Naisista, vaaleansinisestä ja ongelmalähtöisyydestä

Puhutaanpas naisista. Meistä, jotka olemme suunnilleen puolet maailman populaatiosta.

En koe itseäni varsinaisen feministiksi. Sellaisella militantilla tavalla feministiksi. Feminismi on sanana ikävän leimaava, vaikka olenkin tietoinen siitä, että taistelu naisten oikeuksien puolesta on laajentanut myös miesten oikeuksia. Hyvässä mielessä. Koti-isä saa nykyään paljon vähemmän kummallisia katseita kuin parikymmentä vuotta sitten. Olen lähinnä oman elämäni tasa-arvoihminen.

Mutta nyt lähden hortoilemaan liian kauas varsinaisista ajatuksistani. Viime aikoina netissä on pyörinyt vallan hyviä uutisia ja kolumnitekstejä naisista taistelutantereilla. Siitä, kuinka arkeologien löytämät luurangot, joilla on aseita, on aina kuviteltu miessotilaiksi... vaikka tarkemmat tutkimukset ovat muuta todistaneetkin.

Ehkä yksi parhaita viime päivinä lukemiani on kuitenkin tämä blogiteksti: 'We Have Always Fought': Challenging the 'Women, Cattle and Slaves' Narrative. Se on pitkä, selkeä ja isolla fontilla kirjoitettu. Luin sen loppuun saakka, eikä keskittyminen edes rakoillut.

Lyhyesti tiivistettäköön, että kirjailija Kameron Hurley tökkää kynänsä stereotyyppiseen naisajatteluun. Siihen, kuinka näemme naiset (tai maailman yleensäkin) omien silmälasiemme läpi. Ja kuinka se, mitä kuvittelemme näkevämme, ei välttämättä ole lähelläkään totuutta. Ja pahinta on, että kirjoittajat kirjoittavat naiset sellaisina kuin heidän odotetaan olevan.

What is “realism”? What is “truth”? People tell me that the truth is what they’ve experienced. But the trouble is, it’s often hard to sort out what we actually experienced from what we’re told we experienced, or what we should have experienced. We’re social creatures, and fallible.

Luin tekstiä omien lasieni läpi. Toisaalta niiden, jotka ovat suomalaiset. Suomessa moni asia on melko hyvin tälläkin saralla. Ihan arjessa naisen on kohtuullisen helppo selvitä... vaikka presidentiksi, jos nostaa oman häntänsä. Me, ainakin minun sukupolveni, olemme ihmisiä joille on opetettu että tytöt selviävät siitä mistä pojatkin. Epätasa-arvoa tietenkin on, mutta se lienee tuntuvampaa muualla kuin sukupuolten välillä.

Toisaalta, elän maassa, jossa naiset saivat äänioikeuden vasta 50-luvulla. Vaikka useat tämän hetken vaikuttavimmista poliittisista hahmoista ovatkin naisia, niin joku aina muistaa muistuttaa heidän olevan naisia. Sukupuoliroolittaminen lapsesta saakka on Ranskassa vielä selkeästi tuntuvampaa kuin Suomessa. Ei tarvitse kuin vilkaista vauvanvaatehyllyjä. Kulkea tuon tirppanan kanssa kaupungilla. Tirppana, jolla on melko paljon vaaleansinisiä* vaatteita, on poikkeuksetta kaikille poika. Kun minä ystävällisesti korjaan erehdyksen**, niin useat ovat todenneet, että "mutta kun sillä on sininen pipo". No kah niin on. Kun se on ainoa joka kunnolla pysyy päässä.

Tunnen itseni toisinaan suorastaan radikaaliksi, kun en ole omalla kohdallani tajunnut, että on asioita joita naisen kuuluisi tehdä. Tai kun puen tyttövauvan enimmäkseen melko neutraalisti. En kuitenkaan ole ääri-ihminen. Sukupuolineutraalia kasvatusta voinee harrastaa menemättä äärimmäisyyksiin. On hyvä, että on ihmisiä jotka avaavat tietä ja tekevät poikkeuksellisia tekoja, mutta minä en ole koskaan kuulunut militantteihin. (Tässä kohtaa on muuten helpompi olla tytön kuin pojan vanhempi. Että voi sitä poikaa, joka Ranskassa ihastuu vaaleanpunaisiin hörselöihin.)

Tuo Kameron Hurleyn teksti, joka käsittelee eritoten naisia fiktiossa, sai minut miettimään, että olenko silläkin saralla vähän vahingossa radikaali. Ja kehen verrattuna. Amerikkalaiseen kirjoittajaan, vai suomalaiseen, jolla jo sanavarastossaan on ihana neutraali hän-pronomini. (Tämän postauksen piti alun perin tulla tuonne toiseen blogiin, mutta sitten hairahduin sivuteille ja kopioin tänne.) Vaikka kirjoitan ihan silkkaa romanttista viihdettä, tykkään pikkuisen kyseenalaistaa naisten rooleja ja tapoja olla. Kyseessä ei lähtökohtaisesti ole minkäänlainen kannanotto mihinkään. Ei vähemmistöihin, ei feminismiin. Haluan vain lähestyä molempia suunnasta, joka ei ole ongelmalähtöinen. Joka ei alleviivaa tilannetta, vaikka se olisikin yhteiskunnan normeihin verrattuna poikkeuksellinen. Siinä se muuttuu haluamattaan kannanotoksi. Tunnustan kuitenkin, että alleviivaus hiipii niille kohdin, joissa seassa on melko perinteisiä naisia. Heidän tehtävänsä on usein olla kontrastina muille.

Niin ollen voidaan kai todeta, että suunnilleen täysijärkisten ihmisten seassa naisen osa on paljon helpompi oikeassa elämässä kuin fiktiossa. Jopa Ranskassa. Katselin lapsen lahjaksi saamaa Hello Kitty -pyyhettä, ja totesin, että kun äiti yrittää olla epämilitanttiudessaan sukupuolineutraali, niin lapsj varmaan rankuu huoneen täyteen vaaleanpunaista. Rankukoot, jos siltä tuntuu. Kunhan oppii, ettei vaaleanpunainen ole sen huonompaa kuin vaaleansininenkään, vaikka äidillä lievää allergiaa olisikin.

- - -

* On sillä vaaleanpunaisiakin. Kun miltei kaikki on kirpparilta, niin en muuten hyvän vaatteen kohdalla ole nirso. Täällä on hirveän vaikea löytää muita värejä kuin vaaleanpunaista, -sinistä tai valkoista.

** Muutenhan minulle olisi ihan sama, pitävätkö Ilianaa poikana vai tyttönä. Lapsi kuin lapsi. Mutta kun tässä kielessä on feminiini- ja maskuliinipronominit, niin tuntuisi typerältä käyttää lapsesta väärää pronominia. (Cf. kohta: en ole ääriratkaisujen ihminen)

Ei palautteita vielä
Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!