Kotiopettajattaren novelli (a.k.a. hämärä menneisyyteni au pairina)

Tajusin juuri, että minulla ei yleensä ole tapana ihmetellä blogissa menneitä, mutta nyt päätin heittäytyä nostalgiseksi, ja tehdä pienen katsauksen aikaan E.d.k. m. k.I.y.j.
(Ennen digikameroita mutta kuitenkin Internetin yleistymisen jälkeen.)

Minulla on hämärässä menneisyydessäni plakkarissa yksi au pair -vuosi. Tai siis tarkemmin ottaen yhdeksän kuukautta. Syyskuusta 2002 toukokuuhun 2003.


Kauhistuneelle lukijalle tulee ensimmäisenä mieleen syvä kysymys: Miksi?
Jaa-a, sitäpä passaakin miettiä...

Minut on pienestä pitäen ranskakoulutettu. Kolmannelta luokalta alkaen. Suorastaan loistava opintie ontui lukiovuosina tasan yhden aineen kohdalla: sen ranskan. En tajunnut, miten kukaan kykenee moista kieltä oikeasti oppimaan. Kirjoitin sen kuitenkin pitkänä, suorastaan surkeasti, ja sisuunnuin. Päätin siis lähteä vuodeksi lastenvahdiksi Molièren ja punaviinin maahan, oppimaan puhumaan moista mokellusta.

Jälkeenpäin olen (toki vain kysyttäessä) antanut yhden perusvinkin au pairiudesta haaveileville tyttösille: Sinun täytyy joko olla varma siitä, että oikeasti rakastat lapsia, tai sitten pirun sitkeähenkinen. Mieluummin molempia. Minä kuulun jälkimmäiseen kastiin, siihen, joka lähinnä välttelee tilanteita, joissa joutuisi olemaan kaksin lapsen kanssa. Minulla kävi kuitenkin tuuri, päädyin varsin hyvään perheeseen, jossa lapset eivät olleet liian pieniä. Säilyin täysjärkisenä yhdeksän kuukauttani, mutta sain lastenvahtimisallergian. Vuottani seuraavan lapsenvahtikeikan kykenin tekemään vasta keväällä 2008.

Hain Pariisiin. En, luojan kiitos, saanut paikkaa sieltä, vaan päädyin keskikokoiseen länsiranskalaiskaupunkiin nimeltä Angers. Ihastuin kaupunkiin välittömästi, ja näiden viimeisimmän kolmen ranskanvuoteni aikana olenkin yrittänyt lähteä käymään uudestaan, katsomaan mitä sadunomaisuudesta olisi jäljellä. Mutta, se on niin... lännessä. Kaukana.

Kaupunki oli keskikokoinen ja melko tavanomainen, mutta kaikki muu olikin sitten ei-niin-tavanomaista. Iso osa siitä, mitä vuoteni aikana pidin ihan normaalina ja keskimääräisenä ranskalaisuutena, on sittemmin osoittautunut... hmm... joksikin aivan muuksi. Perheeseen kuului upseeri-isä ja juristiäiti, sekä kolme lasta: 14-vuotias tyttö ja 12- ja 5-vuotiaat pojat. Sanomattakin selvää, että minun hoidokkini oli lähinnä nuorin. Talossa oli 300 neliötä, ja me asuimme kirjaimellisesti koulun pihalla. Katolisen yksityisyläasteen porttien sisäpuolella. Joka aamu, ja joka iltapäivä keittiön ikkunan ali vaelsi kahdeksansataapäinen nuorisohenkilölauma, joista 799 oli valkopintaisia perusranskalaisia, ja yksi (1) musta poika. Näin sitä edistetään kulttuurillista ja sosiaalista tasa-arvoisuutta: yksityiskouluilla (joita Länsi-Ranskassa on vaikka muille jakaa).

Perheen isä oli kotoisin kasinoistaan ja kylpylöistään tunnetusta kaupungista Englannin Kanaalin rannalta. Suku omisti ison kartanon (pienen linnan?) Deauville-Trouville -yhtymän korkeuksilta, ja kyseinen miesihminen teititteli omaa äitiään. Törmäsin myös sukulaisperheeseen, jossa pienet lapset teitittelivät vanhempiaan.
Ja vuosi oli tosiaan 2002, ei suinkaan 1902.


Minäkin teitittelin, perheeni vanhempia, koko sen yhdeksän kuukautta. Moisen muodollisuuden perimmäinen syy jäi hämäräksi
Teitittelyssä oli hyvää ja pahaa. Toisaalta suomalainen sinuttelija oppi tuon ranskan kielessä ah-niin-tärkeän pronominin varsin tehokkaasti, toisaalta se jätti trauman. Kun kolmisen vuotta takaperin tapasin ensimmäistä kertaa nykyisen anoppikokelaani, minulla ei ollut aavistustakaan, miten päin ihmistä olisi kuulunut puhutella. Sittemmin olen oppinut, että keskinkertaisessa nykypäivän Ranskassa perheen sisäinen sinuttelu ei ole synti...

Lapset kasvatettiin, paitsi yksityiskoulussa, myös kurissa ja nuhteessa. Ei ehkä ihan Herran kurissa ja nuhteessa, mutta jostain syystä en koskaan tuonut kovinkaan kovaäänisesti esille esim. homoseksuaalisuutta koskevia mielipiteitäni. Veikkaan, ettemme olisi olleet samaa mieltä asiasta.


Vuoden aikana opin myös, mikä on yksi parhaista lahjoista lapsia vahtimaan joutuvalle ihmiskunnalle: leikkipuistot. Kun viettää yhdeksän kuukautta useamman tunnin päivästä sellaisen viisivuotiaan kanssa, joka ei osaa olla yksin, kiittää onneaan, että leikkipuistot ovat olemassa. Muuten en olisi selvinnyt täysjärkisenä. Lapsen voi pistää kiipeämään asioihin, ja istua itse rauhassa. Myös kirjaston satutunnit ovat varsin oiva keksintö.

Mutta ah, ei minulla liian rankkaa ollut. En kuulunut niihin orjatyöläisiin rinnastettaviin au paireihin, joista kuulee kerrottavan. Työskentelin parikymmentä tuntia viikosta, hortoilin päivät kaupunkia ihmettelemässä tai kampuksella internetissä, vietin illat kavereiden kanssa (sain sellaisiakin!) ja viikonloppuisin minua ei juuri kotona näkynyt. Kunhan hoidin hommani, perhe ei juuri välittänyt mitä lopun ajan tein. Ha, ja sitäpaitsi huoneeni oli ainoana pohjakerroksessa, pääsin myöhäänkin kotiin herättämättä ketään!

Vuosi oli, kliseisesti sanoen, valtavan kasvattava. Erityisesti mieleenpainuva. Opin ranskaa. Leikkipuistossa hajoilemisen lisäksi pidin hauskaa, ja jopa kiinnyin lapsiin, lopputulos jäi siis plussan puolelle.
Mutta en piruvie lähtisi uudelleen.
Lapsenvahtiallergian lisäksi sain nimittäin myös toisten-nurkissa-ja-toisten-säännöillä-asumis -allergian.

(Kuvat autenttisia. Muutama tuli skannattua koneelle. Ja ei, linna kolmannessakuvassa ei ole se mainitsemani "linna", vaan Chenonceau)

  • maurelita
    Kommentti Lähettäjä: maurelita
    21/12/2008 @ 01:31

    Onneksi en itse ikinä moiseen ruvennut… omissakin on kestämistä !

    =D

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    21/12/2008 @ 10:33

    Ja omia pitää kestääkin pitkään :D

  • Diana
    Kommentti Lähettäjä: Diana
    29/01/2009 @ 10:31

    Itse olen pitkään haaveillut au pairina olemisesta.
    Ja oikeastaan perhe on jo tiedossa, olen kesällä lähdössä vuodeksi au pairiksi.

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    29/01/2009 @ 14:36

    mikäs siinä jos homma onnistuu, joillakin on oikeasti hienoja vuosiakin. Tsempiiä vaan mukaan!

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!