Blogi

Luettuja – kakstuhattaseitsemäntoista

Joskus olen listannut vuoden vaihtuessa tekemisiäni, se jääköön väliin tänä vuonna. Vilkaisen sen sijaan sitä, mitä olen lukenut, vaikka blogi onkin kirjablogista jo aika lailla muualle lipunut.

Vallan suuria määriä ei minun lukemisistani saa. Olen nirso, ja jätän kirjoja helposti kesken, jos ne eivät vedä mukaansa, mutta jotain sentään saan läpikin. Goodreads on hyvä muistilappu luettujen seuraamiseen, kun kaikesta ei enää tule blogattua. Sinne koetan sanoa aina jonkin sanan kirjasta.

Anonymous – The Book With No Name
Jukka-Pekka Palviainen – Perjantai on hyvä päivä lähteä
Veera Vaahtera – Onnellisesti eksyksissä
Anne Leinonen – Metsän äiti
Seita Vuorela – Lumi
Victoria Aveyard – Punainen kuningatar
Mervi Heikkilä – Tuonella kulkijat
Mervi Heikkilä – Pohjolan porteilla
Fishel, Holtzberg – Mielessä yhä se
Anna Hallava – Operaatio huulituli
Aapeli – Pikku Pietarin piha
Jussi Valtonen – Siipien kantamat
Florence Roche – La terre des Falgères
Taru Väyrynen – Meren vaahto
Charlaine Harris – Grave Sight / Grave Surprise / An Ice Cold Grave / Grave Secret
Anni Swan – Ollin oppivuodet
Anni Swan – Kaarinan kesäloma
Pasi Ilmari Jääskeläinen – Väärän kissan päivä
Sini Helminen – Kaarnan kätkössä
Anni Swan – Me kolme / Ritvan suojatit
Janet Evanovich – Ensin rahat
Kati Hiekkapelto – Suojattomat
Anni Nupponen – Nainen ja kuningas
Archer, Jockers – The Bestseller Code
Milja Kaunisto – Luxus

Tämän lisäksi listaan pitäisi lisätä kasa eri vaiheissa olevia käsikirjoituksia, joista ainakin kaksi ilmestyy ensi vuonna. Ja Osuuskumman kirjoja toki tulee luettua, enemmän tai vähemmän kokonaisuudessaan. Sekä tietenkin lastenkirjoja, joita osaan suuren kasan jokseenkin ulkoa.

* Vuoden odotetuin: Väärän kissan päivä

* Vuoden verisin: The Book With No Name

* Vuoden mitättömin: Charlaine Harrisin sarja

* Vuoden nostalgiapläjäys: kirppareilta mukaan napsitut Anni Swanin parhaat

* Vuoden vahvimmat tunteet: Nainen ja kuningas

* Vuoden ahmituin: Luxus

Kuten tapanani on, lukemistoni keskittyy pitkälti kotimaiseen kirjallisuuteen, sitä on tästä listasta 18 kappaletta. Kovin eksoottisia eivät ole vieraskielisetkään: alkukielinä englantia ja ranskaa, käännöksiä vain kaksi. La terre des Falgères oli ainoa ranskaksi lukemani romaani. Se saa arvioksi ankean tasapaksun “ihan kiva”.

Suunnilleen puolet luin e-kirjoina, yhä useammin kirjastosta lainattuina. Loput olivat korruptiokappaleita, omia ostoksia tai kierrätyslöytöjä. Pari keväällä luettua taisin kahlata ihan perinteisinä kirjastolainoinakin, lomalla sairastaessani.

Vuoden 2018 tavoitteet ovat koettaa lukea vähemmän “ihan hyvää” ja astua vähän kauemmas mukavuusalueelta. Lukuvuosi muuten alkanee samaan tapaan verisenä kuin tämäkin. Kesken on nimittäin Anonymousin trilogian seuraava kirja, The Eye of The Moon.

spacer

Kirjatärpit keväälle 2018 (pienkustantajaversio)

Yleisön pyynnöstä aktivoiduin tauon jälkeen kokoamaan tärppejä pienkustantajien ensi kevään tarjonnasta, sikäli kun ennakkotietoja on saatavilla. Varaan siis oikeuden täydentää listaa myöhemminkin. Tieto pienkustantajien tarjonnasta on hajanaista, joten tässä hiukan koottua. Suosittelen myös rohkeaa sukellusta itse kunkin nettisivuille, sieltä voi löytää lisää luettavaa.

Totutusti vastuuvapauslauseke: lista ei edes pyri olemaan kattava. Jos sinulla, armas lukija, on suosituksia kevään pienkustantajatarjonnasta, jätä toki vinkkisi kommentteihin.

Lukija järven rannalla

Kaunokirjallisuus

Ante Aikio Stallun pata

Aloitettakoon kirjakatsaus pohjoisesta. Ante Aikion novellikokoelma kiinnostanee sekä mytologiasta että fantasiasta innostuneita.

Saamelaiskirjailija palaa novellikokoelmassaan Aigi-kirjojen mytologiamaailmaan. Stallun pata on lukukokemuksena virkistävän tuore, vaikka pysytteleekin uskollisena vanhalle saamelaiselle tarustolle. Kokoelman kuusi itsenäistä kertomusta henkivät kateutta, pelkoa ja mielen kärsimystä, mutta myös onnea, neuvokkuutta ja helpotuksen riemua. (Reuna)

 

Helena SeppäläTämä on minun lauluni

Selkokielistä proosaa ei vielä(kään) ole tarjolla liiaksi, selkokielistä runoutta vielä vähemmän. Siksi nostan esiin Seppälän runoteoksen, jossa on mukana myös lukuopas, jonka tarkoituksena on herätellä ajatuksia ja rohkaista kirjoittamaan runoutta – kielitaidon tasosta tai lukivaikeuksista välittämättä. Reuna Kustantamolla on kevättarjonnassaan myös kaksi selkoromaania, Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli ja Jasu Rinneojan Kauno ja Sutki.

 

Maija HaavistoPerhonen vatsassa

Tämä on hyvä nuortenromaani. Uskallan luvata, sillä olen lukenut aikaisen version teoksesta. Haaviston kirja ottaa käsittelyyn aiheen, joka nuortenkirjallisuudessa näkyy harvakseltaan: pitkäaikaissairaudet.

Vähän ennen näytelmäkerhon ensi-iltaa kasiluokkalainen Tuulia sairastuu Crohnin tautiin. Tärkeintä on, etteivät kaverit saa tietää kivuista ja ripulista, ei edes paras ystävä Sirja. Roolipeleihin hurahtaneen Anitta-tädin kanssa voi sentään puhua vapaasti, ja kesälomalla löytynyt uusi harrastus vie sairastamista pakoon kuulokemaailmaan. Peruskoulun viimeiseksi vuodeksi Tuulialla on suunnitelma. Uudessa koulussa hän voi aloittaa puhtaalta pöydältä ja keksiä itsensä uudelleen, vaikka sellaiseksi kuin tyylikäs ja salaperäinen Helmi. Tuulia ei ole ainoa, joka piilottelee jotain itsestään, mutta pian sairaus vaatii järeämpiä valheita. Menivätkö ne jo liian pitkälle? (Nordbooks)

 

Mai JiaPimeä voima

Käännöskirjatärppini olkoon kiinalainen, tämä kuulostaa tosi jännältä: Salaliittojen, nerojen, vallankumouksellisten ja hirvittävien moraalisten valintojen maailmassa ihmiset uhraavat kaiken salaisuuksille – kunnes ne lopulta tuhoavat heidät. Romaani sukeltaa syvälle kiinalaisen tiedusteluyksikön synkkään ytimeen. Kirjan päähenkilöt ovat poikkeuksellisen kuulonsa vuoksi viestitiedustelijaksi värvätty sokea maalaismies, lahjakas mutta erikoinen nuori matemaatikko, unissaan viholliskoodeja murtava kryptoanalyysin veteraani sekä vietnamilaisen sotilaan ruumis – tarinan kertoja.
Suomennos Rauno Sainio. (Aula&Co)

 

J.S. Meresmaa Hämäränsäteet

Meresmaan vaihtoehtohistoriallinen pienoisromaani Hämäränsäteet on jatkoa Naakkamestarille, joka voitti vuonna 2015 Robustoksen pienoisromaanikilpailun. Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun Imatran Valtionhotelliin ja hurjana virtaavan kosken kuohujen partaalle. Seikkailua, diplomatiaa ja mystiikkaa. (Robustos)

 

Sakari PeuranenPraedor – Uponneen jumalan uni

Peurasen uusin romaani kuuluu Praedor-fantasiasarjaan ja kertoo seikkailijajoukkion rankasta, vaarallisesta ja epäonnisesta tehtävästä, jossa he yllättäen huomaavat pitelevänsä koko Jaconian kohtaloa käsissään. Petri Hiltunen on tehnyt itseoikeutetusti kannen.

Vaskikirjoilta ilmestyy keväällä myös pitkään odotettu T. H. Whiten Muinainen ja tuleva kuningas. (Vaskikirjat)

– – –

Osuuskumman osalta vedän kotiin päin, ja linkkaan saman tien katalogin. Keväällä ilmestyy jopa kolme käännösantologiaa, mutta nostettakoon vinkeiksi yhden tekijän teoksemme:

Carita ForsgrenAmbrosia

Ambrosia on… jotain varsin muuta. Romaani sekoittaa kunnianhimoisesti chick littiä, antiikin mytologiaa ja avaruusscifiä. Kolmikymppinen suklaahullu Jenni on tottunut arkisiin ongelmiin, kuten kuinka saada vuokra maksettua ajallaan, kun hän yllätysraskauden myötä ajautuu keskelle vuosituhantista selkkausta ihmisten ja maapallolle haaksirikkoutuneiden muukalaisten välillä. Tuleeko Jennistä pelinappula, vai löytääkö hän lopulta sisäisen jumalattarensa? (Osuuskumma)

 

Mixu LauronenKontiainen

Kontiainen on novellikokoelma dekkareiden ystäville. Se tuo estradille metsään sokean shamaanin, joka selvittää rikoksia yhdessä variskumppaninsa kanssa rauta-ajan Suomessa. Kontiainen yhdistää suomalaisen muinaistaruston ja vanhan ajan salapoliisitarinat. Siinä on ripaus Hercule Poirotia ja Daredeviliä. Samalla se on kuvaus ystävyyssuhteesta ja muinaisesta elämänmenosta. (Osuuskumma)

Kirja ja silmälasit

 

Tietokirjallisuus

 
Anu Haasio, Anu Ojaranta ja Markku MattilaValheen jäljillä

Tämä lienee tärkeä tietoteos nykymaailmassa:
Tiedätkö mihin voi luottaa ja mistä löytyy laadukasta tietoa? Mitä on vihapuhe ja kuinka valemediat toimivat? Miksi valemediaan uskotaan ja mihin sillä pyritään? Mitkä ovat onnistuneen tiedonhaun tunnusmerkit, jotta pystymme erottamaan faktatiedon valheellisesta? (Avain)

 

Jukka Koskelainen Sanoja mustan tähden alla

Jukka Koskelainen tekee pyhiinvaellusmatkoja muusikoiden haudoille. Matkakohteet ulottuvat Lontoosta Hietaniemen kautta Berliiniin ja Kaliforniasta Caracasiin. Koskelaisen suhde Leonard Cohenin ja David Bowien, Jack Brucen ja Greg Laken ja salsakuningas Tito Puenten musiikkiin on syvästi henkilökohtainen. Samalla Koskelainen pohtii kirjassaan näiden suurten muusikoiden ja lauluntekijöiden laajempaa kulttuurista merkitystä, ja heidän kuolemiaan yhden kokonaisen aikakauden päätöksenä. 1920-luvun iloisen Berliinin hengessä laulanut Udo Lindenberg on mukana teoksessa ainoana, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, vielä elossa olevana muusikkona. (Aviador)

* * *

Otos muita pienkustantajia, joiden kevään teoksia ei listalta vielä löydy: Haamu, Stresa, ntamo, Poesia, Kirjava, Palladium, Helmivyö, Atrain, ja niin edespäin…
Käy toki vilkaisemassa heidänkin sivujaan sopivassa välissä, tietoja kevättarjonnasta tippuu esille vähitellen vuodenvaihteessa.

spacer

Pienesti suuruudenhullu

Olen tullut siihen tulokseen, että kirjailijan on oltava hieman suuruudenhullu kirjoittaakseen kirjan.

On pakko uskoa siihen, että tekee jotain merkityksellistä ja erikoista. Kuinka sitä muuten jaksaisi käyttää parhaimmillaan vuosia saman tekstin parissa, usein vielä selän takana epävarmuus siitä, kelpaako tuotos julkaisuun, jos kelpaa, pitävätkö lukijat siitä. Ja mitä näitä kaikkia on.

Kirjoitan tätä blogitekstiä prokrastinoidakseni. Vieressä on kasoissa 122 käsikirjoitusliuskaa, joissa on tasaisin väliajoin punakynää. Olen käynyt niitä tässä Kirjamessuista lähtien läpi lukemistasolla, aktivoinut aivojani sopiviin suuntiin, pohtinut motiiveja ja lisäyksiä, vilkaissut välillä tekstitiedostoa koneella ja korjannut jonkin lauseen tai kirjoitusvirheen. Pimein talvi hidastaa kaikkea mahdollista, etenkin aivojen toimintaa. Lapsi tuo koulusta flunssan toisensa jälkeen, osa valoisesta ajasta menee palkkatyöläisenä, usein sänky kutsuu voimallisemmin kuin käsikirjoitusliuskat.

Tämän kaiken keskellä on pakko sulkeutua omaan kuplaansa.
Ajatella, että Tämä on tärkeä kirja, tällaista ei ole koskaan ennen tehty.
Ihan niin suuri ei egoni ole, että sanoisin moisen ääneen, mutta omaan tekemisen mielekkyyden etsimiseen se on merkityksellistä. Ja tottakin siina mielessä, että kirjoitan tosiaan jotain aivan uutta… muutenhan sitä kutsuttaisiin plagiaatiksi.

Suuruudenhulluus ruokkii motivaatiota. Kyllä tästä kirja tulee. Hyvä kirja. Loistava kirja. Nih, pienisuuri kirja. Hetken ajan painun miettimään, miltä kansi näyttää, ja sitten kiskon itseni takaisin työn ääreen. Ei vielä kantta, ei ihan vielä, ensi kesänä sitten. Kevät 2019 on kaukana, eikä kuitenkaan niin kaukana.

Ensin kässäri julkaisukelpoiseen kuosiin. Merkityksellinen tarina tarjolle nuorisohenkilöille.

spacer

Charlaine Harris – Harper Connelly -sarja

On kirjoja, joiden lukemisen aikana ja etenkin sen jälkeen miettii, että esimerkiksi korvapuustien leipominen olisi saattanut olla hyödyllisempää puuhaa.

Charlaine Harrisin neliosainen Harper Connelly Mysteries -sarja on tällainen. Minä luin sen läpi. En ole varma miksi. Sarjan idea on kiinnostava, lähtöasetelma toimii… ja mikään muu ei sitten oikeastaan toimikaan.

Sarjan nimihenkilö Harper on reilu parikymppinen naisihminen, joka on teini-iässä joutunut salamaniskun uhriksi ja on siitä lähtien löytänyt kuolleita. Nimenomaan niin. Harper “kuulee” tai “tuntee” kuolleet ja tietää kuinka he ovat menehtyneet.

Harper on syntynyt ns. hyvään perheeseen, joka hänen lapsuus-/nuoruusikänsä aikana on vajonnut surkeuteen huumeiden takia. Harperin elämän varsinainen tragedia on kuitenkin hänen isosiskonsa Cameronin selvittämätön katoaminen lukioikäisenä.

Nykyajassa Harper kiertää maata velipuolensa (huom! ei verisukua, vaan äidin uuden miehen poika, tätä alleviivataan useaan kertaan) Tolliverin kanssa ja tienaa ruokarahansa löytämällä kuolleita. Sekä tietenkin sotkeutuu siinä sivussa murhatapauksiin.

Lähtötilanne on ihan hauska ja persoonallinen. Kuolleiden etsimisestä ja Harperin ja Tolliverin välillä olevasta vetovoimasta/rakkaussuhteesta (vielä hieman emme-ole-oikeasti-sisaruksia -alleviivausta) voisi saada aikaiseksi vaikka mitä. Valitettavasti kirjojen mysteerit ovat puolivillaisia, lukija arvaa murhaajan hyvin pian. Kolmen viimeisen kirjan rakenne ja ratkaisu ovat täysin samankaltaisia. Harper ja/tai Tolliver työntyvät silkkaa typeryyttään vaarallisiin paikkoihin, eivät tajua itsestään selviä vihjeitä, tulevat ammutuksi ja jahdatuksi tai muuten vain kiukuttelevat. Henkilöt ovat epämääräisen paperinohuita, enkä edes jaksa alkaa siitä toisteisuudesta, samat asiat joka osassa.

Harper Connelly Mysteries

Tästä olisi voinut tulla ihan kelvollinen yksittäinen romaani, nyt tämä vain tuntui… laiskalta. Mukaan pari niistä paremmista mysteereistä ja Cameronin katoamisen selviäminen (jep, se selviää viimeisessä osassa), vähän enemmän ajattelua ja hiomista. Mysteeri nimittäin voi olla mysteeri myös silloin, kun päähenkilöt ovat suhteellisen fiksuja. Eikä olisi tarvinnut toistaa samoja asioita. Aineksia oli kermakakkuun, mutta ei tästä paljon köyhiä ritareita kummempaa saatu aikaiseksi.

Tulipahan luettua. Eka osa on ranskankielisenä pokkarina hyllyssä, lahjoitan haluavalle.

Charlaine Harris: Harper Connelly Mysteries:
Grave Sight (2005)
Grave Surprise (2006)
An Ice Cold Grave (2007)
Grave Secret (2009)

spacer

Kirjoittajan haasteita

Tämä on se jokseenkin vaikein vaihe, kun ensimmäinen versio kässäristä on survottu kasaan.

Kai minä vain jätän sille koodivärin ja laitan eteenpäin.

spacer

Jussi Valtonen – Siipien kantamat

Siipien kantamat oli kirja, johon tartuin uteliaisuudella etenkin aiheen takia: kaipasin (lähde)kirjallisuutta suurten ikäerojen suhteista. Tarinassa keski-ikäinen lukion äidinkielenopettaja ihastuu kuusitoistavuotiaaseen oppilaaseensa.
Jussi Valtonen: Siipien kantamat -kansi

Nyt olen sitten pureskellut lukukokemusta sen verran, että ajattelin herätellä blogiani henkiin kirjoittamalla siitä muutaman sanan. Lukukokemukseni jätti minut hämmentyneeksi. Samalla sekä hieman kylmäksi että vähintäänkin jollakin objektiivisemmalla tasolla ja kirjoittajapuoleltani ihastuneeksi.

Siipien kantamat on jollain tapaa lähes täydellinen romaani. Se on miltei virheetön esimerkki siitä, miten tehdään Hyvä Romaani, joka (oletettavasti) vetoaa suuriin lukijamassoihin. Kirjassa on:

– Hallittu rakkaustarina, joka ei ole liian konventionaalinen muttei myöskään liian äärimmäisyyksiin menevä. Päähenkilö problematisoi ihastumistaan tarpeeksi, eikä Marianne ole enää mikään pikkutyttö. Teini toki, mutta silleen kivasti varhaiskypsä ja älykäs teini.

– Kirjallisuusviittauksia. Valistuneet lukijat pitävät kirjallisuusviittauksista, kun ne ovat tarpeeksi hyvää kirjallisuutta mutteivät liian erikoisia. Kyllä, seasta löytyy myös maininta Lolitasta, jota lienee mahdoton välttää tämän aiheen kanssa.

– Keski-ikäisen miehen eksistentiaalinen kriisi. Se oli se osa, joka minua kiinnosti vähiten. En taida olla sille otollisinta kohderyhmää. Mutta luulen Juhanin äidinkielenopettajatuskan, koiran kuoleman, eron, mitänäitänyt on vetoavan moniin. Sekä tietenkin joku löytää itsensä tai vähintäänkin kollegansa kirjan opettajanhuoneesta.

Kirjassa on kaikki, mitä odottaa saattaa. Hallittua, kaunista, melko ennalta arvattavaa. Pisteet kunnialla maaliin saatetusta rakkaustarinasta, ei tarvitse upota sokerisuohon eikä mennä myöskään ihan tragedian mittoihin. Samalla kirja oli jotenkin kovin tietoinen itsestään ja Hyvästä Kirjallisuudesta. Kaikki oli millimetrimitan kanssa paikoilleen laitettua. Jäin ehkä kaipaamaan jotain rosoa, se ainoa spekulatiivinen elementtikin (josta kirjan nimi, muuten) selitettiin fiktioksi fiktion sisällä… tai niin ainakin tulkitsin, kai sen saisi tulkita myös jonkinlaiseksi vertauskuvaksi. Niin, ja onhan siellä toki myös harmaatakkinen mies, päähenkilön alter ego ja omatunto.

Mutta kauhean kauniistihan tämä oli kirjoitettu. Valtonen osaa vaivattoman kerronnan, en yhtään ihmettele, että myöhemmällä teoksella on päästy Finlandia-voittajien joukkoon. En vilpittömästi ihastunut mutta vallan vilpittömästi ihastelin osaamista.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi, 2007

spacer

Käännöksiä, käännöksiä!

Ihan saa ihminen sanoa monikossa, jotta käännöksiä, kun kerrassaan kaksi tekstiä on käännetty ja kirjatkin julkaistu!

Osuuskummalta ilmestyy nyt Worldconin alla kaksi englanninkielistä novelliantologiaa, Never Stop ja The Self-Inflicted Relative, minä olen mukana pienellä panoksellani molemmissa.

Never Stop – Finnish Science Fiction and Fantasy Stories

Kansi: Anu Korpinen

The anthology is compiled by Emmi Itäranta and features gems in a wide range of genres, all published in English for the first time.

“These stories invite you to see a glimpse of new lights emerging in the vast sky of international speculative fiction.”
– Emmi Itäranta, Foreword

Minulta mukana on Maija Haaviston kääntämä My Buttercup, My Everything (eli alunperin Ruumiittomissa ilmestynyt Ruusunnuppuni, kaikkeni). Novelli kertoo eräänlaisen kummitustarinan kädestä, joka jää elämään jonnekin kuoleman ja… jalkojen väliin.

   “I fathom it has experience and I’m sure it would be happy to learn whatever you fancy to teach it.”
   The woman nods slowly, lowers her chin almost to her chest. Oleandra lists my price and I nearly faint in shock. No one would have paid anything like that for my companionship when I was still alive. The woman puts her credit card on the desk. I manage to catch the name. Pleased to meet you, Beata, I’m sure we’ll get along.

– – –

The Self-Inflicted Relative – 33 Fantastic Stories in 100 Words

Kansi: Anu Korpinen

Welcome to the world of zombies, tentacles, cats, robots, cheese, unicorns, cell membranes, transhumanist gadgets and a terrifying epidemic that is the self-inflicted relative.

Drabbles are miniature stories of exactly 100 words, no more, no less. Leave it to the Finnish authors of speculative fiction to weave their magic and create 33 entire literary works in such an incredibly small amount of space.

Raapalevihkosen nimi on sellainen, etten saa sitä vahingossakaan kerralla kirjoitettua virheittä. Joten, ihan vain SIR ystäville. Thinking Outside the Box on sekin Maijan kääntämä ja perustuu tositapahtumiin. Tai ainakin tosielämässä käytyyn keskusteluun. Sairaalassa työskenteleminen on vaarallista.

– – –

Hanki oma kappaleesi kummaa suomalaista kustantajan nettikaupasta, Aavetaajuus tai Rosebud City Center -kirjakaupoista Helsingistä tai vaikka Osuuskumman pöydästä Worldconissa (Joku teistä sinnekin eksyy.) E-kirja on saatavilla tavanomaisten jakelijoiden sivuilla, mitä näitä on, Elisa kirja, Amazon, iTunes.

spacer

Aapeli – Pikku Pietarin piha

Pietari näki valokuvaajan menevän valokuvaamoonsa. Hän meni tietenkin sisän kautta. Kaikkiin Ison kadun varrella oleviin liikkeisiin mentiin sekä ulkokautta että sisän kautta. Valokuvaaja oli aina ensimmäinen aamulla. Sen jälkeen meni kelloseppämestari, ellei ollut illalla juonut. Jos oli juonut, meni oppipoika ja avasi kaupan. Sitten tulivat kaksi parturineitiä ja viimeiseksi kangaskauppiaan rouva, jonka piti ensin haukkua piikansa. Heitä oli kaksi, toinen aikuisia, toinen lapsia varten. Nämä kaikki kaupat ja liikkeet olivat samassa talossa, missä Pietari asui ja minkä piharakennuksen katolla hän parhaillaan asui.

Pikku Pietarin piha on kuopiolaispakinoitsija Aapelin (Simo Puupposen) teoksista ehkä tunnetuin. Se on kokoelma pienen Pietarin huomioita kansalaissodan jälkeisen ajan elämästä kotipihallaan. Jokainen naapuri käydään vuorollaan läpi ja talletetaan muistojen lippaaseen. Teoksen sanotaan osiltaan pohjautuvan Aapelin omiin lapsuusmuistoihin Kuopiossa – puutalokorttelissa torin laidalla, osapuilleen siinä, missä on nykyään Sokos. Läkkisepästä on tullut kelloseppä, talonmies Närhestä Harakka ja Pietarillekin löytyy esikuva pienen Simon pihapiiristä.

Kirjan alussa Pietari menettää äitinsä tuberkuloosin takia. Puoliorvon pojan ja vanhaa tavaraa torilla myyvän isä-Jormalaisen elämää tasoittavat pihan asukkaat kukin omilla enemmän tai vähemmän kankeilla keinoillaan. Varsinaisena ihmeenä surun keskelle saapuu kuitenkin vallan maijapoppasmaisesti Karoliina, äitipuoli, joka heti alkuun ilmoittaa, ettei ole satujen paha äitipuoli. Karoliina Jormalainen sanoo olevansa hyvä ihminen, eikä syö sanaansa, vaikka onkin kaikin puolin – ulkoisestikin – Lydia Jormalaisen vastakohta.

– Minä olen tuolta etelän kaupungista, Karoliina sanoi ja viittasi kädellään jonnekin. Sano niille, että se on jostain etelän kaupungista, ne kysyvät sinulta kuitenkin. En ole rikas mutta en köyhäkään, sano sekin niille, sitä ne toiseksi kysyvät.

Aapelin huumori kumpuaa rivien väleistä, siitä mitä ei sanota tai siitä, kuinka savolaisen viäräleuan tyyliin sanottu kumotaan saman tien. Lukijaa ei varsinaisesti pyritä naurattamaan, vaan Aapeli tarkastelee meidän herramme muurahaisia sillä samalla hyväntahtoisuudella kuin muissakin kirjoissaan. Lapsen näkökulma sekä pehmentää tarkkanäköisiä arvioita pihan asukkaista että alleviivaa paitsi ihmisten järjettömyyttä, myös hyväsydämisyyttä. On syvää epätasa-arvoa, mutta on myös vahvaa yhteisöllisyyttä, joka leimaa kaikkea arjessa. On asioita, jotka ovat kuten ovat, koska niin on ylempänä määrätty. Hullulta ei peritä vuokraa, koska sehän vasta olisi hullua. Tattarit ovat tummempi-ihoisia kuin muut, sillä he syövät hevosenlihaa. Housuihin saa nahkaiset perspaikat vain jos on suutari tai ratsumestari, mutta molskihousut sentään voi saada, jos Karoliina niin päättää.

Ja koska kaikkihan tietävät, että Jumala on olemassa, pihan pennutkin, Pietari kysäisee varmuuden vuoksi välillä Taivaan Isältä sopisiko hänen keskustella äitinsä kanssa. Taivaan Isä ei moista voi sallia, mutta lupaa pitää hyvää huolta Lydia Jormalaisesta. Ja lopulta Pietarikin kasvaa surunsa yli ja oppii pitämään huolta sekä itsestään että isästään. Kirjan ilmestyessä v. 1958 sotien jäljet ja suru olivat yhä lähellä, joten useat Pietarin kokemuksista resonoivat varmasti lukijoiden mielessä.

Kirjojen Suomi ja kirjablogit Pikku Pietarin piha on yksi Ylen Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa -sarjaan valituista teoksista. Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi aikakautta jollakin tapaa edustava teos, ja kirjabloggaajat lukevat ne kaikki. Näin vuodelle 1958 osui Aapeli ja siinä samassa minun vuoroni. Luinkin kirjan suomalaisiin tapoihin sopivasti kirjastolainana. Ylen sivuilta voi myös käydä kuuntelemassa, mitä Sirpa Kähkönen kertoo romaanista. Tosin Ylen sivujen mielipiteen vastaisesti minun näkökulmastani Pikku Pietarin piha ei ole varsinaisesti lastenromaani, vaan aikuisille silmille kirjoitettu, ainakin jos sitä vertaa vaikkapa Vinskiin ja Vinsenttiin.

spacer