Blogi

Jussi Valtonen – Siipien kantamat

Siipien kantamat oli kirja, johon tartuin uteliaisuudella etenkin aiheen takia: kaipasin (lähde)kirjallisuutta suurten ikäerojen suhteista. Tarinassa keski-ikäinen lukion äidinkielenopettaja ihastuu kuusitoistavuotiaaseen oppilaaseensa.
Jussi Valtonen: Siipien kantamat -kansi

Nyt olen sitten pureskellut lukukokemusta sen verran, että ajattelin herätellä blogiani henkiin kirjoittamalla siitä muutaman sanan. Lukukokemukseni jätti minut hämmentyneeksi. Samalla sekä hieman kylmäksi että vähintäänkin jollakin objektiivisemmalla tasolla ja kirjoittajapuoleltani ihastuneeksi.

Siipien kantamat on jollain tapaa lähes täydellinen romaani. Se on miltei virheetön esimerkki siitä, miten tehdään Hyvä Romaani, joka (oletettavasti) vetoaa suuriin lukijamassoihin. Kirjassa on:

– Hallittu rakkaustarina, joka ei ole liian konventionaalinen muttei myöskään liian äärimmäisyyksiin menevä. Päähenkilö problematisoi ihastumistaan tarpeeksi, eikä Marianne ole enää mikään pikkutyttö. Teini toki, mutta silleen kivasti varhaiskypsä ja älykäs teini.

– Kirjallisuusviittauksia. Valistuneet lukijat pitävät kirjallisuusviittauksista, kun ne ovat tarpeeksi hyvää kirjallisuutta mutteivät liian erikoisia. Kyllä, seasta löytyy myös maininta Lolitasta, jota lienee mahdoton välttää tämän aiheen kanssa.

– Keski-ikäisen miehen eksistentiaalinen kriisi. Se oli se osa, joka minua kiinnosti vähiten. En taida olla sille otollisinta kohderyhmää. Mutta luulen Juhanin äidinkielenopettajatuskan, koiran kuoleman, eron, mitänäitänyt on vetoavan moniin. Sekä tietenkin joku löytää itsensä tai vähintäänkin kollegansa kirjan opettajanhuoneesta.

Kirjassa on kaikki, mitä odottaa saattaa. Hallittua, kaunista, melko ennalta arvattavaa. Pisteet kunnialla maaliin saatetusta rakkaustarinasta, ei tarvitse upota sokerisuohon eikä mennä myöskään ihan tragedian mittoihin. Samalla kirja oli jotenkin kovin tietoinen itsestään ja Hyvästä Kirjallisuudesta. Kaikki oli millimetrimitan kanssa paikoilleen laitettua. Jäin ehkä kaipaamaan jotain rosoa, se ainoa spekulatiivinen elementtikin (josta kirjan nimi, muuten) selitettiin fiktioksi fiktion sisällä… tai niin ainakin tulkitsin, kai sen saisi tulkita myös jonkinlaiseksi vertauskuvaksi. Niin, ja onhan siellä toki myös harmaatakkinen mies, päähenkilön alter ego ja omatunto.

Mutta kauhean kauniistihan tämä oli kirjoitettu. Valtonen osaa vaivattoman kerronnan, en yhtään ihmettele, että myöhemmällä teoksella on päästy Finlandia-voittajien joukkoon. En vilpittömästi ihastunut mutta vallan vilpittömästi ihastelin osaamista.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi, 2007

spacer

Käännöksiä, käännöksiä!

Ihan saa ihminen sanoa monikossa, jotta käännöksiä, kun kerrassaan kaksi tekstiä on käännetty ja kirjatkin julkaistu!

Osuuskummalta ilmestyy nyt Worldconin alla kaksi englanninkielistä novelliantologiaa, Never Stop ja The Self-Inflicted Relative, minä olen mukana pienellä panoksellani molemmissa.

Never Stop – Finnish Science Fiction and Fantasy Stories

Kansi: Anu Korpinen

The anthology is compiled by Emmi Itäranta and features gems in a wide range of genres, all published in English for the first time.

“These stories invite you to see a glimpse of new lights emerging in the vast sky of international speculative fiction.”
– Emmi Itäranta, Foreword

Minulta mukana on Maija Haaviston kääntämä My Buttercup, My Everything (eli alunperin Ruumiittomissa ilmestynyt Ruusunnuppuni, kaikkeni). Novelli kertoo eräänlaisen kummitustarinan kädestä, joka jää elämään jonnekin kuoleman ja… jalkojen väliin.

   “I fathom it has experience and I’m sure it would be happy to learn whatever you fancy to teach it.”
   The woman nods slowly, lowers her chin almost to her chest. Oleandra lists my price and I nearly faint in shock. No one would have paid anything like that for my companionship when I was still alive. The woman puts her credit card on the desk. I manage to catch the name. Pleased to meet you, Beata, I’m sure we’ll get along.

– – –

The Self-Inflicted Relative – 33 Fantastic Stories in 100 Words

Kansi: Anu Korpinen

Welcome to the world of zombies, tentacles, cats, robots, cheese, unicorns, cell membranes, transhumanist gadgets and a terrifying epidemic that is the self-inflicted relative.

Drabbles are miniature stories of exactly 100 words, no more, no less. Leave it to the Finnish authors of speculative fiction to weave their magic and create 33 entire literary works in such an incredibly small amount of space.

Raapalevihkosen nimi on sellainen, etten saa sitä vahingossakaan kerralla kirjoitettua virheittä. Joten, ihan vain SIR ystäville. Thinking Outside the Box on sekin Maijan kääntämä ja perustuu tositapahtumiin. Tai ainakin tosielämässä käytyyn keskusteluun. Sairaalassa työskenteleminen on vaarallista.

– – –

Hanki oma kappaleesi kummaa suomalaista kustantajan nettikaupasta, Aavetaajuus tai Rosebud City Center -kirjakaupoista Helsingistä tai vaikka Osuuskumman pöydästä Worldconissa (Joku teistä sinnekin eksyy.) E-kirja on saatavilla tavanomaisten jakelijoiden sivuilla, mitä näitä on, Elisa kirja, Amazon, iTunes.

spacer

Aapeli – Pikku Pietarin piha

Pietari näki valokuvaajan menevän valokuvaamoonsa. Hän meni tietenkin sisän kautta. Kaikkiin Ison kadun varrella oleviin liikkeisiin mentiin sekä ulkokautta että sisän kautta. Valokuvaaja oli aina ensimmäinen aamulla. Sen jälkeen meni kelloseppämestari, ellei ollut illalla juonut. Jos oli juonut, meni oppipoika ja avasi kaupan. Sitten tulivat kaksi parturineitiä ja viimeiseksi kangaskauppiaan rouva, jonka piti ensin haukkua piikansa. Heitä oli kaksi, toinen aikuisia, toinen lapsia varten. Nämä kaikki kaupat ja liikkeet olivat samassa talossa, missä Pietari asui ja minkä piharakennuksen katolla hän parhaillaan asui.

Pikku Pietarin piha on kuopiolaispakinoitsija Aapelin (Simo Puupposen) teoksista ehkä tunnetuin. Se on kokoelma pienen Pietarin huomioita kansalaissodan jälkeisen ajan elämästä kotipihallaan. Jokainen naapuri käydään vuorollaan läpi ja talletetaan muistojen lippaaseen. Teoksen sanotaan osiltaan pohjautuvan Aapelin omiin lapsuusmuistoihin Kuopiossa – puutalokorttelissa torin laidalla, osapuilleen siinä, missä on nykyään Sokos. Läkkisepästä on tullut kelloseppä, talonmies Närhestä Harakka ja Pietarillekin löytyy esikuva pienen Simon pihapiiristä.

Kirjan alussa Pietari menettää äitinsä tuberkuloosin takia. Puoliorvon pojan ja vanhaa tavaraa torilla myyvän isä-Jormalaisen elämää tasoittavat pihan asukkaat kukin omilla enemmän tai vähemmän kankeilla keinoillaan. Varsinaisena ihmeenä surun keskelle saapuu kuitenkin vallan maijapoppasmaisesti Karoliina, äitipuoli, joka heti alkuun ilmoittaa, ettei ole satujen paha äitipuoli. Karoliina Jormalainen sanoo olevansa hyvä ihminen, eikä syö sanaansa, vaikka onkin kaikin puolin – ulkoisestikin – Lydia Jormalaisen vastakohta.

– Minä olen tuolta etelän kaupungista, Karoliina sanoi ja viittasi kädellään jonnekin. Sano niille, että se on jostain etelän kaupungista, ne kysyvät sinulta kuitenkin. En ole rikas mutta en köyhäkään, sano sekin niille, sitä ne toiseksi kysyvät.

Aapelin huumori kumpuaa rivien väleistä, siitä mitä ei sanota tai siitä, kuinka savolaisen viäräleuan tyyliin sanottu kumotaan saman tien. Lukijaa ei varsinaisesti pyritä naurattamaan, vaan Aapeli tarkastelee meidän herramme muurahaisia sillä samalla hyväntahtoisuudella kuin muissakin kirjoissaan. Lapsen näkökulma sekä pehmentää tarkkanäköisiä arvioita pihan asukkaista että alleviivaa paitsi ihmisten järjettömyyttä, myös hyväsydämisyyttä. On syvää epätasa-arvoa, mutta on myös vahvaa yhteisöllisyyttä, joka leimaa kaikkea arjessa. On asioita, jotka ovat kuten ovat, koska niin on ylempänä määrätty. Hullulta ei peritä vuokraa, koska sehän vasta olisi hullua. Tattarit ovat tummempi-ihoisia kuin muut, sillä he syövät hevosenlihaa. Housuihin saa nahkaiset perspaikat vain jos on suutari tai ratsumestari, mutta molskihousut sentään voi saada, jos Karoliina niin päättää.

Ja koska kaikkihan tietävät, että Jumala on olemassa, pihan pennutkin, Pietari kysäisee varmuuden vuoksi välillä Taivaan Isältä sopisiko hänen keskustella äitinsä kanssa. Taivaan Isä ei moista voi sallia, mutta lupaa pitää hyvää huolta Lydia Jormalaisesta. Ja lopulta Pietarikin kasvaa surunsa yli ja oppii pitämään huolta sekä itsestään että isästään. Kirjan ilmestyessä v. 1958 sotien jäljet ja suru olivat yhä lähellä, joten useat Pietarin kokemuksista resonoivat varmasti lukijoiden mielessä.

Kirjojen Suomi ja kirjablogit Pikku Pietarin piha on yksi Ylen Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa -sarjaan valituista teoksista. Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi aikakautta jollakin tapaa edustava teos, ja kirjabloggaajat lukevat ne kaikki. Näin vuodelle 1958 osui Aapeli ja siinä samassa minun vuoroni. Luinkin kirjan suomalaisiin tapoihin sopivasti kirjastolainana. Ylen sivuilta voi myös käydä kuuntelemassa, mitä Sirpa Kähkönen kertoo romaanista. Tosin Ylen sivujen mielipiteen vastaisesti minun näkökulmastani Pikku Pietarin piha ei ole varsinaisesti lastenromaani, vaan aikuisille silmille kirjoitettu, ainakin jos sitä vertaa vaikkapa Vinskiin ja Vinsenttiin.

spacer

Victoria Aveyard – Punainen kuningatar

Punainen kuningatar avaa taas yhden uuden ja hämmentävän kehutun YA-dystopiasarjan. Tällä kertaa kyse on maailmasta, joka jakautuu kahteen ihmisten veren mukaan: punaveriseen rahvaaseen ja hopeaveriseen eliittiin. Hopeiset hallitsevat ja elävät leveästi, etenkin poikkeuksellisten voimiensa ansiosta. Punaisten palvelijoiden osana on ahtautua slummeihin ja, jos huonosti käy, päätyä sotaväkeen. Kirjan teemojen seasta löytää sotaa, valtapelejä ja terrorismia; sellaisena se on hyvin ajankohtainen.

Joka puolella on Järjestyksenvalvojia, joiden hopeanmustat univormut erottuvat helposti väkijoukosta. Tämä on Ensimmäinen Perjantai, eivätkä hekään malta odottaa esityksen alkamista. Heillä on pitkät kiväärit tai pistoolit, vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Valvojat ovat hopeisia, eikä hopeisilla ole mitään pelättävää meidän punaisten taholta. Kaikki sen tietävät. Me emme ole tasavertaisia heidän kanssaan, vaikka ei sitä meistä huomaakaan. Ainoa ulkoinen tuntomerkki, josta meidät erottaa, on se, että hopeiset seisovat suorassa. Meidän selkämme ovat kumarassa uuvuttavan työn, turhan toivon ja pettymyksen painosta.

Aveyard_Punainen-kuningatar_kansiKirjan päähenkilö, 17-vuotias Mare on taskuvaras, jonka elämä mullistuu, kun vastarintaliike Purppurakaarti hyökkää hopeisia vastaan ja Mare jää tapahtumien keskelle. Kummemmin juonta spoilaamatta voi kertoa, että Mare löytää itsestään voimia, joiden piti kuulua ainoastaan hopeisille.

Punainen kuningatar on kirja, josta ei puutu vauhtia ja juonenkäänteitä, saati romantiikkaa tai petoksia. Sellaisena se on helposti lähestyttävä ja pitää yllättävän mukavasti otteessaan. Lukija ei pääse kyllästymään. Vauhti osaltaan koituu myös kirjan kohtaloksi: juuri mitään ei avata kovin perusteellisesti. Maailmanluonti ja etenkin henkilönrakennus jäävät useilta osin pintaraapaisuiksi. Muutamissa kohtauksissa jopa joutuu kysymään, miksi ne on tungettu sekaan, jos niillä ei ole kokonaisuudessa kummempaa merkitystä, eikä niihin malteta paneutua kunnolla. Eikä minua hirveämmin säälittänyt Maren kohtalo tai kiinnostanut kehen hän päättää ihastua tai olla ihastumatta. Joka tapauksessa tyttöraukka piti pelastaa milloin mistäkin.

Punaista kuningatarta vaivaa myös vahva jo-100-kertaa-luetun tuntu. Tunnetusti kirjallisuudessa on jo kaikki tehty, mutta silti hetkittäin huomasin miettiväni, onko tätä alun perin alettu kirjoittaa parodiana kaikista YA-dystopioista. Mikään ei ollut erityisen omaperäistä tai yllättävää, ei edes lopun pakollinen Suuri Käänne.

Kirjan takakannessa mainitaan tulossa olevasta elokuvasta. Ehkä Punainen kuningatar onkin pohjimmiltaan kirjoitettu kuvattavaksi, Aveyardilla on vahva elokuvakäsikirjoittajan tausta. Hyvään elokuvaan ei välttämättä tarvita loistavaa kirjaa. Saatan lukea jatkon silkasta uteliaisuudesta, jos se joskus tielleni osuu, mutta suorastaan kiire ei ole takaisin Maren seikkailujen pariin. Jussi Korhosen käännöstä sen sijaan kehaisen: eleettömän hyvää kieltä, joka kantaa tarinan mukavasti suomenkieliselle lukijalle.

Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.

 
Victoria Aveyard &ndash Punainen kuningatar (Red Queen, 2015)
Aula&Co, 2016
Suomennos: Jussi Korhonen

spacer

Mielessä yhä se

Pride-lukuviikolle nappaankin tällä kertaa tietokirjallisuutta. Tai mitä faktiota tämä onkaan, kertovaa tietokirjallisuutta. Mielessä yhä se – yli kuusikymppisten naisten eroottisesta elämästä sopikoon teemaan lähinnä aiheellaan. Se puhuu suoraan seksistä yhteyksissä, joihin ihan arjen erotiikkaa harvemmin liitetään. Ohimennen kirjassa mainitaan toki myös naistenvälisiä suhteita.
Mielessä yhä se
Mielessä yhä se
tarttui mukaani joidenkin kirjamessujen alennuskorista. Pitkän vitkuttelun jälkeen tartuin siihen lopulta uteliaisuudella, suhtautuen siihen jonkinlaisena lähdemateriaalina. Kirja perustuu Deirdre Fishelin ja Diana Holzbergin Still Doing It -dokumenttielokuvaprojektiin. Alkusanojen mukaan heille ei annettu elokuvaa tehdessä mahdollisuutta kertoa kaikkea, mitä he olisivat halunneet. Rahoituksen saaminen oli hankalaa (eikö se aina ole!) ja lopulta televisiolevitykseen ”rohkeimmat osat ja lesbopari oli leikattu pois”. Kirja siis syntyi tarpeesta painua syvemmälle (pun intended).

Premissi on eittämättä kiehtova. Kirja antaa monenlaista ajateltavaa minunkaltaiselleni kolmikymppiselle, ja ihmiset nyt ovat ylipäätään kiinnostavia, ihan silkkaa ihmisyyttään. Silti kirjan lukeminen oli hidasta ja tahmeaa. Sen jäsentely on hajanainen ja kerronta kuin suoraan pahimmista amerikkalaisista self-help-opuksista. Viidennenkymmenennen hehkutusadjektiivin kohdalla voin melkein pahoin. Viimeistelemätön suomennos ei suorastaan auttanut asiaa.

Connie on 81-vuotias antropologian professori, jolla on kuin filmitähden klassiset piirteet.

Jos amerikkalaistyylin ja puolivälin yli pääsee, siirrytään mielenkiintoisempiin osioihin. Esimerkiksi niihin, joissa puhutaan sooloseksistä (”Jokaisen naisen elämässä on aikoja, jolloin asiat pitää ottaa omiin käsiin.”) tai muuttuvan vartalon mukanaan tuomista rajoituksista. Luopumisesta ja toisaalta iän antamasta uudenlaisesta rohkeudesta.

Kenelle kirjaa sitten voisi suositella? Uteliaille nuorille, jotka haluavat pienen vilkaisun toiseen maailmaan. Vanheneville naisille, jotka ovat painineet oman eroottisen elämänsä muutosten kanssa. Kaikista kirjallisista heikkouksistaan huolimatta Mielessä yhä se on nimittäin hyväntahtoinen kirja, jonka kirjoittaminen on ollut tärkeä teko.

– – –
Deirdre Fishel & Diana Holtzberg: Mielessä yhä se – yli kuusikymppisten naisten eroottisesta elämästä
Alkuteos: Still Doing It
Suomentaja: Mirja Muurinen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books, 2010

spacer

Kirjailijoiden haluttomuudesta yhteiskunnalliseen keskusteluun

Jos tuohtuneista vastineista kirjallisuutta sivuaviin mielipidekirjoituksiin maksettaisiin hyvin, olisin pian rikas. Niitä on tullut harrastettua. En nytkään malta olla hiljaa.

Särö-lehti julkaisi netissä kääntäjä Stefan Mosterin tuoreen haastattelun/kolumnin (kumpi tuo sitten onkaan). Jos teksti ei ole tuttu, suosittelen lukemaan sen ensin Särö-lehden sivuilta. Näkövammaisille kerron, että kyseessä on valitettavasti kuva, tekstimuodossa haastattelua ei taida olla tarjolla vielä.

Olen joistakin Mosterin mielipiteistä samaa mieltä. Kirjallisuutta koskeva journalismi voisi olla haastavampaa ja monipuolisempaa, muutakin kuin sitä naistenlehtijulkisuutta. Olen myös nirso ja usein tyytymätön lukemani kotimaisen kirjallisuuden kieleen tai kerrontaan. En tiedä, onko kyseessä kustannustoimituksen laiskuus, oikoluvun puute vai ainoastaan näkökulmaerot. Todennäköisesti hieman näitä kaikkia.

Kuitenkin haastattelussa/kolumnissa mennään tämän jälkeen sujuvasti metsään väittämällä rivien väleissä, että kirjailijana olo on ihan liian helppoa, eikä yhteiskunnallista kannanottoa ole kirjallisuudessa juuri lainkaan. Nähdäkseni Moster tekee tässä kaksi perustavanlaatuista virhettä.

Ensinnäkin hän niputtaa kaiken kotimaisen kirjallisuuden yhdeksi homogeeniseksi entiteetiksi. Kun lukee Mosterin kommentteja vuodelta 2006 (10 vuoden takaa!) kaunokirjallisuuden Finlandia-tyrkyistä, voi todeta, että hänen diskurssinsa ei ole juuri muuttunut. Hänen näkemyksensä on se valitettavan yleinen: vain aikuisille suunnattu realistisehko romaanikirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, jolla on jotain sanottavaa.

Tämä näkökanta jättää sivuun suuren osan kirjavasta kotimaisesta tarjonnasta: esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja genrekirjallisuuden. En nyt edes puutu runouteen, esseisiin ja muuhun ei-proosaan. Jos tarkastellaan vaikka vain viime vuodenkin lanu-tarjontaa, niin siellä kirjoitetaan samansukupuolisten rakkaustarinoita, transhenkilöitä, maahanmuuttajia… Siellä kerrotaan asioista, jotka ovat nuorille – niille tulevaisuuden päättäjille – tänään tärkeitä. Siellä rakennetaan toivoa ja parempaa maailmaa. Mikä on yhteiskunnallista kantaaottavuutta, jos ei se?

Mitä taas tulee spekulatiiviseen kirjallisuuteen – esim. scifiin ja fantasiaan – niin yhteiskunnan rakenteiden perkaaminen ja kritisointi on ollut aina suorastaan sen raison d’être. Spekulatiivisuus on toiminut keinona kiertää sensuuria ja etäännyttää lukijaa, jotta asian ylipäätään voisi sanoa. Mutta jos olettaa, että kaikki pitää kertoa suoraan ja realistisella otteella, niin saattaa jäädä siihen käsitykseen, että spefi on puuhastelua keijujen kanssa. Siitäkin huolimatta, että meillä on runsaasti kertojia, joilla on painavaa sanottavaa nykypäivän menosta: Emmi Itäranta, Leena Krohn, Johanna Sinisalo, Risto Isomäki, Kari Välimäki… vain muutamia ensinnä mieleen tulleita mainitakseni. Myös dekkarigenressä yhteiskunnallisuus ja synkätkin tulevaisuuden visiot istuvat tiukassa. Mikä motiivi kaikkien näiden tekijöiden sivuuttamisella on?

Toinen Mosterin virhe on horjuva passiiviargumentointi. Minulla ei itse asiassa ole aavistustakaan, onko ”passiiviargumentointi” sana, mutta käytän sitä silti. Sillä tarkoitan esim. maahanmuuttokeskustelusta kipeän tuttua tapaa rakentaa argumentti yksittäistapauksen pohjalle, tehdä siitä yleistys ja laittaa se passiivimuotoon.

Teoksen menetelmien ja sanoman merkityksen kyseenalaistaminen otetaan henkilökohtaisena loukkauksena, eikä mahdollisuutena syventää ja monipuolistaa näkökulmaa ilmiöihin, joista kirjailija kirjoittaa – ja puhuu.

Mihin edellä olevalla lauseella viitataan? Kuka on loukkaantunut? Ilmeisesti joku tai jotkut, koska tällaista Moster väittää, mutta mitään konkreettista esimerkkiä sanotulle ei ole. On turhan helppoa tehdä passiivimuotoinen yleistys jostain niinkin kirjavasta joukosta kuin kirjailijat, ja olettaa, että kaikki käyttäytyvät samalla tavalla. Argumentointi on siis samaa sorttia kuin usein maahanmuutto-ongelmien kanssa.

Mitä tulee koko kolumnin/haastattelun viimeiseen lauseeseen, niin se taisi olla se, joka sai aamukahvikuppini läikkymään ylitse:

Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä. He haluavat, että heidät nähdään, mutta he eivät halua, että heidät nähdään yhteiskunnallisina ajattelijoina.

Anteeksi nyt, mutta tuo on täyttä sontaa. Minua ei yhteiskunnallinen vaikuttaminen kirjoilla kummemmin kiinnosta, mutta kollegoistani useilla on/olisi halua ja kompetenssia ottaa kantaa aika pirun moniin aiheisiin, jos heiltä kysyttäisiin. He ottavatkin. Eivät ehkä niin, että se aina ja joka kerta kuuluisi Stefan Mosterin korviin saakka. Minä suosittelen vaikkapa haastattelusarjaa (Särö-lehti hoi, ottakaa nyt koppi, kun aloitittekin!) jossa kysyttäisiin jotain aivan muuta kuin vaatekaapin sisältöä, matkavinkkejä tai ruokareseptejä, tai edes viimeisen kirjan synnyttämistuskia. Järjestäkää kirjallisia tapahtumia, jotka pohjautuvat teosten yhteiskunnalliselle sisällölle. Pitkään on vaadittu, että vähemmistöille pitää antaa ääni. Antakaa siis ääni myös kirjailijoille sen sijaan, että valitatte etteivät he halua sanoa. Saatatte yllättyä.

Ja kun jotain sanotaan, tulkaa kuuntelemaan. Vaikkapa viime syksyn Helsingin Kirjamessujen Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin -paneelin yleisössä olisi ollut aivan varmasti tilaa vielä yhdelle, joka olisi sisältöä raportoinut laajemminkin tiedotusvälineisiin.

Myös kommentti kirjailijan asemasta Suomessa on kummallinen. Helposti kolumnistiksi? Niin, ja kun siitä sitten vielä maksettaisiinkin. Apurahoin hemmoteltuja? Suomessa tuotetaan valtavasti kirjallisuutta ilman laajempia apurahoja. Harva täyspäiväiseksi kirjailijaksi heittäytyvä edes kuvittelee elävänsä vuodesta toiseen pelkillä apurahoilla. Useimmille sen ”täyspäiväinen kirjailijuus” -termin takana on journalismia, opettamista, niitä helppoja kolumneja, esiintymisiä, tilaustöitä. Tuloa tipoittain. Helppoa elämää, tosiaan. Myös vertaaminen Saksaan ontuu. Luulisi olevan selvää, etteivät markkinat tai kirjailijan tulorakenne ole lainkaan samat. Potentiaalisia lukijoita on se 20 kertaa enemmän. Kirjamyynnillä saattaa jopa elää, toisin kuin Suomessa. Voi kysyä, kenen suhteellisuudentaju tässä huojuu? Ilmeisesti henkilöityvä julkisuus hämärtää myös alan ihmisten käsitystä arjesta.

Loppukevennys vielä. ”Suomi on ainoa maa, jossa kirjailija pääsee naistenlehden kanteen tai iltapäivälehtien lööppeihin.”
Niin, täällä Ranskassa ne bestselleristit päätyvät metrisiksi julisteiksi asemille tai bussien kylkeen.

Kiitän myös annetusta maantiedontunnista. Ruotsi siis on nykyään osa Suomea:

Kuvassa Camilla Läckberg.

Kuvassa Camilla Läckberg.

spacer

Kirjamyynti, häntäänsä syövä käärme

Ruokakaupassa:

Asiakas: ”Haluaisin ostaa perunoita.”

Myyjä: ”Meillä ei nyt ole perunoita. Voitte ostaa esimerkiksi makkaraa, kirjolohta tai maitoa. Muuta ei ole.”

”Minä tarvitsisin perunoita, kun on tulossa kasvissyöjäkaveri käymään.”

”Ei ole perunoita. Ostakaa vaikka kirjolohta, se on melkein kasvis.”

”Miten voi olla, ettei teillä ole perunoita? Tämähän on ruokakauppa.”

”Niin, kun ihmiset eivät enää osta perunoita. Eivätkä oikein muutakaan ruokaa täältä. Siksi meillä on tulitikkuja, kukkaruukkuja ja enkelikelloja. Tai kiinnostaisiko pari kumisaappaita?”

”En minä tarvitse kumisaappaita, tarvitsisin ruokaa. Onko edes nauriita?”

”Ei ole nauriitakaan, mutta voidaan tilata tuottajalta. Saapuvat ensi kuussa.”

”Niin… kun minun pitäisi laittaa ruokaa huomenna. Olkoon. Näkemiin.”

Myyjä, itsekseen asiakkaan lähdettyä: ”NII-IN, nyt on todistettu, että ihmiset eivät enää osta perunoita tai muutakaan ruokaa!”

– – –

Käsi ylös, kuinka moni on elänyt vastaavan tilanteen kirjakaupassa?
Veikkaan melko monen käden nousevan.

Tiina Raevaara kysyi taannoin kolumnissaan, onko tutkittu, kuinka on toimittu maissa joissa kirjojen myynti on saatu nousuun. Kirjamyynnin lasku on tosiasia. Syytetään somea. Syytetään internetiä, elokuvia, tositeeveetä. Kuluttajia, jotka ovat liian keskittymiskyvyttömiä ostamaan kirjallisuutta. Syytetään liian ahneita kustantajia ja kirjan korkeaa hintaa.

Pojat, tytöt ja lukukoirat lukevat -kampanjoiden ja kirjavinkkaajien työ on yhtä tyhjän kanssa, jos kampanjoissa ja vinkeissä esiteltyjä kirjoja ei saa mistään ilman salapoliisin pätevyyttä. Robustos-kustantamon takapiru Heikki Savola sanoi sen myös:

Kirjakaupan tulisi rohkeasti uskaltaa tarjota ja suositella asiakkailleen monipuolisempaa kirjavalikoimaa. Suomessa ei toimi kymmentä kustantajaa, vaan kymmeniä aktiivisia ja satoja vähemmän aktiivisia kustantajia. Suomessa ei julkaista vuodessa sataa kirjaa, vaan tuhansia.

Suomessa eletään suurten ketjujen aikaa. Kirjakauppatoimintaakin hallitsee pari (noh, yksi) isoa. Ja heitä on aiheellisesti syytetty ”tiimarisoitumisesta”, kun kirjojen myynti ei enää kannata. Siinä on käärme, joka syö omaa häntäänsä. Kirjoja ei kannata myydä, joten niitä ei pidetä esillä, joten asiakas ei niitä hyllystä löydä, ei tee heräteostoksia, menee asiakkaaksi muualle, joten kirjoja ei kannata myydä.

Näytevarastotoiminnan muuttuminen aiheutti sen, että pienille kustantajille on täysin kannattamatonta pitää kirjojaan tarjolla näytevarastosysteemissä. Ketjukauppoihin on kuitenkin muuten hankala päästä esille. Pikkukaupungissa taas ei välttämättä ole kuin sen yksi ketjukirjakauppa, ja jos asiakas etsii ”jotain kivaa syntymäpäivälahjaa” heti huomiselle, ei hän voi odottaa, että kirja ehkä tilattaisiin.

Kirjojen myynti on monen tekijän summa. Jos kirjakaupat, kauppojen sisäänostajat, jne. eivät tietoisesti aktivoidu nimenomaan (kotimaisen) kirjallisuuden esillepanossa, sen tuomisessa saataville houkuttelevaksi ja monipuoliseksi valikoimaksi, olemme umpikujassa. Kustantamot ja kirjailijat eivät voi edetä loppuun saakka, jos viimeinen lenkki ketjussa — se myyjä — horjuu. Tämä on koko kirja-alan yhteinen taisto, ja kirjakaupat kuuluvat kirja-alaan. Perunoita ei voi jättää tarjoamatta, vaikka tarjolla olisikin makkaraa ja kirjolohta. Tai voi, muttei sitten kannata ihmetellä asiakkaiden kaikkoamista.

IMG_20160302_144102

Ranska on niin suuri kielialue, että täällä kirjabisnes on ihan eri mittakaavassa kuin Suomessa. Keskimääräinen painoskoko on viidentuhannen huitteilla, kun Suomessa isotkaan kustantajat eivät tee moisia painoksia kuin osasta teoksiaan. Kaikki ei ole ruusuista täälläkään, eivätkä myyntiluvut taida suorastaan nousussa olla, mutta Ranska on kuitenkin kirjakauppojen luvattu maa. Kirja-ala, kirjakaupat ja kustannustoiminta yhteen laskettuna, työllistää noin 30 000 henkeä. Luvulla ilmeisesti tarkoitetaan ”täysiaikaista työpaikkaa”.

Ja mikä upeinta, kirjakaupoissa on kirjoja.

Viime kesänä tein ostoksen, joka sai minut samaan aikaan sekä vallan iloiseksi että hieman surulliseksi. Asun Tampereen kokoisessa ranskalaiskaupungissa, jonka ydinkeskustassa on suuri kirjakauppa. Kävelin kauppaan sisään.
”Onko teillä Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikkoa?”
”…miten se kirjoitetaan?”
”L-U-M-I-K-K-O”
Myyjä vilkaisee tietokonetta, vie minut pohjoismaisen kirjallisuuden hyllylle ja noukkii Lumikon. Vien sen kassalle. Kaikkeen meni alle viisi minuuttia. Sain siis yksinkertaisesti kauppaan menemällä ostettua obskuurin pienkustajantajan vielä obskuurimman suomalaiskirjan käännöksen. Ok, ei sitä ollut hyllyssä kuin se yksi kappale, mutta oli kuitenkin.

Samalla olin hieman haikea tietäessäni, että kyseistä hienoa kirjaa ei saa Suomesta enää oikein mistään muualta kuin Kirjamessujen kahden euron pöydistä, niistä jotka makulointia väistelevät. Lumikko tietysti on jo Todella Vanha Kirja, mutta kun sama ostamisen vaikeus koskee uutuusteoksiakin, tai sellaista pientä nimikettä kuin Salla Simukan Lumikki Andersson -sarjaa.

Sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi kirjoja ei myydä, kysymyksen voisikin asetella toisin: Miksi kirjoja ei haluta myydä, yhteistyössä, yhtenä vahvana toimijana? Kyllä, asiassa on monta muuttujaa. Mutta toisaalta ”tässä on niin monta muuttujaa” -ajattelussa on se ongelma, että sitten kukaan ei oikein toimi. Siihen syyllistyn minäkin, tässä juuri edellä.

Halusin taannoin selvittää ihan vain itselleni missä tulppa oikein on. Miten löytää konkreettisia ratkaisuja? Kuka päättää mitä Suomi lukee? ”Isojen kauppaketjujen sisäänostajat”, minulle vastattiin. Okei, kuka sitten voisi vaikuttaa isojen kauppaketjujen sisäänostajiin?
[Lisätkää tähän kohtaan virtuaalista olkienkohauttelua.]
”Ei kukaan, ei niitä kiinnosta.”
Olin varsin hämmentynyt. Pitääkö minun siis ymmärtää, että kirja-alalla on joukko jotain kasvottomia kummisetiä, enemmän tai vähemmän todellisia sisäänostajia, jotka eivät ole kiinnostuneet kotimaisen kirjallisuuden monimuotoisuudesta, ja jotka ovat kaiken lisäksi täysin lahjomattomia ja jumalista seuraavia? Koko muu kirja-ala, kustantajat ja kirjailijat, eivät heihin voi mitenkään vaikuttaa? Eivät edes yritä? Vai yrittävätkö? Hyvähän minun on täältä jostain huudella, mutta olen saanut sen mielikuvan, että kirja-alalla tunnutaan mutu-pohjalta tietävän missä ongelmat (monikossa!) ovat. Kuitenkin näyttöä ongelmista ja sen pohjalta konkreettisuutta ratkaisuehdotuksissa (sitä Tiina Raevaaran peräänkuuluttamaa tutkimusta noin esimerkiksi) puuttuu.

Kun vika on aina jossakussa muussa.
Televisiossa.
Internetissä.
Koulussa.
Kustantajissa.
Kuluttajissa.
Kirjakaupoissa.
Poliitikoissa
Tai ehkä jopa Pokémon Go:ssa.

spacer

Kirjailijaelämän laitaseuduilta

Pohdin pitkään, miten tämän otsikoisi, mutta otsikoidaan nyt näin. Blogissa on ollut elämisen sietämätöntä hiljaisuutta. Muutto. Oikeiden ihmisten palkkatyö, joka yhtäkkiä ahmii kitaansa 40 tuntia viikostani. Odottamista, tottumista, opettelua, väsymystä. Marraskuut ovat rankkoja täällä etelämpänäkin.

Olen enemmän ajatellut kirjoittamista (lievän syyllisyyden sävyttämänä) kuin kirjoittanut. Tai edes lukenut.

Kävin minä pikaisesti Helsingissä kirjamessuilla. Se oli hyvä katko arkeen se. Kirjamessut sinänsä eivät ole olennaisin osa matkaa vaan se, että yhtäkkiä siinä on liuta kollegoja, vanhoja ja uusia ystäviä ja tuttavia. Vähän liian pitkälle yöhön venyviä keskusteluja keittiönpöydän ääressä, teekupillisia, viinilasillisia… Ja lukijoita, joiden tapaaminen lämmittää kummasti vielä näin kaksi vuotta esikoisteoksen ilmestymisen jälkeenkin.

kirjamessuselfie

Myös näytteilleasuttajien loungen upottavat nojatuolit lämmittävät messusunnuntain väsymyksen keskellä…

Kaksi vuotta. Tulen tyttärien ilmestymisestä on todellakin jo niin kauan. Olen oppinut kirjallisuusmaailmasta paljon näiden vuosien aikana. Olen yrittänyt kaksi vuotta kirjoittaa blogiini siitä, miltä maailma näyttää pienkustantajan kirjailijana. Blogin uumenissa nimittäin lojuu luonnos, jota aloittelin silloin kaksi vuotta sitten, kun Morren kanssa puhuimme noin kolmelle kuulijalle messuilla pienkustantajan kirjailijuudesta.

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, kuinka erilaisena kirjailijan elämä näyttäytyisikään, jos esikoiseni olisi ilmestynyt jonkun Suuren Kustantajan A-listalta. Minua ei kirjailijana aja eteenpäin pelkästään halu julkaista, hinnalla millä hyvänsä. Haluan, että tarinaa luetaan. Totta kai ajattelin kirjani ansaitsevan näkyvyyttä. Mahdollisimman paljon. Se on hyvä kirja. Välillä käy mielessä, että miksi edes vaivaudun kirjoittamaan, jos kirjan kuitenkin lukee vain muutama henkilö? Pienkustantajan kirjailijalle arvio valtakunnallisessa päivälehdessä on suunnilleen yhtä todennäköinen kuin lottovoitto. Etenkin kun puhutaan romanttisesta fantasiasta. Arvio, tai edes maininta. Yksi rivi.

Suuren Kustantajan kirjailijan on helppo sanoa, että kirjallisuuspalkinnoilla tai naistenlehtijulkisuudella ei ole mitään merkitystä myyntiin tai työhön ylipäätään. Tai jos on, niin se korkeintaan koetaan negatiivisena. Happamia ovat pihlajanmarjat. Helposti voin kuvitella, että ison naistenlehden juttu olisi ollut merkittävä myynnillisesti, kun kirjan painos on muutama sata hassua kappaletta… Siinä jokainen myyty tuntuu.

Kirjailijuudessa menestymistä ja näkyvyyttä ei takaa pelkästään se, että kirjoittaa hyvin. Ei se, että on ahkera ja yrittää tuoda itseään ja tekemisiään esille. Ei välttämättä edes se Suuri Kustantaja. Näkyvyyden saaminen on isoilta osin tuuria; muun väittäminen menee samaan sorttiin kuin valkoisen heteromiehen syrjintäkärsimykset. Olet tavannut jonkun, joka tuntee jonkun, jonka kohdalla tähdet menevät kohdilleen. Omilla tekemisillä asiaan voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti.

Mutta mitäpä tässä valittamaan. Esikoisellani on kustantaja, joka on kiinnostunut minusta ja kirjastani. Kustantaja, joka on tehnyt sen eteen kaiken, mitä pienillä resursseilla pystyy. Kustantaja, joka on jaksanut pitää sitä esillä nämä kaksi vuotta. Painos (ja ne muutamat Kuvastaja-ehdokkuuden myötä otetut lisäkappaleet) myytiin loppuun tämän vuoden kirjamessuilla. Meillä ei makuloida. Kaksi vuotta on huiman pitkä aika nykyisessä kvartaalikirjataloudessa.

Anneli Kanto
kirjoitti juuri eilen blogissaan kirjailijuuden epätoivosta ja toivottomuudesta.

Olen monesti ja monessa paikassa jankuttanut, että palkinnon pitää tulla kirjoittamisesta itsestään, ei sen ulkopuolelta. Moni kertoo kirjoittavansa, koska se on itselle tapa olla olemassa, ilmaista syvintä itseään tai yksinkertaisesti pakottava tarve. Tai Juha Siroa siteeraten: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä muuten ei kykene löytämään.” Kyllä, juuri noin.
 
Kun etsin kirjoittamiseni syytä, löydän ylläolevien lisäksi ainakin tämän: yritän aikaansaada ajattelua, omaa ja muiden. Kommunikaatio on tärkeää. Kun sitä ei tunnu kehittyvän, turhautuminen alkaa vallata alaa.
 
Ehkä tämä menee ohi. Ehkä ei. Kirjailijuus vaatii sitkoa.

Työskentelyäni tämän keskeneräisen trilogian kanssa on koristanut epätoivo monella tapaa. Ensimmäinen osa ei ollut helppo. Toinen tuntuu olevan vielä vaikeampi. Takaraivossa hakkaa harha siitä, kuinka ”kaikki muut” julkaisevat joka vuosi. Minulla ei toistaiseksi ole antaa mitään varmoja hienoja uutisia, ehkä joskus myöhemmin. Jopa kirjojen sisältöä leimaa epätoivo, vaikka tiedänkin, että valo on siellä jossain, pohjalla, lopussa. Ei tässä tragediaa olla kirjoittamassa. Ei missään tapauksessa vaaleanpunaista romantiikkaakaan. Nimesin teokset ”sähkönsinisiksi”, vaikka jokin mustan tai harmaan sävy olisi ollut ehkä oikeampi.

Sitkoa on tarvittu. Ja kärsivällisyyttä. Paljon kärsivällisyyttä.

En tiedä mikä on urani portaiden seuraava askelma, ylös, alas vai sivulle. Suljetun vai avoimen oven eteen.
Sen ainakin tiedän, että kovin korkealta en putoa. Ylhäällä on vielä toistaiseksi enemmän tilaa.

spacer