Blogi

Charlaine Harris – Harper Connelly -sarja

On kirjoja, joiden lukemisen aikana ja etenkin sen jälkeen miettii, että esimerkiksi korvapuustien leipominen olisi saattanut olla hyödyllisempää puuhaa.

Charlaine Harrisin neliosainen Harper Connelly Mysteries -sarja on tällainen. Minä luin sen läpi. En ole varma miksi. Sarjan idea on kiinnostava, lähtöasetelma toimii… ja mikään muu ei sitten oikeastaan toimikaan.

Sarjan nimihenkilö Harper on reilu parikymppinen naisihminen, joka on teini-iässä joutunut salamaniskun uhriksi ja on siitä lähtien löytänyt kuolleita. Nimenomaan niin. Harper ”kuulee” tai ”tuntee” kuolleet ja tietää kuinka he ovat menehtyneet.

Harper on syntynyt ns. hyvään perheeseen, joka hänen lapsuus-/nuoruusikänsä aikana on vajonnut surkeuteen huumeiden takia. Harperin elämän varsinainen tragedia on kuitenkin hänen isosiskonsa Cameronin selvittämätön katoaminen lukioikäisenä.

Nykyajassa Harper kiertää maata velipuolensa (huom! ei verisukua, vaan äidin uuden miehen poika, tätä alleviivataan useaan kertaan) Tolliverin kanssa ja tienaa ruokarahansa löytämällä kuolleita. Sekä tietenkin sotkeutuu siinä sivussa murhatapauksiin.

Lähtötilanne on ihan hauska ja persoonallinen. Kuolleiden etsimisestä ja Harperin ja Tolliverin välillä olevasta vetovoimasta/rakkaussuhteesta (vielä hieman emme-ole-oikeasti-sisaruksia -alleviivausta) voisi saada aikaiseksi vaikka mitä. Valitettavasti kirjojen mysteerit ovat puolivillaisia, lukija arvaa murhaajan hyvin pian. Kolmen viimeisen kirjan rakenne ja ratkaisu ovat täysin samankaltaisia. Harper ja/tai Tolliver työntyvät silkkaa typeryyttään vaarallisiin paikkoihin, eivät tajua itsestään selviä vihjeitä, tulevat ammutuksi ja jahdatuksi tai muuten vain kiukuttelevat. Henkilöt ovat epämääräisen paperinohuita, enkä edes jaksa alkaa siitä toisteisuudesta, samat asiat joka osassa.

Harper Connelly Mysteries

Tästä olisi voinut tulla ihan kelvollinen yksittäinen romaani, nyt tämä vain tuntui… laiskalta. Mukaan pari niistä paremmista mysteereistä ja Cameronin katoamisen selviäminen (jep, se selviää viimeisessä osassa), vähän enemmän ajattelua ja hiomista. Mysteeri nimittäin voi olla mysteeri myös silloin, kun päähenkilöt ovat suhteellisen fiksuja. Eikä olisi tarvinnut toistaa samoja asioita. Aineksia oli kermakakkuun, mutta ei tästä paljon köyhiä ritareita kummempaa saatu aikaiseksi.

Tulipahan luettua. Eka osa on ranskankielisenä pokkarina hyllyssä, lahjoitan haluavalle.

Charlaine Harris: Harper Connelly Mysteries:
Grave Sight (2005)
Grave Surprise (2006)
An Ice Cold Grave (2007)
Grave Secret (2009)

spacer

Kirjoittajan haasteita

Tämä on se jokseenkin vaikein vaihe, kun ensimmäinen versio kässäristä on survottu kasaan.

Kai minä vain jätän sille koodivärin ja laitan eteenpäin.

spacer

Jussi Valtonen – Siipien kantamat

Siipien kantamat oli kirja, johon tartuin uteliaisuudella etenkin aiheen takia: kaipasin (lähde)kirjallisuutta suurten ikäerojen suhteista. Tarinassa keski-ikäinen lukion äidinkielenopettaja ihastuu kuusitoistavuotiaaseen oppilaaseensa.
Jussi Valtonen: Siipien kantamat -kansi

Nyt olen sitten pureskellut lukukokemusta sen verran, että ajattelin herätellä blogiani henkiin kirjoittamalla siitä muutaman sanan. Lukukokemukseni jätti minut hämmentyneeksi. Samalla sekä hieman kylmäksi että vähintäänkin jollakin objektiivisemmalla tasolla ja kirjoittajapuoleltani ihastuneeksi.

Siipien kantamat on jollain tapaa lähes täydellinen romaani. Se on miltei virheetön esimerkki siitä, miten tehdään Hyvä Romaani, joka (oletettavasti) vetoaa suuriin lukijamassoihin. Kirjassa on:

– Hallittu rakkaustarina, joka ei ole liian konventionaalinen muttei myöskään liian äärimmäisyyksiin menevä. Päähenkilö problematisoi ihastumistaan tarpeeksi, eikä Marianne ole enää mikään pikkutyttö. Teini toki, mutta silleen kivasti varhaiskypsä ja älykäs teini.

– Kirjallisuusviittauksia. Valistuneet lukijat pitävät kirjallisuusviittauksista, kun ne ovat tarpeeksi hyvää kirjallisuutta mutteivät liian erikoisia. Kyllä, seasta löytyy myös maininta Lolitasta, jota lienee mahdoton välttää tämän aiheen kanssa.

– Keski-ikäisen miehen eksistentiaalinen kriisi. Se oli se osa, joka minua kiinnosti vähiten. En taida olla sille otollisinta kohderyhmää. Mutta luulen Juhanin äidinkielenopettajatuskan, koiran kuoleman, eron, mitänäitänyt on vetoavan moniin. Sekä tietenkin joku löytää itsensä tai vähintäänkin kollegansa kirjan opettajanhuoneesta.

Kirjassa on kaikki, mitä odottaa saattaa. Hallittua, kaunista, melko ennalta arvattavaa. Pisteet kunnialla maaliin saatetusta rakkaustarinasta, ei tarvitse upota sokerisuohon eikä mennä myöskään ihan tragedian mittoihin. Samalla kirja oli jotenkin kovin tietoinen itsestään ja Hyvästä Kirjallisuudesta. Kaikki oli millimetrimitan kanssa paikoilleen laitettua. Jäin ehkä kaipaamaan jotain rosoa, se ainoa spekulatiivinen elementtikin (josta kirjan nimi, muuten) selitettiin fiktioksi fiktion sisällä… tai niin ainakin tulkitsin, kai sen saisi tulkita myös jonkinlaiseksi vertauskuvaksi. Niin, ja onhan siellä toki myös harmaatakkinen mies, päähenkilön alter ego ja omatunto.

Mutta kauhean kauniistihan tämä oli kirjoitettu. Valtonen osaa vaivattoman kerronnan, en yhtään ihmettele, että myöhemmällä teoksella on päästy Finlandia-voittajien joukkoon. En vilpittömästi ihastunut mutta vallan vilpittömästi ihastelin osaamista.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi, 2007

spacer

Käännöksiä, käännöksiä!

Ihan saa ihminen sanoa monikossa, jotta käännöksiä, kun kerrassaan kaksi tekstiä on käännetty ja kirjatkin julkaistu!

Osuuskummalta ilmestyy nyt Worldconin alla kaksi englanninkielistä novelliantologiaa, Never Stop ja The Self-Inflicted Relative, minä olen mukana pienellä panoksellani molemmissa.

Never Stop – Finnish Science Fiction and Fantasy Stories

Kansi: Anu Korpinen

The anthology is compiled by Emmi Itäranta and features gems in a wide range of genres, all published in English for the first time.

“These stories invite you to see a glimpse of new lights emerging in the vast sky of international speculative fiction.”
– Emmi Itäranta, Foreword

Minulta mukana on Maija Haaviston kääntämä My Buttercup, My Everything (eli alunperin Ruumiittomissa ilmestynyt Ruusunnuppuni, kaikkeni). Novelli kertoo eräänlaisen kummitustarinan kädestä, joka jää elämään jonnekin kuoleman ja… jalkojen väliin.

   “I fathom it has experience and I’m sure it would be happy to learn whatever you fancy to teach it.”
   The woman nods slowly, lowers her chin almost to her chest. Oleandra lists my price and I nearly faint in shock. No one would have paid anything like that for my companionship when I was still alive. The woman puts her credit card on the desk. I manage to catch the name. Pleased to meet you, Beata, I’m sure we’ll get along.

– – –

The Self-Inflicted Relative – 33 Fantastic Stories in 100 Words

Kansi: Anu Korpinen

Welcome to the world of zombies, tentacles, cats, robots, cheese, unicorns, cell membranes, transhumanist gadgets and a terrifying epidemic that is the self-inflicted relative.

Drabbles are miniature stories of exactly 100 words, no more, no less. Leave it to the Finnish authors of speculative fiction to weave their magic and create 33 entire literary works in such an incredibly small amount of space.

Raapalevihkosen nimi on sellainen, etten saa sitä vahingossakaan kerralla kirjoitettua virheittä. Joten, ihan vain SIR ystäville. Thinking Outside the Box on sekin Maijan kääntämä ja perustuu tositapahtumiin. Tai ainakin tosielämässä käytyyn keskusteluun. Sairaalassa työskenteleminen on vaarallista.

– – –

Hanki oma kappaleesi kummaa suomalaista kustantajan nettikaupasta, Aavetaajuus tai Rosebud City Center -kirjakaupoista Helsingistä tai vaikka Osuuskumman pöydästä Worldconissa (Joku teistä sinnekin eksyy.) E-kirja on saatavilla tavanomaisten jakelijoiden sivuilla, mitä näitä on, Elisa kirja, Amazon, iTunes.

spacer

Aapeli – Pikku Pietarin piha

Pietari näki valokuvaajan menevän valokuvaamoonsa. Hän meni tietenkin sisän kautta. Kaikkiin Ison kadun varrella oleviin liikkeisiin mentiin sekä ulkokautta että sisän kautta. Valokuvaaja oli aina ensimmäinen aamulla. Sen jälkeen meni kelloseppämestari, ellei ollut illalla juonut. Jos oli juonut, meni oppipoika ja avasi kaupan. Sitten tulivat kaksi parturineitiä ja viimeiseksi kangaskauppiaan rouva, jonka piti ensin haukkua piikansa. Heitä oli kaksi, toinen aikuisia, toinen lapsia varten. Nämä kaikki kaupat ja liikkeet olivat samassa talossa, missä Pietari asui ja minkä piharakennuksen katolla hän parhaillaan asui.

Pikku Pietarin piha on kuopiolaispakinoitsija Aapelin (Simo Puupposen) teoksista ehkä tunnetuin. Se on kokoelma pienen Pietarin huomioita kansalaissodan jälkeisen ajan elämästä kotipihallaan. Jokainen naapuri käydään vuorollaan läpi ja talletetaan muistojen lippaaseen. Teoksen sanotaan osiltaan pohjautuvan Aapelin omiin lapsuusmuistoihin Kuopiossa – puutalokorttelissa torin laidalla, osapuilleen siinä, missä on nykyään Sokos. Läkkisepästä on tullut kelloseppä, talonmies Närhestä Harakka ja Pietarillekin löytyy esikuva pienen Simon pihapiiristä.

Kirjan alussa Pietari menettää äitinsä tuberkuloosin takia. Puoliorvon pojan ja vanhaa tavaraa torilla myyvän isä-Jormalaisen elämää tasoittavat pihan asukkaat kukin omilla enemmän tai vähemmän kankeilla keinoillaan. Varsinaisena ihmeenä surun keskelle saapuu kuitenkin vallan maijapoppasmaisesti Karoliina, äitipuoli, joka heti alkuun ilmoittaa, ettei ole satujen paha äitipuoli. Karoliina Jormalainen sanoo olevansa hyvä ihminen, eikä syö sanaansa, vaikka onkin kaikin puolin – ulkoisestikin – Lydia Jormalaisen vastakohta.

– Minä olen tuolta etelän kaupungista, Karoliina sanoi ja viittasi kädellään jonnekin. Sano niille, että se on jostain etelän kaupungista, ne kysyvät sinulta kuitenkin. En ole rikas mutta en köyhäkään, sano sekin niille, sitä ne toiseksi kysyvät.

Aapelin huumori kumpuaa rivien väleistä, siitä mitä ei sanota tai siitä, kuinka savolaisen viäräleuan tyyliin sanottu kumotaan saman tien. Lukijaa ei varsinaisesti pyritä naurattamaan, vaan Aapeli tarkastelee meidän herramme muurahaisia sillä samalla hyväntahtoisuudella kuin muissakin kirjoissaan. Lapsen näkökulma sekä pehmentää tarkkanäköisiä arvioita pihan asukkaista että alleviivaa paitsi ihmisten järjettömyyttä, myös hyväsydämisyyttä. On syvää epätasa-arvoa, mutta on myös vahvaa yhteisöllisyyttä, joka leimaa kaikkea arjessa. On asioita, jotka ovat kuten ovat, koska niin on ylempänä määrätty. Hullulta ei peritä vuokraa, koska sehän vasta olisi hullua. Tattarit ovat tummempi-ihoisia kuin muut, sillä he syövät hevosenlihaa. Housuihin saa nahkaiset perspaikat vain jos on suutari tai ratsumestari, mutta molskihousut sentään voi saada, jos Karoliina niin päättää.

Ja koska kaikkihan tietävät, että Jumala on olemassa, pihan pennutkin, Pietari kysäisee varmuuden vuoksi välillä Taivaan Isältä sopisiko hänen keskustella äitinsä kanssa. Taivaan Isä ei moista voi sallia, mutta lupaa pitää hyvää huolta Lydia Jormalaisesta. Ja lopulta Pietarikin kasvaa surunsa yli ja oppii pitämään huolta sekä itsestään että isästään. Kirjan ilmestyessä v. 1958 sotien jäljet ja suru olivat yhä lähellä, joten useat Pietarin kokemuksista resonoivat varmasti lukijoiden mielessä.

Kirjojen Suomi ja kirjablogit Pikku Pietarin piha on yksi Ylen Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa -sarjaan valituista teoksista. Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi aikakautta jollakin tapaa edustava teos, ja kirjabloggaajat lukevat ne kaikki. Näin vuodelle 1958 osui Aapeli ja siinä samassa minun vuoroni. Luinkin kirjan suomalaisiin tapoihin sopivasti kirjastolainana. Ylen sivuilta voi myös käydä kuuntelemassa, mitä Sirpa Kähkönen kertoo romaanista. Tosin Ylen sivujen mielipiteen vastaisesti minun näkökulmastani Pikku Pietarin piha ei ole varsinaisesti lastenromaani, vaan aikuisille silmille kirjoitettu, ainakin jos sitä vertaa vaikkapa Vinskiin ja Vinsenttiin.

spacer

Victoria Aveyard – Punainen kuningatar

Punainen kuningatar avaa taas yhden uuden ja hämmentävän kehutun YA-dystopiasarjan. Tällä kertaa kyse on maailmasta, joka jakautuu kahteen ihmisten veren mukaan: punaveriseen rahvaaseen ja hopeaveriseen eliittiin. Hopeiset hallitsevat ja elävät leveästi, etenkin poikkeuksellisten voimiensa ansiosta. Punaisten palvelijoiden osana on ahtautua slummeihin ja, jos huonosti käy, päätyä sotaväkeen. Kirjan teemojen seasta löytää sotaa, valtapelejä ja terrorismia; sellaisena se on hyvin ajankohtainen.

Joka puolella on Järjestyksenvalvojia, joiden hopeanmustat univormut erottuvat helposti väkijoukosta. Tämä on Ensimmäinen Perjantai, eivätkä hekään malta odottaa esityksen alkamista. Heillä on pitkät kiväärit tai pistoolit, vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Valvojat ovat hopeisia, eikä hopeisilla ole mitään pelättävää meidän punaisten taholta. Kaikki sen tietävät. Me emme ole tasavertaisia heidän kanssaan, vaikka ei sitä meistä huomaakaan. Ainoa ulkoinen tuntomerkki, josta meidät erottaa, on se, että hopeiset seisovat suorassa. Meidän selkämme ovat kumarassa uuvuttavan työn, turhan toivon ja pettymyksen painosta.

Aveyard_Punainen-kuningatar_kansiKirjan päähenkilö, 17-vuotias Mare on taskuvaras, jonka elämä mullistuu, kun vastarintaliike Purppurakaarti hyökkää hopeisia vastaan ja Mare jää tapahtumien keskelle. Kummemmin juonta spoilaamatta voi kertoa, että Mare löytää itsestään voimia, joiden piti kuulua ainoastaan hopeisille.

Punainen kuningatar on kirja, josta ei puutu vauhtia ja juonenkäänteitä, saati romantiikkaa tai petoksia. Sellaisena se on helposti lähestyttävä ja pitää yllättävän mukavasti otteessaan. Lukija ei pääse kyllästymään. Vauhti osaltaan koituu myös kirjan kohtaloksi: juuri mitään ei avata kovin perusteellisesti. Maailmanluonti ja etenkin henkilönrakennus jäävät useilta osin pintaraapaisuiksi. Muutamissa kohtauksissa jopa joutuu kysymään, miksi ne on tungettu sekaan, jos niillä ei ole kokonaisuudessa kummempaa merkitystä, eikä niihin malteta paneutua kunnolla. Eikä minua hirveämmin säälittänyt Maren kohtalo tai kiinnostanut kehen hän päättää ihastua tai olla ihastumatta. Joka tapauksessa tyttöraukka piti pelastaa milloin mistäkin.

Punaista kuningatarta vaivaa myös vahva jo-100-kertaa-luetun tuntu. Tunnetusti kirjallisuudessa on jo kaikki tehty, mutta silti hetkittäin huomasin miettiväni, onko tätä alun perin alettu kirjoittaa parodiana kaikista YA-dystopioista. Mikään ei ollut erityisen omaperäistä tai yllättävää, ei edes lopun pakollinen Suuri Käänne.

Kirjan takakannessa mainitaan tulossa olevasta elokuvasta. Ehkä Punainen kuningatar onkin pohjimmiltaan kirjoitettu kuvattavaksi, Aveyardilla on vahva elokuvakäsikirjoittajan tausta. Hyvään elokuvaan ei välttämättä tarvita loistavaa kirjaa. Saatan lukea jatkon silkasta uteliaisuudesta, jos se joskus tielleni osuu, mutta suorastaan kiire ei ole takaisin Maren seikkailujen pariin. Jussi Korhosen käännöstä sen sijaan kehaisen: eleettömän hyvää kieltä, joka kantaa tarinan mukavasti suomenkieliselle lukijalle.

Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.

 
Victoria Aveyard &ndash Punainen kuningatar (Red Queen, 2015)
Aula&Co, 2016
Suomennos: Jussi Korhonen

spacer

Mielessä yhä se

Pride-lukuviikolle nappaankin tällä kertaa tietokirjallisuutta. Tai mitä faktiota tämä onkaan, kertovaa tietokirjallisuutta. Mielessä yhä se – yli kuusikymppisten naisten eroottisesta elämästä sopikoon teemaan lähinnä aiheellaan. Se puhuu suoraan seksistä yhteyksissä, joihin ihan arjen erotiikkaa harvemmin liitetään. Ohimennen kirjassa mainitaan toki myös naistenvälisiä suhteita.
Mielessä yhä se
Mielessä yhä se
tarttui mukaani joidenkin kirjamessujen alennuskorista. Pitkän vitkuttelun jälkeen tartuin siihen lopulta uteliaisuudella, suhtautuen siihen jonkinlaisena lähdemateriaalina. Kirja perustuu Deirdre Fishelin ja Diana Holzbergin Still Doing It -dokumenttielokuvaprojektiin. Alkusanojen mukaan heille ei annettu elokuvaa tehdessä mahdollisuutta kertoa kaikkea, mitä he olisivat halunneet. Rahoituksen saaminen oli hankalaa (eikö se aina ole!) ja lopulta televisiolevitykseen ”rohkeimmat osat ja lesbopari oli leikattu pois”. Kirja siis syntyi tarpeesta painua syvemmälle (pun intended).

Premissi on eittämättä kiehtova. Kirja antaa monenlaista ajateltavaa minunkaltaiselleni kolmikymppiselle, ja ihmiset nyt ovat ylipäätään kiinnostavia, ihan silkkaa ihmisyyttään. Silti kirjan lukeminen oli hidasta ja tahmeaa. Sen jäsentely on hajanainen ja kerronta kuin suoraan pahimmista amerikkalaisista self-help-opuksista. Viidennenkymmenennen hehkutusadjektiivin kohdalla voin melkein pahoin. Viimeistelemätön suomennos ei suorastaan auttanut asiaa.

Connie on 81-vuotias antropologian professori, jolla on kuin filmitähden klassiset piirteet.

Jos amerikkalaistyylin ja puolivälin yli pääsee, siirrytään mielenkiintoisempiin osioihin. Esimerkiksi niihin, joissa puhutaan sooloseksistä (”Jokaisen naisen elämässä on aikoja, jolloin asiat pitää ottaa omiin käsiin.”) tai muuttuvan vartalon mukanaan tuomista rajoituksista. Luopumisesta ja toisaalta iän antamasta uudenlaisesta rohkeudesta.

Kenelle kirjaa sitten voisi suositella? Uteliaille nuorille, jotka haluavat pienen vilkaisun toiseen maailmaan. Vanheneville naisille, jotka ovat painineet oman eroottisen elämänsä muutosten kanssa. Kaikista kirjallisista heikkouksistaan huolimatta Mielessä yhä se on nimittäin hyväntahtoinen kirja, jonka kirjoittaminen on ollut tärkeä teko.

– – –
Deirdre Fishel & Diana Holtzberg: Mielessä yhä se – yli kuusikymppisten naisten eroottisesta elämästä
Alkuteos: Still Doing It
Suomentaja: Mirja Muurinen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books, 2010

spacer

Kirjailijoiden haluttomuudesta yhteiskunnalliseen keskusteluun

Jos tuohtuneista vastineista kirjallisuutta sivuaviin mielipidekirjoituksiin maksettaisiin hyvin, olisin pian rikas. Niitä on tullut harrastettua. En nytkään malta olla hiljaa.

Särö-lehti julkaisi netissä kääntäjä Stefan Mosterin tuoreen haastattelun/kolumnin (kumpi tuo sitten onkaan). Jos teksti ei ole tuttu, suosittelen lukemaan sen ensin Särö-lehden sivuilta. Näkövammaisille kerron, että kyseessä on valitettavasti kuva, tekstimuodossa haastattelua ei taida olla tarjolla vielä.

Olen joistakin Mosterin mielipiteistä samaa mieltä. Kirjallisuutta koskeva journalismi voisi olla haastavampaa ja monipuolisempaa, muutakin kuin sitä naistenlehtijulkisuutta. Olen myös nirso ja usein tyytymätön lukemani kotimaisen kirjallisuuden kieleen tai kerrontaan. En tiedä, onko kyseessä kustannustoimituksen laiskuus, oikoluvun puute vai ainoastaan näkökulmaerot. Todennäköisesti hieman näitä kaikkia.

Kuitenkin haastattelussa/kolumnissa mennään tämän jälkeen sujuvasti metsään väittämällä rivien väleissä, että kirjailijana olo on ihan liian helppoa, eikä yhteiskunnallista kannanottoa ole kirjallisuudessa juuri lainkaan. Nähdäkseni Moster tekee tässä kaksi perustavanlaatuista virhettä.

Ensinnäkin hän niputtaa kaiken kotimaisen kirjallisuuden yhdeksi homogeeniseksi entiteetiksi. Kun lukee Mosterin kommentteja vuodelta 2006 (10 vuoden takaa!) kaunokirjallisuuden Finlandia-tyrkyistä, voi todeta, että hänen diskurssinsa ei ole juuri muuttunut. Hänen näkemyksensä on se valitettavan yleinen: vain aikuisille suunnattu realistisehko romaanikirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, jolla on jotain sanottavaa.

Tämä näkökanta jättää sivuun suuren osan kirjavasta kotimaisesta tarjonnasta: esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja genrekirjallisuuden. En nyt edes puutu runouteen, esseisiin ja muuhun ei-proosaan. Jos tarkastellaan vaikka vain viime vuodenkin lanu-tarjontaa, niin siellä kirjoitetaan samansukupuolisten rakkaustarinoita, transhenkilöitä, maahanmuuttajia… Siellä kerrotaan asioista, jotka ovat nuorille – niille tulevaisuuden päättäjille – tänään tärkeitä. Siellä rakennetaan toivoa ja parempaa maailmaa. Mikä on yhteiskunnallista kantaaottavuutta, jos ei se?

Mitä taas tulee spekulatiiviseen kirjallisuuteen – esim. scifiin ja fantasiaan – niin yhteiskunnan rakenteiden perkaaminen ja kritisointi on ollut aina suorastaan sen raison d’être. Spekulatiivisuus on toiminut keinona kiertää sensuuria ja etäännyttää lukijaa, jotta asian ylipäätään voisi sanoa. Mutta jos olettaa, että kaikki pitää kertoa suoraan ja realistisella otteella, niin saattaa jäädä siihen käsitykseen, että spefi on puuhastelua keijujen kanssa. Siitäkin huolimatta, että meillä on runsaasti kertojia, joilla on painavaa sanottavaa nykypäivän menosta: Emmi Itäranta, Leena Krohn, Johanna Sinisalo, Risto Isomäki, Kari Välimäki… vain muutamia ensinnä mieleen tulleita mainitakseni. Myös dekkarigenressä yhteiskunnallisuus ja synkätkin tulevaisuuden visiot istuvat tiukassa. Mikä motiivi kaikkien näiden tekijöiden sivuuttamisella on?

Toinen Mosterin virhe on horjuva passiiviargumentointi. Minulla ei itse asiassa ole aavistustakaan, onko ”passiiviargumentointi” sana, mutta käytän sitä silti. Sillä tarkoitan esim. maahanmuuttokeskustelusta kipeän tuttua tapaa rakentaa argumentti yksittäistapauksen pohjalle, tehdä siitä yleistys ja laittaa se passiivimuotoon.

Teoksen menetelmien ja sanoman merkityksen kyseenalaistaminen otetaan henkilökohtaisena loukkauksena, eikä mahdollisuutena syventää ja monipuolistaa näkökulmaa ilmiöihin, joista kirjailija kirjoittaa – ja puhuu.

Mihin edellä olevalla lauseella viitataan? Kuka on loukkaantunut? Ilmeisesti joku tai jotkut, koska tällaista Moster väittää, mutta mitään konkreettista esimerkkiä sanotulle ei ole. On turhan helppoa tehdä passiivimuotoinen yleistys jostain niinkin kirjavasta joukosta kuin kirjailijat, ja olettaa, että kaikki käyttäytyvät samalla tavalla. Argumentointi on siis samaa sorttia kuin usein maahanmuutto-ongelmien kanssa.

Mitä tulee koko kolumnin/haastattelun viimeiseen lauseeseen, niin se taisi olla se, joka sai aamukahvikuppini läikkymään ylitse:

Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä. He haluavat, että heidät nähdään, mutta he eivät halua, että heidät nähdään yhteiskunnallisina ajattelijoina.

Anteeksi nyt, mutta tuo on täyttä sontaa. Minua ei yhteiskunnallinen vaikuttaminen kirjoilla kummemmin kiinnosta, mutta kollegoistani useilla on/olisi halua ja kompetenssia ottaa kantaa aika pirun moniin aiheisiin, jos heiltä kysyttäisiin. He ottavatkin. Eivät ehkä niin, että se aina ja joka kerta kuuluisi Stefan Mosterin korviin saakka. Minä suosittelen vaikkapa haastattelusarjaa (Särö-lehti hoi, ottakaa nyt koppi, kun aloitittekin!) jossa kysyttäisiin jotain aivan muuta kuin vaatekaapin sisältöä, matkavinkkejä tai ruokareseptejä, tai edes viimeisen kirjan synnyttämistuskia. Järjestäkää kirjallisia tapahtumia, jotka pohjautuvat teosten yhteiskunnalliselle sisällölle. Pitkään on vaadittu, että vähemmistöille pitää antaa ääni. Antakaa siis ääni myös kirjailijoille sen sijaan, että valitatte etteivät he halua sanoa. Saatatte yllättyä.

Ja kun jotain sanotaan, tulkaa kuuntelemaan. Vaikkapa viime syksyn Helsingin Kirjamessujen Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin -paneelin yleisössä olisi ollut aivan varmasti tilaa vielä yhdelle, joka olisi sisältöä raportoinut laajemminkin tiedotusvälineisiin.

Myös kommentti kirjailijan asemasta Suomessa on kummallinen. Helposti kolumnistiksi? Niin, ja kun siitä sitten vielä maksettaisiinkin. Apurahoin hemmoteltuja? Suomessa tuotetaan valtavasti kirjallisuutta ilman laajempia apurahoja. Harva täyspäiväiseksi kirjailijaksi heittäytyvä edes kuvittelee elävänsä vuodesta toiseen pelkillä apurahoilla. Useimmille sen ”täyspäiväinen kirjailijuus” -termin takana on journalismia, opettamista, niitä helppoja kolumneja, esiintymisiä, tilaustöitä. Tuloa tipoittain. Helppoa elämää, tosiaan. Myös vertaaminen Saksaan ontuu. Luulisi olevan selvää, etteivät markkinat tai kirjailijan tulorakenne ole lainkaan samat. Potentiaalisia lukijoita on se 20 kertaa enemmän. Kirjamyynnillä saattaa jopa elää, toisin kuin Suomessa. Voi kysyä, kenen suhteellisuudentaju tässä huojuu? Ilmeisesti henkilöityvä julkisuus hämärtää myös alan ihmisten käsitystä arjesta.

Loppukevennys vielä. ”Suomi on ainoa maa, jossa kirjailija pääsee naistenlehden kanteen tai iltapäivälehtien lööppeihin.”
Niin, täällä Ranskassa ne bestselleristit päätyvät metrisiksi julisteiksi asemille tai bussien kylkeen.

Kiitän myös annetusta maantiedontunnista. Ruotsi siis on nykyään osa Suomea:

Kuvassa Camilla Läckberg.

Kuvassa Camilla Läckberg.

spacer