Luen ja kirjoitan

Kevään 2016 parhaat kirjatärpit (pienkustantajaversio)

Vuosi on kääntynyt valoa kohden. On siis hyvä katsoa kevääseen. Kirjoitin taannoin pienkustantajaversion syksyn parhaista lukuvinkeistä. Koska tällaisia listoja ja vinkkejä pienlevikkisistä kirjoista ehdottomasti tarvitaan, tässäpä lukemista etsiville tärppejä kevään 2016 kirjoista. Kuten viimeksikin sanoin, lista ei ole millään tapaa kattava, joten itse kukin saa vapaasti antaa omat kirjavinkkinsä kommenteissa! Ja saatanpa tätä hieman täydentää myös sitten, kun viimeisetkin saavat kevään ennakkotietoja eetteriin.

books spring

Kaunokirjallisuus

Stepanin koodeksi -antologia

“Siitä saakka, kun Stepanin koodeksina tunnettu kirja löydettiin Kutná Horan hopeakaivoksista 1400-luvun alkupuolella, se on kylvänyt ympärilleen hulluutta, tuhoa ja kuolemaa. Sen salakavala voima ei ole lainkaan vähentynyt vuosien saatossa, vaan pikemminkin kasvanut.”
Kyselyni varmisti, että kolmas Stepanin koodeksi -antologia ilmestyy tämän kevään aikana. Kirjan nimestä ei tosin minulla ole vielä tietoa. Korvamerkkaan silti yhden niteen heti itselleni! Edelliset olivat vallan hienoja, etenkin Hopeoidun vainajan olen kehunut moneen kertaan. On meillä tässä maassa hurjasti taitavia novellikirjoittajia… (Kuoriaiskirjat)

 

Liliana LentoDionnen tytöt

Uteloiduin Liliana Lennon esikoisromaanista, sillä olen lukenut useita tähän maailmaan ja näihin henkilöihin liittyviä tekstejä aiemminkin. Eikä Suomessa ole liikaa chick littiä ja fantasiaa sekoittavaa kirjallisuutta… Dionnen tytöt vie lukijan kuvitteelliseen maahan, Fretanniaan, keijujen, ihmisten ja menninkäisten luo. Ilahduttavaa on se, että tässä ei olla ns. perinteisessä fantasiamaailmassa, vaan hyvin nykyaikaisissa oloissa. (Torni)

 

Aleksi PeuraBalladi eksyneille

Aleksi Peuran nimi on tuttu muualta, mutta hänen romaanejaan en vielä ole lukenut. Tämä saattaa hyvinkin eksyä lukulistalle. Tornin sivuilla sanotaan, että Balladi eksyneille on pseudo-historiallinen fantasiaromaani: se on kirjoitettu kuin historiallinen romaani, mutta se sijoittuu fantasiamaailmaan. Romaanin maailmassa ei räiskitä tulipalloja rynnistävien örkkien päälle, taikuutta ei tunneta ja hirviötkin ovat pääosin ihmisiä. (Torni)

 

Anna AhmatovaOlen äänenne. Kootut runot 1904-1966

Tästä teoksesta kiinnostuin taannoin lukiessani jonkin lehtijutun Anneli Heliön laajasta ja pitkäaikaisesta suomennustyöstä. Anna Andrejevna Ahmatova kuului runoilijoiden suureen kvartettiin, jossa hänen lisäkseen olivat Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam ja Boris Pasternak. Heidän runoutensa hallitsi Venäjän kirjallisuutta vallankumouksen jälkeen puolen vuosisadan ajan. 840-sivuinen teos sisältää lähes 600 sivua runoja, Ahmatovan laajan elämäkerran sekä ainutlaatuisen Ahmatovan elämästä kertovan valokuvaliitteen. (Kirjokansi)

 

Kari VälimäkiSikafarmari

Minun oli vaikea valita Osuuskumman kevätkirjoista yhtä tai kahtakaan, joten vilkaiskaa mitä kaikkea muuta hienoa siellä on: http://osuuskumma.fi/osuuskumman-kevat-2016/ Hirviöitä! Historiaa! Ritareita! Siipirattaita!

Mutta mennään nyt Sikafarmarilla, koska Välimäen aiempi Todensanat minua niin suuresti ilahdutti. Sikafarmari on taattua Välimäkeä, absurdi veijaritarina, jonka rivien väleissä karjuu leijona. Nuoruudestaan toipuva Kalevi vihaa kylmyyttä ja pimeyttä. Kun hänelle tarjoutuu tilaisuus lähteä Afrikkaan tahkoamaan rahaa, hän ei epäröi vaan tökkää nimensä sopimuspaperiin. Afrikassa hän kohtaa noitanaisen, Habikan, joka houkuttelee miehen takaisin Suomeen viljelemään sikoja ja tarjoamaan elämyksiä ihmisille. Kun mutkat suoristuvat, paluuta entiseen ei ole. (Osuuskumma)

 

Erkka Leppänen & Petri HiltunenKirotun maan ritari

Kah, lisää Praedoreja. Vaskikirjojen takapiru Erkka Leppänen julkaisee kokonainen kokoelmallisen Petri Hiltusen luomaan fantasiamaailmaan sijoittuvia novelleja. Tarinat ovat perinteitä kunnioittavaa miekkaa ja magiaa modernilla otteella. Kirotun maan ritari kokoaa kaikki Leppäsen vanhat ja uudet praedor-novellit kronologiseen järjestykseen. Sarjakuvataiteilija Petri Hiltusen luoma Jaconia on harmaasävyinen fantasiamaailma, joka on tuttu Praedor-sarjakuvista ja -roolipelistä sekä monen muunkin kirjoittajan tarinoista. Falacin seikkailut ovat Hiltusen itsensä kuvittamia. (Vaskikirjat)

 

Teresa Myllymäki Karhulehto

Myllymäen Karhulehdon sanotaan saaneen inspiraationsa heavymusiikista ja suomalaisesta luonnosta. Romaanin tapahtumat vievät takautumien avulla 1900-luvun alkuun, sota-aikaan ja lopulta nykypäivään, joka saa selityksensä menneisyydestä. Vaikka suru, mustasukkaisuus ja kuolema ovat kirjassa vahvasti läsnä, on kirjan tärkein sanoma kuitenkin ikuinen rakkaus. (Reuna)

 

Kari HanhisuantoPelkopeli

Pelkopeli on jo Hanhisuannon yhdeksäs kirja ja viides rikosromaani, mutta tässä kirjassa mielenkiintoista on sen tekotapa. Sitä on kirjoitettu julkisilla paikoilla (mm. suorassa radiolähetyksessä) ja kirjoittaessa tavatuilta ihmisiltä on kerätty materiaalia tarinaan. Pelkopeli kertoo sarjamurhaajasta, joka valitsee uhrinsa ensin sattumanvaraisesti ja myöhemmin kotikaupunkinsa asukkaista. Alkaa peli, jolla tekijä haluaa mahdollisimman paljon julkisuutta. Hän yrittää saada pikkukaupunkilaiset pelkäämään. (Reuna)

lukeva tyttö

Tietokirjallisuus

Esa SeppänenRaavi niskaa – matka tietokirjailijaksi

Avaimen kevätkuvastossa on vaikka mitä jännää. Minua kiinnostaa etenkin tämä omaelämäkerrallinen tietokirjoittamisopas. Ehkä kuvittelen joskus kirjoittavani tietokirjallisuutta. Katalogin esittely: Pitkän uran tietokirjailijana tehnyt Esa Seppänen antaa kirjassaan ohjeita arkistossa asioimiseen ja lähteiden käyttämiseen, mutta keskittyy myös siihen, millaisen henkisen prosessin kirjailija käy läpi, kuinka paljon kirjan vastaanotto jännittää ja miten tietokirjailija ajattelee ja toimii. (Avain)

 

Katja Jalkanen ja Aino-Maria SavolainenKorot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.

Eikä parane unohtaa myöskään Lumiomenan Katjan ja Amman lukuhetken Aino-Marian jo toista yhteiskirjaa, joka on selkeästi äärimmäisen vakavalla mielellä kirjoitettu opus siitä, mistä löytää taidetta, mitä kirjoja lukea, miten pukeutua teatteriin ja kuinka herättää kulttuurinälkä. (Avain)

 

Pirjo SuvilehtoLeikki vuoden jokaiselle päivälle

Siitä kirja meille kaikille mielikuvituksettomille vanhemmille. Kirjan ensimmäisessä osassa perehdytään leikin tarkoitukseen ja tärkeyteen lapsen elämässä, ja sen toisessa osassa tarjotaan pelejä, leikkejä, tarinoita ja muita tehtäviä vuoden jokaiselle päivälle. (Nemo)

spacer

Vuosikatsaus

Olen joskus (usein) hyvin kuuluvasti sanonut, että inhoan lehtien “tän vuoden parhaat kirjat” -listoja, jotka julkaistaan vuoden lopussa. Hitostako ne tietävät, kun joulukuuta on vielä jäljellä? Kaikkiko olette lukeneet, häh? Ja joka tapauksessa listoilla on aina ja samaa…

Mutta nyt syyllistyn samaan syntiin. Teen vuosikatsauksen, vaikka vuosi ei ole vielä aivan lopussa. Vuodenvaihteessa en aio vaivata tällä päätäni, ja nyt on tarve prokrastinoida.

Viime vuoden katsaukseni otsikoin sanoilla “isoja onnistumisia ja epätoivon suota“. Vähän samaa se on ollut tänäkin vuonna.

Kirjoittamisesta

Kirjailijan vuotta on tietenkin leimannut yksi romantillinen romaani. Tulen tyttäriä ilmestyi loppuvuodesta 2014, joten iso osa palautteesta on tullut vasta tämän vuoden puolella. Ja voi mitä palautetta se on ollutkaan! Olen ollut suorastaan häkeltynyt siitä, kuinka hyviä arvioita ja kuinka laajaa blogihuomiota kirja on saanut. Vaikka kaikkia ei voikaan aina miellyttää… tai ylittää lehtiarviokynnystä. (Tai, Tähtivaeltajassa oli pieni arvio.)

Alkuvuodesta ajattelin työstäväni sitä yhä jokseenkin hypoteettista jatko-osaa Tulen tyttärille, mutta olin niin kurkkuani myöten täynnä koko maailmaa, että oli pakko ottaa muuta työn alle. Annoin itseni tarttua takaraivossa vaivanneeseen ideaan järvestä kadonneista kaloista. Kirjoittelin suunnitelmaa hiljakseen kasaan, kunnes Kirjastoapurahalautakunta hämmästyksekseni uskoi siihen, ja sen tuen avulla olen voinut keskittyä kirjoittamiseen jokseenkin rauhallisemmin mielin tämän syksyn aikana.

Sähkönsinisen suunnitelma on venynyt ja paukkunut moneen kertaan, ja käsikirjoituksen ensimmäisen version lopun kirjoittaminen oli melko konkreettisesti tuskaa. Lause. Kerrallaan. Mutta nyt on kasassa. Minulla on vahva tunne, että siitä puuttuu jotain olennaista. Jotain jota en vielä ole aivan oivaltanut. Mutta se oivallus on lähettyvillä, se hiipii luokseni yksittäisinä kuvina.

vuoret

Olen myös jälleen piirtänyt vuoria, version toisensa jälkeen.

Tämän joulukuun alun maanisemman kauden käytin hyväkseni myös editoidakseni vanhaa kässäriä, joka on roikkunut pöytälaatikossa useamman vuoden. Siihen liittyvä epävarmuus taas on aivan toisenlaista. Siinä ei ole paljoa oivallettavaa, mutta pelkään, että se tippuu jonkinlaiseen kohdeyleisötyhjiöön. Päättäkööt kustantajat.

Nyt olen sitten ollut melko lailla takki tyhjänä. Väittävät, että pitäisi tehdä seuraavaa, jottei jumiutuisi miettimään kustantajia, mutta minä olen istunut sohvalla ja siivonnut ja istunut sohvalla. Ei herranjesta kirjoittamista ennen ensi vuotta. Ainakaan muuta kuin kirjoittamisopintojen pakollisia.

Tosiaan, olen tekstieni kanssa jokseenkin samalla viivalla kuin ensiteoksensa julkaisusta haaveilevat: kustantajaa ei vielä ole. Kumpikaan ei sovi Osuuskumman linjaan (toinen on nuortenkirja, toinen realistinen), joten samassa kustantamokierteessä ollaan, taas.

Tapahtumista

Ulkosavolaisen kirjailijan elämää tahdittavat ne olennaisimmat tapahtumat. Minulle ne ovat tänä vuonna olleet kesäkuinen Archipelacon Maarianhaminassa ja lokakuiset Helsingin kirjamessut.

Archipelacon oli mukavaa vaihtelua Finnconille. Ahvenanmaalle ei nimittäin tule lähdettyä täältä kaukaa ilman hyvää syytä, vaikka olenkin jo pitkään halunnut roudata sinne koko perheen. Nyt oli tilaisuus. Paljon fandom-porukkaa kahdesta maasta ja kauempaakin, monta päivää pienissä tiloissa. Oikein onnistumisen avaimet siinä. Osallistuin minä pariin ohjelmaankin ja raportoin raadollisen totuuden bloggaripaneelin tapahtumista.

Kirjamessuilla minulla taas oli onni osaltani näyttää, että kirjan elinikä on pidempi kuin puoli vuotta. Olin ohjelmassa mukana mm. KirjaKallion lukiolaisten haastateltavana Tulen tyttärien osalta. Aika tarkalleen kirjan yksivuotissynttäreiden aikaan.

KirjaKallion lavalla.

KirjaKallion lavalla.

Vaan enpähän ollut lainkaan niin paniikissa osallistumisesta kuin viime vuonna. Muistan vieläkin kuinka käteni tärisivät, kun kirjoitin ensimmäisiä omistuksia uunituoreisiin Tulen tyttäriin. Nyt onnistuin jopa satunnaisesti kuulostamaan fiksulta. Ehkä.

Jotain muuta

Syksyn hyvä uutinen oli Tulen tyttärien pääseminen Kuvastaja-palkinnon lyhytlistalle. Se oli hyvä asia se, vaikka kyllähän tuota valehtelisin jos sanoisin, etteikö voittaminenkin olisi käynyt hetkellisesti toiveissa.

Atorox-kilvan lyhytlistalla taas oli Ruumiittomat-antologiasta löytyvä novelli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Mutta siinä raukka ei kivunnut edes kärkikymmenikköön. Ilahduttavaa silti, eittämättä!

Ja jos mietitään tämän blogin vuotta 2015, niin pitää katsastaa hieman kaikkea luettuakin. Luulen, että vuoden parhaimmistoon ovat kuuluneet kesällä luetut fantasiasarjat sekä Hopeoitu vainaja -antologia. Näitä olen iljennyt suositella aina, kun suosittelua tarvitaan.

Siinä kai olennaisimmat. Pian vetäydyn puolittaiselle joululomalle. Vielä olisi taitettavaa, luettavaa ja kommentoitavaa jonossa. Ja ne hiivatin kirjoittamisopinnot, joita vältelläkseni naputtelin tätäkin…

spacer

Upposin vanhaan vaaleanpunaiseen

Olen koettanut viime päivinä/viikkoina saada kasaan kirjoittamisopintoja. Kuten kaikki tietävät, mikään ei ole tehokkaampaa motivointia ihan muun kirjoittamisen pariin kuin keskeneräisenä poltteleva essee tai novellianalyysi.

Olen siis kaiken muun ohessa viettänyt iltojani myös perkaamalla ikivanhaa kässäriä, josta olen nyt päättänyt saada kasaan sellaisen, että sitä ilkeäisi vaikka joskus ehdottaa jollekulle julkaistavaksi. Melkoista hommaa on vanhan uudelleenkäsittely:

1) Tuijota tiedostoa epätoivoisena. Lue palasia sieltä täältä ja ole varma, ettei koko homma kelpaa mihinkään muuhun kuin virtuaalisen saunan sytykkeeksi.

2) Löydä kovalevyltä myöhemmin kirjoitettuja palasia, jotka saattaisivat… ehkä, mahdollisesti… kelvata osiksi kokonaisuuteen.

3) Koe uusi epätoivon hetki: “Jos mä liitän nää tähän, mun pitää aloittaa hela hoito ihan uudesta kohdasta. Mutta kun tää aloitus oli hyvä!”

4) Tulosta kaikki. Ihan kaikki. Kiitä itseäsi siitä, että hankit taannoin lasertulostimen.

5) Levitä se kaikki eteisen matolle. Tuijota kasaa turtuneena. Lue koneella olevaa tiedostoa uudestaan. Lue paperikasaa.

6) Tee vihdoin päätös siitä, mikä noin niin kuin näppituntumalta vaikuttaa kässärin heikoimmalta puolelta. Niitä on kaksi. Ensinnäkin rakenne. Liikaa toimintaa pysäyttäviä takaumia. Aloitetaan sitten aiemmin aikajanalta. Toinen heikkous on kerronnan tasolla. Ihmeellisiä selostuspätkiä siellä seassa, ne on kirjoitettava… dynaamisemmiksi.

IMG_1169

7) Järjestele luvut ja uudemmat pätkät uusiksi. “Tää tulee tähän… eiku tähän. Tämä on toistoa. Tuo käy ilmi jo aiemmin. Tähän tarttee tämän, ettei homma mene kryptiseksi.” Liitä ne klemmareilla luvun paksuisiksi nipuiksi.

8) Tee Ihan Uusi Scrivener-tiedosto ja leikkaa-liimaa vanhoista luku kerrallaan oikeaan järjestykseen. Käy saman tien tekstiä läpi pintapuolisesti. Se on huisia hommaa se. Siellä on seassa paljon korostuskynälle tehtävää. Sinisellä ne kappaleet, jotka pitää kirjoittaa uusiksi. Vihreällä “lavenna tätä”. Punaisella “tiivistä tätä”. Keltaisella muuten vain muistiinpanot. Kärsi au-au-auts-hetkistä, kun seassa on niiiin huonoa. Ja sitten saman tien sellaisista hetkistä, joina tajuat kirjoittaneesi jotain, josta et enää saa samalla tavalla kiinni. Häpeämätöntä kirkasta proosaa, josta kuultaa läpi silkka kirjoittamisen ilo. Ei tää oikeastaan niin huono olekaan. Oikeastaan tää on varsin hyvä.

9) Liikutu loppulukujen kohdalla. Vaikka kuinka hyvin tiedät tapahtumat, niin liikutut silti. Kai sitä voi pitää hyvänä merkkinä, että edes kirjailija liikuttuu tekstistään? Jos ei, miten se muitakaan liikuttaisi?

Henkilöt ovat yhä omassa elämässään hukassa olevia räpeltäjiä. Ja minä heitä rakastan ja vihaan yhtä vilpittömästi. Minä rakastan ja vihaan sivuhenkilöiden pientä kliseisyyttä, joka sitten kuitenkin niin hyvin sopii kokonaisuuteen. Minä rakastan ja vihaan draamakuningatarkäänteitä, jotka asettuvat tällaiseen YA-viihdekirjan kaavaan mainiosti.

Oikeastaan tää on varsin hyvä.

Kunhan tämän saa joskus korjattua kuntoon.

spacer

Laulaa pääni sisältä

Olipas eilen erikoinen bongaus.

Päädyin kirjablogiarvioon Tulen tyttäristä. Varsin ilahduttavan arvion lisäksi Miisu P. oli liittänyt bloggauksensa loppuun Chisun Etsijät-kappaleen videon saatesanoin: “Tämä kappale sattuu sopimaan aivan täydellisesti Naarniin ja Emmaan!”

Kuuntelin. Ensimmäisenä häkellys ja jokseenkin Niagaran-putoukset-reaktio. Sitten kuuntelin neljästi uudelleen. Sanat osuvat kohdalleen niin täysin, että joko olen kirjoittanut kirjan Chisun biisistä, tai sitten Chisu on tehnyt kappaleen minun kirjastani.

Piti ihan etsiä itsekin, Etsijät on vuoden 2009 levyltä. Jollakin mittareilla katsoen siis wanha, mutta minun suomalaisen nykymusiikin tuntemukseni on tukevasti jossain olemattoman ja vähäisen välimaastossa. Nyt kuuntelen uudestaan.

spacer

Kauniista kielestä

Perjantaipuhteikseni ja pyykkiä ripustaessani mietin kieltä.

Minulle hyvä kieli on kirjallisuudessa äärimmäisen olennaista. Kaiken lisäksi olen nirso. Tuntuu, että kirjojen kieli on hämmentävän usein jollakin tapaa vajavaista. Töksähtelevää tai hieman naiivia. Tarina saa olla todella vetävä, että kykenen jättämään huomiotta kielen, joka ei kohtaa standardejani. Olen törmännyt lukuisiin kirjoihin, joissa tuntuu, että kielen ainoa funktio on olla sanoja peräkkäin jutun kertomiseksi. Ei niin väliä, tehdäänkö se tyylikkäästi.

Mutta mitä sitten lie tyylikkyys? Olen vaikea, sillä käsitykseni “kauniista kielestä” ei välttämättä kohtaa yleistä mielipidettä. Olen hämmentyneenä lukenut useitakin kirjoja, joita on laajalti kiitelty nimenomaan niiden kielestä. Niitä, joiden arvioissa toistuva adjektiivi on runollinen. Tai jokin muu vastaava. Hämmennykseni on kummunnut siitä tosiasiasta, että silloin kerronta on turhan usein vaikuttanut yliyrittävältä. Tehokeinojen liikakäytöltä. Kieli on hukuttanut sen, mitä sanotaan ja noussut itsetarkoitukseksi. Voi toimia joskus, mutta…

Minä pidän tasapainosta. Siksi onkin niin ihanaa, kun löytää kirjan, jonka kieli hipoo täydellisyyttä. Hyvä kieli on kuulasta ja kekseliästä, se antaa lukijalle tilaisuuksia oivaltamiseen, mahdollisuuden jäädä halutessaan maistelemaan. Mutta samalla hyvä kieli tukee tarinaa, nousee ja laskee sen kanssa, kiillottaa kertomuksen parhaita puolia. Se ei jätä tarinaa varjoonsa, eikä toisaalta suostu alistumaan sen orjaksi.

Ja mitä helpommalta se näyttää, sitä vaikeampaa sen kirjoittaminen todennäköisesti on ollut.

spacer

(Mies)kirjailijan olenNaisimmat työvälineet

Päämediamme näytti taas hiljan, että Suomessa on ainoastaan alkuliitekirjailijoita. Lanu-kirjailijoita, aikuisten kirjailijoita, mieskirjailijoita, naiskirjailijoita.

Suvi Ahola kyseli Hesarin kolumnissaan (tai mikä tuo pätkä onkaan), miksi miehet eivät kirjoita lapsille ja nuorille. Väitteensä hän perustaa kolmeen huomioon: Nuorisokirjailijoiden yhdistyksen riveissä on vain viidennes miehiä, Finlandia Junior -palkinnon ehdokaslistalla ei ollut yhtään miestä… ja koska pojat eivät lue, sen täytyy johtua siitä, että miehet eivät kirjoita pojille.

Huokaus. Magdalena Hai tiivisti kolumnin nostamat fiilikset hyvin yhteen lauseeseen: Kas näin ammattitaito typistetään genitaaleiksi.

Naisethan eivät osaa kirjoittaa pojille. Kaikki kirjavinkkarit ja kirjastoihmiset tietävät, että lukeminen on sukupuolittunutta. Tytöt (naiset) lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, pojat (miehet) lähinnä miesten kirjoittamaa. Tätä ominaisuutta ei tietääkseni ole merkitty geeneihin, vaan jonnekin yhteiskunnan rakenteiden tasolle. Aiheesta voisi puhua pitkältikin, mutta perkele, tyrkyttäkää pojille kaikenlaista kirjallisuutta! Pojille(kin) tekee ihan hyvää huomata, että ihmisyys on kirjavaa ja kiinnostavaa sukupuolesta riippumatta. Ja että naiskirjailijat osaavat kirjoittaa vaikka mitä.

…tai oikeammin, että kirjailijat osaavat kirjoittaa vaikka mitä. Ihan ilman etuliitteitä.

Koko keskustelusta tuli elävästi mieleeni tämä internetissä kulkenut kuva tyttöjen ja poikien leluista:
o-BOYS-GIRLS-TOYS-900

Se sai miettimään, oletetaanko jossain oikeasti, että kirjailijoissa on suuri joukko jonkinlaisia genitaalikirjailijoita? Sellaisia, jotka näppäimistöä naputtelevat sukupuolielimillään. Se kyllä toisaalta selittäisi melko paljon: miesten on eittämättä helpompi naputella ulokkeellaan. Se antaisi myös ihan uuden ulottuvuuden vagina dentatan käsitteelle.

Joka tapauksessa, edellä oleva inspiroi minua tekemään huoneentaulun, jonka voi ripustaa vaikka Hesarin toimituksen seinälle tai ylipäätään paikkoihin, joissa iskee vastustamaton halu määritellä kirjailijoita ensisijaisesti heidän sukupuolensa perusteella.

kirjailijantyovalineet

(Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Ja mitä tulee Aholan alkuperäiseen väitteeseen, niin en voi olla ihmettelemättä, tekikö hän hiukkaakaan taustatyötä ennen rykäisyään? Tietääkseni Finlandia-ehdokaslista ei ole mikään kattava otos kaikesta Suomessa julkaistusta hienosta kirjallisuudesta. Se on vain kuusi (6) kirjaa, jotka on jollain kriteereillä valittu kisaan osallistuvien joukosta. Eikä se laajempi osallistujajoukkokaan vielä edusta kaikkea Suomessa julkaistua. Kyllä harmittaisi olla tänä vuonna lasten- tai nuortenkirjan julkaissut mies, koska ilmeisesti ei ole ollenkaan olemassa, jos ei pääse F-listalle.

Tai jos nyt F-lista jonkinlaiseksi referenssiksi työnteon ja julkaisujen laajuudesta otetaan, niin ei tarvitse katsoa kuin viime vuoden Finlandia Junior -ehdokkaita: Ulf Stark, Saku Heinänen, Ville Tietäväinen, Iiro Küttner, Jyri Paretskoi… Mutta kun vuoden takaisten muistelu on turhan hankalaa.

Kyllä, lanu-kirjailijoissa on vähemmän miehiä kuin naisia. Niin on tapana käydä aloilla, joiden arvostus ei ole ihan kohdallaan ja palkat matalia. Vielä matalampia kuin kirjailijoilla noin keskimäärin. Mutta eihän se herranjesta tarkoita, etteivät miehet kirjoittaisi lapsille ja nuorille ollenkaan. Tai että sukupuoli olisi lanu-kirjallisuudessa laadun tae. Tällainen väite tarkoittaa vain sitä, ettei ole viitsitty miettiä kahteen kertaan ennen tekstin julkaisua.

spacer

Lanu-viikon otteita

Tällä viikolla vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tampereelle ovat ihan pystyttäneet kirjallisuusfestivaalinkin, Kirjalitan, aiheesta.

Minä tuon kasaan oman heinänkorteni koostamalla tähän kasaan muutamia sanoja syksyn aikana lukemastani lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

merosvolat

Kansi: Tuuli Juusela

Siri Kolu – Me Rosvolat

Me Rosvoloita on kehuttu, kuvattu ja näytelty laajalti, enkä kirjan luettuani ihmettele ollenkaan miksi. Romaani kertoo tarinan kymmenvuotiaasta Vilja-tytöstä, joka kesälomamatkallaan päätyy Rosvoloiden perheen kidnappaamaksi. Ensijärkytyksen jälkeen Vilja alkaa nauttia olostaan rosvoperheen seurassa.

Hulvaton Me Rosvolat on ehkä lastenromaani, mutta siinä riittää sisältöä aikuisellekin lukijalle. Sivuja on tarpeeksi, niin että kyllä kirjaan saa yhden illan sujuvasti kulumaan. Romaani ei aliarvioi lukijaa, ja käänteet koukuttivat yllättävänkin tehokkaasti. Tässä on tilkka tervettä anarkiaa, henkilöitä joilla on kullakin selkeästi oma luonteensa, ja jopa jonkinlainen opetus, joka ei tunnu osoittelevalta opetukselta. Aika monesta selvitään (perheessäkin), kun pidetään yhtä.

Suosittelisin Rosvoloita alakouluikäiselle, joka jo lukee melko hyvin. Tekstiä on kohtuullisen paljon. Tai sitten yhdessä hekotettavaksi iltasaduksi.

Kansi: Gennadi Kalinovski Suomennos: Martti Anhava

Kansi: Gennadi Kalinovski
Suomennos: Martti Anhava

Eduard Uspenski – Fedja-setä, kissa ja koira

En varmaankaan ole ainoa ihminen, jonka lapsuuteen olennaisena osana kuuluivat sanat: – Kuka siellä? – Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen.

Minulla on hentoisia muistikuvia siitä, kuinka olen ollut osapuilleen kolmivuotias ja makoillut sängyllä isäni vieressä ja naureskellut Fedja-sedän ja kumppaneiden seikkailuille, Mirri-tädin mukaan nimetylle lehmälle ja traktorille, joka toimii ruoalla. Nyt kun lapsj sai isovanhemmiltaan lahjaksi pokkaripainoksen kirjasta, ahmaisin sen ensin itse ja sittemmin olen lukenut luku kerrallaan iltasaduksi. Juuri sopivan mittaisia lukuja tuommoiselle tirppanalle.

Luin toki kirjan lapsena useammankin kerran ja muistan, että minua kiinnosti Fedja-sedän kyky elää melkein kuin aikuiset. Siinä oli tilkkanen haaveita ja mahdollisuuksia, jotka olivat itselle jonkinlainen utopia. Vaikka toki kirja päättyykin siihen, että Fedja palaa vanhempiensa luo, niin lapselle se oli ikkuna uskallukseen, maailmaan, jossa ei ollut vanhempien asettamia rajoja ja jossa raha-asiatkin hoituvat sillä, että löydetään aarre.

Aikuisena oman hiukkasensa paitsi nostalgiaa, niin etenkin eksotiikkaa tuo vaivaton miljöökuvaus, joka vie pienin vihjein lukijan 70-luvun Venäjälle, jota ei esitetä utopiana, muttei myöskään kauhistuttvana. 70-luvun neuvostoliittolaiseksi lastenkirjaksi Fedja-sedässä ei ole isänmaallisuutta tai vallankumouksellisuutta, siksi se varmaan sensuurin hampaisiin jäikin.

Fedja-setä käveli sisään ja hämmästyi paikan siisteyttä. Kaikki loisti niin kuin kaupunkihuoneistossa. Joka puolella oli kirjakaappeja, nojatuoleja ja pöytiä. Ja keittiö oli vitivalkoinen.

Uspenskin oli tarkoitus tulla vierailemaan tämän vuoden Helsingin Kirjamessuilla, mutta terveydentilansa takia hän ei ilmeisesti pääse paikalle. Harmillista. En varmaankaan ole ainoa, joka oli mieluusti nähnyt vilauksen erään lapsuutensa sankarin isästä.

spacer

Lintu vai kala?

Minulla on identiteettiongelma. Se on varmaan ollut jonkinasteisena olemassa jo pitkään, mutta vasta hiljan siitä on tullut lievän ahdistuksen aihe. En ollenkaan tiedä, mihin sijoitun kirjallisuusihmisten keskellä. Tai maailmassa ylipäätään.

Olen aina kuvitellut itseni suhteellisen fiksuksi ihmiseksi (kyllä, tiedän, että yli 50% ihmisistä ajattelee olevansa keskimääräistä fiksumpia). Olen aina lukenut kirjoja, olen aina osannut kirjoittaa, ainakin jotakin.

Sitten minut heitetään oikeiden aikuisten sivistyneiden keskelle. Lukemaan kirjallisuuskritiikkiä. Lukemaan älyllistä kirjallisuuskeskustelua ja pohdintaa, joka lyö minut kerta toisensa jälkeen ällikällä. “Kuinka tuo osaakaan sanoa asian noin?” Lukemaan kirjoja, joista päällimmäiseksi jää häkellys siitä, kuinka lopputulokseen on saatettu tulla. “Mä en koskaan pystyisi johonkin tällaiseen.” Lukemaan oman kirjoittamisen reflektointia, jossa kaiken muun hienon lisäksi käytetään luontevasti sanastoa, joka omassa päässäni hiippailee siellä jossain passiivisen rajamailla.

Tähän kaikkeen päädyin tällä viikolla siksi, että lueskelin muutaman kuukauden takaisia kirjabloggauksia lukuromaaneista, siitä kuinka ne eroavat viihderomaaneista* tai korkeakirjallisuudesta. Huomasin joutuvani tunnustamaan itselleni, että jos minulle nimetään korkeakirjallinen romaani, en ole lukenut sitä. En saa niistä juuri mitään irti, sillä joko
a) kyllästyn tai
b) tunnen itseni tyhmäksi.
Etenkin jälkimmäinen on vallan tympeä tunne. Harva ihminen suorastaan nauttii siitä, että tuntee itsensä tyhmäksi. Minä en ole edes oppinut käyttämään sitä sellaisena naisellisena selviytymiskeinona. “Oi raavas mies, tule ja pelasta tyhmä blondi!”

Mutta silti. Jo blogissani olevista kirja-arvioista paistaa kauas, etten kykene erityisen analyyttiseen lukemiseen. Minulla ei ole siihen välineitä, eikä oikeastaan kiinnostustakaan. Tai jos analysoin, huomaan analysoivani tekstiä kirjoittajan näkökulmasta, en siitä, mihin osaava kirjallisuuskriitikko ryhtyisi. “Tässä on liikaa raskaita johtolauseita.” “Tässä on liian vähän sitä tai tätä.” “Tää on liian takapainoinen.” “Tuon kohdan olisi voinut kirjoittaa selkeämmin.”

Sama heijastuu muuallekin elämään. En ole koskaan kokenut itseäni duunariksi, minulla on aina ollut tavoitteena korkea-asteen koulutus ja siisti sisätyö. Mutta. Olen kuitenkin ensiharhailujen jälkeen valinnut opintoni varsin konkreettisilta aloilta. Tykkään siitä, että näen kädenjälkeni jossain muodossa. Minulla on ollut hetkeni kirjallisuusanalyysin parissa, enkä tajunnut siitä mitään. Etenkään kun sitä opetettiin ranskaksi…

Ehkä se oli kädenjäljen tarve, joka ajoi minut kirjoittamaan. Ei sisäinen pakko, ei tavoite luoda jotain kuolematonta, ei myöskään yritys jäsentää maailmaa. Minun maailmani on vallan asiallisesti jäsentynyt, vaikken siitä kirjoittaisikaan. Sisäisestä pakosta kielii korkeintaan halu kirjoittaa tiettyjä tilanteita itsestä ulos ja muistiin, muttei sekään ole jatkuvaa. Kirjoittaminen lähtee halusta tehdä jotain, mitä kuvittelen osaavani. Niitä asioita ei ole suurta liutaa, erisorttiset lahjakkuudet ovat vähissä tässä ruumiissa.

Ja sitten minut heitetään sinne jonnekin, missä kirjoittamisen sijaan pitäisi olla älykäs. Kyllä, minä haluan keskustella kirjallisuudesta. Ei, en halua, en sittenkään, en halua näyttää, kuinka tyhmä olenkaan. Ihan kuin vain huijaisin koko ajan. En oikeasti osaa, vain näyttelen osaavani. Missä vaiheessa osaamisen näytteleminen muuttuu oikeaksi osaamiseksi?

Sielustani taistelevat maatiaissavolainen, joka vain haluaisi olla lohnottaa** ja lukea juonivetoisia romaaneja koska lukemisen kuuluu olla kivaa eikä opettavaa, ja se sisäinen älykkö, joka puhuu sujuvaa ranskaa, koettaa lukea Parnassoa ja turhautuu kun ei kykene siihen, mihin ehdottomasti haluaisi kyetä. Koska niin pitää. Eikä kumpikaan, maatiaissavolainen tai sisäinen älykkö tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran.

Fish I

Kuva: KayVeeDee | Deviantart.com | CC by-nd 3.0


* Niin, tämä on keskustelu, jota en silloin keväällä halunnut omassa blogissani käydä, sillä se saa minut vain vihaiseksi. Viihderomaani- / lukuromaani- / korkeakirjallisuuskeskusteluun liittyy oikeastaan poikkeuksetta tympeää arvottamista jollakin tasolla, joka johtaa siihen, että kirjaa ei kohdata yksilönä vaan lajinsa edustajana. …ja sitten kuitenkin kirjaa pitäisi lukea lajinsa edustajana. Äh.

**Tai prokrastinoida kirjoittamalla omasta navastaan, kun pitäisi taistella kasaan kässärin kaksi (2!) viimeistä lukua ja ne potkivat vastaan kaikin voimin.

spacer