Avec Charlie H.

Eilen palasimme vähän ennen puoltapäivää kaupasta kotiin, ryhdyin laittamaan ruokaa ja avasin tapani mukaan radion. France Info, uutiskanava. Lapsen kiljahtelun keskeltä kuului sanoja: "ampujia", "muutama minuutti sitten", "ainakin kuusi loukkaantunutta". Siinä vaiheessa uutisten sekaan mahtui vielä muutakin. Vincent Lambert ja Jo-Wilfried Tsongan loukkaantunut käsi.
"Kymmenen kuollutta."
"Poliisilähteiden mukaan yksitoista kuollutta."
Muita aiheita ei enää ollut. Säätiedotus kerran puolessa tunnissa.

Harvoin liikutun syvästi terrorismitapauksien kohdalla, mutta tämä oli niin... turha. Hyökkäys sananvapautta vastaan. Kammottava journalismiamputaatio. Valitettavan odotettavissa ollut hyökkäys, kun tuntee Charlie Hebdon journalistisen linjan. Jos paikalla oli poliiseja, he olivat siellä päivittäin sen takia, että lehteä oli jo uhkailtu. Toimituksen tilat tuhopoltettiin 2011. Mutta mitä pari poliisia voi tehdä konekiväärien edessä?

Tarkkaan suunniteltu isku: silminnäkijät kertoivat, että lehden journalisteja olisi kutsuttu nimeltä. Hyökkäys tehtiin keskiviikkoaamuna, aikaan, jolloin toimituksen olennaisimmat henkilöt olivat kaikki viikoittaisessa kokouksessa. Kaikki samassa huoneessa. Helppo saalis. Tätä kirjoittaessani uutiset vahvistavat, että lehden piirtäjistä viisi on kuollut, viidentenä Honoré, jonka piirtämä twiitti julkaistiin vain muutama minuutti ennen iskua. Melko makaaberia.

Terrorismi on aina kovin kaukana. Paitsi silloin, kun se on epämukavan lähellä. Olen hämmentynyt väkivaltaisista yrityksistä tuhota sananvapaus, mutta etenkin suren inhimillistä tragediaa. Kaksitoista kuollutta, useampi uhri vielä kriittisessä tilassa. Kymmeniä rikki revittyjä perheitä. Satoja ihmisiä jotka menettivät liudan ystäviään. Silkkaa surua.

Silkkaa surua.

Voimia kaikille kuolleiden ja loukkaantuneiden läheisille.

[Kuva: "Anéanti 6", Yves Hirschfeld (Monpsyvite)]
Ei palautteita vielä
Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!