Blogi

Miranda July – Avokämmen

Olipas tämä melkoisen vuoristoratamainen lukukokemus. Ainakin pääsee heittämällä « vuoden omituisimmaksi ».

Mutta ensin jaarittelua. Sanotaan Kirjamessujen makulointilaareista mitä hyvänsä, niin ainakin toisinaan niistä tarttuu mukaan kirjallisuutta, johon ei ehkä muuten olisi tullut tartuttua. Se ei välttämättä ole sivistyksen kannalta huono asia.

Miranda Julyn Avokämmenen otin kassiin, koska muistin jonkun bloggaajan kehuneen kirjaa ja samalla kritisoineen kantta. Liityn seuraan. Seitkytlukuhenkinen kansi on vallan kaunis, muttei se kyllä kirjasta kerro juuri mitään. (Eipä sillä, alkuperäisteoksen kansi on ihan oma… taiteenlajinsa.)

Ulkoasu: Aleksi Salokannel

Mutta sitten itse kirja… noh, olipas reissu!

Romaani kertoo nelikymppisestä Cherylista, joka työskentelee naisten itsepuolustusvideoita ja –(liikunta)kursseja myyvässä yrityksessä. Cherylin elämä pyörii arjen suorastaan pakonomaisten rutiinien ja vuosia kestäneen romanttisen haaveilun ympärillä. Alku näyttää perusneuroottisen naisen, joka sattumalta saa sohvalleen asumaan parikymppisen Cleen. Clee on kaikkea, mitä Cheryl inhoaa, ja kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin, naisten välinen suhde kiertyy silkasta väkivallasta intohimoksi.

Parhaimmillaan tarina vie lukijaa vauhdilla oudosta käänteestä toiseen. July karrikoi ihmisten arkisia tapoja ja neurooseja, eikä pyytele anteeksi. Vaikka kaikki on itsestäänselvää, kaikki on myös pohjattoman absurdia, erittäin lihallista ja hirvittävän tarkkanäköistä. Suurimman osan kirjasta olin melko valmis antamaan tälle neljä tähteä.

Minusta oli hauska katsella, kuinka miehet tuijottivat Cleetä ja nähdä heidän ilmeensä muuttuvan, kun tartuin Cleen käteen. Minä! Nainen joka oli liian vanha hyväksyttäväksi ja joka oli oikeastaan aina ollut sopimaton hyväksyttäväksi, jo Cleen ikäisenäkin. Jos joku asettaa kyseenalaiseksi sen tyydytyksen, jota puolet nuorempi tyhjäpäinen tyttöystävä ihmiselle tuottaa, hänellä ei ole koskaan ollut sellaista. Se tuntuu kauttaaltaan hyvältä. Kuin olisi koko ajan yllä kauniit vaatteet ja samalla söisi jotain oikein herkullista.

Mutta se loppu. Kirjan loppu on sinänsä kaunokirjalliselta tasoltaan toimiva. July tietää mitä tekee. Säikeet kiedotaan taitavasti kauniiseen pakettiin, kaikki on lopussa ilmiselvää, loppuratkaisu on myönteinen, positiivinen… ja konservatiivinen. Se jätti minut nälkäiseksi emotionaalisella tasolla, mutta harmitti myös ihan temaattiselta puoleltaan. Kuin kirjailija olisi hullutellut olan takaa ja sitten viime tingassa tajunnut, että: ”eihän näin voi tehdä, keski-ikäisen naisen tulee palata ruotuun”. Lyönyt jarrut pohjaan. Kukaan ei oikeastaan pohjimmiltaan kasva tai muutu. Kirja on suurimman osan aikaa yksinkertaisesti niin liikaa, että olisi ollut kivaa, jos se liika olisi riittänyt loppusivuille saakka, tavalla tai toisella.

Joku toinen lukija olisi todennäköisesti vain nyökytellyt loppuluvuille, juuri näinhän sen kuuluu mennä, minun arviostani se rokotti yhden tähden, ja vieläkin kummastelen, pidinkö varsin paljon vai en oikein ollenkaan.

Miranda July: Avokämmen (The First Bad Man)
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Siltala, 2016

spacer

“Nuoriso ei lue kirjakritiikkejä” ja muuta älyllistä epärehellisyyttä

Ihmisten – etenkin nuorisolaisihmisten – laskevasta lukuinnosta uutisoidaan tasaisin väliajoin. Julkisesta keskustelusta unohtuu usein näkyvyyden voima. Se tosiasia, että lasten- ja nuortenkirjallisuus tarvitsee aikuisia.

On vaikea motivoida nuoriso tarttumaan nuortenkirjallisuuteen, jos aikuistenkin asenne sitä kohtaan on vähättelevä. Nuortenkirjoja ei lueta, tai jos luetaan, se tehdään vähän salaa, nolostellen. Ihan kuin luettaisiin Harlekiineja. Aikuiset, paljon lukevat aikuiset, äidinkielenopettaja-aikuiset, hävettävän monet aikuiset eivät ole lainkaan perillä siitä, mitä lanu-kentällä tapahtuu.

Valtamedia ei suorastaan edistä asiaa:

Verrattakoon. Viimeisten puolen vuoden ajalta Helsingin Sanomien nettisivuilta löytyy haulla “lukutaito” 38 artikkelia, joista nopeallakin vilkaisulla parikymmentä liittyy suomalaisten heikkenevään lukutaitoon ja siihen kuinka koululaiset saataisiin lukemaan.

Samalla aikavälillä julkaistuista noin 120:sta kirja-arviosta kolme (3!) näyttäisi olevan lanukirjallisuudesta. Kolme. Yksi kotimainen romaani, yksi käännösromaani ja yksi (oletettavasti lasten)runokokoelma.

2,5% kirja-arvosteluista.
Haistan tekopyhyyttä.
Kauhistelu on helppoa niin kauan, kuin asialle ei tarvitse tehdä itse mitään.

Sanomalehdet väittävät, että nuortenromaaneista ei kannata kirjoittaa asiantuntevaa kirjakritiikkiä, kun eivät nuoret niitä kritiikkejä kuitenkaan lue. Luoja, mitä älyllistä epärehellisyyttä.
Kuka ostaa lastenkirjat? Vanhemmat.
Kuka ostaa nuortenkirjat? Yhä ne vanhemmat. Ja tädit ja sedät ja kummit. Ei nuorisolla ole varaa ostaa kirjoja, ei juuri ollut minun nuoruudessani, ei ole nykyään.
Lasten- ja nuortenkirjat myydään yhä pääasiassa aikuisille, aikuiset ovat yhä jonkinlaisen auktoriteetin roolissa kun niitä valintoja tehdään.

Nuoret eivät löydä nuortenkirjallisuutta tyhjiöstä.
On meidän aikuisten tehtävä kiinnostua siitä, mitä heille voisi tarjota luettavaksi. Laadukasta lasten- ja nuortenkirjallisuutta ilmestyy satoja nimikkeitä vuosittain.

Siinä on materiaalia paljon pidemmälle kuin 2,5 prosenttiin kirjakritiikistä. Siinä on luettavaa kaikille niille vanhemmille, jotka ovat huolissaan oman jälkikasvunsa lukutaidosta.

Ja vaikkei olekaan blogien tehtävä paikata valtamedioiden aukkoja, niin aloittaa voi vaikka Kirsin #nuortenkirjatorstai-tempauksesta. Löytäkää se, mitä ette tienneet olevan.

* * *
Lisäys, twitterissä huomautettiin, etta selkokirjallisuus näkyy vielä vähemmän… jep.

spacer

Anna Kaija – Kristallin lapset -sarja

Seikkailuni indie-fantasian maailmassa jatkuvat. Muutama aika sitten kirjoitin Inna Airolan Kaaren kertomuksesta, nyt on vuorossa aavistuksen verran perinteisempää fantasiaa.

Anna Kaijan käsittääkseni neliosaiseksi suunnitellusta sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt kolme ensimmäistä. Maan mahti vuonna 2015, Tulen tahto 2017 ja Veden vaisto nyt viime kesänä. Neljännen osan nimen oletan viittaavan tuuleen.

Nemurian maailmassa valtakunnat on jaettu ihmisten, dragonioiden, kissaihmismäisten félinien ja useammansorttisten haltioiden kesken. Maailmaa hallitsevat neljä voimakristallia, kullekin elementille omansa. Kristallien ympärille on muodostunut temppeleitä, joissa – valtakunnasta riippuen – papit tai papittaret tekevät parhaansa kristalliaan palvellakseen. Ihmisten valtakunnassa, Minolassa, oleva Maakristallin temppeli joutuu papittaria vastustavan hyökkäyksen kohteeksi ja kristalli tuhoutuu palasiksi huojuttaen myös luonnonjärjestystä. Papittaret kuolevat tai katoavat maan alle. Henkiin jääneiden joukosta valitaan nuori Momi ja hänen paras ystävänsä temppelineito Senna hankalalle matkalle kiertämään kolmen muun kristallin temppelit, jotta maakristalli saataisiin jälleen herätettyä henkiin. Nuoret naiset saavat matkalle seurakseen varsin kirjavan joukon: kaksi temppelin vartijaa ja pikkurikoksilla itsensä elättävän félinepariskunnan. Minolaan jääneistä papittarista kirja seuraa Sonjaa, jolla on kunnianhimoa ja vahva aikomus ratkaista ongelma omin keinoin.

Kristallin lapset -sarjan kannet

Kannet: Eveliina Kronqvist

On aina ilo huomata, kun kirjailija kehittyy julkaisujen myötä. Niinpä tätäkin sarjaa on parempi tarkastella kokonaisuutena. Ensimmäinen osa, Maan mahti ei vielä täysin vakuuttanut minua. Kirja tuntui hieman prologilta ja pohjustukselta, enkä aivan saanut hahmojen toiminnan motivaatioista otetta. Seuraavissa osissa kirjailija kuitenkin nostaa kierroksia tuntuvasti ja hahmotkin saavat lihaa luiden päälle. Varsinkin ensimmäisessä osassa hyvin etäiseksi jäänyt Sonja saa myöhemmin selkeän, melko ristiriitaisen roolin, ja nouseekin ehkä sarjan kiinnostavimmaksi hahmoksi. Hänen varalleen lienee varattu tulisia siirtoja päätösosaan. Odotan uteliaisuudella. Päähenkilöitä Momia ja Sennaa sen sijaan tekee mieli välillä lyödä rätillä naamaan. Puhukaa, naiset! Ja onhan seassa tietysti myös se henkilö, joka on kokoelma kaikkea, mikä vetoaa höpsöön fanityttöpuoleeni: kriitillinen lukija sulaa Sennaan rakastunutta vartija-Neraa seuratessaan…

Bref, takaisin asiaan. Kristallin lasten kokonaisuus on jatkuvajuonista matkustusfantasiaa. Anna Kaija tietää mihin tarina on suuntaamassa. Kerronta on melko kilttiä ja tavallaan myös melko helppoa. Aikuisille kirjoitettua, mutta sopii nuoremmillekin lukijoille. Tämä menisi mainiosti YA-fantasian lokeroon. Kirjat eivät kärsi möhköfanttiudesta ja käänteitäkin on tarpeeksi, jotta lukijan keskittyminen ei herpaannu. Varsinkin tähän kolmannen osan, Veden vaiston loppuun on ladattu enemmälti cliffhangereita. Matkan varrella kyseenalaistetaan sukupuolirooleja ja eri kulttuurit eroavat toisistaan ilahduttavan paljon myös ajattelutapojen osalta.

Kristallin lapset sopii luettavaksi vaivattoman perinteisen fantasian tarpeeseen ja on mainio esimerkki uuden ammattimaisemman omakustannekirjailijuuden aallosta.

Tutustu kirjoihin ja niiden ostopaikkoihin Anna Kaijan kotisivulla.

Anna Kaija: Maan mahti (2015), Tulen tahto (2017), Veden vaisto (2018)
Books on Demand

spacer

Slow art

Kirjallisuus on vallan hidas taiteenlaji.
Paitsi, että sen lukemiseen pitää ihan keskittyä ja varata aikaa, niin sen kirjoittaminen vasta projekti onkin.

Toisinaan tulee vastaan somepäivityksiä, joissa tekijä joskus heinäkuussa toteaa saaneensa kustannussopimuksen kirjalleen, jonka on tarkoitus ilmestyä seuraavan vuoden alkupuolella. Ja sitten hän alkaa kirjoittamaan teosta.

Ne päivitykset hämmentävät suuresti. Useimpien kirjojen reitti kansiin on vuosien mittainen. Joillakin on vakikustantajia ja työkapasiteetti, jotka mahdollistavat kirja per vuosi -tahdin. Monet työstävät teostaan vuositolkulla ja vasta sitten alkavat toivoa, että joku julkaisisi sen. Kyllä, julkaisseet kirjailijatkin saavat hylsyjä. Minä olen napannut ison liudan viime vuosina.

Tämän syksyn kirjaa on hyvin todennäköisesti luonnosteltu jo viisi tai kymmenen vuotta sitten. Kirjailijan olennaisin työväline lienee kärsivällisuus.

Bref, piti kääntämäni katse omaan napaan. Tulen tyttäriä ilmestyi 2014. Melkein neljä vuotta sitten. Se on kvartaalitaloudessa vanha kirja. Minulla on selkeä muistikuva itsestäni istumassa junassa työmatkalla, edessä tietokone, jolla minun oli tarkoitus editoida Tulen tyttärien käsikirjoitusta. Mutta eksyin kirjoittamaan muuta. “17 vuotta myöhemmin.”
Koska kuva junatyömatkasta on niin selkeä, ajankohdan täytyy olla kevättä 2013.

Tulen tyttäriä on itsenäinen fantasiaromaani. Se on sellaiseksi tietoisesti kirjoitettu. Ja yhtä tietoisesti kirjoitin sen loppupuolelle kohtauksen petaamaan tulevaa. Minulla oli aavistus siitä, että kaikkea ei ole vielä kerrottu.

katkelma Tulen tyttäristä

Ne keväällä 2013 kirjoitetut rivit ovat kässärissä yhä lähes samankaltaisina. Käsikirjoitus on välillä maannut virtuaalisessa pöytälaatikossa vuoden verran, siitä on mennyt paljon aivan kokonaan uusiksi, kässäri on maannut toisen vuoden ja antanut tilaa muille projekteille. Se on käynyt hakemassa yhden “joo mut ei vielä” -hylsyn, siitä on leikattu irti viimeiset ~10 000 sanaa ja kehitetty uusi loppu.

Sen rinnalla oikea elämä seuraa vääjäämätöntä virtaa. Elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta kirja on yllättävän staattinen.
Hidasta taidetta.

Sen verran silti huijasin, etten kirjoittanut jatko-osaa seitsemäätoista vuotta, vaikka tarinassa sen verran loikataankin. Nyt se on toimittamista vaille kasassa, kustannusohjelmaan huolittu… ja yhä nimetön. Minulle Laventelinsininen, kässäri, jolla on ainoastaan koodiväri.

Ilmestyy ensi vuonna, Osuuskummalta. Jos tähdet ovat oikeassa linjassa, niin kesällä. Riippumattolukemiseksi. Jos eivät ole, niin syksyllä.
Joka tapauksessa toivon sen saavan (laventelin)sinisen kannen.

spacer

Inna Airola – Kaaren kertomus: Ensimmäinen osa

Ajoittain tartun indie-fantasiaan, jo ihan sen takia, että on kiinnostavaa nähdä mitä toteutetaan perinteisten kustannustahojen ulkopuolella. Omakustanne antaa mahdollisuuden ottaa riskejä ja tehdä omanlaistaan juttua – hyvässä ja pahassa. Parhaimmillaan indiekirjallisuus on huolella tehtyä ja toimitettua.
Kaaren kertomus kansi
Nyt e-kirjanlukijaan tarttui Inna Airolan esikoisteos Kaaren kertomus – Ensimmäinen osa, joka on trilogian aloitus. Vahvasti muinaisesta Suomesta sekä suomalaisista ja venäläisistä mytologioista inspiraationsa saaneeseen maailmaan sijoittuva tarina kertoo nimensä mukaisesti Kaare Vilgarrinpojasta, joka tulee syytetyksi seppä-isänsä kisällin, Herja Hildirin murhasta. Kaarekin ei saa kyläläisiä uskomaan syyttömyyteensä ja päättää paeta kylästä etsimään Herjan poikaa sekä selityksiä tapahtuneelle. Mukaan matkalle tarttuvat Kaaren sisarpuoli Ana ja tämän ystävä Raude.

“Minunkin äitini on kuollut ja isän kanssa en eronnut hyvissä väleissä”, Kaare nieleksi puukon terää puolihuolimattomasti sormissaan pyöritellen ja katsahti takan hehkun suuntaan. “Mutta minun äitini olikin hullu — hukuttautuikin tiettävästi omasta tahdostaan. Minä olen miettinyt monta kertaa, että ehkäpä minä vain kuvittelinkin kaiken. Että minä tapoin Herjan, enkä muista siitä mitään. Että olenkin oikeasti hullu, niin kuin äitini.” Kaare huomasi turhaumansa vellovan yli äyräiden ja itkun purkautuvan hervottomana, voimattomana tulvana silmäkulmista, eikä hän voinut tehdä mitään estääkseen.

Kirjaan tarttuessa ensimmäinen huomio oli sen kielen hyvin persoonallinen poljento. Tätä ainakin voi kutsua omaääniseksi. Kielen rytmi ja sanasto on saanut innoitustaan vanhasta suomesta, ja menee hetki, että siihen tottuu. Alkusivuilla mietin, että sitä olisi pitänyt lukea ääneen. Ajoittain pitkät polveilevat lauseet kävivät vaikeaselkoisiksi ja olisivat hyötyneet keventämisestä, mutta pääosin lukeminen oli miellyttävää vanhahtavassa sortissaan.

Tarinan osalta kirjan voi luokitella varsin perinteiseksi matkafantasiaksi. Oikeastaan lähinnä sillä poikkeuksella, että sankarin matkan tavoite jää yhä hieman hämäräksi, eikä lukija ole siitä sankaruudestakaan niin varma. Kaare nimittäin on kaikkea muuta kuin sankarillinen hahmo. Oikeastaan Kaare on protagonistiksi varsin uskalias valinta – hänessä ei ole juuri mitään pidettävää, säälikin on siinä ja siinä. Kaare on jänishousu vänkyjä, helposti kiukustuva ja suurimman osan aikaa vallan kiittämätön. Sellainen, jota olisi tehnyt mieli lyödä rätillä naamaan useamman kerran kirjan kuluessa. Toivoa voi, että hahmo hiukan kasvaa sarjan myötä. Tilaa riittää. Toisaalta tällaisen päähenkilön tapaaminen on virkistävää. Henkilökaartin osalta nitinäni koskee lähinnä sitä, että suosikkini tapettiin heti ensisivuilla. Kyllä, ärhäkät naissoturit ovat sattuneesta syystä heikko kohtani.

Ajoittain olisin kaivannut kirjaan hieman jämäkämpää tavoitetta. Nyt tarina välillä jumiutuu liiaksi metsään ja hidastuu matkan varrelle, eivätkä sen paremmin henkilöt kuin lukijakaan tiedä, minne oikeasti pyrkivät ja mitä tavoittelevat. Tai oikeastaan kaikilla muilla henkilöillä on jonkinlainen tavoite, mutta protagonisti-parka vain roikkuu mukana. Tästä huolimatta Kaaren kertomus on parhaimmillaan kekseliäs ja omaäänisesti kirjoitettu (taisin jo sen mainita, mutta kannattaa sanoa uudestaan) kirja lukijalle, joka pitää kylmältä tuoksuvasta ja muinaisesta Suomesta inspiroituneesta fantasiasta, jonka maailma on rakennettu huolella ja pohjatyöt tehden.

– – –

Inna Airola: Kaaren kertomus. Ensimmäinen osa
BoD, 2018

Lisätietoa ja ostopaikat kirjailijan kotisivuilla.

spacer

Tarvetyttäriä, öidenvartijoita ja ranskankielistä kauhua

Tulen tyttärien tarvepainoksen kansi.

Katsokaas, kirjoitan välillä kirjoittamisestakin.

Kevään aikana olen hionut niin jo kertaalleen julkaistua, piakkoin julkaistavaa kuin myös melkein valmista ja ihan uutta. Ulkomuotoa ja sisältöä. Moneen täytyy renessanssitaiteilijan taipua.

Aloitetaan vanhoilla kuulumisilla: Tulen tyttäristä on saatavilla nyt tarvepainosversio. Osuuskumman painos on ollut lopussa jo ikuisuudet, joten päätin viimeinkin saada aikaiseksi tehdä taiton uudelleen ja tarjota kirjaa BoD:n valikoimiin. Se löytyy heidän verkkokaupastaan, jos jollakulla on fantasiaromantiikan kokoinen kolo kirjahyllyssään ja sielussaan.

Ja hei, sen voi tilata myös ulkomaille!

Tulen tyttärien henkiinherättelyn syy on se, että olen hiljakseen kirjoittanut sille itsenäistä jatko-osaa. Toivoa sopii, että se olisi pian julkaisukelpoinen ja julkaisuohjelmaan mahtuva. Ei vielä tänä vuonna, mutta vuosi se on ensi vuosikin.

Hieman varmemmin sanoin uskallan kertoa, että ensi keväänä ilmestyy ainakin nuortenkirjallisuutta, Otavalta. Kässäri on kulkenut pitkän mutkikkaan tien Öidenvartijan kirja -työnimellä, mutta saa vielä nähdä, minkä nimen se lopullisesti saa. Täällä blogissa olen joskus aiemmin viitannut siihen sähkönsinisenä. Joka tapauksessa luvassa on öidenvartija. Ja pahanilmanlintu. Ja muistonsyöjiä. Ja tarinoidenmetsästäjiä.

Eikä se ole vaaleanpunainen.

Julkaisua odotellessa olen käyttänyt hyvän osan kevätpäivistä vielä kaukaisemman tulevaisuuden pohtimiseen, ja kirjoittanut sarjaan lisää. Mutta sillä ei vielä ole edes koodiväriä. Pitäisi olla. Sammalenvihreä? Vai karmiini? Tämä pitää päättää pian…

Quand je ne regarde pas

Viehättävä kansi on J.S. Meresmaan tekemä.

Viime viikkoina renessanssitaiteilija on ollut myös taittelija. Kesällä ilmestyvä Quand je ne regarde pas pitäisi saada ihan kirjapainokelpoiseen kuosiin. Ja sitä paitsi minä tökin nenääni esipuheeseen ja kirjailijaesittelyihin. Ranskaksi. Kaikkeen sitä ihminen ryhtyy.

Quand je ne regarde pas on Osuuskumma International -julkaisusarjan ensimmäinen ranskankielinen teos. Martin Carayolin kääntämät novellit esittelevät ranskankieliselle yleisölle suomispefiä kauhutwistillä. Tätä on saatavilla ainakin Eurocon Nemosta, joka pidetään Ranskassa Amiensissa ensi heinäkuussa. Ja toki sitten myös verkkokaupastamme.

Minulta mukana on Mon roudoudou, mon adorée, eli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Kukapa irtokäsistä eroon pääsisi…

Kyllä riittää siis kummallista kirjallisuutta lähitulevaisuudessa, moneen makuun.

spacer

Riina Mattila – Järistyksiä

Heti alkuun sanon, että pidin kirjasta.
Heti sen perään sanon, että tätä kirjaa ei ollut kirjoitettu minulle. Siksi epäilin arvion kirjoittamista, tuntuu vähän kuin talsisi jonkun muun varpaille. Järistyksiä ei ole kirjoitettu minulle, keski-ikää vähitellen lähestyvälle cis-naiselle. Se on kirjoitettu nuorelle, jota oleminen kutittaa. Lukekaa tämä siis minun lasieni läpi.

Riina Mattilan Järistyksiä tuli toiselle sijalle WSOY:n viimevuotisessa Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa. Ainakin toistaiseksi Mattilan esikoisromaani on julkaistu vain e-kirjana.

Kirja kertoo tarinan lukioikäisestä Eeliasta, joka ei tunne olevansa tyttö muttei oikein poikakaan, ja muunsukupuolisuutta ei hyvällä katsota kotona tai pienessä kotikaupungissa. Eelian pelastajaksi tulee ilmaisutaidon lukio, jossa ensin saa hengittää, jonka asuntolasta löytyy oikeita ystäviä ja lopulta ketunsilmäinen tyttö, joka saa Eelian maailman järähtelemään.

Riina Mattila - Järistyksiä

Järistyksiä on nopealukuinen nuortenkirja olemisen vaikeudesta ja rakastumisesta. Kiepun kahden vaiheilla sen suhteen, miten tämä pitäisi arvioida, kirjallisuutena vai uppoamisena johonkin, joka ansaitsee äänen.

Rakkaustarinana tämä on hengästyttävä. Sitten kuitenkin lukemisen jälkeen jäin yhä kaipaamaan tarinaa, tarinankäänteitä, päähenkilön ulkopuolella olevaa draamaa. Sellaisena tämä jäi kevyeksi, oikeastaan yhden henkilön kasvutarinaksi. Vierastin myös hieman asetelman mustavalkoisuutta. Kotikaupungissa oli kauheaa, ilmaisutaidon lukiossa kivaa, suhteessa kaikki oli helposti ratkeavaa, kotona ei ratkennut mikään. Päähenkilö kehittyi, muut eivät oikeastaan lainkaan. Toki nuoruus on mustavalkoista. Se on mustavalkoista ja naiivia ja kivuliasta ja äärimmäisten tunteiden aikaa. Silti olisin kaivannut enemmän sävyjen kirjoa.

Kerronta taas oli parhaimmillaan loistavaa. Kirjassa oli kappaleita, joita luin hengittämättä uudestaan ja uudestaan. Herkeimmillään sanat osuivat juuri kohdilleen, väänsivät rintalastan alta.

Voi olla, että nuorena olisin rakastunut tähän kirjaan. Jätän sen siis niille, joille nuoruus on yhä ajankohtaista, niille, jotka rakastuvat, jotka haluaisivat rakastua, joihin Järistyksiä valaa uskoa tulevaisuuteen.

Riina Mattila: Järistyksiä
WSOY, 2018
Kansi: Riikka Turkulainen

spacer

Nonna Wasiljeff – Loukkupoika

Pitkästä aikaa takaisin ihan kirjabloggaamiseen, jos vaikka saisi taas motivoitua itsensä kirjoittamaan jotain kaikesta luetusta.

Nonna Wasiljeffin Loukkupoika on ilahduttavaa kotimaista esikoisfantasiaa. Tämä oli heti ilmestyessään lukulistallani, sillä olen ajoittain seurannut kirjan valmistumista kirjailijan blogissa. Tie käsikirjoituksesta kirjaksi on pitkä, mutta kärsivällisyys kantaa hedelmää.

Kustantajan esittelyssä Loukkupoika on määritelty fantasiatrilleriksi, mutta kirja pakenee tarkkoja genremäärittelyja. Kyseessä on varttuneelle nuorisolle (kaikki 15+) suunnattu yhdistelmä fantasiaa ja dystopiaa, muttei mitään nälkälintuoutopeleistä tuttua yli-ihmisyyttä tai maailman pelastamista. Lähinnä halutaan pelastaa oma nahka. Esikoiskirjailijuus näkyy teoksessa freešiytenä, taustalla ei ole aiemman tuotannon painolastia eikä lukija osaa olettaa mitään aloittaessaan.

15-vuotias Aaron on elänyt koko elämänsä Loukussa, vankilassa, jota hallitsevat harmaaunivormuiset Tomut. Loukusta on vain yksi tie ulos: salaperäinen Toinen taso, josta kukaan ei halua puhua.

Aaron on oppinut selviämään pysyttelemällä näkymättömänä, kunnes eräänä päivänä Loukkuun tuodaan nuoret veljekset, jotka alkavat suunnitella pakoa. Aaronilla ei ole mitään aikomusta päästää uusia ystäviään lähtemään, mutta kun kaikki menee kammottavalla tavalla pieleen, hänen on valittava: yhä vaarallisemmaksi käyvä vankeus tai kammottu Toinen taso, joka vilisee Tomuja.

Kirjan miljöö muistutti jollain tapaa oman maailmamme viime vuosisadan alkupuolta, satunnaise autoineen, joissa oli “pyöreät lyhdyt ja kaarevat lokasuojat” (lainaus muistinvarainen). Ainakin minä tulin rinnastaneeksi Tomut natseihin kaikkine paremman rodun kasvatushaaveineen, mutta tämä nyt ei ole mikään virallinen tulkinta.

Alussa suhtauduin epäilyksellä kerrontaratkaisuun, jossa maailmaa avataan ihan kirjaimellisesti selittämällä sitä ikänsä eristyksissä (Loukussa) eläneelle 15-vuotiaalle, mutta onneksi Wasiljeff ei sorru siihen liian pitkälti. Jos kritiikkiä pitäisi, niin totean, että henkilöitä oli minun muistilleni turhan paljon ja nopeasti esiteltyinä, en aina onnistunut seuraamaan kuka on kuka ja missä roolissa moneen suuntaan kiedotuissa solmuissa.

Mutta muutenhan tää oli aivan mainio! Tarina pysyi koko ajan liikkeellä ja katkesi viehättäviin satu-/ohjekatkelmiin, jotka jossain määrin ennustivat tulevaa. Tunnustan alun tulleen uniin ja loppua lukeneeni aamukolmeen. Se lienee osoitus vetävästä romaanista.

Suosittelen:
* vahvahermoisille nuorille (verta ja kuolemaa ja kaikkea… epämuodostunutta).
* aikuislukijoille. Mieluummin tämä kuin bulkkidekkari, jos jännitystä kaipaa.

Jos olisin kustantaja, olisin lätkinyt Loukkupojan yleiseen kaunoon. Kerronta on… aikuista. Kirja lienee määritelty lanuksi lähinnä, koska se on spefiä ja päähenkilö on viidentoista.

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Otava, 2018
Kansi: Sami Saramäki

spacer