Luontoa etsimässä

Olen aina viime vuosiin saakka asunut Ranskassa alueilla, joilla luontoa ei ole juuri tarvinnut etsiä. Varsinkin Nizza oli siinä suhteessa aivan loistavalla seudulla: meri ja vuoristo ihan siinä. Patikkareitit lähtivät kirjaimellisesti takaovelta, vaikka miltei kaupungin keskustassa asuttiinkin.

Tänne pohjoisrajalle muuttamisen jälkeen minua on ahdistanut eniten luonnon ja metsän puute. Tai puistojen. Tai minkä vain. Semmoinen alue, jota voisi selkeästi nimittää luonnoksi, on aina jotenkin hankalan matkan päässä. Pitäisi olla auto. Pikkukaupungissamme on yksi (1) varsinainen puisto. Sielläkään ei ole mitään leikkipaikkaa lapsille. Ainoa leikkipuisto on postimerkin kokoinen, tosin ihan tässä lähellä. Mutta siellä on usein lauma viereisissä kouluissa hengaavia nuorisohenkilöitä. Nuoria nuoria, isoja lapsia, mutta siis vähän liikaa menoa ja meininkiä tuommoisen puolitoistavuotiaan viemiseksi sekaan.

Tänään sitten kotiäitipäiväaktivoiduin ja päätin, että menemme viereisessä kaupungissa olevaan isompaan puistoon, jossa on leikkipaikka. Siirtyminen on helpommin sanottu kuin tehty: junat lakkoilevat. Vieruskaupunkia ei enää lasketa Metropoliin kuuluvaksi, joten sinne saakka ei kulje Lillen paikallisbussit (täällä meitin kaupungissamme kulkevat). Matkaa tästä puistoon ei ole kuin jotain hassut 4-5 km, mutta rattaita työnnellen ajatus menopaluun kävelemisestä tympi.

Liikuimme kuitenkin. Yhdellä niistä harvoista ei-lakkoilevista junista.

Mitä lukikaan puiston portissa, kun sinne selvisimme? "Talviaika. Avoinna vain viikonloppuisin."
Lapset eivät sitten ulkoile talvella viikolla? Ok, isommat ovat koulussa, mutta näitä pikkunatiaisia ei saisi ulkoiluttaa? Noh, kun sinne saakka olimme vaivautuneet, kävelin vähän edemmäs. Löysin lammen, jonka ympärillä oli pari penkkiä ja paljon roskaa ja lasinsirpaleita. Eivät oikein sovi jatkuvasti kaatuilevalle tirppanalle, joka kaiken lisäksi on vielä niin päätön, että kävelisi lampeen suoraan... ja suuttuu hirveästi jos yrittää estää. Koska muuten oli tarjolla vain katuja ja teitä ja katuja ja teitä, niin lopulta pysähdyin urheilukentällä.

Lapsj oli onnellinen. Kokonainen jalkapallokenttä häntä varten! Äet oli tyytyväinen siihen, ettei lapsj siitä kentältä ryntää auton alle tai lampeen. Selvisimme.

Puistollisen leikkipuiston tahi metsän etsiminen jatkuu.

Ei palautteita vielä
Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!