Luen ja kirjoitan

Laulaa pääni sisältä

Olipas eilen erikoinen bongaus.

Päädyin kirjablogiarvioon Tulen tyttäristä. Varsin ilahduttavan arvion lisäksi Miisu P. oli liittänyt bloggauksensa loppuun Chisun Etsijät-kappaleen videon saatesanoin: “Tämä kappale sattuu sopimaan aivan täydellisesti Naarniin ja Emmaan!”

Kuuntelin. Ensimmäisenä häkellys ja jokseenkin Niagaran-putoukset-reaktio. Sitten kuuntelin neljästi uudelleen. Sanat osuvat kohdalleen niin täysin, että joko olen kirjoittanut kirjan Chisun biisistä, tai sitten Chisu on tehnyt kappaleen minun kirjastani.

Piti ihan etsiä itsekin, Etsijät on vuoden 2009 levyltä. Jollakin mittareilla katsoen siis wanha, mutta minun suomalaisen nykymusiikin tuntemukseni on tukevasti jossain olemattoman ja vähäisen välimaastossa. Nyt kuuntelen uudestaan.

spacer

Kauniista kielestä

Perjantaipuhteikseni ja pyykkiä ripustaessani mietin kieltä.

Minulle hyvä kieli on kirjallisuudessa äärimmäisen olennaista. Kaiken lisäksi olen nirso. Tuntuu, että kirjojen kieli on hämmentävän usein jollakin tapaa vajavaista. Töksähtelevää tai hieman naiivia. Tarina saa olla todella vetävä, että kykenen jättämään huomiotta kielen, joka ei kohtaa standardejani. Olen törmännyt lukuisiin kirjoihin, joissa tuntuu, että kielen ainoa funktio on olla sanoja peräkkäin jutun kertomiseksi. Ei niin väliä, tehdäänkö se tyylikkäästi.

Mutta mitä sitten lie tyylikkyys? Olen vaikea, sillä käsitykseni “kauniista kielestä” ei välttämättä kohtaa yleistä mielipidettä. Olen hämmentyneenä lukenut useitakin kirjoja, joita on laajalti kiitelty nimenomaan niiden kielestä. Niitä, joiden arvioissa toistuva adjektiivi on runollinen. Tai jokin muu vastaava. Hämmennykseni on kummunnut siitä tosiasiasta, että silloin kerronta on turhan usein vaikuttanut yliyrittävältä. Tehokeinojen liikakäytöltä. Kieli on hukuttanut sen, mitä sanotaan ja noussut itsetarkoitukseksi. Voi toimia joskus, mutta…

Minä pidän tasapainosta. Siksi onkin niin ihanaa, kun löytää kirjan, jonka kieli hipoo täydellisyyttä. Hyvä kieli on kuulasta ja kekseliästä, se antaa lukijalle tilaisuuksia oivaltamiseen, mahdollisuuden jäädä halutessaan maistelemaan. Mutta samalla hyvä kieli tukee tarinaa, nousee ja laskee sen kanssa, kiillottaa kertomuksen parhaita puolia. Se ei jätä tarinaa varjoonsa, eikä toisaalta suostu alistumaan sen orjaksi.

Ja mitä helpommalta se näyttää, sitä vaikeampaa sen kirjoittaminen todennäköisesti on ollut.

spacer

(Mies)kirjailijan olenNaisimmat työvälineet

Päämediamme näytti taas hiljan, että Suomessa on ainoastaan alkuliitekirjailijoita. Lanu-kirjailijoita, aikuisten kirjailijoita, mieskirjailijoita, naiskirjailijoita.

Suvi Ahola kyseli Hesarin kolumnissaan (tai mikä tuo pätkä onkaan), miksi miehet eivät kirjoita lapsille ja nuorille. Väitteensä hän perustaa kolmeen huomioon: Nuorisokirjailijoiden yhdistyksen riveissä on vain viidennes miehiä, Finlandia Junior -palkinnon ehdokaslistalla ei ollut yhtään miestä… ja koska pojat eivät lue, sen täytyy johtua siitä, että miehet eivät kirjoita pojille.

Huokaus. Magdalena Hai tiivisti kolumnin nostamat fiilikset hyvin yhteen lauseeseen: Kas näin ammattitaito typistetään genitaaleiksi.

Naisethan eivät osaa kirjoittaa pojille. Kaikki kirjavinkkarit ja kirjastoihmiset tietävät, että lukeminen on sukupuolittunutta. Tytöt (naiset) lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, pojat (miehet) lähinnä miesten kirjoittamaa. Tätä ominaisuutta ei tietääkseni ole merkitty geeneihin, vaan jonnekin yhteiskunnan rakenteiden tasolle. Aiheesta voisi puhua pitkältikin, mutta perkele, tyrkyttäkää pojille kaikenlaista kirjallisuutta! Pojille(kin) tekee ihan hyvää huomata, että ihmisyys on kirjavaa ja kiinnostavaa sukupuolesta riippumatta. Ja että naiskirjailijat osaavat kirjoittaa vaikka mitä.

…tai oikeammin, että kirjailijat osaavat kirjoittaa vaikka mitä. Ihan ilman etuliitteitä.

Koko keskustelusta tuli elävästi mieleeni tämä internetissä kulkenut kuva tyttöjen ja poikien leluista:
o-BOYS-GIRLS-TOYS-900

Se sai miettimään, oletetaanko jossain oikeasti, että kirjailijoissa on suuri joukko jonkinlaisia genitaalikirjailijoita? Sellaisia, jotka näppäimistöä naputtelevat sukupuolielimillään. Se kyllä toisaalta selittäisi melko paljon: miesten on eittämättä helpompi naputella ulokkeellaan. Se antaisi myös ihan uuden ulottuvuuden vagina dentatan käsitteelle.

Joka tapauksessa, edellä oleva inspiroi minua tekemään huoneentaulun, jonka voi ripustaa vaikka Hesarin toimituksen seinälle tai ylipäätään paikkoihin, joissa iskee vastustamaton halu määritellä kirjailijoita ensisijaisesti heidän sukupuolensa perusteella.

kirjailijantyovalineet

(Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Ja mitä tulee Aholan alkuperäiseen väitteeseen, niin en voi olla ihmettelemättä, tekikö hän hiukkaakaan taustatyötä ennen rykäisyään? Tietääkseni Finlandia-ehdokaslista ei ole mikään kattava otos kaikesta Suomessa julkaistusta hienosta kirjallisuudesta. Se on vain kuusi (6) kirjaa, jotka on jollain kriteereillä valittu kisaan osallistuvien joukosta. Eikä se laajempi osallistujajoukkokaan vielä edusta kaikkea Suomessa julkaistua. Kyllä harmittaisi olla tänä vuonna lasten- tai nuortenkirjan julkaissut mies, koska ilmeisesti ei ole ollenkaan olemassa, jos ei pääse F-listalle.

Tai jos nyt F-lista jonkinlaiseksi referenssiksi työnteon ja julkaisujen laajuudesta otetaan, niin ei tarvitse katsoa kuin viime vuoden Finlandia Junior -ehdokkaita: Ulf Stark, Saku Heinänen, Ville Tietäväinen, Iiro Küttner, Jyri Paretskoi… Mutta kun vuoden takaisten muistelu on turhan hankalaa.

Kyllä, lanu-kirjailijoissa on vähemmän miehiä kuin naisia. Niin on tapana käydä aloilla, joiden arvostus ei ole ihan kohdallaan ja palkat matalia. Vielä matalampia kuin kirjailijoilla noin keskimäärin. Mutta eihän se herranjesta tarkoita, etteivät miehet kirjoittaisi lapsille ja nuorille ollenkaan. Tai että sukupuoli olisi lanu-kirjallisuudessa laadun tae. Tällainen väite tarkoittaa vain sitä, ettei ole viitsitty miettiä kahteen kertaan ennen tekstin julkaisua.

spacer

Lanu-viikon otteita

Tällä viikolla vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tampereelle ovat ihan pystyttäneet kirjallisuusfestivaalinkin, Kirjalitan, aiheesta.

Minä tuon kasaan oman heinänkorteni koostamalla tähän kasaan muutamia sanoja syksyn aikana lukemastani lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

merosvolat

Kansi: Tuuli Juusela

Siri Kolu – Me Rosvolat

Me Rosvoloita on kehuttu, kuvattu ja näytelty laajalti, enkä kirjan luettuani ihmettele ollenkaan miksi. Romaani kertoo tarinan kymmenvuotiaasta Vilja-tytöstä, joka kesälomamatkallaan päätyy Rosvoloiden perheen kidnappaamaksi. Ensijärkytyksen jälkeen Vilja alkaa nauttia olostaan rosvoperheen seurassa.

Hulvaton Me Rosvolat on ehkä lastenromaani, mutta siinä riittää sisältöä aikuisellekin lukijalle. Sivuja on tarpeeksi, niin että kyllä kirjaan saa yhden illan sujuvasti kulumaan. Romaani ei aliarvioi lukijaa, ja käänteet koukuttivat yllättävänkin tehokkaasti. Tässä on tilkka tervettä anarkiaa, henkilöitä joilla on kullakin selkeästi oma luonteensa, ja jopa jonkinlainen opetus, joka ei tunnu osoittelevalta opetukselta. Aika monesta selvitään (perheessäkin), kun pidetään yhtä.

Suosittelisin Rosvoloita alakouluikäiselle, joka jo lukee melko hyvin. Tekstiä on kohtuullisen paljon. Tai sitten yhdessä hekotettavaksi iltasaduksi.

Kansi: Gennadi Kalinovski Suomennos: Martti Anhava

Kansi: Gennadi Kalinovski
Suomennos: Martti Anhava

Eduard Uspenski – Fedja-setä, kissa ja koira

En varmaankaan ole ainoa ihminen, jonka lapsuuteen olennaisena osana kuuluivat sanat: – Kuka siellä? – Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen.

Minulla on hentoisia muistikuvia siitä, kuinka olen ollut osapuilleen kolmivuotias ja makoillut sängyllä isäni vieressä ja naureskellut Fedja-sedän ja kumppaneiden seikkailuille, Mirri-tädin mukaan nimetylle lehmälle ja traktorille, joka toimii ruoalla. Nyt kun lapsj sai isovanhemmiltaan lahjaksi pokkaripainoksen kirjasta, ahmaisin sen ensin itse ja sittemmin olen lukenut luku kerrallaan iltasaduksi. Juuri sopivan mittaisia lukuja tuommoiselle tirppanalle.

Luin toki kirjan lapsena useammankin kerran ja muistan, että minua kiinnosti Fedja-sedän kyky elää melkein kuin aikuiset. Siinä oli tilkkanen haaveita ja mahdollisuuksia, jotka olivat itselle jonkinlainen utopia. Vaikka toki kirja päättyykin siihen, että Fedja palaa vanhempiensa luo, niin lapselle se oli ikkuna uskallukseen, maailmaan, jossa ei ollut vanhempien asettamia rajoja ja jossa raha-asiatkin hoituvat sillä, että löydetään aarre.

Aikuisena oman hiukkasensa paitsi nostalgiaa, niin etenkin eksotiikkaa tuo vaivaton miljöökuvaus, joka vie pienin vihjein lukijan 70-luvun Venäjälle, jota ei esitetä utopiana, muttei myöskään kauhistuttvana. 70-luvun neuvostoliittolaiseksi lastenkirjaksi Fedja-sedässä ei ole isänmaallisuutta tai vallankumouksellisuutta, siksi se varmaan sensuurin hampaisiin jäikin.

Fedja-setä käveli sisään ja hämmästyi paikan siisteyttä. Kaikki loisti niin kuin kaupunkihuoneistossa. Joka puolella oli kirjakaappeja, nojatuoleja ja pöytiä. Ja keittiö oli vitivalkoinen.

Uspenskin oli tarkoitus tulla vierailemaan tämän vuoden Helsingin Kirjamessuilla, mutta terveydentilansa takia hän ei ilmeisesti pääse paikalle. Harmillista. En varmaankaan ole ainoa, joka oli mieluusti nähnyt vilauksen erään lapsuutensa sankarin isästä.

spacer

Lintu vai kala?

Minulla on identiteettiongelma. Se on varmaan ollut jonkinasteisena olemassa jo pitkään, mutta vasta hiljan siitä on tullut lievän ahdistuksen aihe. En ollenkaan tiedä, mihin sijoitun kirjallisuusihmisten keskellä. Tai maailmassa ylipäätään.

Olen aina kuvitellut itseni suhteellisen fiksuksi ihmiseksi (kyllä, tiedän, että yli 50% ihmisistä ajattelee olevansa keskimääräistä fiksumpia). Olen aina lukenut kirjoja, olen aina osannut kirjoittaa, ainakin jotakin.

Sitten minut heitetään oikeiden aikuisten sivistyneiden keskelle. Lukemaan kirjallisuuskritiikkiä. Lukemaan älyllistä kirjallisuuskeskustelua ja pohdintaa, joka lyö minut kerta toisensa jälkeen ällikällä. “Kuinka tuo osaakaan sanoa asian noin?” Lukemaan kirjoja, joista päällimmäiseksi jää häkellys siitä, kuinka lopputulokseen on saatettu tulla. “Mä en koskaan pystyisi johonkin tällaiseen.” Lukemaan oman kirjoittamisen reflektointia, jossa kaiken muun hienon lisäksi käytetään luontevasti sanastoa, joka omassa päässäni hiippailee siellä jossain passiivisen rajamailla.

Tähän kaikkeen päädyin tällä viikolla siksi, että lueskelin muutaman kuukauden takaisia kirjabloggauksia lukuromaaneista, siitä kuinka ne eroavat viihderomaaneista* tai korkeakirjallisuudesta. Huomasin joutuvani tunnustamaan itselleni, että jos minulle nimetään korkeakirjallinen romaani, en ole lukenut sitä. En saa niistä juuri mitään irti, sillä joko
a) kyllästyn tai
b) tunnen itseni tyhmäksi.
Etenkin jälkimmäinen on vallan tympeä tunne. Harva ihminen suorastaan nauttii siitä, että tuntee itsensä tyhmäksi. Minä en ole edes oppinut käyttämään sitä sellaisena naisellisena selviytymiskeinona. “Oi raavas mies, tule ja pelasta tyhmä blondi!”

Mutta silti. Jo blogissani olevista kirja-arvioista paistaa kauas, etten kykene erityisen analyyttiseen lukemiseen. Minulla ei ole siihen välineitä, eikä oikeastaan kiinnostustakaan. Tai jos analysoin, huomaan analysoivani tekstiä kirjoittajan näkökulmasta, en siitä, mihin osaava kirjallisuuskriitikko ryhtyisi. “Tässä on liikaa raskaita johtolauseita.” “Tässä on liian vähän sitä tai tätä.” “Tää on liian takapainoinen.” “Tuon kohdan olisi voinut kirjoittaa selkeämmin.”

Sama heijastuu muuallekin elämään. En ole koskaan kokenut itseäni duunariksi, minulla on aina ollut tavoitteena korkea-asteen koulutus ja siisti sisätyö. Mutta. Olen kuitenkin ensiharhailujen jälkeen valinnut opintoni varsin konkreettisilta aloilta. Tykkään siitä, että näen kädenjälkeni jossain muodossa. Minulla on ollut hetkeni kirjallisuusanalyysin parissa, enkä tajunnut siitä mitään. Etenkään kun sitä opetettiin ranskaksi…

Ehkä se oli kädenjäljen tarve, joka ajoi minut kirjoittamaan. Ei sisäinen pakko, ei tavoite luoda jotain kuolematonta, ei myöskään yritys jäsentää maailmaa. Minun maailmani on vallan asiallisesti jäsentynyt, vaikken siitä kirjoittaisikaan. Sisäisestä pakosta kielii korkeintaan halu kirjoittaa tiettyjä tilanteita itsestä ulos ja muistiin, muttei sekään ole jatkuvaa. Kirjoittaminen lähtee halusta tehdä jotain, mitä kuvittelen osaavani. Niitä asioita ei ole suurta liutaa, erisorttiset lahjakkuudet ovat vähissä tässä ruumiissa.

Ja sitten minut heitetään sinne jonnekin, missä kirjoittamisen sijaan pitäisi olla älykäs. Kyllä, minä haluan keskustella kirjallisuudesta. Ei, en halua, en sittenkään, en halua näyttää, kuinka tyhmä olenkaan. Ihan kuin vain huijaisin koko ajan. En oikeasti osaa, vain näyttelen osaavani. Missä vaiheessa osaamisen näytteleminen muuttuu oikeaksi osaamiseksi?

Sielustani taistelevat maatiaissavolainen, joka vain haluaisi olla lohnottaa** ja lukea juonivetoisia romaaneja koska lukemisen kuuluu olla kivaa eikä opettavaa, ja se sisäinen älykkö, joka puhuu sujuvaa ranskaa, koettaa lukea Parnassoa ja turhautuu kun ei kykene siihen, mihin ehdottomasti haluaisi kyetä. Koska niin pitää. Eikä kumpikaan, maatiaissavolainen tai sisäinen älykkö tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran.

Fish I

Kuva: KayVeeDee | Deviantart.com | CC by-nd 3.0


* Niin, tämä on keskustelu, jota en silloin keväällä halunnut omassa blogissani käydä, sillä se saa minut vain vihaiseksi. Viihderomaani- / lukuromaani- / korkeakirjallisuuskeskusteluun liittyy oikeastaan poikkeuksetta tympeää arvottamista jollakin tasolla, joka johtaa siihen, että kirjaa ei kohdata yksilönä vaan lajinsa edustajana. …ja sitten kuitenkin kirjaa pitäisi lukea lajinsa edustajana. Äh.

**Tai prokrastinoida kirjoittamalla omasta navastaan, kun pitäisi taistella kasaan kässärin kaksi (2!) viimeistä lukua ja ne potkivat vastaan kaikin voimin.

spacer

Kerro kerro Kuvastaja

Hihii, sunnuntain hyvät uutiset tulivat vahvistamaan huhut, joita jo lauantaina somessa liikkui.

Tulen tyttäriä on kuin onkin Kuvastaja-palkinnon tämänvuotisella lyhytlistalla! Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n jakama palkinto annetaan vuosittain edellisvuoden parhaalle kotimaiselle fantasiakirjalle. Se jaetaan Helsingin kirjamessuilla, tällä kertaa perjantaina 23.10. klo 18.45. Onpahan syy mennä kurkkimaan palkintojenjakoa.

Kilpakumppanit nimittäin ovat niin kovia, ettei edes malta kunnolla jännittää. Kuvastajan soisin ihan kenelle tahansa.

Kuvastaja-palkinto 2015, lyhytlista:
Maria Carole: Tulen tyttäriä (Osuuskumma)
Jenna Kostet: Lautturi (Robustos)
Silja Susi: Routamieli (Torni kustantamo)
Maria Turtschaninoff: Maresi – Punaisen luostarin kronikoita (Tammi)
Helena Waris: Vuori (Otava)

spacer

Syksyn parhaat lukuvinkit! (pienkustantajaversio)

Jep. Mitenkään ns. suurten kustantajien laatuproosaa väheksymättä olen aina kauden alkupuolella (ja loppupuolella) vähän kyllästynyt kirjavinkkilistoihin, joilla pyörivät lehdestä ja listasta toiseen samat teokset. Kirjamaailmassa ovat olemassa NE KYMMENEN ja sitten muutama muu, jotka eivät ainakaan ole syksyn parhaita. Tai siis, entäs jos olisivatkin?

Niin päätin tutkia, mitä muilla on tarjolla tänä syksynä. Eli, voilà, syksyn parhaat lukuvinkit pienkustantajien sadosta.

Anne LeinonenVaskinainen
Vaskinainen on maaginen sekoitus suomalaista kansanperinnettä ja antiikin myyttejä, kertomus Tuonelan pyörästä, joka pysähtyy. Leinonen on Finlandia junior -ehdokkaanakin ollut konkarikertoja, jolta uskaltaa odottaa kerta kerralta parempaa. (Osuuskumma)

Anni NupponenKauheat lapset
Kuka hallitsee maailmaa? Se joka ratasta pyörittää. Romaani on ehkä steampunkia, ehkä rataspunkia, mutta joka tapauksessa se on suorastaan hulvaton tarina, jossa on kissoja, irtopäitä ja sisällissota. Kaikesta tästä huolimatta Kauheat lapset ei mene komedian puolelle, vaan on kertomus velvollisuuksista, jotka kulkevat perheessä ja ystäviä kohtaan. Nupponen voitti esikoisteoksellaan Nainen ja kuningas vuoden parhaalle fantasiakirjalle annettavan Kuvastaja-palkinnon. (Osuuskumma)

Ursula K. Le GuinHaikaran silmä
Kuinka syksyn parhaiden listan voisi tehdä ilman Le Guinin tuoretta suomennosta? Haikaran silmä on yhteiskunnallisen scifin mestarin teos kahden erilaisen ihmisyhteisön elämästä ja yhteentörmäyksistä. Kun vastakkain ovat militaristinen oligarkia ja vapaa anarkia, voiko kumpikaan voittaa tai selvitä ilman muutoksia? Suomennos Jyrki Iivonen. (Vaskikirjat)

Helena Waris & Janne Nykänen
Entropia
Tämä varsin uteloittaa. Helena Waris todisti jo Pohjankontu-trilogiallaan osaamisensa, joten mitä tapahtuukaan kun hän sotkee sormensa jännityksen kirjoittamiseen? Entropia on vauhdikas jännitysromaani lähitulevaisuuden Suomesta, jonka maaseutu on tyhjentynyt. (Aarni)

Joulukalenteri – Lusijan tarinoita

Reuna-kustannuksen viimevuotinen joulukalenteri-antologia dekkarinovelleineen taisi olla melkoinen menestys, joten samalla mennään. Teemana ovat tällä kertaa paikat Suomessa ja maailmalla. Jokaista kirjoittajaa pyydettiin sijoittamaan tarina tiettyyn maahan tai kaupunkiin. Jotkut valitsivat oman kotiseutunsa, jotkut käyttivät muusta tuotannostaan tuttua ympäristöä ja henkilöitä, ja monet tarinoista ovat matkoja paikasta toiseen. Kirjoittajat lahjoittavat tekijänpalkkionsa tukemaan Tukikummit ry:n toimintaa, jolla pyritään ehkäisemään nuorten syrjäytymistä. (Reuna)

Ante AikioLovi
Aigi-sarjan toinen kirja tuo lukijalle saamelaista mytologiaa ja jatkaa kertomusta Aigin vaiheista. Tarinat tsuudien vainolaiskansasta ja muinaisista olennoista heräävät henkiin. Kohdatut kauheudet juontavat aikoihin, joista moni ei ole kuullutkaan. Kuolleiden maailman varjot lankeavat kulpakkokuisille nietoksille. (Reuna)

Marika LewyckaMeklareita, hippejä, hamstereita
Marcus ja Doro uskoivat linssien ja vapaan rakkauden maailmanparannusvoimaan. Vaikka heidän lapsensa kasvoivat vanhempiensa aatteiden, kotityövuorojen ja köyhyyden ympäröiminä, tuli heistä hyvin erilaisia. Marina Lewycka kirjoittaa realiteettien ja hippiliikkeen yhteentörmäyksestä uniikilla tyylillään farssia ja ironiaa yhdistellen. (Sammakko)

Jukka MurtosaariKannen kuvitti…
Tietokirjallisuudesta listalleni pääsee tällä kertaa Kannen kuvitti…, joka esittelee julkaistujen taskukirjojen ja lukemistolehtien kuvittajien töitä ja ammattiuria 1940-luvulta alkaen. Teos on ensimmäinen suomeksi julkaistu tietokirja kansikuvittajista, taiteesta joka on tuttua monelle, mutta jonka tekijöistä ei tiedä juuri mitään. Kirjassa tutustutaan myös kansikuvan tekemiseen ja sen historiaan. (Avain)

vintage-back-to-school-poster-1394471782jRoKoska lista on kaikkea muuta kuin kattava, kertokaa toki kommenteissa omat parhaat vinkkinne pienkustantajien syksyn sadosta.

spacer

Iida Sammalisto – Tähtimosaiikki

[Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.]

Tähtimosaiikki on 20-vuotiaan Iida Sammaliston esikoisteos. Kirja on itsenäinen, lähtökohdiltaan hyvin perinteinen nuorille suunnattu fantasiatarina: on ennustus, uhkaava suuri paha, tahtomattaan sankariksi päätyvä sankari ja hänen uskollinen apurinsa.

Lupus kuuluu tähtien kansaan, joka tuntee maan – Ruskan – ihmiset ja olot lähinnä vain tähtimosaiikkiin kirjatuista opetuksista. Eräänä päivänä hän näkee ennustuksen, jonka mukaan suuri paha uhkaa taivasta ja taivuttaa Ruskan ihmiset ikeensä alle. Lupus lähtee etsimään vaeltajaa, kettunsa kanssa kulkevaa Sunaa, joka voisi voittaa pahuuden.

Kirja nostaa esiin teemoja valinnanvapaudesta ja toisaalta vastuusta, joka kulkee valintojen mukana. Kysymyksiä esitetään monelta kantilta. Mitä tehdään oman päätöksen myötä ja mikä taas on tullut ylhäältä määrättynä? Kuinka paljon kohtaloonsa voi vaikuttaa? Tähtimosaiikki on myös tarina pyyteettömästä rakkaudesta ja ystävyydestä, vaikka varsinaista romanssia sivuilla ei nähdäkään.

Tähtimosaiikki on nuortenkirja hyvässä ja pahassa. Kirja on jollakin tapaa hyvin sympaattinen. Se on paikoittain lähes runollinen ja aiheestaan huolimatta perusoptimistinen ja helppolukuinen. Lukijan on mukava seurata matkaa niin vuorille kuin Korppiruhtinaan tornillekin saakka. Väkivallalla ei herkutella, vaikka henkilökaartia ei aina helpolla päästetäkään. Toisaalta kirjan tarina on ennalta-arvattava ja maailma ja henkilökuvaus jäävät varsin mustavalkoisiksi. Paha kuvataan hyvin mustaksi ja hyvä enimmäkseen kirkkaan rohkeaksi, vaikka ratkaisuja lopussa ravistellaankin.

Kirjan kuitenkin lukee ilolla jo ihan miljöö- ja luontokuvauksen takia. Sammalistolla on huima sanavarasto ja herkkyyttä käyttää sitä. Sen luontevuus ilahduttaa kokeneempaakin lukijaa.

Aamun rauhaa ei rikkonut mikään. Hyttysten parvet häilyivät suonsilmäkkeiden yllä, kurjet astelivat ylväinä mättäillä ja katselivat hiljaisina matkalaisia, kun he kulkivat ohi. Taivas oli posliininsinistä lasia, suon yllä kuiskauksenkeveä usvahuntu. Suna kuunteli hiljaisuutta silmät loistaen. Oliko mitään kauniimpaa kuin kuulas syysaamu suolla?

Tähtimosaiikki on sujuvaa luettavaa, eikä edes yritä olla täydempi kuin on. Tarina mahtuu vaivattomasti kahteen ja puoleensataan sivuun. Kirjaa voisi siis suositella yläkouluikäiselle nuorelle, jolle kaikki fantasian peruskuvasto ei vielä ole umpituttua, samoin kuin innostukseksi kirjoittajanaluille, jotka kaipaavat jotain lisää luontokuvauksiinsa. Minä jään odottamaan, kirjoittaisiko Sammalisto vielä tulevaisuudessa jotain, joka ottaisi reippaamman irtioton perinteistä. Sanankäyttökyky nuorella kirjailijalla nimittäin on jo hallussa.

Sekin on muuten mainittava, että kirja on ilo silmälle. Kovakantinen suojapaperiton malli on kestävä ja kuva ihastuttava. Joululahjamateriaalia, sanoisin. Kun on niin pro-e-kirja kuin minä, niin pitää ihan erikseen mainita, kun painettu on saanut puolelleen…

Iisa Sammalisto: Tähtimosaiikki

Iida Sammalisto – Tähtimosaiikki
Otava, 2015
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

spacer