"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Ranskan yllä leijuu helleaalto.
Täällä vielä ollaan siedettävissä lämpötiloissa (lue: alle +30°C ja merituuli), mutta esim. Strasbourgiin on luvattu täksi päiväksi +35°C. Ja kun siellä alangolla ei ilma liiku mihinkään, niin mahtaa olla miellyttävää...

Ihmiset ovat kaivaneet kesävaatteensa esiin. Ranskattaret saattavat tykätä mustasta mekosta noin muulloin, mutta ainakin täällä etelässä täysmustaan pukeutuminen on heinä-elokuussa sulaa hulluutta. Siinä sulaa muukin kuin se hulluus...
Lämpötilat heijastuvat myös työpukeutumiseen : meitin toimistokäytävällä ei noin muutenkaan olla viimeisen päälle virallisia, mutta nyt käytävän varrella näkyy sandaaleja, paljaita olkapäitä ja keveitä valkoisia tunikoja. Jopa johtoporras on vaihtanut talvisen mustan puvun vaaleanharmaaseen ja lyhythihaisiin puseroihin.

Ranskalaisesta pukeutumisesta tehtäköön sekin huomio, että ranskatar ei juurikaan käytä sukkahousuja silloin, kun ilmat sallivat moisten poisjättämisen. Ei edes virallisemman jakkupuvun kanssa. Onkohan ranskattarilla esim. brittejä enemmän rakkoja ja hankautumia jaloissa kengistä, kun sukat eivät ole suojaamassa..?

Rakkoja tosin on itse kullakin. Muistin yhtäkkiä, että minullahan on kenkälaatikossa, vaatehuoneentapaisen hyllylle survottuna, sievä pari mustia korollisia sandaaleja. Ostin ne joskus ammoisena vuonna 2003 ja en ole paljoakaan käyttänyt. Tänään muistin miksi. Neljästä kohdasta hankaava sandaali on melkoisen epämukava asia.

Eilen meillä oli vakaa tarkoitus siivota. Tai noh, siivosimmehan me, mutta vasta ihan illalla. Töistä palattuani ilmoitin, että lähdemme rannalle. Meloninpaloja ja voileipiä kylmälaukkuun evääksi ja suunta kallioille. Meitä lähimpänä oleva ranta ei nimittäin ole mikään hiekkaranta, vaan silkkaa kalliota, joille on jossain vaiheessa viime vuosisataa kaivettu ja tasoitettu ihmisten maattavia kohtia.

Ilta-aurinko rannalla on ihan kivointa. Ei tarvitse pelätä palavansa, ja pahin kuumuus on jo ohitse. Merikin on lämmennyt sellaiseksi, että siellä voisi piakkoin kuvitella uivansa.

Kai se on kesä.

On asioita joita harkitaan pitkään ja hartaasti.

Minä tein viime kesänä päätöksen, jonka täytäntöönpano on kestänyt tähän saakka. Nyt sitten viimeinkin totesin, että ei helkatti, melkein-kahdeksan-vuotta saa riittää. Ei kai se identiteetti ole (täysin) karvoihin sidottu.

Lähtötilanne oli siis tämä:

Sitten lähdettiin arvauspeliin ja valittiin salonki jossa oli ennalta ihmisiä.

Lopputulos on... hyvin leikattu, mutta kovin lyhyt (ja minä näytän ihan hamsterilta isoine etuhampaineni).

Kyllähän minä tiesin, että siitä tulisi lyhyt, mutta todellisuus iski silti kasvoille sen verran kovaa, että hortoilin kampaajakäynnin jälkeen tovin verran ruokakaupassa tietämättä mitä oikeastaan olin ostamassa ja minne menossa. Peilikuvaani hätkähtänen vielä seuraavan viikon verran.

Mutta onpahan ainakin kevyempi ja helpompi pestä. Värikin on ihka-aito maantie. Auringon polttamilla etuhiuksilla.

Tässähän alkaa kohta luulla itseään suomalaiseksi.

Tajusin tässä eräänä päivänä että kesä tulee.
Kesä täällä tarkoittaa kuumuutta. Ja minä en oikein voi töissä asua niissä mustissa shortseissa ja mustassa tarjoilijanhameessa joissa asuin viime kesän. Jossain vaiheessa iskee tylsyys ja kuumuus (puhumattakaan siitä, etteivät mustat shortsit ole oikein työkelpoinen asu, vaikka meillä ei pukukoodia olekaan).

Tajusin myös, etten ole juuri vaatekauppoja kierrellyt sitten joulun alennusmyyntien, ja kolmen ekan putiikin jälkeen ymmärsin miksi. Sehän on ihan kamalaa. Ainakin lauantaisin. Ja turistien saapumisen jälkeen. Ja kun musiikki on liian kovalla. Ja ja ja.

Joka tapauksessa, tein kardenaalimunauksen. Pistäydyin NafNafin liikkeessä. Eikä ole edes eka kerta kun teen kyseisen virheen. Tällä kertaa kohtalokseni koitui vihreänharmaa pilkullinen mekko, hieman fiftarivaikuttein.

Toivoin hartaasti, että se maksaisi 300 euroa / olisi liian pieni / liian suuri / huonosti istuva / muuten vain typerä. Valitettavasti haaveeni kaatuivat siinä vaiheessa kun sain vetoketjun kiinni. Mekko istui kuin unelma.

Koska olin ostamassa työvaatteita, laitoin mekon tänään töihin. Ooh, se on sitten kesä, sinähän olet kuin tanssiaisiin menossa. Ja menossa mukana myös rakkaat viheriäiset korkokenkäni, joiden kumiset korkolaput hauskasti kitisevät klinikan klinkkerilattioilla.

Turhamaisuudella on palkkansa. Noin kaksi minuuttia kuvien ottamisen jälkeen haukkasin (erinomaista luomu)tomaattia, joka levitti puolet sisällyksistään suoraan rinnuksilleni. Onneksi on olemassa ihmeaine nimelta sappisaippua.

Täällä on oikein mukava marraskuu.

Minua on siis huijattu. Sanovat että Rivieran toukokuu olisi lämmin ja aurinkoinen, mutta ketut kanssa. Vettä tulee vaakasuoraan.

Bref, eilisiltana otin mallia paremmista. Itseasiassa innostuin vallan, kun talouspaperin-ja-suklaan-hakureissulla tajusin, että kadun toisella puolen olevassa Schlekerissa on Essencen kosmetiikkaa. Varsin pieni valikoima ja sekin puoliksi tyhjä, mutta ei sen väliä. Mieluummin tyydyn hyväksi havaittuun ja maksan kynsilakastani kaksi euroa, kuin ne kuusi mitä pyytävät ranskalaisemmissa putiikeissa.

Leikin siis illalla kynsilakan kanssa, katsellessani toisella silmällä jotain huonoa toimintaelokuvaa ja odotellessani että tietokone suostuu päivittymään. Väri on mainio, hyvin tumma, lähes musta, muta silti violettiin tai viininpunaiseen (valosta riippuen) taittuva.

Mitä tästä opimme?
Sen, ettei kynsilakkaa kannata päästää kynsinauhoille asti, ja sen, että makrokuvatut sormet ovat rumia ja ryppyisiä.

Olen selkeästi johdateltavissa.

Tosin hieman hitaasti syttyvä. Semmoinen, että kytemiseen kuluu toisinaan vuoden verran.

Eilen hortoilimme Nizzassa kaupungilla, perjantaista oluttamme kohti, kun erään tennareita myyvän kaupan näyteikkuna veti oudosti puoleensa. Oikeastaan L. oli se, joka etsiskeli itselleen tennariparia entisten hajalla olevien tilalle, ja löysikin sopivan.

Minä taas tein sen vuoden verran kyteneen heräteostoksen, johon vaikutti vahvasti tämä useaan otteeseen Marian jaloissa nähty pari. Olin vain sitkeästi erilainen nuori, ja nappasin hyllyltä poistomyynnistä viimeisen parin viininpunaisia, napakalla alennuksella.

Ne ovat vallan mukavat, nahkaa ja kumia. Mitäpä sitä nainen muuta tarvitsisikaan?
(Paitsi ehkä vähän merituulta ja aurinkoa..?)

Uskollisimmat lukijani muistanevat kun vaadin normalisointia. Aiemmin mainituista lentokenttien vessoista ja pussilakanoiden rei'istä olen yhä samaa mieltä, mutta tällaisina sateisina aamuina mielessä käy eräs muukin kohde:
tuulilasinpyyhinten nopeus.

Oikeasti, ainakin Méganeen tarvitsisin kaksi välinopeutta lisää. Sellaisen tihkukytkintä vielä hitaamman, joka pyyhkäisisi vähän kerran minuutissa, ja sitten semmoisen tihkukytkimen ja sitä seuraavan väliltä olevan, laiskahkon. Kätevintä tietysti olisi jos nopeutta voisi itse portaattomasti säätää esim. jostakin kierrettävästä napista.

Muttajoo, jos tänään sataa, niin eilissäiltapäivänä oli sitten sitäkin komeampi kevätkeli. Ensimmäinen varsinainen kevätpäivä. Olisi jo aikakin, sade alkaa tympimään. Tunnen itseni vähän huijatuksi, väittävät että Rivieralla olisi aina kaunista.

Eilen kuitenkin tosiaan aurinko paistoi meren yllä, melkein lämpimästi, ja ulkosavolainen tunsi olevansa lähes huhtikuussa. Uskaltauduin ulos ilman takkia, ja kirosin etten tajunnut ottaa kameraa mukaan. Mitään uutta ja ihmeellistähän tuossa pikkukaupunkimme satamassa ei ole, mutta se valo vain on niin upea. Missään muualla en ole tämmöistä puuterinväristä valoa nähnyt. Kun siihen yhdistetään kalan tuoksu, lokkien huudot, terassilla lounastavat perheet ja meri, joka oli hämmästyttävän rauhainen (olisiko noudattanut ohjeita sunnuntailevosta?), niin melkein unohti olevansa vielä tammikuussa.

Käyskentelimme kaukaisimmalle laiturille saakka, sinne missä ovat suurimmat ja komeimmat jahdit. Katselimme shipbrokerssien ikkunoista myynti-ilmoituksia, ja totesimme pienenkin paatin olevan melkoisen kaukana nykyvaroistamme. Vaan saahan sitä haaveilla...

Koska kuvia ei ole sunnuntai-iltapäivästä, niin julkaistakoon sitten turhanaikainen sarja nimeltä "Ulkosavolainen kuluttaa aikaa junassa kuvaamalla kynsiään erilaisilla kännykkäkameran efekteillä maustettuna". Laatu on aika kauhia.

(sävynä Essencen n° 53 "all access" + jotain saman merkin kimallelakkaa)

Meinasin ihan linkittää päivän koomillisimman uutisen, joka on samalla osoitus ihmisten tekopyhyydestä, mutta en saa googlattua sitä mistään esiin. Joutuu siis pitäytymään linjalla "kuulin aamulla radiosta mutta en muista nimiä".

Joka tapauksessa, jollain nurkalla Ranskaa järjestettiin taannoin nykytanssifestivaali, jonka yksi esitys, nais- ja miestanssija, pidettiin kirkossa. Naisihminen vilahti tanssin lopussa alasti muutaman sekunnin ajan.

Ihmiset olivat uutisen sanojen mukaan järkyttynyneitä (sic!). Kuvitelkaa nyt! Nainen Eevan asussa kirkossa! Mikä voisi olla karmeampaa! Kaikin puolin pyhän paikan halveksuntaa! Hiippakunta on ilmaissut syvän paheksuntansa festivaalin järjestäjille, ja haluaisi jopa estää ensi vuoden tapahtuman.

...suuria ovat ongelmat tässä maassa.

- - -

Päivän vaarallisin:
Töissä Ison Pomon lähettämä kilon painoinen joulusuklaalaatikko päätyi tarjolle minun työpöytäni kulmalle. Pakko oli siirtää se kädenmitan ulottumattomiin.

Vänö, 5, eteläkaakko 11. Utö, 6, eteläkaakko 11, näkyvyys 30000. Ristna, 4, eteläkaakko 4, näkyvyys 45000. Nizza, 14, mistraali 15, näkyvyys 0, moottoritiellä liikkujia kehoitetaan rukoilemaan, kukin oman vakaumuksensa mukaan.

Aamulla "vähän" satoi. Kahdeksaakymppiä moottoritiellä, niinkuin kaikki muutkin, toivoen, että edessä oleva ei tee kovin äkkinäistä jarrutusta. En ole ihan äkkiseltään ajanut yhtä varovaisesti ja ollut yhtä hartiakireänä kolmenviiden kilsan jälkeen. Tein myös jännittävän huomion: Méganen tuulilasinpyyhkijät vaihtavat itsestään tihkukytkimelle kun auto pysähtyy.

Illan tullen sitten selkeni, auringonlasku maalasi vuoret vaaleanpunaisiksi ja nyt hopeinen kuu luo merelle siltaa.

En kuvannut kuuta, mutta aparaatti kuvasi itseään.
Ja siinä sivussa vähän meidän karmeankeltaista kylppäriämme.

Ainii, minun piti vielä vähän muotiblogata:
Kiertelin perjantain kaupungilla niin kauan, että jalkoja kivisti, takaraivossa kummitellen kaikkea jännää. Niinkuin Annan harmaat shortsit, Sugar Kanen liukkaat housut ja materiaalileikit, Marian mummokalsarit tai se kaapista vielä puuttuva neuletunika. Ideoita siis oli, mutta niiden muuttaminen todelliseen muotoon olikin haastavampaa. Varsinkin oikean mittaisten harmaiden shortsien kohdalla. Joko oli liian lyhyttä, tai sitten semmoisia, jotka näin hobittijalkaisella muuntuvat polvihousuiksi. Sori, pukeutumisidolini ei ole Petit Nicolas. Vihdoin ja viimein Pahasta ja Parjatusta HenkkaMaukasta oli pelastajaksi. Löysin mm. makean, hämmentävän kasikytlukulaisen neuleen ja kapeatkapeat satiinihousut, joita en vielä joku aika sitten olisi osannut kuvitella käyttäväni. Enkä osaa vieläkään jollei päällä ole jotakin takapuolta peittävää, rajansa minunkin rajattomudellani.

Ruipelotjalat :o

Hennesin koot hämmentävät minut kerta toisensa jälkeen. En minkään muun kaupan rekistä ottaisi vahingossa S-kokoista neuletta ja toteaisi sitä vallan sopivaksi. Tai kokoa 40 olevia housuja jotka kaipaavat kiristystä vyötäröltä.

Tunsin noissa kamppeissa itseni vähän Famesta karanneeksi. Mutta vain vähän. Silleen sopivasti. Ehkä pikkuhiljaa alan sopeutumaan siihen, että nykynainen näyttää hyvin usein samalta kuin lapsuuden muistikuvissani. Housujen satiinipinta on kiiltävä, muttei liian, joten menee töihinkin. Ja pikkumyykenkäni saavat kaupungilla paljon enemmän katseita kuin minä. Ei sillä, ettenkö minäkin saisi, mutta...

Uuden kameran hankkimisen tarkoituksena ei ehkä ollut saada aikaiseksi tällaisia kuvia:

Älkää katsoko sitä lähempää. Ensi kerralla vähän lisää valoa ja ehkä jopa salama.

Päätin tänään muotiblogata ja inspiroitua eilisen syysväreistä ja kaikesta hauskasta Flickrista löytyvästä. Samalla pähkäilin monta muutakin asiaa blogini suhteen. Jotta mitä tänne tunkisi, mistä ihmiset kiinnostuvat.. ja sitten tulin siihen tulokseen, että samapa tuo, minun blogini tämä on, joten saa tuota kai vaikka kuvata itseään.

Sugar Kane on maininnut useampaan kertaan, kuinka kiva on kun ihmiset kirjoittavat auki pukeutumistaan. Minustakin on kiva lukea moisia tekstejä, mutta itse olen niin vähän muodista/tyylistä/ulkonäostä kiinnostunut, että moisten tekstien tuottaminen itse lienee täysi mahdottomuus. Pukeutuminen lähtee siitä, mitä vaatekaappiin on joskus tullut hankittua että pysyy lämpimänä ja mikä nyt sattuu olemaan puhtaana. Ajattelin siltikin välillä ihan miettiä, mikä minut on saanut hankkimaan tietynlaisia vaatteita, jostakinhan se idea on tullut. Pukeutuminen lienee kuitenkin parhaimmillaan itseilmaisun muoto. Ainakin niinä aamuina kun herääminen kylmään on vaikeaakin vaikeampaa ja ainoa asu joka tuntuu olotilaan sopivan on yhdistelmä farkkuja ja fleecepuseroa. Minä en harrasta muotia, kaikenlaiset älykkäät viittaukset jätän siis muille, mutta toisaalta, ei kai harrastamattomuus tarkoita, että pitäisi täysin kieltäytyä kaikesta kivasta.

Meillä ei töissä ole pukukoodia. Ihan (jakku)pukuun pukeutuvat vain isoimmat pomot, ja siinäkin lienee kyseessä jonkinlainen oman aseman korostaminen. Hoitohenkilökunta nyt tietty on omassa univormussaan (Miksi tajusin vasta nyt, että 'univormu' tulee sanasta 'uniform', 'yhdenmukainen'?), mutta meille hallintopuolen tallaajille riittää kun tulee suhteellisen siistin näköisenä töihin. Se voi siis tarkoittaa myös farkkuja ja neuletta. Minä olen uudelleenlöytänyt PikkuMyy-kenkäni. Viiden sentin korko antaa mystillistä naisellisuutta ihmisille joka on kulkenut pienen ikänsä matalissa kengissä. Lisäksi ne ovat mukavat jalassa eikä varsi ole liian pitkä ja kuuma. Onko tää nyt se hetki kun kolmekymppiä lähestyy ja farkut ja tennarit eivät enää tunnukaan riittävän? Hankintalistalla roikkuvat vielä vakaasti ne yksinkertaiset korkkarit.

Raitasukkikset ja -sukat, ne kaikki vaatekaapistani löytyvät, voivat sitten vaikka viitata sisäiseen hippiini. En suostu pukeutumaan ainoastaan mustan ja harmaan sävyihin ja niitteihin, vaikka se olisi kuinka tyylikästä. Minä tarvitsen raidallisia sukkahousuja, vihreää ja oranssia. Väittävät, että asussa pitää olla "sitä jotakin", joten kai tämä sitten on se jokin.

Korusta käyköön saman sävyn paljettikukka, neuleen rintamuksessa. Niin, eihän tuosta kuvasta tietenkään näy, mutta yllä on luottotunika, joka on juuri niillä rajoilla ettei ole liian lyhyt töihin. Mikä sitten on liian lyhyttä ja minkä kanssa... Ajattelin, että enhän mä voi shortseja töihin pukea, mutta eihän tämä yhdistelmä oikeastaan paha olisi.

Tajunnanvirran loppuun vielä niitä Flickrin syysinspiraatiokuvia.

[Kuvat: aube insanité, Mikey G Ottawa, CharlesFred, gatogrunge]

Je me suis inspiré d'automn, des photos prises hier sur les petites routes des Alpes-de-Haute-Provence, des couleurs trouvés sur Flickr. La première montre bien que j'ai encore plein des choses à apprendre de mon nouveau appareil photo, faut pas la regarder trop près. On a pas vraiment besoin de s'habiller en tailleur-jupe au boulot, même un jeans et un joli pull fera l'affaire, donc j'ose m'aventurer là-bas avec la tunique bien-aimée et les collants rayure qui font l'illusion à mon hippie intérieur.

Varoitus: merkityksetöntä tyttöhöpötystä.

Mission almost impossible.

Olen etsiskellyt kenkiä. Yksinkertaisia mustia korkokenkiä, jossa olisi kuitenkin "sitä jotain". Vähän korkoa, ei liikaa, viisi senttiä on jo kipurajan yläpuolella. Ei kiilakorkoa, ei piikkikorkoa. Ei terävää kärkeä. Ei liian kalliit, mutta kuitenkin aitoa nahkaa. *huoh* Eikä minua haittaisi vaikka olisivat "kestävämmin tuotetut". Espanjalainen Pikolinos voisi olla siinä suhteessa harkitsemisen arvoinen merkki. Ja myyvätkin vielä lähistöllä yhdessä kenkäkaupassa. Varsinkin tämä nilkkanauhainen Ginebra 713 on vallan sitä mitä haluaisin.

Toisaalta talviseuduksi reippaammat kengät kelpaisivat. Kuten vähän maiharihenkiset London 757 -saappaat. Kelpaisi yhdistää mekon seuraksi. Olen vakaasti päättänyt asua koko talven neulemekoissa ja paksuissa sukkahousuissa... joskin minulla ei taida olla tarpeeksi neulemekkoja moisen toteuttamiseen.

Niin, ja tietnekin tarvitsen uuden laukun. Semmoisen ehjän. Ison muttei liian ison ja pitkällä olkahihnalla. Ja kankaisen, sillä tekonahkaa en halua ja nahkalaukku lienee yli varojeni, ainakin uutena ostettuna. Ebay tietty, mutta sielläkin pyöriminen on välillä ihan yhtä turhauttavaa kuin kaupoissa pyöriminen.

Ihmeesti sitä luo itselleen tarpeita.

Noniin, muotibloggaus-kuluttamishaaveilu on toteutettu tälle syksylle, huomenna taas jotain fiksumpaa. (You wish.)