Blogi

Anna Kaija – Kristallin lapset -sarja

Seikkailuni indie-fantasian maailmassa jatkuvat. Muutama aika sitten kirjoitin Inna Airolan Kaaren kertomuksesta, nyt on vuorossa aavistuksen verran perinteisempää fantasiaa.

Anna Kaijan käsittääkseni neliosaiseksi suunnitellusta sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt kolme ensimmäistä. Maan mahti vuonna 2015, Tulen tahto 2017 ja Veden vaisto nyt viime kesänä. Neljännen osan nimen oletan viittaavan tuuleen.

Nemurian maailmassa valtakunnat on jaettu ihmisten, dragonioiden, kissaihmismäisten félinien ja useammansorttisten haltioiden kesken. Maailmaa hallitsevat neljä voimakristallia, kullekin elementille omansa. Kristallien ympärille on muodostunut temppeleitä, joissa – valtakunnasta riippuen – papit tai papittaret tekevät parhaansa kristalliaan palvellakseen. Ihmisten valtakunnassa, Minolassa, oleva Maakristallin temppeli joutuu papittaria vastustavan hyökkäyksen kohteeksi ja kristalli tuhoutuu palasiksi huojuttaen myös luonnonjärjestystä. Papittaret kuolevat tai katoavat maan alle. Henkiin jääneiden joukosta valitaan nuori Momi ja hänen paras ystävänsä temppelineito Senna hankalalle matkalle kiertämään kolmen muun kristallin temppelit, jotta maakristalli saataisiin jälleen herätettyä henkiin. Nuoret naiset saavat matkalle seurakseen varsin kirjavan joukon: kaksi temppelin vartijaa ja pikkurikoksilla itsensä elättävän félinepariskunnan. Minolaan jääneistä papittarista kirja seuraa Sonjaa, jolla on kunnianhimoa ja vahva aikomus ratkaista ongelma omin keinoin.

Kristallin lapset -sarjan kannet

Kannet: Eveliina Kronqvist

On aina ilo huomata, kun kirjailija kehittyy julkaisujen myötä. Niinpä tätäkin sarjaa on parempi tarkastella kokonaisuutena. Ensimmäinen osa, Maan mahti ei vielä täysin vakuuttanut minua. Kirja tuntui hieman prologilta ja pohjustukselta, enkä aivan saanut hahmojen toiminnan motivaatioista otetta. Seuraavissa osissa kirjailija kuitenkin nostaa kierroksia tuntuvasti ja hahmotkin saavat lihaa luiden päälle. Varsinkin ensimmäisessä osassa hyvin etäiseksi jäänyt Sonja saa myöhemmin selkeän, melko ristiriitaisen roolin, ja nouseekin ehkä sarjan kiinnostavimmaksi hahmoksi. Hänen varalleen lienee varattu tulisia siirtoja päätösosaan. Odotan uteliaisuudella. Päähenkilöitä Momia ja Sennaa sen sijaan tekee mieli välillä lyödä rätillä naamaan. Puhukaa, naiset! Ja onhan seassa tietysti myös se henkilö, joka on kokoelma kaikkea, mikä vetoaa höpsöön fanityttöpuoleeni: kriitillinen lukija sulaa Sennaan rakastunutta vartija-Neraa seuratessaan…

Bref, takaisin asiaan. Kristallin lasten kokonaisuus on jatkuvajuonista matkustusfantasiaa. Anna Kaija tietää mihin tarina on suuntaamassa. Kerronta on melko kilttiä ja tavallaan myös melko helppoa. Aikuisille kirjoitettua, mutta sopii nuoremmillekin lukijoille. Tämä menisi mainiosti YA-fantasian lokeroon. Kirjat eivät kärsi möhköfanttiudesta ja käänteitäkin on tarpeeksi, jotta lukijan keskittyminen ei herpaannu. Varsinkin tähän kolmannen osan, Veden vaiston loppuun on ladattu enemmälti cliffhangereita. Matkan varrella kyseenalaistetaan sukupuolirooleja ja eri kulttuurit eroavat toisistaan ilahduttavan paljon myös ajattelutapojen osalta.

Kristallin lapset sopii luettavaksi vaivattoman perinteisen fantasian tarpeeseen ja on mainio esimerkki uuden ammattimaisemman omakustannekirjailijuuden aallosta.

Tutustu kirjoihin ja niiden ostopaikkoihin Anna Kaijan kotisivulla.

Anna Kaija: Maan mahti (2015), Tulen tahto (2017), Veden vaisto (2018)
Books on Demand

spacer

Slow art

Kirjallisuus on vallan hidas taiteenlaji.
Paitsi, että sen lukemiseen pitää ihan keskittyä ja varata aikaa, niin sen kirjoittaminen vasta projekti onkin.

Toisinaan tulee vastaan somepäivityksiä, joissa tekijä joskus heinäkuussa toteaa saaneensa kustannussopimuksen kirjalleen, jonka on tarkoitus ilmestyä seuraavan vuoden alkupuolella. Ja sitten hän alkaa kirjoittamaan teosta.

Ne päivitykset hämmentävät suuresti. Useimpien kirjojen reitti kansiin on vuosien mittainen. Joillakin on vakikustantajia ja työkapasiteetti, jotka mahdollistavat kirja per vuosi -tahdin. Monet työstävät teostaan vuositolkulla ja vasta sitten alkavat toivoa, että joku julkaisisi sen. Kyllä, julkaisseet kirjailijatkin saavat hylsyjä. Minä olen napannut ison liudan viime vuosina.

Tämän syksyn kirjaa on hyvin todennäköisesti luonnosteltu jo viisi tai kymmenen vuotta sitten. Kirjailijan olennaisin työväline lienee kärsivällisuus.

Bref, piti kääntämäni katse omaan napaan. Tulen tyttäriä ilmestyi 2014. Melkein neljä vuotta sitten. Se on kvartaalitaloudessa vanha kirja. Minulla on selkeä muistikuva itsestäni istumassa junassa työmatkalla, edessä tietokone, jolla minun oli tarkoitus editoida Tulen tyttärien käsikirjoitusta. Mutta eksyin kirjoittamaan muuta. “17 vuotta myöhemmin.”
Koska kuva junatyömatkasta on niin selkeä, ajankohdan täytyy olla kevättä 2013.

Tulen tyttäriä on itsenäinen fantasiaromaani. Se on sellaiseksi tietoisesti kirjoitettu. Ja yhtä tietoisesti kirjoitin sen loppupuolelle kohtauksen petaamaan tulevaa. Minulla oli aavistus siitä, että kaikkea ei ole vielä kerrottu.

katkelma Tulen tyttäristä

Ne keväällä 2013 kirjoitetut rivit ovat kässärissä yhä lähes samankaltaisina. Käsikirjoitus on välillä maannut virtuaalisessa pöytälaatikossa vuoden verran, siitä on mennyt paljon aivan kokonaan uusiksi, kässäri on maannut toisen vuoden ja antanut tilaa muille projekteille. Se on käynyt hakemassa yhden “joo mut ei vielä” -hylsyn, siitä on leikattu irti viimeiset ~10 000 sanaa ja kehitetty uusi loppu.

Sen rinnalla oikea elämä seuraa vääjäämätöntä virtaa. Elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta kirja on yllättävän staattinen.
Hidasta taidetta.

Sen verran silti huijasin, etten kirjoittanut jatko-osaa seitsemäätoista vuotta, vaikka tarinassa sen verran loikataankin. Nyt se on toimittamista vaille kasassa, kustannusohjelmaan huolittu… ja yhä nimetön. Minulle Laventelinsininen, kässäri, jolla on ainoastaan koodiväri.

Ilmestyy ensi vuonna, Osuuskummalta. Jos tähdet ovat oikeassa linjassa, niin kesällä. Riippumattolukemiseksi. Jos eivät ole, niin syksyllä.
Joka tapauksessa toivon sen saavan (laventelin)sinisen kannen.

spacer

Inna Airola – Kaaren kertomus: Ensimmäinen osa

Ajoittain tartun indie-fantasiaan, jo ihan sen takia, että on kiinnostavaa nähdä mitä toteutetaan perinteisten kustannustahojen ulkopuolella. Omakustanne antaa mahdollisuuden ottaa riskejä ja tehdä omanlaistaan juttua – hyvässä ja pahassa. Parhaimmillaan indiekirjallisuus on huolella tehtyä ja toimitettua.
Kaaren kertomus kansi
Nyt e-kirjanlukijaan tarttui Inna Airolan esikoisteos Kaaren kertomus – Ensimmäinen osa, joka on trilogian aloitus. Vahvasti muinaisesta Suomesta sekä suomalaisista ja venäläisistä mytologioista inspiraationsa saaneeseen maailmaan sijoittuva tarina kertoo nimensä mukaisesti Kaare Vilgarrinpojasta, joka tulee syytetyksi seppä-isänsä kisällin, Herja Hildirin murhasta. Kaarekin ei saa kyläläisiä uskomaan syyttömyyteensä ja päättää paeta kylästä etsimään Herjan poikaa sekä selityksiä tapahtuneelle. Mukaan matkalle tarttuvat Kaaren sisarpuoli Ana ja tämän ystävä Raude.

“Minunkin äitini on kuollut ja isän kanssa en eronnut hyvissä väleissä”, Kaare nieleksi puukon terää puolihuolimattomasti sormissaan pyöritellen ja katsahti takan hehkun suuntaan. “Mutta minun äitini olikin hullu — hukuttautuikin tiettävästi omasta tahdostaan. Minä olen miettinyt monta kertaa, että ehkäpä minä vain kuvittelinkin kaiken. Että minä tapoin Herjan, enkä muista siitä mitään. Että olenkin oikeasti hullu, niin kuin äitini.” Kaare huomasi turhaumansa vellovan yli äyräiden ja itkun purkautuvan hervottomana, voimattomana tulvana silmäkulmista, eikä hän voinut tehdä mitään estääkseen.

Kirjaan tarttuessa ensimmäinen huomio oli sen kielen hyvin persoonallinen poljento. Tätä ainakin voi kutsua omaääniseksi. Kielen rytmi ja sanasto on saanut innoitustaan vanhasta suomesta, ja menee hetki, että siihen tottuu. Alkusivuilla mietin, että sitä olisi pitänyt lukea ääneen. Ajoittain pitkät polveilevat lauseet kävivät vaikeaselkoisiksi ja olisivat hyötyneet keventämisestä, mutta pääosin lukeminen oli miellyttävää vanhahtavassa sortissaan.

Tarinan osalta kirjan voi luokitella varsin perinteiseksi matkafantasiaksi. Oikeastaan lähinnä sillä poikkeuksella, että sankarin matkan tavoite jää yhä hieman hämäräksi, eikä lukija ole siitä sankaruudestakaan niin varma. Kaare nimittäin on kaikkea muuta kuin sankarillinen hahmo. Oikeastaan Kaare on protagonistiksi varsin uskalias valinta – hänessä ei ole juuri mitään pidettävää, säälikin on siinä ja siinä. Kaare on jänishousu vänkyjä, helposti kiukustuva ja suurimman osan aikaa vallan kiittämätön. Sellainen, jota olisi tehnyt mieli lyödä rätillä naamaan useamman kerran kirjan kuluessa. Toivoa voi, että hahmo hiukan kasvaa sarjan myötä. Tilaa riittää. Toisaalta tällaisen päähenkilön tapaaminen on virkistävää. Henkilökaartin osalta nitinäni koskee lähinnä sitä, että suosikkini tapettiin heti ensisivuilla. Kyllä, ärhäkät naissoturit ovat sattuneesta syystä heikko kohtani.

Ajoittain olisin kaivannut kirjaan hieman jämäkämpää tavoitetta. Nyt tarina välillä jumiutuu liiaksi metsään ja hidastuu matkan varrelle, eivätkä sen paremmin henkilöt kuin lukijakaan tiedä, minne oikeasti pyrkivät ja mitä tavoittelevat. Tai oikeastaan kaikilla muilla henkilöillä on jonkinlainen tavoite, mutta protagonisti-parka vain roikkuu mukana. Tästä huolimatta Kaaren kertomus on parhaimmillaan kekseliäs ja omaäänisesti kirjoitettu (taisin jo sen mainita, mutta kannattaa sanoa uudestaan) kirja lukijalle, joka pitää kylmältä tuoksuvasta ja muinaisesta Suomesta inspiroituneesta fantasiasta, jonka maailma on rakennettu huolella ja pohjatyöt tehden.

– – –

Inna Airola: Kaaren kertomus. Ensimmäinen osa
BoD, 2018

Lisätietoa ja ostopaikat kirjailijan kotisivuilla.

spacer

Tarvetyttäriä, öidenvartijoita ja ranskankielistä kauhua

Tulen tyttärien tarvepainoksen kansi.

Katsokaas, kirjoitan välillä kirjoittamisestakin.

Kevään aikana olen hionut niin jo kertaalleen julkaistua, piakkoin julkaistavaa kuin myös melkein valmista ja ihan uutta. Ulkomuotoa ja sisältöä. Moneen täytyy renessanssitaiteilijan taipua.

Aloitetaan vanhoilla kuulumisilla: Tulen tyttäristä on saatavilla nyt tarvepainosversio. Osuuskumman painos on ollut lopussa jo ikuisuudet, joten päätin viimeinkin saada aikaiseksi tehdä taiton uudelleen ja tarjota kirjaa BoD:n valikoimiin. Se löytyy heidän verkkokaupastaan, jos jollakulla on fantasiaromantiikan kokoinen kolo kirjahyllyssään ja sielussaan.

Ja hei, sen voi tilata myös ulkomaille!

Tulen tyttärien henkiinherättelyn syy on se, että olen hiljakseen kirjoittanut sille itsenäistä jatko-osaa. Toivoa sopii, että se olisi pian julkaisukelpoinen ja julkaisuohjelmaan mahtuva. Ei vielä tänä vuonna, mutta vuosi se on ensi vuosikin.

Hieman varmemmin sanoin uskallan kertoa, että ensi keväänä ilmestyy ainakin nuortenkirjallisuutta, Otavalta. Kässäri on kulkenut pitkän mutkikkaan tien Öidenvartijan kirja -työnimellä, mutta saa vielä nähdä, minkä nimen se lopullisesti saa. Täällä blogissa olen joskus aiemmin viitannut siihen sähkönsinisenä. Joka tapauksessa luvassa on öidenvartija. Ja pahanilmanlintu. Ja muistonsyöjiä. Ja tarinoidenmetsästäjiä.

Eikä se ole vaaleanpunainen.

Julkaisua odotellessa olen käyttänyt hyvän osan kevätpäivistä vielä kaukaisemman tulevaisuuden pohtimiseen, ja kirjoittanut sarjaan lisää. Mutta sillä ei vielä ole edes koodiväriä. Pitäisi olla. Sammalenvihreä? Vai karmiini? Tämä pitää päättää pian…

Quand je ne regarde pas

Viehättävä kansi on J.S. Meresmaan tekemä.

Viime viikkoina renessanssitaiteilija on ollut myös taittelija. Kesällä ilmestyvä Quand je ne regarde pas pitäisi saada ihan kirjapainokelpoiseen kuosiin. Ja sitä paitsi minä tökin nenääni esipuheeseen ja kirjailijaesittelyihin. Ranskaksi. Kaikkeen sitä ihminen ryhtyy.

Quand je ne regarde pas on Osuuskumma International -julkaisusarjan ensimmäinen ranskankielinen teos. Martin Carayolin kääntämät novellit esittelevät ranskankieliselle yleisölle suomispefiä kauhutwistillä. Tätä on saatavilla ainakin Eurocon Nemosta, joka pidetään Ranskassa Amiensissa ensi heinäkuussa. Ja toki sitten myös verkkokaupastamme.

Minulta mukana on Mon roudoudou, mon adorée, eli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Kukapa irtokäsistä eroon pääsisi…

Kyllä riittää siis kummallista kirjallisuutta lähitulevaisuudessa, moneen makuun.

spacer

Riina Mattila – Järistyksiä

Heti alkuun sanon, että pidin kirjasta.
Heti sen perään sanon, että tätä kirjaa ei ollut kirjoitettu minulle. Siksi epäilin arvion kirjoittamista, tuntuu vähän kuin talsisi jonkun muun varpaille. Järistyksiä ei ole kirjoitettu minulle, keski-ikää vähitellen lähestyvälle cis-naiselle. Se on kirjoitettu nuorelle, jota oleminen kutittaa. Lukekaa tämä siis minun lasieni läpi.

Riina Mattilan Järistyksiä tuli toiselle sijalle WSOY:n viimevuotisessa Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa. Ainakin toistaiseksi Mattilan esikoisromaani on julkaistu vain e-kirjana.

Kirja kertoo tarinan lukioikäisestä Eeliasta, joka ei tunne olevansa tyttö muttei oikein poikakaan, ja muunsukupuolisuutta ei hyvällä katsota kotona tai pienessä kotikaupungissa. Eelian pelastajaksi tulee ilmaisutaidon lukio, jossa ensin saa hengittää, jonka asuntolasta löytyy oikeita ystäviä ja lopulta ketunsilmäinen tyttö, joka saa Eelian maailman järähtelemään.

Riina Mattila - Järistyksiä

Järistyksiä on nopealukuinen nuortenkirja olemisen vaikeudesta ja rakastumisesta. Kiepun kahden vaiheilla sen suhteen, miten tämä pitäisi arvioida, kirjallisuutena vai uppoamisena johonkin, joka ansaitsee äänen.

Rakkaustarinana tämä on hengästyttävä. Sitten kuitenkin lukemisen jälkeen jäin yhä kaipaamaan tarinaa, tarinankäänteitä, päähenkilön ulkopuolella olevaa draamaa. Sellaisena tämä jäi kevyeksi, oikeastaan yhden henkilön kasvutarinaksi. Vierastin myös hieman asetelman mustavalkoisuutta. Kotikaupungissa oli kauheaa, ilmaisutaidon lukiossa kivaa, suhteessa kaikki oli helposti ratkeavaa, kotona ei ratkennut mikään. Päähenkilö kehittyi, muut eivät oikeastaan lainkaan. Toki nuoruus on mustavalkoista. Se on mustavalkoista ja naiivia ja kivuliasta ja äärimmäisten tunteiden aikaa. Silti olisin kaivannut enemmän sävyjen kirjoa.

Kerronta taas oli parhaimmillaan loistavaa. Kirjassa oli kappaleita, joita luin hengittämättä uudestaan ja uudestaan. Herkeimmillään sanat osuivat juuri kohdilleen, väänsivät rintalastan alta.

Voi olla, että nuorena olisin rakastunut tähän kirjaan. Jätän sen siis niille, joille nuoruus on yhä ajankohtaista, niille, jotka rakastuvat, jotka haluaisivat rakastua, joihin Järistyksiä valaa uskoa tulevaisuuteen.

Riina Mattila: Järistyksiä
WSOY, 2018
Kansi: Riikka Turkulainen

spacer

Nonna Wasiljeff – Loukkupoika

Pitkästä aikaa takaisin ihan kirjabloggaamiseen, jos vaikka saisi taas motivoitua itsensä kirjoittamaan jotain kaikesta luetusta.

Nonna Wasiljeffin Loukkupoika on ilahduttavaa kotimaista esikoisfantasiaa. Tämä oli heti ilmestyessään lukulistallani, sillä olen ajoittain seurannut kirjan valmistumista kirjailijan blogissa. Tie käsikirjoituksesta kirjaksi on pitkä, mutta kärsivällisyys kantaa hedelmää.

Kustantajan esittelyssä Loukkupoika on määritelty fantasiatrilleriksi, mutta kirja pakenee tarkkoja genremäärittelyja. Kyseessä on varttuneelle nuorisolle (kaikki 15+) suunnattu yhdistelmä fantasiaa ja dystopiaa, muttei mitään nälkälintuoutopeleistä tuttua yli-ihmisyyttä tai maailman pelastamista. Lähinnä halutaan pelastaa oma nahka. Esikoiskirjailijuus näkyy teoksessa freešiytenä, taustalla ei ole aiemman tuotannon painolastia eikä lukija osaa olettaa mitään aloittaessaan.

15-vuotias Aaron on elänyt koko elämänsä Loukussa, vankilassa, jota hallitsevat harmaaunivormuiset Tomut. Loukusta on vain yksi tie ulos: salaperäinen Toinen taso, josta kukaan ei halua puhua.

Aaron on oppinut selviämään pysyttelemällä näkymättömänä, kunnes eräänä päivänä Loukkuun tuodaan nuoret veljekset, jotka alkavat suunnitella pakoa. Aaronilla ei ole mitään aikomusta päästää uusia ystäviään lähtemään, mutta kun kaikki menee kammottavalla tavalla pieleen, hänen on valittava: yhä vaarallisemmaksi käyvä vankeus tai kammottu Toinen taso, joka vilisee Tomuja.

Kirjan miljöö muistutti jollain tapaa oman maailmamme viime vuosisadan alkupuolta, satunnaise autoineen, joissa oli “pyöreät lyhdyt ja kaarevat lokasuojat” (lainaus muistinvarainen). Ainakin minä tulin rinnastaneeksi Tomut natseihin kaikkine paremman rodun kasvatushaaveineen, mutta tämä nyt ei ole mikään virallinen tulkinta.

Alussa suhtauduin epäilyksellä kerrontaratkaisuun, jossa maailmaa avataan ihan kirjaimellisesti selittämällä sitä ikänsä eristyksissä (Loukussa) eläneelle 15-vuotiaalle, mutta onneksi Wasiljeff ei sorru siihen liian pitkälti. Jos kritiikkiä pitäisi, niin totean, että henkilöitä oli minun muistilleni turhan paljon ja nopeasti esiteltyinä, en aina onnistunut seuraamaan kuka on kuka ja missä roolissa moneen suuntaan kiedotuissa solmuissa.

Mutta muutenhan tää oli aivan mainio! Tarina pysyi koko ajan liikkeellä ja katkesi viehättäviin satu-/ohjekatkelmiin, jotka jossain määrin ennustivat tulevaa. Tunnustan alun tulleen uniin ja loppua lukeneeni aamukolmeen. Se lienee osoitus vetävästä romaanista.

Suosittelen:
* vahvahermoisille nuorille (verta ja kuolemaa ja kaikkea… epämuodostunutta).
* aikuislukijoille. Mieluummin tämä kuin bulkkidekkari, jos jännitystä kaipaa.

Jos olisin kustantaja, olisin lätkinyt Loukkupojan yleiseen kaunoon. Kerronta on… aikuista. Kirja lienee määritelty lanuksi lähinnä, koska se on spefiä ja päähenkilö on viidentoista.

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Otava, 2018
Kansi: Sami Saramäki

spacer

Luettuja – kakstuhattaseitsemäntoista

Joskus olen listannut vuoden vaihtuessa tekemisiäni, se jääköön väliin tänä vuonna. Vilkaisen sen sijaan sitä, mitä olen lukenut, vaikka blogi onkin kirjablogista jo aika lailla muualle lipunut.

Vallan suuria määriä ei minun lukemisistani saa. Olen nirso, ja jätän kirjoja helposti kesken, jos ne eivät vedä mukaansa, mutta jotain sentään saan läpikin. Goodreads on hyvä muistilappu luettujen seuraamiseen, kun kaikesta ei enää tule blogattua. Sinne koetan sanoa aina jonkin sanan kirjasta.

Anonymous – The Book With No Name
Jukka-Pekka Palviainen – Perjantai on hyvä päivä lähteä
Veera Vaahtera – Onnellisesti eksyksissä
Anne Leinonen – Metsän äiti
Seita Vuorela – Lumi
Victoria Aveyard – Punainen kuningatar
Mervi Heikkilä – Tuonella kulkijat
Mervi Heikkilä – Pohjolan porteilla
Fishel, Holtzberg – Mielessä yhä se
Anna Hallava – Operaatio huulituli
Aapeli – Pikku Pietarin piha
Jussi Valtonen – Siipien kantamat
Florence Roche – La terre des Falgères
Taru Väyrynen – Meren vaahto
Charlaine Harris – Grave Sight / Grave Surprise / An Ice Cold Grave / Grave Secret
Anni Swan – Ollin oppivuodet
Anni Swan – Kaarinan kesäloma
Pasi Ilmari Jääskeläinen – Väärän kissan päivä
Sini Helminen – Kaarnan kätkössä
Anni Swan – Me kolme / Ritvan suojatit
Janet Evanovich – Ensin rahat
Kati Hiekkapelto – Suojattomat
Anni Nupponen – Nainen ja kuningas
Archer, Jockers – The Bestseller Code
Milja Kaunisto – Luxus

Tämän lisäksi listaan pitäisi lisätä kasa eri vaiheissa olevia käsikirjoituksia, joista ainakin kaksi ilmestyy ensi vuonna. Ja Osuuskumman kirjoja toki tulee luettua, enemmän tai vähemmän kokonaisuudessaan. Sekä tietenkin lastenkirjoja, joita osaan suuren kasan jokseenkin ulkoa.

* Vuoden odotetuin: Väärän kissan päivä

* Vuoden verisin: The Book With No Name

* Vuoden mitättömin: Charlaine Harrisin sarja

* Vuoden nostalgiapläjäys: kirppareilta mukaan napsitut Anni Swanin parhaat

* Vuoden vahvimmat tunteet: Nainen ja kuningas

* Vuoden ahmituin: Luxus

Kuten tapanani on, lukemistoni keskittyy pitkälti kotimaiseen kirjallisuuteen, sitä on tästä listasta 18 kappaletta. Kovin eksoottisia eivät ole vieraskielisetkään: alkukielinä englantia ja ranskaa, käännöksiä vain kaksi. La terre des Falgères oli ainoa ranskaksi lukemani romaani. Se saa arvioksi ankean tasapaksun “ihan kiva”.

Suunnilleen puolet luin e-kirjoina, yhä useammin kirjastosta lainattuina. Loput olivat korruptiokappaleita, omia ostoksia tai kierrätyslöytöjä. Pari keväällä luettua taisin kahlata ihan perinteisinä kirjastolainoinakin, lomalla sairastaessani.

Vuoden 2018 tavoitteet ovat koettaa lukea vähemmän “ihan hyvää” ja astua vähän kauemmas mukavuusalueelta. Lukuvuosi muuten alkanee samaan tapaan verisenä kuin tämäkin. Kesken on nimittäin Anonymousin trilogian seuraava kirja, The Eye of The Moon.

spacer

Kirjatärpit keväälle 2018 (pienkustantajaversio)

Yleisön pyynnöstä aktivoiduin tauon jälkeen kokoamaan tärppejä pienkustantajien ensi kevään tarjonnasta, sikäli kun ennakkotietoja on saatavilla. Varaan siis oikeuden täydentää listaa myöhemminkin. Tieto pienkustantajien tarjonnasta on hajanaista, joten tässä hiukan koottua. Suosittelen myös rohkeaa sukellusta itse kunkin nettisivuille, sieltä voi löytää lisää luettavaa.

Totutusti vastuuvapauslauseke: lista ei edes pyri olemaan kattava. Jos sinulla, armas lukija, on suosituksia kevään pienkustantajatarjonnasta, jätä toki vinkkisi kommentteihin.

Lukija järven rannalla

Kaunokirjallisuus

Ante Aikio Stallun pata

Aloitettakoon kirjakatsaus pohjoisesta. Ante Aikion novellikokoelma kiinnostanee sekä mytologiasta että fantasiasta innostuneita.

Saamelaiskirjailija palaa novellikokoelmassaan Aigi-kirjojen mytologiamaailmaan. Stallun pata on lukukokemuksena virkistävän tuore, vaikka pysytteleekin uskollisena vanhalle saamelaiselle tarustolle. Kokoelman kuusi itsenäistä kertomusta henkivät kateutta, pelkoa ja mielen kärsimystä, mutta myös onnea, neuvokkuutta ja helpotuksen riemua. (Reuna)

 

Helena SeppäläTämä on minun lauluni

Selkokielistä proosaa ei vielä(kään) ole tarjolla liiaksi, selkokielistä runoutta vielä vähemmän. Siksi nostan esiin Seppälän runoteoksen, jossa on mukana myös lukuopas, jonka tarkoituksena on herätellä ajatuksia ja rohkaista kirjoittamaan runoutta – kielitaidon tasosta tai lukivaikeuksista välittämättä. Reuna Kustantamolla on kevättarjonnassaan myös kaksi selkoromaania, Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli ja Jasu Rinneojan Kauno ja Sutki.

 

Maija HaavistoPerhonen vatsassa

Tämä on hyvä nuortenromaani. Uskallan luvata, sillä olen lukenut aikaisen version teoksesta. Haaviston kirja ottaa käsittelyyn aiheen, joka nuortenkirjallisuudessa näkyy harvakseltaan: pitkäaikaissairaudet.

Vähän ennen näytelmäkerhon ensi-iltaa kasiluokkalainen Tuulia sairastuu Crohnin tautiin. Tärkeintä on, etteivät kaverit saa tietää kivuista ja ripulista, ei edes paras ystävä Sirja. Roolipeleihin hurahtaneen Anitta-tädin kanssa voi sentään puhua vapaasti, ja kesälomalla löytynyt uusi harrastus vie sairastamista pakoon kuulokemaailmaan. Peruskoulun viimeiseksi vuodeksi Tuulialla on suunnitelma. Uudessa koulussa hän voi aloittaa puhtaalta pöydältä ja keksiä itsensä uudelleen, vaikka sellaiseksi kuin tyylikäs ja salaperäinen Helmi. Tuulia ei ole ainoa, joka piilottelee jotain itsestään, mutta pian sairaus vaatii järeämpiä valheita. Menivätkö ne jo liian pitkälle? (Nordbooks)

 

Mai JiaPimeä voima

Käännöskirjatärppini olkoon kiinalainen, tämä kuulostaa tosi jännältä: Salaliittojen, nerojen, vallankumouksellisten ja hirvittävien moraalisten valintojen maailmassa ihmiset uhraavat kaiken salaisuuksille – kunnes ne lopulta tuhoavat heidät. Romaani sukeltaa syvälle kiinalaisen tiedusteluyksikön synkkään ytimeen. Kirjan päähenkilöt ovat poikkeuksellisen kuulonsa vuoksi viestitiedustelijaksi värvätty sokea maalaismies, lahjakas mutta erikoinen nuori matemaatikko, unissaan viholliskoodeja murtava kryptoanalyysin veteraani sekä vietnamilaisen sotilaan ruumis – tarinan kertoja.
Suomennos Rauno Sainio. (Aula&Co)

 

J.S. Meresmaa Hämäränsäteet

Meresmaan vaihtoehtohistoriallinen pienoisromaani Hämäränsäteet on jatkoa Naakkamestarille, joka voitti vuonna 2015 Robustoksen pienoisromaanikilpailun. Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun Imatran Valtionhotelliin ja hurjana virtaavan kosken kuohujen partaalle. Seikkailua, diplomatiaa ja mystiikkaa. (Robustos)

 

Sakari PeuranenPraedor – Uponneen jumalan uni

Peurasen uusin romaani kuuluu Praedor-fantasiasarjaan ja kertoo seikkailijajoukkion rankasta, vaarallisesta ja epäonnisesta tehtävästä, jossa he yllättäen huomaavat pitelevänsä koko Jaconian kohtaloa käsissään. Petri Hiltunen on tehnyt itseoikeutetusti kannen.

Vaskikirjoilta ilmestyy keväällä myös pitkään odotettu T. H. Whiten Muinainen ja tuleva kuningas. (Vaskikirjat)

– – –

Osuuskumman osalta vedän kotiin päin, ja linkkaan saman tien katalogin. Keväällä ilmestyy jopa kolme käännösantologiaa, mutta nostettakoon vinkeiksi yhden tekijän teoksemme:

Carita ForsgrenAmbrosia

Ambrosia on… jotain varsin muuta. Romaani sekoittaa kunnianhimoisesti chick littiä, antiikin mytologiaa ja avaruusscifiä. Kolmikymppinen suklaahullu Jenni on tottunut arkisiin ongelmiin, kuten kuinka saada vuokra maksettua ajallaan, kun hän yllätysraskauden myötä ajautuu keskelle vuosituhantista selkkausta ihmisten ja maapallolle haaksirikkoutuneiden muukalaisten välillä. Tuleeko Jennistä pelinappula, vai löytääkö hän lopulta sisäisen jumalattarensa? (Osuuskumma)

 

Mixu LauronenKontiainen

Kontiainen on novellikokoelma dekkareiden ystäville. Se tuo estradille metsään sokean shamaanin, joka selvittää rikoksia yhdessä variskumppaninsa kanssa rauta-ajan Suomessa. Kontiainen yhdistää suomalaisen muinaistaruston ja vanhan ajan salapoliisitarinat. Siinä on ripaus Hercule Poirotia ja Daredeviliä. Samalla se on kuvaus ystävyyssuhteesta ja muinaisesta elämänmenosta. (Osuuskumma)

Kirja ja silmälasit

 

Tietokirjallisuus

 
Anu Haasio, Anu Ojaranta ja Markku MattilaValheen jäljillä

Tämä lienee tärkeä tietoteos nykymaailmassa:
Tiedätkö mihin voi luottaa ja mistä löytyy laadukasta tietoa? Mitä on vihapuhe ja kuinka valemediat toimivat? Miksi valemediaan uskotaan ja mihin sillä pyritään? Mitkä ovat onnistuneen tiedonhaun tunnusmerkit, jotta pystymme erottamaan faktatiedon valheellisesta? (Avain)

 

Jukka Koskelainen Sanoja mustan tähden alla

Jukka Koskelainen tekee pyhiinvaellusmatkoja muusikoiden haudoille. Matkakohteet ulottuvat Lontoosta Hietaniemen kautta Berliiniin ja Kaliforniasta Caracasiin. Koskelaisen suhde Leonard Cohenin ja David Bowien, Jack Brucen ja Greg Laken ja salsakuningas Tito Puenten musiikkiin on syvästi henkilökohtainen. Samalla Koskelainen pohtii kirjassaan näiden suurten muusikoiden ja lauluntekijöiden laajempaa kulttuurista merkitystä, ja heidän kuolemiaan yhden kokonaisen aikakauden päätöksenä. 1920-luvun iloisen Berliinin hengessä laulanut Udo Lindenberg on mukana teoksessa ainoana, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, vielä elossa olevana muusikkona. (Aviador)

* * *

Otos muita pienkustantajia, joiden kevään teoksia ei listalta vielä löydy: Haamu, Stresa, ntamo, Poesia, Kirjava, Palladium, Helmivyö, Atrain, ja niin edespäin…
Käy toki vilkaisemassa heidänkin sivujaan sopivassa välissä, tietoja kevättarjonnasta tippuu esille vähitellen vuodenvaihteessa.

spacer