna kohtauspaikkana oli sama kaupunki, mutta Koskipuisto ja keli aiempaa ikävämpi (turkisvuorattu kelluntapuku olisi ollut ihan kiva ja säänmukainen asu). Valokuvasafari sen sijaan oli entisenlainen. Mitä nyt joukkoon liittyi myös jonkun lonkeron mukaan nimetty miesihminen, joka jossain vaiheessa lainasi Sarakissalle niittitakkiaan ja siinä killunutta rintamerkkiään, jonka kiekuraisia merkkejä tytöt sitten yhteivoimin tavasivat: miikää, koo-äl-ii-too-är-is.
Siveettömät.

Joukossa mukana, kuvissa tai kuvien ulkopuolella ulkosavolaisen ja aiemmin mainitun Sarakissan lisäksi myös Paha mekontekijä kukka hiuksissaan, Prefecta, Sanni ja Sanna, Katarimaria ja Maria, Noora, Tiitiäinen, Jossu ja Maija joka ei harmikseni tuonut maastonakkiaan näytille. Niin ja tietty muutama muu seikkailija ja ohikulkija.

Ilta päättyi Hervantaan. Taas. Johonkin baariin jossa ensimmäinen näkemäni asia ovesta sisääntullessa oli rollaattori. O_o Sitten toiseen baariin, jossa pelasimme Katarimarian kanssa tammea. Arvatkaa kumpi voitti?

Lauantaina Noora ja miehekkeensä veivät minut ja Loun elämysmatkalle Hervannan vesitorniin. Hirvittävä tuuli, komiat maisemat ja pahaa kahvia pahvimukeista.

Niin, olenhan minä aina tiennyt, että Suomen kesä on lyhyt mutta epävakainen. Silti kymmenen astetta ja kaatosade on mielestäni pikkuisen viileää, jopa kesäkuulle. Mutta uhkasivat sääennustusmiehet televisiossa, että tästä lämpenisi, joten toivoa sopii.

Ja välillä saisi varoa mitä toivoo, saattaa vaikka toteutua. Koko keväänhän tuota ovat valittaneet kun on niin kuivaa Suomessa, sadetta pitäisi olla. Että nyt on kastellut.

Eipä sillä. Kesäkuun luonto on kesäkuun luontoa, vaikka kuinka olisi epävakaista. Muutamassa päivässä enemmän happea kuin Rivieralla vuoteen.

Kuvituksena saatte kuitenkin etelä-ranskalaisia ruusuja, en ole vielä kovin kuvaillut ylikasvanutta nurmikkoa ja vedessä lilluvaa kasvimaata.

Niin, ja sataa se Ranskassakin. Että ei sitä olisi sen parempi ollut lomiaan viettää sielläkään, jäipähän välistä tulvivilla kaduilla kahlaaminen...

Vuosikymmenien, tai ennemminkin vuosisatojen ajan Nizzassa, kuten muuallakin maailmassa on juhlittu kevään tuloa. Kun talven jumala herättää kesän jumalan horroksesta ja niin edespäin.

Nizzassa kyseinen juhallisuus tunnetaan nimellä La fête des mai, toukokuiden juhla, tai nissartiksi Lu festin de Nissa. Itseasiassa kyse ei ole ainoastaan yhdestä juhlasta, vaan toukokuun aikana useampana sunnuntaina kokoonnutaan perheittäin roomalaisten areenoiden katveeseen puistoon, kuuntelemaan ja katselemaan perinnemusiikkia ja -tansseja ja... tietenkin syömään hyvin.

Kioskeissa on tarjolla kaikkea mahdollista paikallista: pan bagnat, socca, tourte de blette, panisse... Bref, kaikkea sitä mikä antaa halun hankkia täkäläisen keittiön raamatun, Jacques Médecinen La bonne cuisine du comté de Nice -opuksen.

Tänä vuonna varsinkin kevät on jarrutellut ja hidastellut tuloaan, joten eilen, viimeisenä juhlallisuussunnuntaina puisto oli täynnä väkeä. Vihdoinkin lämmintä ja aurinkoa. Tanssijat hikosivat perinneasuissaan, ja me pakenimme välillä vilskettä viereisen fransiskaaniluostarin ruusupuutarhaan.

Huono bloggaaja ei tietenkään muistanut ottaa kameraansa mukaan, joten saatte tyytyä mielikuviin niistä perinneasuissaan paistuvista tanssijoista, jotka kuulemma olivat juuri palanneet esiintymisreissulta Shanghain maailmannäyttelystä. (eiku, olihan mulla joku otos puhelimen muistissa...)

Tämän linkin takaa löytyy video viimevuotisilta toukokuun riennoilta. (Muoks: Tai käykää lukemassa Kriin huomioita samasta juhlallisuudesta.)

Sen sijaan jaan muutaman kuvan tämänpäiväiseltä "sunnuntaikävelyltä". Usva peitti meren niin, ettei Saint-Jean-Cap-Ferratista nähnyt Nizzaan saakka (tahi edes lähemmäs), ja kosteus yhdessä auringon kanssa aiheutti eläväisiä saunaviboja. Mutta ihan komiaa tällä seudulla on silti.
(Kyllä, ne ovat papukaijoja puussa. Elävät vapaina.)

Viime viikonloppuna täällä elettiin jokseenkin kahden tulen välissä.

Maailman silmät ovat suuntautuneet vähän täältä länteen tahi itään, joten paikalliset toteavat, jotta "ei ihminen voi lähteä edes sunnuntaikävelylle Monacon suuntaan, vielä vähemmän Cannesiin päin. Ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin paeta vuorille."

Suuntana oli siis Baou de Sainte-Jeannet, täältä vähän, noh, sinne vuorille päin. Kiivettiin ylös ja alas ja ylös ja alas ja lopussa hyperurheilullinen ulkosavolainen alkoi saada tarpeekseen. Mutta maisemat olivat vaivan veroisia, ja luontokin poikkeuksellisen vehreää. Täällä on satanut koko kevään enemmän kuin miesmuistiin, joten raunioiden nurkilla muistui mieleen välähdyksiä Irlannista... mitä nyt ei täkäläisestä luonnosta kovinkaan usein voi sanoa.

Kerta kuvabloggausta siis kiellon päälle.

Linna...
ja linnanherran hevoset. Näköalalla, kiitos.










Tämä kukka-asia ei harmikseni ole edelweiss, mutta lienee Ornithogalum umbellatum, alias Dame d'onze-heures. Kello yhdentoista daami siis.