Luen ja kirjoitan

Lanu-viikon otteita

Tällä viikolla vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tampereelle ovat ihan pystyttäneet kirjallisuusfestivaalinkin, Kirjalitan, aiheesta.

Minä tuon kasaan oman heinänkorteni koostamalla tähän kasaan muutamia sanoja syksyn aikana lukemastani lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

merosvolat

Kansi: Tuuli Juusela

Siri Kolu – Me Rosvolat

Me Rosvoloita on kehuttu, kuvattu ja näytelty laajalti, enkä kirjan luettuani ihmettele ollenkaan miksi. Romaani kertoo tarinan kymmenvuotiaasta Vilja-tytöstä, joka kesälomamatkallaan päätyy Rosvoloiden perheen kidnappaamaksi. Ensijärkytyksen jälkeen Vilja alkaa nauttia olostaan rosvoperheen seurassa.

Hulvaton Me Rosvolat on ehkä lastenromaani, mutta siinä riittää sisältöä aikuisellekin lukijalle. Sivuja on tarpeeksi, niin että kyllä kirjaan saa yhden illan sujuvasti kulumaan. Romaani ei aliarvioi lukijaa, ja käänteet koukuttivat yllättävänkin tehokkaasti. Tässä on tilkka tervettä anarkiaa, henkilöitä joilla on kullakin selkeästi oma luonteensa, ja jopa jonkinlainen opetus, joka ei tunnu osoittelevalta opetukselta. Aika monesta selvitään (perheessäkin), kun pidetään yhtä.

Suosittelisin Rosvoloita alakouluikäiselle, joka jo lukee melko hyvin. Tekstiä on kohtuullisen paljon. Tai sitten yhdessä hekotettavaksi iltasaduksi.

Kansi: Gennadi Kalinovski Suomennos: Martti Anhava

Kansi: Gennadi Kalinovski
Suomennos: Martti Anhava

Eduard Uspenski – Fedja-setä, kissa ja koira

En varmaankaan ole ainoa ihminen, jonka lapsuuteen olennaisena osana kuuluivat sanat: – Kuka siellä? – Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen.

Minulla on hentoisia muistikuvia siitä, kuinka olen ollut osapuilleen kolmivuotias ja makoillut sängyllä isäni vieressä ja naureskellut Fedja-sedän ja kumppaneiden seikkailuille, Mirri-tädin mukaan nimetylle lehmälle ja traktorille, joka toimii ruoalla. Nyt kun lapsj sai isovanhemmiltaan lahjaksi pokkaripainoksen kirjasta, ahmaisin sen ensin itse ja sittemmin olen lukenut luku kerrallaan iltasaduksi. Juuri sopivan mittaisia lukuja tuommoiselle tirppanalle.

Luin toki kirjan lapsena useammankin kerran ja muistan, että minua kiinnosti Fedja-sedän kyky elää melkein kuin aikuiset. Siinä oli tilkkanen haaveita ja mahdollisuuksia, jotka olivat itselle jonkinlainen utopia. Vaikka toki kirja päättyykin siihen, että Fedja palaa vanhempiensa luo, niin lapselle se oli ikkuna uskallukseen, maailmaan, jossa ei ollut vanhempien asettamia rajoja ja jossa raha-asiatkin hoituvat sillä, että löydetään aarre.

Aikuisena oman hiukkasensa paitsi nostalgiaa, niin etenkin eksotiikkaa tuo vaivaton miljöökuvaus, joka vie pienin vihjein lukijan 70-luvun Venäjälle, jota ei esitetä utopiana, muttei myöskään kauhistuttvana. 70-luvun neuvostoliittolaiseksi lastenkirjaksi Fedja-sedässä ei ole isänmaallisuutta tai vallankumouksellisuutta, siksi se varmaan sensuurin hampaisiin jäikin.

Fedja-setä käveli sisään ja hämmästyi paikan siisteyttä. Kaikki loisti niin kuin kaupunkihuoneistossa. Joka puolella oli kirjakaappeja, nojatuoleja ja pöytiä. Ja keittiö oli vitivalkoinen.

Uspenskin oli tarkoitus tulla vierailemaan tämän vuoden Helsingin Kirjamessuilla, mutta terveydentilansa takia hän ei ilmeisesti pääse paikalle. Harmillista. En varmaankaan ole ainoa, joka oli mieluusti nähnyt vilauksen erään lapsuutensa sankarin isästä.

spacer

Lintu vai kala?

Minulla on identiteettiongelma. Se on varmaan ollut jonkinasteisena olemassa jo pitkään, mutta vasta hiljan siitä on tullut lievän ahdistuksen aihe. En ollenkaan tiedä, mihin sijoitun kirjallisuusihmisten keskellä. Tai maailmassa ylipäätään.

Olen aina kuvitellut itseni suhteellisen fiksuksi ihmiseksi (kyllä, tiedän, että yli 50% ihmisistä ajattelee olevansa keskimääräistä fiksumpia). Olen aina lukenut kirjoja, olen aina osannut kirjoittaa, ainakin jotakin.

Sitten minut heitetään oikeiden aikuisten sivistyneiden keskelle. Lukemaan kirjallisuuskritiikkiä. Lukemaan älyllistä kirjallisuuskeskustelua ja pohdintaa, joka lyö minut kerta toisensa jälkeen ällikällä. “Kuinka tuo osaakaan sanoa asian noin?” Lukemaan kirjoja, joista päällimmäiseksi jää häkellys siitä, kuinka lopputulokseen on saatettu tulla. “Mä en koskaan pystyisi johonkin tällaiseen.” Lukemaan oman kirjoittamisen reflektointia, jossa kaiken muun hienon lisäksi käytetään luontevasti sanastoa, joka omassa päässäni hiippailee siellä jossain passiivisen rajamailla.

Tähän kaikkeen päädyin tällä viikolla siksi, että lueskelin muutaman kuukauden takaisia kirjabloggauksia lukuromaaneista, siitä kuinka ne eroavat viihderomaaneista* tai korkeakirjallisuudesta. Huomasin joutuvani tunnustamaan itselleni, että jos minulle nimetään korkeakirjallinen romaani, en ole lukenut sitä. En saa niistä juuri mitään irti, sillä joko
a) kyllästyn tai
b) tunnen itseni tyhmäksi.
Etenkin jälkimmäinen on vallan tympeä tunne. Harva ihminen suorastaan nauttii siitä, että tuntee itsensä tyhmäksi. Minä en ole edes oppinut käyttämään sitä sellaisena naisellisena selviytymiskeinona. “Oi raavas mies, tule ja pelasta tyhmä blondi!”

Mutta silti. Jo blogissani olevista kirja-arvioista paistaa kauas, etten kykene erityisen analyyttiseen lukemiseen. Minulla ei ole siihen välineitä, eikä oikeastaan kiinnostustakaan. Tai jos analysoin, huomaan analysoivani tekstiä kirjoittajan näkökulmasta, en siitä, mihin osaava kirjallisuuskriitikko ryhtyisi. “Tässä on liikaa raskaita johtolauseita.” “Tässä on liian vähän sitä tai tätä.” “Tää on liian takapainoinen.” “Tuon kohdan olisi voinut kirjoittaa selkeämmin.”

Sama heijastuu muuallekin elämään. En ole koskaan kokenut itseäni duunariksi, minulla on aina ollut tavoitteena korkea-asteen koulutus ja siisti sisätyö. Mutta. Olen kuitenkin ensiharhailujen jälkeen valinnut opintoni varsin konkreettisilta aloilta. Tykkään siitä, että näen kädenjälkeni jossain muodossa. Minulla on ollut hetkeni kirjallisuusanalyysin parissa, enkä tajunnut siitä mitään. Etenkään kun sitä opetettiin ranskaksi…

Ehkä se oli kädenjäljen tarve, joka ajoi minut kirjoittamaan. Ei sisäinen pakko, ei tavoite luoda jotain kuolematonta, ei myöskään yritys jäsentää maailmaa. Minun maailmani on vallan asiallisesti jäsentynyt, vaikken siitä kirjoittaisikaan. Sisäisestä pakosta kielii korkeintaan halu kirjoittaa tiettyjä tilanteita itsestä ulos ja muistiin, muttei sekään ole jatkuvaa. Kirjoittaminen lähtee halusta tehdä jotain, mitä kuvittelen osaavani. Niitä asioita ei ole suurta liutaa, erisorttiset lahjakkuudet ovat vähissä tässä ruumiissa.

Ja sitten minut heitetään sinne jonnekin, missä kirjoittamisen sijaan pitäisi olla älykäs. Kyllä, minä haluan keskustella kirjallisuudesta. Ei, en halua, en sittenkään, en halua näyttää, kuinka tyhmä olenkaan. Ihan kuin vain huijaisin koko ajan. En oikeasti osaa, vain näyttelen osaavani. Missä vaiheessa osaamisen näytteleminen muuttuu oikeaksi osaamiseksi?

Sielustani taistelevat maatiaissavolainen, joka vain haluaisi olla lohnottaa** ja lukea juonivetoisia romaaneja koska lukemisen kuuluu olla kivaa eikä opettavaa, ja se sisäinen älykkö, joka puhuu sujuvaa ranskaa, koettaa lukea Parnassoa ja turhautuu kun ei kykene siihen, mihin ehdottomasti haluaisi kyetä. Koska niin pitää. Eikä kumpikaan, maatiaissavolainen tai sisäinen älykkö tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran.

Fish I

Kuva: KayVeeDee | Deviantart.com | CC by-nd 3.0


* Niin, tämä on keskustelu, jota en silloin keväällä halunnut omassa blogissani käydä, sillä se saa minut vain vihaiseksi. Viihderomaani- / lukuromaani- / korkeakirjallisuuskeskusteluun liittyy oikeastaan poikkeuksetta tympeää arvottamista jollakin tasolla, joka johtaa siihen, että kirjaa ei kohdata yksilönä vaan lajinsa edustajana. …ja sitten kuitenkin kirjaa pitäisi lukea lajinsa edustajana. Äh.

**Tai prokrastinoida kirjoittamalla omasta navastaan, kun pitäisi taistella kasaan kässärin kaksi (2!) viimeistä lukua ja ne potkivat vastaan kaikin voimin.

spacer

Kerro kerro Kuvastaja

Hihii, sunnuntain hyvät uutiset tulivat vahvistamaan huhut, joita jo lauantaina somessa liikkui.

Tulen tyttäriä on kuin onkin Kuvastaja-palkinnon tämänvuotisella lyhytlistalla! Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n jakama palkinto annetaan vuosittain edellisvuoden parhaalle kotimaiselle fantasiakirjalle. Se jaetaan Helsingin kirjamessuilla, tällä kertaa perjantaina 23.10. klo 18.45. Onpahan syy mennä kurkkimaan palkintojenjakoa.

Kilpakumppanit nimittäin ovat niin kovia, ettei edes malta kunnolla jännittää. Kuvastajan soisin ihan kenelle tahansa.

Kuvastaja-palkinto 2015, lyhytlista:
Maria Carole: Tulen tyttäriä (Osuuskumma)
Jenna Kostet: Lautturi (Robustos)
Silja Susi: Routamieli (Torni kustantamo)
Maria Turtschaninoff: Maresi – Punaisen luostarin kronikoita (Tammi)
Helena Waris: Vuori (Otava)

spacer

Syksyn parhaat lukuvinkit! (pienkustantajaversio)

Jep. Mitenkään ns. suurten kustantajien laatuproosaa väheksymättä olen aina kauden alkupuolella (ja loppupuolella) vähän kyllästynyt kirjavinkkilistoihin, joilla pyörivät lehdestä ja listasta toiseen samat teokset. Kirjamaailmassa ovat olemassa NE KYMMENEN ja sitten muutama muu, jotka eivät ainakaan ole syksyn parhaita. Tai siis, entäs jos olisivatkin?

Niin päätin tutkia, mitä muilla on tarjolla tänä syksynä. Eli, voilà, syksyn parhaat lukuvinkit pienkustantajien sadosta.

Anne LeinonenVaskinainen
Vaskinainen on maaginen sekoitus suomalaista kansanperinnettä ja antiikin myyttejä, kertomus Tuonelan pyörästä, joka pysähtyy. Leinonen on Finlandia junior -ehdokkaanakin ollut konkarikertoja, jolta uskaltaa odottaa kerta kerralta parempaa. (Osuuskumma)

Anni NupponenKauheat lapset
Kuka hallitsee maailmaa? Se joka ratasta pyörittää. Romaani on ehkä steampunkia, ehkä rataspunkia, mutta joka tapauksessa se on suorastaan hulvaton tarina, jossa on kissoja, irtopäitä ja sisällissota. Kaikesta tästä huolimatta Kauheat lapset ei mene komedian puolelle, vaan on kertomus velvollisuuksista, jotka kulkevat perheessä ja ystäviä kohtaan. Nupponen voitti esikoisteoksellaan Nainen ja kuningas vuoden parhaalle fantasiakirjalle annettavan Kuvastaja-palkinnon. (Osuuskumma)

Ursula K. Le GuinHaikaran silmä
Kuinka syksyn parhaiden listan voisi tehdä ilman Le Guinin tuoretta suomennosta? Haikaran silmä on yhteiskunnallisen scifin mestarin teos kahden erilaisen ihmisyhteisön elämästä ja yhteentörmäyksistä. Kun vastakkain ovat militaristinen oligarkia ja vapaa anarkia, voiko kumpikaan voittaa tai selvitä ilman muutoksia? Suomennos Jyrki Iivonen. (Vaskikirjat)

Helena Waris & Janne Nykänen
Entropia
Tämä varsin uteloittaa. Helena Waris todisti jo Pohjankontu-trilogiallaan osaamisensa, joten mitä tapahtuukaan kun hän sotkee sormensa jännityksen kirjoittamiseen? Entropia on vauhdikas jännitysromaani lähitulevaisuuden Suomesta, jonka maaseutu on tyhjentynyt. (Aarni)

Joulukalenteri – Lusijan tarinoita

Reuna-kustannuksen viimevuotinen joulukalenteri-antologia dekkarinovelleineen taisi olla melkoinen menestys, joten samalla mennään. Teemana ovat tällä kertaa paikat Suomessa ja maailmalla. Jokaista kirjoittajaa pyydettiin sijoittamaan tarina tiettyyn maahan tai kaupunkiin. Jotkut valitsivat oman kotiseutunsa, jotkut käyttivät muusta tuotannostaan tuttua ympäristöä ja henkilöitä, ja monet tarinoista ovat matkoja paikasta toiseen. Kirjoittajat lahjoittavat tekijänpalkkionsa tukemaan Tukikummit ry:n toimintaa, jolla pyritään ehkäisemään nuorten syrjäytymistä. (Reuna)

Ante AikioLovi
Aigi-sarjan toinen kirja tuo lukijalle saamelaista mytologiaa ja jatkaa kertomusta Aigin vaiheista. Tarinat tsuudien vainolaiskansasta ja muinaisista olennoista heräävät henkiin. Kohdatut kauheudet juontavat aikoihin, joista moni ei ole kuullutkaan. Kuolleiden maailman varjot lankeavat kulpakkokuisille nietoksille. (Reuna)

Marika LewyckaMeklareita, hippejä, hamstereita
Marcus ja Doro uskoivat linssien ja vapaan rakkauden maailmanparannusvoimaan. Vaikka heidän lapsensa kasvoivat vanhempiensa aatteiden, kotityövuorojen ja köyhyyden ympäröiminä, tuli heistä hyvin erilaisia. Marina Lewycka kirjoittaa realiteettien ja hippiliikkeen yhteentörmäyksestä uniikilla tyylillään farssia ja ironiaa yhdistellen. (Sammakko)

Jukka MurtosaariKannen kuvitti…
Tietokirjallisuudesta listalleni pääsee tällä kertaa Kannen kuvitti…, joka esittelee julkaistujen taskukirjojen ja lukemistolehtien kuvittajien töitä ja ammattiuria 1940-luvulta alkaen. Teos on ensimmäinen suomeksi julkaistu tietokirja kansikuvittajista, taiteesta joka on tuttua monelle, mutta jonka tekijöistä ei tiedä juuri mitään. Kirjassa tutustutaan myös kansikuvan tekemiseen ja sen historiaan. (Avain)

vintage-back-to-school-poster-1394471782jRoKoska lista on kaikkea muuta kuin kattava, kertokaa toki kommenteissa omat parhaat vinkkinne pienkustantajien syksyn sadosta.

spacer

Iida Sammalisto – Tähtimosaiikki

[Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.]

Tähtimosaiikki on 20-vuotiaan Iida Sammaliston esikoisteos. Kirja on itsenäinen, lähtökohdiltaan hyvin perinteinen nuorille suunnattu fantasiatarina: on ennustus, uhkaava suuri paha, tahtomattaan sankariksi päätyvä sankari ja hänen uskollinen apurinsa.

Lupus kuuluu tähtien kansaan, joka tuntee maan – Ruskan – ihmiset ja olot lähinnä vain tähtimosaiikkiin kirjatuista opetuksista. Eräänä päivänä hän näkee ennustuksen, jonka mukaan suuri paha uhkaa taivasta ja taivuttaa Ruskan ihmiset ikeensä alle. Lupus lähtee etsimään vaeltajaa, kettunsa kanssa kulkevaa Sunaa, joka voisi voittaa pahuuden.

Kirja nostaa esiin teemoja valinnanvapaudesta ja toisaalta vastuusta, joka kulkee valintojen mukana. Kysymyksiä esitetään monelta kantilta. Mitä tehdään oman päätöksen myötä ja mikä taas on tullut ylhäältä määrättynä? Kuinka paljon kohtaloonsa voi vaikuttaa? Tähtimosaiikki on myös tarina pyyteettömästä rakkaudesta ja ystävyydestä, vaikka varsinaista romanssia sivuilla ei nähdäkään.

Tähtimosaiikki on nuortenkirja hyvässä ja pahassa. Kirja on jollakin tapaa hyvin sympaattinen. Se on paikoittain lähes runollinen ja aiheestaan huolimatta perusoptimistinen ja helppolukuinen. Lukijan on mukava seurata matkaa niin vuorille kuin Korppiruhtinaan tornillekin saakka. Väkivallalla ei herkutella, vaikka henkilökaartia ei aina helpolla päästetäkään. Toisaalta kirjan tarina on ennalta-arvattava ja maailma ja henkilökuvaus jäävät varsin mustavalkoisiksi. Paha kuvataan hyvin mustaksi ja hyvä enimmäkseen kirkkaan rohkeaksi, vaikka ratkaisuja lopussa ravistellaankin.

Kirjan kuitenkin lukee ilolla jo ihan miljöö- ja luontokuvauksen takia. Sammalistolla on huima sanavarasto ja herkkyyttä käyttää sitä. Sen luontevuus ilahduttaa kokeneempaakin lukijaa.

Aamun rauhaa ei rikkonut mikään. Hyttysten parvet häilyivät suonsilmäkkeiden yllä, kurjet astelivat ylväinä mättäillä ja katselivat hiljaisina matkalaisia, kun he kulkivat ohi. Taivas oli posliininsinistä lasia, suon yllä kuiskauksenkeveä usvahuntu. Suna kuunteli hiljaisuutta silmät loistaen. Oliko mitään kauniimpaa kuin kuulas syysaamu suolla?

Tähtimosaiikki on sujuvaa luettavaa, eikä edes yritä olla täydempi kuin on. Tarina mahtuu vaivattomasti kahteen ja puoleensataan sivuun. Kirjaa voisi siis suositella yläkouluikäiselle nuorelle, jolle kaikki fantasian peruskuvasto ei vielä ole umpituttua, samoin kuin innostukseksi kirjoittajanaluille, jotka kaipaavat jotain lisää luontokuvauksiinsa. Minä jään odottamaan, kirjoittaisiko Sammalisto vielä tulevaisuudessa jotain, joka ottaisi reippaamman irtioton perinteistä. Sanankäyttökyky nuorella kirjailijalla nimittäin on jo hallussa.

Sekin on muuten mainittava, että kirja on ilo silmälle. Kovakantinen suojapaperiton malli on kestävä ja kuva ihastuttava. Joululahjamateriaalia, sanoisin. Kun on niin pro-e-kirja kuin minä, niin pitää ihan erikseen mainita, kun painettu on saanut puolelleen…

Iisa Sammalisto: Tähtimosaiikki

Iida Sammalisto – Tähtimosaiikki
Otava, 2015
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

spacer

Osia kokonaisuudessa

Huomasin viime yönä kirjoittavani kohtausta, jolla ei ole juuri mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Kirjoitin sitä vain, koska se liittyy aiempaan kohtaukseen, jolla silläkään ei ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Turhauttavaa. Inhoan omassa tekstissäni sitä, jos sekaan eksyy kohtauksia, jotka eivät tunnu liittyvän mihinkään. Ne vain ovat. Ne voivat olla kauniita, jopa kekseliäitä, mutta ne eivät tuo mitään uutta juoneen, hahmonkehitykseen tai mihinkään.

Kirjoittajana tuo tuntuu olevan minulle yksi olennaisimpia asioita. Kaiken seassa olevan pitää olla jollain tavoin perusteltavissa. Perustelu voi olla lukijan näkökulmasta varsin huomaamaton, mutta minun pitää itse tietää mikä kyseisten rivien olemassa olon oikeuttaa.

Tämä on tietenkin vain yksi tapa kirjoittaa. Toki teksti elää editointivaiheessa, mutta prosentuaalisesti karsin varsin vähän pois. Tiedän, että on paljon niitä, jotka kirjoittavat yhden ensimmäisen version “silkkoa”, josta sitten karsitaan kaksi kolmasosaa ja editoidaan loput lukukelpoisiksi. En vain kykene sellaiseen. Olen lause-kerrallaan -kirjoittaja. Kaiken pitää lunastaa paikkansa kokonaisuudessa jo heti alussa, muuten se ahdistaa minua. Olen hidas ja työskennellessänikin pohtiva, en minä saa aikaiseksi satoja liuskoja, joista voisin kuvitella noin vain luopuvani.

Lukijana minussa on vähän samaa vikaa. Kiinnitän helposti huomiota yksityiskohtiin, joille on annettu tekstissä painoarvoa ja odotan, että niiden olemassa olon merkitys selviää jossain vaiheessa. Jos ei, turhaudun. Hieman näin kävi hiljan erään sinänsä ansiokkaan fantasiakirjan kanssa: alkupuolella oli valtavasti pohjustusta, joka ei sitten liittynytkään oikein mihinkään.

Mutta niin, nyt minun on vain päätettävä kumpi tässä vaiheessa raakatekstin kirjoittamista ahdistaa vähemmän: turhuus, vai se, että jos luovun kohtauksesta, on minun muutettava alkuakin. Tai ehkä on vain kehitettävä kiertotie ja löydettävä kohtaukselle oikeutus. Tšehov tuli ripustamaan pyssynsä seinälleni. Nyt kun vain tietäisin, ketä sillä kuuluu ampua.

spacer

Kokonainen maailma

Kirjailijat usein vakaasti päättävät olla möyhäämättä saamaansa palautetta sen kummemmin julkisesti. Erittäin hyvä periaate, säästää etenkin omia hermoja, ja onhan se niin, että kun teksti on maailmalla niin se on maailmalla. Sille ei enää voi mitään. Selittely jälkeenpäin tuntuu nimenomaan siltä: selittelyltä. Sen takia kirjailijat varsin harvoin osallistuvat mitenkään kirjastaan julkisesti käytävään puheeseen.

Nyt kuitenkin eräs piirre Tulen tyttärien arvioissa haastoi minut miettimään laajemmin sitä, mitä fantasiakirjallisuudelta oikeastaan odotetaan.

Nimittäin maailmanrakennus.

Otetaan alkuun pari lainausta kirjan maailmanrakennusta koskevista kommenteista. Ensin niitä ihastuneempia:

“En yleensä viehäty monimutkaisesti rakennelluista mielikuvitusmaailmoista, vaan pidän enemmän jonkinlaista reaalitodellisuutta – vaikka löyhästikin – taustanaan käyttävistä romaaneista, mutta Carolen luomassa maailmassa on helppo elää.”
Kulttuuri kukoistaa

“Tulen tyttäriä on kokonaisuutena toimiva ja ehjä. Kirjan maailmaa ei missään vaiheessa suuremmin selitellä lukijalle, vaan laajojen kuvailujen sijaan ympäristö tehdään eläväksi pienillä, osuvilla huomioilla ympäristöstä. Kaikki tässä toimii.”
Kirjojen keskellä

Ja sitten niitä vähemmän innostuneita:

“Maailma kaipaa monin paikoin lihottamista ja monista yksityiskohdista lukijan tekisi mieli tietää lisää. Keitä vastaan puolijumalien armeija taistelee? Mistä jumalat ovat tulleet ja keitä he oikeastaan ovat? Tapahtuuko jossain jotain suurempaa, jossa tämän kirjan henkilöhahmot ovat vain palapelin paloja?”
Risingshadow

“Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan enemmän siitä yhteiskunnasta, jossa jumalat asuvat vuorilla ja heidän ja ihmisten yhteiset jälkeläiset elävät ihmisten keskuudessa tai omissa kylissää. Tuntui, ettei kirja käyttänyt kaikkea potentiaaliaan.”
Todella vaiheessa


Kirjaa lukemattomille kerrottakoon, että Tulen tyttärien maailma jää lähinnä vihjeiksi. Siitä paljastetaan vain sen verran kuin on ehdottomasti tarpeellista tarinan ymmärtämisen kannalta. Miksi? Unohdinko minä, että maailma on olemassa ja siitä pitäisi kertoa?

Maailman rajaus on hyvin tietoinen ratkaisu. Kerron siitä vain tarpeellisen, koska se ei ole millään tapaa pääosassa tarinassa. Minä halusin jättää sen taustalle, häivyttää pois häiritsemästä. Enhän minä edes lähtenyt kirjoittamaan fantasiaa kaikkine fantasian konventioineen, vaan viihdekirjaa. Romanttista viihdettä, joka on puettu fantasian nahkoihin. Seurasin kirjoittaessani ennemminkin romanttisen viihteen konventioita yrittäen vain välttää pahimmat fantasian sudenkuopat.

Minulle kävi kuin Paolo Bacigalupille:

– – I recently attended a reading where Paolo Bacigalupi was reading from his recent novel, The Drowned Cities, and someone in the audience asked him about the world – how much of it he had fleshed out, how much he knew of what was happening elsewhere. His response was that if it’s not on the page, he doesn’t know it. It doesn’t exist. – –
https://litreactor.com/columns/the-building-of-worlds

Ylipäätään tämän jälkeen olen jäänyt miettimään, millaista fantasian sitten pitäisi olla, jotta se luettaisiin oikeaksi fantasiaksi? Onko siinä pakko olla yksityiskohtaista maailmanrakennusta? Kirjoittavatko kirjailijat nykyään niin paljon kaikenlaista, mikä sijoitetaan markkinamiesten toimesta kumman ja reaalifantasian kaartiin siksi, että niissä ei ole pakko toteuttaa fantasialukijoiden oletettuja toiveita yksityiskohtaisesta tolkienlaisesta pitkäjänteisestä maailmanrakennuksesta?

Voiko fantasia olla hyvää, vaikka siinä ei olisi monimutkaista taustaa, sukuselvityksiä ja poikkeavaa maailmaa?

Mielipiteet tuntuvat vaihtelevan paljon paremmissakin piireissä:

Opinions on worldbuilding differ among writers, and tastes for worldbuilding vary among readers. Some on both sides of the page demand well thought out, detailed worlds with histories and maps and even languages. Others see this as ponderous and plodding and a detraction from the overall story. But generally, some form of worldbuilding is necessary. Whether it’s the magical world of Harry Potter or George R. R. Martin’s Westeros, most fantasy readers will demand some sense in their fantasy worlds. Readers, especially fantasy readers, expect secondary worlds to be well thought out, and they’ll have questions for you if you’ve overlooked something.
https://litreactor.com/columns/the-building-of-worlds

Yhtäältä fantasian oletetaan olevan nimenomaan ja olennaisesti maailmaansa kiinnittyvää:

And that’s the key for creating a realistic world for your story, creating the world as a whole. Our world, its physics, geography, environment, biology, and the human cultures and civilizations on it all connect in complex interdependent systems. You don’t have to detail every aspect of your world, nor does your world have to be totally feasible from a purely scientific standpoint. But if your world can reflect some of that complexity it will make your imaginary world more real to your reader.
http://www.elfwood.com/tutorial/c9416faa-ad87-5049-db0b-228d6f80c922/creating-fantasy-and-science-fiction-worlds

Joskus se on jopa äärimmäisen tarpeellista:

High fantasy of the George RR Martin kind hinges on world-building. When there really is a whole world to build, and not just a historical period or a particular country, world-building does not take a few paragraphs in a short story; it takes chapters. Add to that the anvil on which creative writing schools hammer their students now, show don’t tell, and these details take even longer to convey. A very fine example of this is Robin Hobb’s Farseer series. The plot is simple. It’s about a prophet who wants to change the world by bringing back dragons. But each book is more than 600 pages long, and it’s not pointless rambling allowed by an editor who simply wants to sell three books for £20 per hardback rather than one.
http://www.theguardian.com/books/booksblog/2015/may/20/fantasy-imaginary-worlds-george-r-r-martin-robin-hobb

Toisaalta esimerkiksi Chuck Wendig näkee asian enemmän minun laillani:

My opinion: you build a world to serve the story or stories you want to tell; you do not tell a story that is slave to the worldbuilding. Story comes first. Worldbuilding supports the story. Meaning, you must look at the components of the story you hope to tell: it’s got these characters, it’s about this idea, it makes a particular argument, and from there you start to see that the world can organically accommodate and reflect those things. Doing the opposite — leading with the worldbuilding — is what you’d do if you were writing a roleplaying game which has to tell all kinds of stories, not just yours.
http://terribleminds.com/ramble/2013/09/17/25-things-you-should-know-about-worldbuilding/

Kyllä, minulla on ajatukseni siitä, mitä taustalla tapahtuu ja kuka hallitsee ja ketä. Mutta se ei ole kirjan aihe, joten en sitten sen kummemmin aiheesta kertonut. Kerroin rakkaustarinan.

Niin, luin sitten aikani kuluksi noita Tulen tyttärien arvioita läpi ja tulin siihen tulokseen, että sitä varmaankin olisi pitänyt mainostaa “fantasiana niille, jotka eivät lue fantasiaa”. Heistä kirja on löytänyt kiitollisen maaperän. Paljon nihkeämpää vastaanotto on ollut genrelukijoiden keskuudessa. Oletettavasti juuri odotushorisontin takia. Se on osin hämmentänyt… ja osin vakuuttanut minut siitä, että tein jotain juuri kuten halusin. Vaikka kirjan genrelle olisikin ehkä pitänyt antaa jokin toinen nimitys kuin “fantasia”.

* * *
[Tämä on vanhasta blogista siirretty teksti. Alkuperäiseen tulleet kommentit voi nähdä siellä.]

[Kuva: British Library]

spacer

Naisten fantasiaa (mainiota sellaista!)

Taitaa olla niin, että naistenviikko kääntyy ihan viimeisille tunneilleen. Noooh, parempi myöhään kuin ei ollenkaan, vai mitenkäs sitä väitetään. Tähän väliin siis sopii mainiosti kaksi lyhytarviota kahdesta hienosta suomalaisen naisen kirjoittamasta fantasiakirjasta… joissa molemmissa on niitä kuuluisia vahvoja naishahmoja.

Luin nämä Suomenloman aikana peräjälkeen, ja sen päälle itsellä oli ahdistuneen ihastunut olo. Kävi taas niin, että lukija minussa nautti kovasti, mutta kirjoittaja tunsi suorastaan alemmuutta. Mä-en-ikinä-kykene-tällaiseen -fiilis. Ehkä siitä johtuu, että olen lykännyt mietteideni kirjoittamista. Minun piti ensin saada teksti uudestaan kulkemaan, edes jotenkin.

Mutta, sitten asiaan.

Magdalena Hai – Susikuningatar

Odotukset olivat korkealla. Olin törmännyt useampaankin ihastuneeseen arvioon kirjasta, ja todennut edellisten osien kohdalla, että suunta oli vain ylöspäin. Kyllä, odotukset täyttyivät. Kirjaa on pakko lukea “vielä muutama sivu”, aina loppuun saakka, jotta saa selville, kuinka kaikki päättyy. Vaikka päähenkilöt ovat vasta aikuisuuden kynnyksellä, kirja ei silti ole mitenkään leimallisesti nuortenkirja. Siinä on tummia sävyjä, sotaa ja vaikeita ratkaisuja, jotka ovat (ihastuttavasti?) saaneet vähitellen tilaa suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Aiheita ei enää tarvitse pehmittää “nuorille sopiviksi”, ja spekulatiivinen kirjallisuus sopii oivallisesti etäännyttämiseen.

Magdalena Hai on poikkeuksellinen kertoja. Hyvin omintakeinen mielikuvitus yhdistyy kielitajuun, pienten yksityiskohtien huomioimiseen ja ilmiselvästi pitkälliseen taustatyöhön. Teksti on helppoa seurata, nuorellekin lukijalle, muttei missään tapauksessa tylsää tai kaavamaisen yksinkertaistettua. Pakkasen, rakkauden ja menetysten kautta kuljetettu tarina kulminoituu vaikuttavaan ratkaisevaan taisteluun, sekä epilogiin, jonka ratkaisuja en varsinaisesti odottanut, mutta siksi se olikin niin toimiva.

Seuraavaa romaanimittaista Haita odotellessa pitää vissiin lukea novelleja. Susikuningattaren päälle ahmin nyt kuitenkin ensin romaanin toisesta kruununsa menettäneestä kuningattaresta…

J.S. Meresmaa – Mifongin aika

Mietin aina, että missäs järjestyksessä nämä Mifongit menevätkään, mutta Meresmaan blogissaan kertoma muistisääntö, “PAM”, on oivallinen. Mifongin aika on siis sarjan toinen kirja. Muistan pitäneeni sarjan aloittanutta Mifongin perintöä toimivana, anglo-saksisesta fantasiaperinteestä ammentavana seikkailuna, ja vaikka se ei ihan varauksetta saanutkaan minua puolelleen, halusin lukea seuraavankin. Onneksi luin. Mifongin aika nimittäin on edeltäjäänsä vahvempi teos. Se pysyy kasassa alusta alkaen. Vauhtia ja suvantoja riittää sopivassa suhteessa, eikä kirja tunnu läheskään niin paksulta kuin näyttää.

Olen jo pitkään ihastellut J.S:n juonenkudontakykyä. Tässäkin kirjassa siis riittää käänteitä, yllätyksiä ja henkilökaartia – siitä huolimatta kärryillä pysyminen oli yllättävänkin helppoa. Lisäksi erityismaininta on annettava mainiolle miljöökuvaukselle. Jokainen maa/saari on omalakisensa ja tapahtumapaikat ovat kekseliäitä. Miksi tämä ei ole saanut enemmän huomiota? Tässähän on kaikki, mitä fantasianhinkuinen nuorisohenkilö voi odottaa: seikkailua, romantiikkaa, draamaa…

…ja niitä vahvoja naishahmoja. Suuressa Maailmassa käydään vieläkin suorastaan tragikoomisia piirteitä saavaa keskustelua mm. naisten paikasta spekulatiivisessa kirjallisuudessa. Niin kirjojen lehdillä kuin siellä kirjoittajan roolissakin. Lukemani ja kokemani perusteella on sanottava, että on aika mukavaa olla suomalainen spefiharrastaja. Minua ei kirjoittajana kukaan pidä huonompana tai typerämpänä sukupuoleni takia. Lukijalle suomalainen nykyspefi on täynnä vahvoja naishahmoja. He osaavat ottaa paikkansa yhteiskunnassaan, eikä heidän ensisijainen tehtävänsä ole pelkästään toimia päähenkilön romanttisen kiinnostuksen kohteena tai kyynärsauvana. Heidän ei tarvitse etsiä oikeutusta olemassaololleen sukupuolensa takia. Tässä spefi tarjoaa mainion alustan kirjoittajalle: naista ei ole mikään pakko asettaa historiallisen todellisuuden sanelemaan rooliin, tai vaihtoehtoisesti keskittyä juonessa siihen, kuinka se rooli rikotaan. Nainen voi olla täysin sitä, minkä kirjailija määrää.

Jos haluat ehdottaa (nuorelle) naiselle fantasiakirjoja, joissa naiset ovat huomattavasti parempia roolimalleja kuin useimmissa vampyyriromantiikkasaagoissa, suosittelen siis tutustumaan kotimaiseen tarjontaan. Siinäkin on ihan jokaiselle jotakin.

spacer