Osapuilleen tavallinen viikko

Onhan näitä. Viikkoja, joina voisi saada aikaan vaikka mitä, mutta hengaa jossain työttömyyden ja aikaansaamattomuuden välimaastossa. Ja hyvin taas huomaa sen, että minulla on aina hyvä aikomus ruveta tekemään tällaisia postauksia, mutta sitten puolessa välissä viikkoa unohdan koko asian, ja muutamaa päivää myöhemmin huomaan, etten enää ollenkaan muista mitä tein. Olkoon. Viikkoni saa siis olla nelipäiväinen. Joka tapauksessa pääsiäisviikonloppu meni kotona löhötessä ja puistossa kävellessä.


Maanantai

Herätysasia vinkuu klo 6:45. Totean, etten ole herättänyt asunnon muita asukkaita ja hiivin narisevat portaat alas ja suihkuun. Seitsemältä laitan radion päälle alakerrassa herättääkseni Ison ja Pienen Carolen ja kuullakseni uutiset. Lapsen kaurapuuro kiehuu kaasuhellalla hetkessä.

Klo 8:30 istun Tirppanan hoitotädin luona pöydän ääressä ja neuvottelen lasta vaihtamaan lenkkarit sisätossuihin. Koska on maanantai ja vakileipomomme on kiinni, suuntaan sinne, minne leipomojumalat eivät minun halua menevän. Tuurini on kuitenkin poikkeuksellinen: saan haluamani leivän ja vielä leikkaamattomana. Tarpeeksi kovaan ääneen ja selkeästi artikuloitu "non!" toimii.

Klo 9:00 keitän kahvia ja nautin ajatuksesta ihan omasta hiljaisesta rauhallisesta aamupalasta. Vastaan sähköpostiin, keskustelen Osuuskumman asioista oikealla ja vasemmalla virtuaalisesti. Minulla on tätä nykyä osuuskunnan tiedottajan pesti, asiassa on vielä opeteltavaa.

Jossain vaiheessa aamua mieleeni iskee ajatus ensi kuussa loppuvasta apurahahausta. Skannaan tekstejä, kaivan arkistojani, blogiarvioita, trimmaan niitä sopivammiksi. Koetan saada työsuunnitelmaa kasaan ja vingun osaamattomuuttani Facebookissa. Päivitän kirjallisen ansioluettelon.

Klo noin puolipäivä lämmitän palsternakan ja kalanjämät jääkaapista lounaaksi. Keitän lisää kahvia.

Eksyn työkkärin nettisivuille täydellisenä sekoituksena uteliaisuutta ja turhautumista. Maanantai yllättää: linjoilla on kaksikin lupaavaa työpaikkailmoitusta. Toinen sivuaa omaa alaani, mutta siihen lienee muutama muukin hakija. Toinen taas on ihan muuta, mutta paikka on parin minuutin kävelymatkan päässä ulko-oveltamme. Muokkaan CV:täni uuteen uskoon ja pyydän tekstiviestitse miesihmistä tulostamaan sen. (Oma tulostimemme kuoli jo aikoja sitten, pitäisi joskus raaskia hankkia uusi.)

Klo 16 muistan, että kirjoittamisen perusopintojen omaelämäkertakurssi alkaa tänään. Tsekkaan ohjevideon netistä ja naputtelen ensimmäisen tehtävän kasaan melkoisena ajatuksenvirtana ennen kuin kiidän hakemaan lapsen hoidosta.

Illalla käymme kaupassa koko perheen voimin. Rattaissa istuvalla lapsella ei ole kenkiä jalassa, ainoastaan villasukat. Lapsj ei arvosta sukkia, vaan heti kauppaan sisälle päästyä kiskoo ne pois jalasta ja housunlahkeet ylös. Totean, että pitäisi ottaa valokuva natiaisesta, jolla on päällä toppatakki, päässä sen karvahuppu... ja sitten paljaat koivet. Jotakuta ei palella.

Iltaruokana tarte poulet-boursin. Se katoaa kuten aina. Iso ja Pieni Carole menevät nukkumaan aikaisin. Minä hengaan vielä tuntitolkulla netissä ja katsomassa höperöä tv-sarjaa Netflixisistä.

Tiistai

Klo 6:47 makaan valveilla ja kuuntelen roska-auton kolinaa. Sama kuvio jokaisena tiistaina ja keskiviikkona. Tänään ovat aikaisessa ikkunamme alla, tavallisesti kolina tapahtuu aika kellontarkkaan seitsemältä. Vaivaudun ylös vasta varttituntia myöhemmin. Iso ja Pieni Carole nukkuvat yhä, heitä ei yksi roska-auto herätä. Kaurapuuro keittyy.

Klo 8:30 seison kantakonditorion tiskillä valitsemassa. Ajattelin tyytyä tavalliseen croissanttiin, mutta leivonnaisissa on uusi kevätvalikoima. Jaune lemon kutsuu minua voimallisesti. Vaihdan myös pari ylimääräistä sanaa myyjättären kanssa ja jätän CV:ni, vaikka uusi myyjä lieneekin jo löytynyt. Eipä tuo ota jos ei annakaan... ainakaan yhtä paperilappua enempää. Minä vain olen ylikoulutettu kaikkeen tuollaiseen, en pääse edes haastatteluihin.

Kahvia, pyykkikone pyörimään, ikkunat auki, leivos, Facebook, lisää kahvia. Tiskit tuijottavat minua vihaisesti ja pölykoirat ulvovat sohvan alla. Ehkä kohta. Koetan lukea tietokirjaa tietokirjoittamisesta, mutta huomaan toistavani samaa lausetta uudestaan uudestaan. Ensin nukun tovin.

...pitkän tovin. Edes ikkunaluukkuja takovat tuulenpuuskat eivät herätä. Herään vasta naapurin takapihalla olevien koirien louskutukseen ja kuljen tovin ympäri asuntoa juuri niin pihalla asioista kuin turhan pitkien päiväunien jälkeen ollaan.

Klo 15 pyöritän suunnilleen ymmärrettäväksi työhakemusta paikkaan, jossa kaivataan suomea osaavaa. Kilpailu ei liene hurjan suurta, mutta olen epäröinyt haun kanssa, sillä puljuun on meiltä matkaa melko lailla. Mutta eihän tuossa mitään menetä jos hakee. Surffaan juna- ja linja-autoaikatauluja. Lähimmältä asemalta pääsisi näpäkästi perille... polkupyörällä.

Klo 17:50 neuvottelen takkia päälle suuttuneelle Tirppanalle. Hoidosta pois lähteminen on aina yhtä ikävää, leikit jäävät kesken. Noukimme miesihmisen mukaan asemalta. Tuuli on viedä mukanaan kaiken lastenvaunuja myöten.

Illalla muiden jo nukkuessa kaadan itselleni lasillisen valkoviiniä ja jatkan höperön tv-sarjan katselemista.

Pannukakku. Juuri niin surkea kuva kuin puhelimeni kameralla saa.

Keskiviikko

Herään 1:30. 2:30. Neljältä. Viideltä. Klo 6:30 herätysasia vinkuu ja pakottaa pois lämpimästä sängystä. Pieni Carole nukkua tuhisee, mutta Iso Carole onkin yllätyksekseni jo jalkeilla. "Heräsin kuuden maissa käymään vessassa, enkä sitten enää vaivautunut takaisin sänkyyn." Suihkun jälkeen kuulen Tirppanankin vinkuvan yläkerrassa.

Klo 8:11 seison asemalaiturilla ja totean aamujunan olevan poikkeuksellisen lyhyt. Minä ja ne kiljoonat muut olemme junassa kuin sardiinipurkissa. Pidän kiinni seinäkoukusta ja koetan olla tahrimatta takkiani ruosteisen polkupyörän ketjuihin.

Klo 8:53. Työkkärin seurantakäynti on pakollinen, mutta varsin turha. Oikeastaan sinänsä järjestetty seuranta ei ole turhaa, mutta vika on ulkosavolaisessa päässä. En tiedä mitä oikeasti haluan, enkä ilmeisesti etenkään yritä tarpeeksi sen mahdollisen haluamani (vai ei-haluamani?) eteen.

Klo 10 valitsen kahvilaa Lillen keskustasta ja suuntaan sinne, missä tiedän olevan tilaa levittää tietokone ja aamiaistarjoiluna jenkkipannukakkuja. Vaahterasiirapilla. Aurinko käy silmiini kun istun ikkunan ääressä. Mutta kahvia saa isommissakin mukeissa. Kymmeneltä kahvila on vielä meluisa, täynnä nuorisoporukoita, mutta yhdentoista pintaan olen ainoa asiakas. Lisää väkeä saapuu vasta lounasajan kynnyksellä. Kirjoitan muutaman lauseen. Surffaan taustatietoa palvelusväestä. Kirjoitan pari lausetta lisää ja tunnen itseni epävarmaksi aikamuodon kanssa. Imperfekti, preesens, imperfekti? Jätän preesensin paikoilleen. Tätä vauhtia kässärin ensimmäinen versio valmistuu joskus kahden vuoden päästä.

Klo 12 ja Café Livres. Tällä kertaa olen ihan usutettu paikalle. Valokuvaamaan irtonaisia spottilamppuja. Älkää kysykö, tarina on ihan liian pitkä selitettäväksi. Puran lamput vaaleanpunaisista muovipusseista ja saan haluamani valokuvat. Valtaan nuhjuisen nahkasohvan ja juon kannullisen teetä.

Kello lähestyy jo puolta kahta kun palaan takaisin aseman suuntaan vanhan kaupungin kujia pitkin. Kaiken kahvin, teen ja huonosti syömisen jälkeen olo on tärisevä. Ilmeisesti minäkin voin saada liikaa kofeiinia. En malttaisi odottaa kotiin pääsyä ja oikeaa lounasta.

Iltapäivällä luen muutaman sivun tietokirjoittamisesta ja surffaan maastamuuttotilastoja. Hahmottelen pari lausetta tietokirjasuunnitelmaan. Suuri Epäilys hyökyy takaraivossa: liekö tälle tarpeeksi lukijapohjaa, jotta joku haluaisi kustantaa?

Klo 17:57 neuvottelen takkia päälle suuttuneelle Tirppanalle.

Illalla suostun siihen, että on minun vuoroni kylvettää lapsi. Koen äidin ylpeydenhetkiä, kun pelkkä vihjaus (suomeksi!) kylvystä ja ankoista saa heti aikaan toimintaa. Tirppana juoksee ympäri asuntoa, etsii kumiankat ja tuo ne pyytämättä kylpyammeeseen. Onko se kasvanut jo noin isoksi!

Torstai

Klo 6:55 herätyshärpäke vinkuu. Viittä minuuttia myöhemmin vinkuu Pieni Carole.

Klo 8:45. Croissant. Maailma on palannut urilleen.

...tähän väliin sitten osuu pätkä, josta en ollenkaan osaa sanoa mitä oikeasti tein. Oletettavasti torstai oli se päivä, jona selätin vastustajan: jääkaapin takana olevassa kondensaatioastiassa asuneen limamöykyn, joka muistutti liiman ja hunajan noiduttua sekoitusta. En ole ihan hetkeen tavannut niin vaikeasti putsattavaa asiaa. Siihen upposti paljon saippuaa, paljon etikkaa ja paljon hermoja. Suositukseni: puhdistakaa jääkaapin kondansaatioastia usein, siellä asuu mikrobiyhdyskunta. Ja kuulemma se vaikuttaa jopa sisäilman laatuun.

Torstaina taisin myös tapojeni mukaan surffata nettiä läpi työilmoitusten perässä. Selasin jopa muutamia mahdollisia koulutuksia, vaikka opiskelijaksi palaaminen ei olekaan ihan innostuslistani kärjessä. Joka tapauksessa, jos palaan, ainoastaan työsopimuksen kylkiäisenä.

Klo 17:54 neuvottelen takkia päälle suuttuneelle Tirppanalle.

Noukimme miesihmisen mukaamme asemalta, ja hän ehdottaa, josko (vielä suunnitteluasteella olevan) purjopiirakan sijaan söisimme kantaravintolassamme. Suostun, ihan kiistelemättä.

Kantaravintolamme on ihan nurkalla, parin kadunkulman päässä. Se tarjoilee paikallista ruokaa ja on joka ilta tupaten täynnä. Uskaltaudumme paikalle ilman pöytävarausta, sillä menemme ravintolaan heti aukaisuaikaan, seitsemältä, ja on arki-ilta. Viikonloppuna ei kannata edes yrittää. Tirppana istuu syöttötuolissa, mutustaa patonkia, kommentoi kovaan ääneen ja osoitellen seinäkoristeita ja leikkii ankoilla. Viereisessä pöydässä istuu yksin illastava mies, ehkä töiden takia kaupungissa oleva, ei näytä vakiasiakkaalta. Hänen viereensä istuu brittipariskunta. Maailmansotaturisteja, sanoisin. Koska kommunikointi tarjoilijan kanssa ei oikein suju englanniksi, mies tarjoutuu tulkiksi.
"Do you speak english?"
"A little..."
Sivukorvalla kuunteleva ulkosavolainen toteaa, että "a little" on lähes ranskisaksentitonta värikästä englantia. Osaajat ovat toisinaan vaatimattomia.

Ruoka ei petä, mutta ilmeisesti vie minulta yöunet. Suuremmaksi syyksi oletan kuitenkin sen, etten osaa sulkea aivojani silloin, kun olisi tarve. Työtilanne ja opiskelumahdollisuudet pitävät minut hereillä tai jonkinlaisessa horroksessa aamuun saakka. En ole uskoa, kun Isompi Carole sanoo kellon olevan seitsemän.

Uneton yö ja kotiäitipiiiiitkäperjantai veivätkin sitten mehut niin tehokkaasti, että perjantai-iltana nukahdin sohvalle. Mikä minun unenlahjoillani on suoritus. Sohvamme nimittäin ei ole mikään laiskanlinna tai vierasvuode, vaan sellainen kahden hengen tynkä, jolle mahtuu lähinnä käpertymään. Vietin siinä määrittelemättömän ajan autuaassa mustassa aukossa, eikä unien jatkaminen omassa sängyssäkään ollut vaikeaa.

- - -

Jahas. Saa olla laitimmainen kerta, kun vaivaudun pidempiä arkiselostuksia tekemään. Ei sovi minun pirtaani tällainen, vaikka omasta navasta puhuminen onkin aivan parasta ajanvietettä.

  • Héléna @ Chez Héléna
    Kommentti Lähettäjä: Héléna @ Chez Héléna
    07/04/2015 @ 14:59

    Minusta tämä oli hyvä teksti! Lisää :) Sait minut lumoihisi, vaikka pitäisi olla tekemässä jotain ihan muuta…

  • Aino Salminen
    Kommentti Lähettäjä: Aino Salminen
    07/04/2015 @ 15:23

    Minäkin luin ihan hotkaisemalla. Arkiset jutut ja tapahtumat tai tapahtumatta jättämiset ovat niin aitoja asioita, että niitä lukee aina mielellään.
    Leivän ostaminen kokonaisena, yesss! Minä teen samoin, mutta monesti myönnyn miehen mieliksi ottamaan sen siivutetun version. Olen kai jo hieman näiden vuosien jälkeen myös unohtanut, että moinen ei ole Suomessa tapana.

  • eve
    Kommentti Lähettäjä: eve
    07/04/2015 @ 20:19

    Tätä oli oikein mielenkiintoista lukea! Lissää vaan! :)

  • Mai
    Kommentti Lähettäjä: Mai
    08/04/2015 @ 08:42

    Jatka vaan, odotan aina päivityksiäsi, niitä on mukava lukea, kun on taitava kirjoittaja asialla.

  • Joku
    Kommentti Lähettäjä: Joku
    08/04/2015 @ 10:32

    Moi. Kiitos tästä, antaa lohtua huomata että jollakulla muullakin on elämässään kaaosta ja unettomuutta. Kuulostaa niistä huolimatta mukavan mukavalta perhe-elämältä.

    Sanottuna tuo, se on kuitenkin niin, että yleensä sitä on aikaa joko elää tai kirjoittaa elämästä. Ellei sitten kirjoittaminen OLE sitä elämää. (Viime aikoina olen itse valinnut ensimmäisen - vaikka pyrinkin kirjoittamaan, mieluiten päivittäin, vihkoon; muistikirjaan - ja tuntuu, että pään selvittämiseen kirjoittamalla on jäänyt liian vähän aikaa. Mutta eksyn.) Niin että ketään muuta varten ei ole syytä kirjoittaa, jos itsestä ei siltä tunnu.

    Tsemppiä elämään ja perhe-elämään, joka kenties ei ole liian kovaa eikä liian pehmeää, vaan juuri sopivaa - toivon. :-)

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    08/04/2015 @ 12:49

    Kah, kiitokset, tätähän ihan kommentoitiin :)

    Joku,
    se on kumma, miten se raportointi unohtuu kun on elämää, ja sitten kun tosiaan olisi aikaa raportoida, niin ei ole raportoitavaa. Ja tosiaan, jos jotakuta muuta varten varsinaisesti kirjoittaisin, niin täällä olisi enemmän tekstiä. Joskin on musta kuitenkin kiva kirjoittaa lukijoille.

    Perhe-elämä on ihan urillaan, semmoista sopivan vaihtelevaa.

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!