"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Arf. Kesä ja kadun vierellä asuminen eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä. Nukun ihan käsittämättömän huonosti, kun on kuuma ja sitten jos avaa ikkunan, melua ja pakokaasun hajua. Onneksi pihan puolen ikkunat voi pitää auki yötäpäivää.

Mikähän idea siinä on ollut alunperinkin laittaa keittiö pihan puolelle ja makuuhuone antamaan kadulle? Joku mies arkkitehtinä.

Meillä oli puolalaisia vieraita maanantai-iltana, Hospitality Clubin kautta. Olivat tulossa liftaten espanjasta ja jatkamassa samalla tavoin takaisin kotiin. Ilta oli oikein mukava, mutta yö oli vielä kehnommin nukuttu, kun ei viitsinyt olla ovet auki ja alasti. :D Olin sitten eilen töissä kuin zombie. Nyt menee vähän paremmin. Kuusi tuntia melkein keskeytyksetöntä unta on enemmän kuin kolme.

Pitäisi varmaan siirtyä valeriaanan ja kamomillan hyötykäyttäjäksi.

Ei oo totta -blogissa kirjoitettiin taannoin epäkäytettävyydestä, mainioin kuvaesimerkein.

Itselle käytettävyysongelmasta tulevat ihan ekana mieleen pari ovea tässä talossa. Meillä ei tosiaan ole kylppärissä ovea ollenkaan, edelliset asukkaat ottivat sen pois kun se avautui sisäänpäin...

Talon hissin ovi alakerrassa on kuitenkin helmi sinänsä, etenkin jos haluaa muuttaa pesukonetta. Hississämme on siis perinteiseen tyyliin aukeavat ovet, ei haitariovea. Paitsi, että alakerrassa se avautuu niin päin, että sisään haluavan pitää ensin ängetä itsensä ja mahdollinen pesukone noin metrin levyiseen tilaan naapurin oven ja kellarin oven välimaastoon. Sitten voi avata hissin oven (koska jos oven avaa ensin, ei sen ohi mahdu että pääsisi sisään). Sitten pitää kutsua joku pitämään raskasta ovea auki, että voi tunkea pesukoneen hissiin. Onneksi kerroksissa on helpompaa.

Kuten aiemminkin joskus kerroin, ovikäytettävyyslemppareihini kuuluvat myös lentokenttien vessat. Niitä ei ole tehty yksin ja pakaasien kanssa matkustaville. Ahdasta, sisäänpäin aukeavia ovia, ja kiroamista 25-kiloisen matkalaukun kanssa ihan vain jotta voisi pissiä:
- Tunge matkalaukku edelläsi koppiin.
- Nosta se vessanpöntön päälle (ne kaikki 25+ kiloa).
- Sulje ovi.
- Nosta matkalaukku alas.
- Pissi.
- Toista edellämainitut manööverit käänteisessä järjestyksessä päästäksesi ulos.
(- Lisävinkki: Tätä kannattaa ehdottomasti kokeilla myös sylivauvan kanssa.)

Hissit ovat ovien lisäksi joskus muutoinkin hyvin eksyttäviä. Täällä on eräs parkkihalli, jossa on kolme kerrosta. Ranskalaisittain ne on numeroitu 0, 1 ja 2.
Paitsi, että hissin numeronäppiksessä ei ole nollaa. Pitää painaa ykköstä päästäkseen nollaan, kakkosta päästäkseen ekaan kerrokseen... ja arvaatte varmaan millä numerolla hissi liikahtaa tasolle kaksi.

Ylläoleva kuva on käsittääkseni afrikkalaisesta hissistä, mutta siitä tuli mieleeni erään taannoisen kesätyöpaikkani hämäävä leivänleikkauskone. Siis semmoinen, jolla ostetun leivän sai jo kaupassa viipaloitua. Ideana oli laittaa leipä sisään, sulkea kansi ja masiina lähti automaagisesti toimimaan. Paitsi että masiinan päällä oli iso punainen nappula. Jonka vieressä luki viidellä kielellä "hätäpysäytys".
...arvatkaa kuinka moni asiakas painoi nappia ja tuli sitten kiskomaan minua hihasta "kun se laite ei toimi!!"

Mutta, joka tapauksessa, arkipäivämme ilostuttaja on varsinainen käytettävyysinsinöörin märkä uni:

Keittiössämme on pieni lämminvesivaraaja. (Paitsi, että se ei varaa lämmintä vettä, vaan lämmittää sen ns. lennosta.) Laite toimii kaasulla, ja jos se on koko ajan päällä, siellä on pieni liekki joka kuluttaa kaasua. Koska keittiössä lämmintä vettä tarvitsee lähinnä tiskaamiseen, sytytämme varaajan vain kun sitä oikeasti tarvitsemme, kuten kaasuputkimies meille vihjaisi. Sytytys on seikkailuoperaatio sinänsä, mutta se ei kuitenkaan ole laitteen varsinainen käytettävyysongelma...

...vaan nuo vääntimet joista hana käännetään päälle tai pois. Kuten kuvasta näkyy, ne ovat naurettavan pieniä. Ne ovat myös jäykkiä ja liukkaita. Niistä ei oikeasti saa otetta jos kädet ovat vähänkään märät tai rasvaiset. Ja keittiössähän kädet eivät koskaan ole märät tai rasvaiset...

Rivi-ilmoituspalstalle siis olisi tarvetta:
"Halutaan ostaa kaksi silikonista tuppoa maailman epäkäytännöllisimpien hananvääntimien päälle. Voidaan myös vaihtaa hyväkuntoiseen kylppärin oveen."


Kertokaa, oi armaat lukijani, mitkä ovat teidän päiviänne ilostuttavia käytettävyysongelmia?

Minä en pidä riitelemisestä. Yleensä yritän saada asiat sovittua helpoimman kautta.

Mutta kun minulle sanotaan, ettei vuokratakuuta palauteta tämän takia, lammaskin muuttuu tiikeriksi.

Ei helekatti, jos minulle väitetään kirkkain silmin, että:
A) Kaikki tuo home on meidän vikaamme, olemme käyneet suihkussa kylppärin ovi auki (mikä on täysi absurdius, sillä kyseisessä kylppärissä ei ole lämmitystä ja sen ovi aukeaa eteiseen jossa ei ole myöskään lämmitystä) ja
B) että korjausmaalaaminen maksaa 850 euroa,
niin minä kyllä marssin ihan takuuvarmasti vuokralais-kuluttaja-asiamiehen pakeille.

850 euroa! Sillä maalaa koko asunnon kahteen kertaan. Niitä tahroja on kahdella seinällä. Kahdella (2). Muissa seinissä ei ole mitään vikaa.

Olisivat olleet vähemmän ahneita ja halunneet vähentää takuusta vain tahrojen peittämisen, niin olisin saattanut antaa olla. Olisin vain huomauttanut, että ensi talvena luvassa on ihan sama ongelma, paskasti tehtyä asuntoa ei maalikerroksella korjata. Mutta nyt on jo niin paksua, että varmasti kuulevat vielä...

Jahas, onpahan taas ollut hulinaa.

Viime viikko meni mainiosti töissä.
Huomatkaa ironinen äänensävy sanan "mainiosti" kohdalla.

Oli nimittäin huojumista kuopasta toiseen, ihan suoranaisia virheitä, ja päiviä joina ei ehdi kahvikuppiaan tyhjentämään. Perjantaina satoi, sain 360 euron ennustuksen Méganen jarrujen korjaamista varten (raukka ei päässyt läpi katsastuksesta) ja meinasin litistää kyseisellä ajoneuvolla kissan.

Jarrut toimivat.

Tänään ennätin tyhjentämään kahvikuppini, mutta toinen jäi haaveeksi.

Viikonlopun vietimme Bezièrissa. Se on se sama kaupungintapainen, johon vahingossa eksyimme vuosi sitten uuden vuoden viettoon. Nykyään yksi Nancyn aikojen kavereista asuu siellä, ja menimme siis juhlimaan kyseisen kaverin synttäreitä. 800 kilometriä menopaluuajoa, neljä kimppakyytiläistä. Keilausta jossa olin surkeaakin surkeampi.

Ja toteamus siitä, että minä ihan oikeasti inhoan yökerhoja.

Hei really, halli, jossa 200 ihmistä nykii musiikin tahdissa, jossa ei voi keskustella eikä edes juoda olutta, sillä pikkupullo maksaa 10 euroa. Siihen saakka, kunnes ensimmäiset uskaltautuvat tanssilattialle, ihmiset vain istuvat tuoleilla kuin kanat orrella ja näyttävät tympääntyneiltä, sillä musiikin voimakkuudesta johtuen puhuminen on huutamista... ja se olut maksaa 10 euroa.

Meillä kävi vielä minun näkökulmastani huono tuuri, sillä yölaatikossa johon päädyimme, oli, kuten täällä sanovat, soirée rebeu. Arabi-ilta, tai virallisemmin nuit du Maghreb, maghreb-yö. Mikä sitten tarkoitti, että musiikki oli 80% arabimusiikkia, ja kun minä kuulun siihen epäilyttävään kansanosaan joka ei kyeistä kieltä osaa, biisit menivät melko kovaa ja korkealta ohi. Jos ei ymmärrä sanoituksia, pitäisi yrittää nauttia musiikista, mutta kyseisen musiikkityylin kohdalla se on minulle melkoisen vaikeaa. Illan ainoa musiikillisesti hauska anti oli Bisso na Bisson viimekesäinen kesähitti, käsittämätön mutta ihmeen tarttuva. Muussiksi miksattuna.

Kun siihen vielä lisätään se tosiasia, että olen tullut vanhaksi ja haluaisin mennä nukkumaan yhdeltä yöllä, silloin kun yölaatikkoon vasta lähdetään... Ja en enää osaa hirveästi tanssiakaan, kun omalle reviirille ahtautuvat ihmiset ahdistavat.

Mutta noh, synttärisankari kuului iltamien kohderyhmään, joten hänelle ilta oli varmaan onnistuneempi.

Ensi kerralla kostan ja vien joihinkin suomalaisvaihtareiden suomirock-pileisiin.

Ja kun kerran valitin, etten tykkää arabihenkisestä musiikista, niin laitetaan tähän loppun jonkinlainen arabi'r'n'b-tekele (Méme pas fatigué). Piisi sinänsä on vain kohtuullisen hupaisa, mutta video saa minut joka kerta hymyilemään. Tyypeillä on mahtanut olla tajuttoman hauska päivä tuota kuvatessa ja pelatessa jalista kavereiden kanssa. Musiikkiakaan ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. (Knoppitietona kerrottakoon, että se alussa autossa istuva tyyppi on Ranskan jalkapallomaajoukkueen pelaaja Frank Ribery.)

Elsassissa.
Vielä tällä hetkellä Strasbourgissa, tänä iltana suunta susirajalle, intterwebin ja sivistyksen tavoitamattomiin.

SNCF, Ranskan VR, näytti tulomatkalla parhaan puolensa.
Voihan [insert sopiva kirosana].

Luvassa piti olla 12 tuntia yöjunaa, ahtaassa ja heiluvassa makuuvaunussa.

Todellisuus iski minun, ja monen muun matkustajan silmiin lähtölaiturilla:
joku juna pohjoisen suunnasta ei ollut koskaan saapunut, ja makuuvaunuja ei siis ollut tarpeeksi. Ei myöskään "köyhille tarkoitettuja" vaunuja, joiden mukavuus on luokkaa "istuimen selkänoja kallistuu".

Ihan tavallinen junanvaunu, ei toivettakaan jalkojen oikaisemisesta tai kallistuvista selkänojista. Lisäksi 12 tuntia muuttui jonkin pysähdyksen myötä kolmeksitoista. Perille päästyäni olin huonosti nukkunut, jokainen selän ja jalkojen lihas jumissa ja suoraan sanoen vittuuntunut. Kakkosluokan makuuvaunukin on kuuden hengen koppi, mutta siinä sentää saa oiottua raajansa ja nukuttua vaaka-asennossa jos seuraan ei osu moottorisahakuorsaajaa.

Tarvittiin joulumarkkinat, olutta ja tarte flambée ennenkuin fiilis piristyi.
Nyt vain on kauhia väsymys, joku saattaa aika tehokkaasti torkkua auton takapenkillä.

Palaan linjoille kuvien kera joskus joulun jälkeen.

Yyyyh miten minä inhoan hypermarketteja.

Silti sinne on aina välillä tungettava, ilmeisesti ihan masokismin hingusta. Ja sen takia, että oikeasti on vain kätevämpää löytää kaikki kaipaamansa yhdestä paikasta. Tai, löytää on liian vahva sana, etsiä sopii paremmin. Tänään etsimme jättimäisestä marketista aurinkokuivattuja tomaatteja. Henkilökunnan auttamistehokkuus oli tasoa emmätiedä ei ne ainakaan täällä oo, mä oon vaan töissä täällä. (Ja olivat muuten noin 80 senttimetrin päässä kyseisestä henkilöstä, mutta, tietenkin, lopussa.)

Ja muutenkin, onko oikeasti ihmisiä, jotka tarvitsevat 200 laatua keksejä? Viittäkymmentä erilaista kuivattua makkaraa. Ainakin 350 erisorttista paria nilkkasukkia. Miehille.

Kukahan tekisi kaupan, jossa ei tulisi valinnanahdistus?

Sellaisen, joka tarjoaisi kaikkea mitä tarvitsen (mm. kumihanskoja, nilkkasukkia, jatkojohtoja, aurinkokuivattuja tomaatteja ja kuumailmapuhaltimia) mutta jokaista asiaa korkeintaan kolmena vaihtoehtona. Halpa, keskihintainen ja kalliimpi. Punainen, vihreä ja valkoinen. Enempisuolainen ja vähempisuolainen.

Minä en halua käyttää iltaani työpäivän jälkeen ottamalla selvää siitä, mikä 350 nilkkasukkaparista olisi tarkoituksiini soveltuvin.

Elimistöni on ihan sekaisin.

Työskentelin eilen ensimmäisen kokonaisen yön. Tai noh, jos "työskentelyksi" voi kutsua sitä, että katsoo telkkaria puolet yöstä yrittäen pysyä hereillä. Kotimatkalla se vasta vaikeaa olikin, 22 tunnin valvomisen jälkeen.

Sitten torkuin kuumassa teltassa puoleenpäivään, jolloin oli ihan pakko siirtyä ulos uimapatjalle, kun eltan sisälämpötila alkoi lähennellä neljääkymppiä. Siinä sitä sitten olikin hyvä jatkaa unia, varjossa. Edes RN7:n autojen meteli ei kyennyt häiritsemään. Nyt kello on sitten melkein seitsemän, olen ollut vasta kolmisen tuntia hereillä enkä oikein ole ihan perillä siitä, mikä valuutta on kyseessä.

Promadina haastoi minut taannoin kertomaan mikä ärsyttää, ja kuinka pörfekt Antibes on. Tajusin sittemmin, että minähän olen jo moisen haasteen tehnyt. Mutta, jos joku nyt täällä ärsyttää, niin yhä vielä liikenne, ja bambimaassa elävät vuokranantajat.

Pitäisi vain keskittyä hengittämään syvään (mutta ei liikenteen keskellä) ja yrittää jonkinlaista yhteyttä universumin kanssa.

Kertokaapas, milloin teitä on viimeksi katsottu kuin halpaa makkaraa? Tai kapista koiraa? Tai, noh, valitkaa itse sopiva vertauskuva.

Minä olen tässä muutaman päivän tuntenut itseni jokseenkin ihmistä alemmaksi. En vain osannut taaskaan varautua siihen, kuinka masentavaa asunnon etsiminen tässä maassa on. Etenkin kun siirrytään Rivieralle ja Rivieran vuokrahintoihin. Työtön tai opiskelija ei voi kuvitellakaan löytävänsä asuntoa, ja "säännöstellyn vuokran asuntoihin" on pelkästään Antibesin kaupungissa 1700 hakijaa jonossa.

Vuokrahinnat ovat miltei yhtä kovia kuin jossain Helsingissä. Paitsi, että Helsingissä vuokranantajat eivät (ainakaan aina) vaadi, että asunnon etsijä tienaa vähintään kolme kertaa asunnon vuokran kuussa. Käsi ylös kaikki ranskalaiset, jotka tienaatte sen vähintään kakstonnia netto, minkä kaksion saamikseksi tarvitsisi. Helpompaahan tietysti olisi jos Lou olisi töissä, mutta kai sitä nyt on välillä opiskeltavakin. Vaihtoehtonahan olisi tietysti asua jossain yksiössä 15 kilometrin päässä keskustasta. Mut joo. Sori että haluan makuuhuoneen, vaikka pienenkin, ja bussiyhteydet...

Huomenna olisi tapaaminen yhden vuokranantajan kanssa. Tähän mennessä kyseinen madame on jo ehtinyt soittaa edelliselle vuokranantajallemme, takaajallemme (eli L:n äidille), tentannut moneen kertaan minun palkkaani (eihän mulla ole edes vielä työsopparia käsissä!), halunnut varausshekkiä (ja arvatkaa onko shekkivihkoni Nancyssa...) ja ehtinyt epäillä moneen kertaan, että "ettehän te nyt voi millään elää 600 eurolla kuussa vuokran jälkeen". Niin, se halpa makkara.

Minä hengähdän vasta kun kynäni piirtää allekirjoituksen vuokrasopimukseen.

Systeemissä on vika. Tämä vika on jo niin outo, että olisi suorastaan surkuhupainen, jos ei vaikuttaisi niin suoraan minun elämääni.

Fakta 1: Minä en saa työttömyyskorvausta. Olin vuoden verran työharjoittelijana opiskelujeni ohella, eli en siis voinut työskennellä samaan aikaan. Myöskään kesällä. Koska työharjoittelija ei ole ihminen, työharjoittelu ei kerää työttömyyskorvaukseen vaadittavaa aikaa, ja minulla ei ole tarpeeksi työtunteja hakemustani edeltäneiltä puoleltatoista vuodelta.

Fakta 2: Suomalainen, tai ylipäätään EU-kansalainen ei tarvitse oleskelulupaa Ranskassa asuessaan. Sitä ei siis anneta automaattisesti.

Noidankehä: Tein taannoin toimeentulotukihakemuksen, koska en siis saa työttömyystukea. RMI:n, kyseisen tuen, vaatimukset ovat periaatteessa hyvin selkeät: Pitää olla asunut Ranskassa yli jotakin-aikaa, luvallisesti maassa, yli 25-vuotias, jne.

Mutta kävin sitten tässä kysymässä, että mitäköhän hakemukselleni kuuluu. CAFfilla, Ranskan Kelassa, minulta penättiin oleskelulupaa. Vastasin siihen toki, että eihän minulla semmoista ole, olen suomalainen. Johon minulle sanottiin, että RMI:tä ei saa ilman oleskelulupaa...

...ja oleskelulupaa ei saa ilman todistusta siitä, että on vakinaiset tulot.

...ja jos on vakinaiset tulot, ei saa (tai edes tarvitse) RMI:tä.

O_o

Kävin vielä varmistamassa asian prefektuurista. Oi kyllä, EU-kansalaiselle voidaan myöntää oleskelulupa, mutta ainoastaan palkkatyön perusteella. Ja jos haluaa RMI:n, niin silloin ei varmasti ole palkkatöissä. Olisipa joku kertonut tämän minulle siinä vaiheessa kun tein muutaman kuukauden duuniani.

Mitä tästä opimme?
Jos asut Ranskassa, ja teet jotain osa- tai lyhytaikaista työtä, jonka tunnit eivät välttämättä riitä työttömyystukeen, mene heti lähimpään prefektuuriin, ja vaadi itsellesi oleskelulupa. Kukaan ei heitä maasta pois ilman sitä, mutta se saattaa säästää parilta harmilta.

[Kuva: Rajeshjv, tällä lisenssillä]

Pitääkin ihan jakaa teidän kanssanne episodi, joka sai minut kolmen minuutin ajaksi harkitsemaan maahanmuuttokriittisyyttä: toivomaan että oleskelulupaa jakaessa tehtäisiin älykkyys- ja rasittavuustestit.

Viimeisenä iltanani Suomessa istuimme Jyväskylässä puistossa nauttimassa auringosta ja mallasjuomaa, kun seurueemme viereen jumiutuu mustemman lajinen miesihminen, joka ilmeisesti sanoo, jotta "hello". Emme vastanneet heti suoraan, välttääksemme epämääräisiä seurueeseentarttumisyrityksiä, joten toisesta päästä kuuluu totuus: "Olette tylyjä rasisteja, ette tervehdi mua koska mä olen musta!"
No se.

Sitten miesihminen jumiutuu varttitunniksi seuraamme pitämään englaninkielistä monologia siitä, kuinka meidän esi-isämme ovat riistäneet Afrikkaa, kuinka meidän pitää maksaa se takaisin, kuinka kaikki suomalaiset ovat rasisteja ja hän on käynyt viidessäkymmenessä maassa. Vastaansanominen tai keskustelun herättely ei auttanut mitään, tyyppi oli niin tiukasti kiinni omassa jutussaan, että tuskin kuuli kommentteja. Tapaus oli kaikessa rasittavuudessaan suorastaan koominen; uskontohihhuli ja puhelinmyyjä samassa paketissa. Nimetkää rasismiklisee, me kuulimme sen. Monologissa vilahtelivat niin natsit kuin kolonialismi.

Takiainen vielä tarttui paidan hihaan liian tehokkaasti. Vaikka kuinka vihjailtiin ja lopulta sanottiin ihan suoraan, että voisi siirtyä avautumaan muualle, siihen se jumiutui. Lopulta white women's burden oli saada oluet mahdollisimman nopeasti loppuun ja yksinkertaisesti poistua paikalta.

Samaan iltaan muuten mahtui myös yksi meidän herramme muurahainen, joka kehui seuruettamme niin nätiksi tytöiksi ja kertoi puhuvansa seitsemää kieltä... ja lopulta poistui terassilta portsarin käsipuolessa solvattuaan baarimikkoa. Humalaisia opettaja- ja nuoriso-ohjaajaopiskelijoita Siilinjärveltä. Niissä kansankynttilöissä on lastemme tulevaisuus. niin, ja tietty myös yksi liituraitahousuinen nuorjmies, joka puhui humalan ja pohojanmaan sekoitusta, ja ulkosavolainen ei siis ymmärtänyt mitään. Mikä taas johti siihen, että sain kuulla illan unohtumattomimman iskulauseen: "Shusta tulee vanha ja ruma ja kun shusta tulee vanha ja ruma, mä en ole auttamashha shua."

Melkein kiitin, pelästyin jo, että liittyy pidemmäksi aikaa seuraan.