"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Jahas, onpahan taas ollut hulinaa.

Viime viikko meni mainiosti töissä.
Huomatkaa ironinen äänensävy sanan "mainiosti" kohdalla.

Oli nimittäin huojumista kuopasta toiseen, ihan suoranaisia virheitä, ja päiviä joina ei ehdi kahvikuppiaan tyhjentämään. Perjantaina satoi, sain 360 euron ennustuksen Méganen jarrujen korjaamista varten (raukka ei päässyt läpi katsastuksesta) ja meinasin litistää kyseisellä ajoneuvolla kissan.

Jarrut toimivat.

Tänään ennätin tyhjentämään kahvikuppini, mutta toinen jäi haaveeksi.

Viikonlopun vietimme Bezièrissa. Se on se sama kaupungintapainen, johon vahingossa eksyimme vuosi sitten uuden vuoden viettoon. Nykyään yksi Nancyn aikojen kavereista asuu siellä, ja menimme siis juhlimaan kyseisen kaverin synttäreitä. 800 kilometriä menopaluuajoa, neljä kimppakyytiläistä. Keilausta jossa olin surkeaakin surkeampi.

Ja toteamus siitä, että minä ihan oikeasti inhoan yökerhoja.

Hei really, halli, jossa 200 ihmistä nykii musiikin tahdissa, jossa ei voi keskustella eikä edes juoda olutta, sillä pikkupullo maksaa 10 euroa. Siihen saakka, kunnes ensimmäiset uskaltautuvat tanssilattialle, ihmiset vain istuvat tuoleilla kuin kanat orrella ja näyttävät tympääntyneiltä, sillä musiikin voimakkuudesta johtuen puhuminen on huutamista... ja se olut maksaa 10 euroa.

Meillä kävi vielä minun näkökulmastani huono tuuri, sillä yölaatikossa johon päädyimme, oli, kuten täällä sanovat, soirée rebeu. Arabi-ilta, tai virallisemmin nuit du Maghreb, maghreb-yö. Mikä sitten tarkoitti, että musiikki oli 80% arabimusiikkia, ja kun minä kuulun siihen epäilyttävään kansanosaan joka ei kyeistä kieltä osaa, biisit menivät melko kovaa ja korkealta ohi. Jos ei ymmärrä sanoituksia, pitäisi yrittää nauttia musiikista, mutta kyseisen musiikkityylin kohdalla se on minulle melkoisen vaikeaa. Illan ainoa musiikillisesti hauska anti oli Bisso na Bisson viimekesäinen kesähitti, käsittämätön mutta ihmeen tarttuva. Muussiksi miksattuna.

Kun siihen vielä lisätään se tosiasia, että olen tullut vanhaksi ja haluaisin mennä nukkumaan yhdeltä yöllä, silloin kun yölaatikkoon vasta lähdetään... Ja en enää osaa hirveästi tanssiakaan, kun omalle reviirille ahtautuvat ihmiset ahdistavat.

Mutta noh, synttärisankari kuului iltamien kohderyhmään, joten hänelle ilta oli varmaan onnistuneempi.

Ensi kerralla kostan ja vien joihinkin suomalaisvaihtareiden suomirock-pileisiin.

Ja kun kerran valitin, etten tykkää arabihenkisestä musiikista, niin laitetaan tähän loppun jonkinlainen arabi'r'n'b-tekele (Méme pas fatigué). Piisi sinänsä on vain kohtuullisen hupaisa, mutta video saa minut joka kerta hymyilemään. Tyypeillä on mahtanut olla tajuttoman hauska päivä tuota kuvatessa ja pelatessa jalista kavereiden kanssa. Musiikkiakaan ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. (Knoppitietona kerrottakoon, että se alussa autossa istuva tyyppi on Ranskan jalkapallomaajoukkueen pelaaja Frank Ribery.)

Elsassissa.
Vielä tällä hetkellä Strasbourgissa, tänä iltana suunta susirajalle, intterwebin ja sivistyksen tavoitamattomiin.

SNCF, Ranskan VR, näytti tulomatkalla parhaan puolensa.
Voihan [insert sopiva kirosana].

Luvassa piti olla 12 tuntia yöjunaa, ahtaassa ja heiluvassa makuuvaunussa.

Todellisuus iski minun, ja monen muun matkustajan silmiin lähtölaiturilla:
joku juna pohjoisen suunnasta ei ollut koskaan saapunut, ja makuuvaunuja ei siis ollut tarpeeksi. Ei myöskään "köyhille tarkoitettuja" vaunuja, joiden mukavuus on luokkaa "istuimen selkänoja kallistuu".

Ihan tavallinen junanvaunu, ei toivettakaan jalkojen oikaisemisesta tai kallistuvista selkänojista. Lisäksi 12 tuntia muuttui jonkin pysähdyksen myötä kolmeksitoista. Perille päästyäni olin huonosti nukkunut, jokainen selän ja jalkojen lihas jumissa ja suoraan sanoen vittuuntunut. Kakkosluokan makuuvaunukin on kuuden hengen koppi, mutta siinä sentää saa oiottua raajansa ja nukuttua vaaka-asennossa jos seuraan ei osu moottorisahakuorsaajaa.

Tarvittiin joulumarkkinat, olutta ja tarte flambée ennenkuin fiilis piristyi.
Nyt vain on kauhia väsymys, joku saattaa aika tehokkaasti torkkua auton takapenkillä.

Palaan linjoille kuvien kera joskus joulun jälkeen.

Yyyyh miten minä inhoan hypermarketteja.

Silti sinne on aina välillä tungettava, ilmeisesti ihan masokismin hingusta. Ja sen takia, että oikeasti on vain kätevämpää löytää kaikki kaipaamansa yhdestä paikasta. Tai, löytää on liian vahva sana, etsiä sopii paremmin. Tänään etsimme jättimäisestä marketista aurinkokuivattuja tomaatteja. Henkilökunnan auttamistehokkuus oli tasoa emmätiedä ei ne ainakaan täällä oo, mä oon vaan töissä täällä. (Ja olivat muuten noin 80 senttimetrin päässä kyseisestä henkilöstä, mutta, tietenkin, lopussa.)

Ja muutenkin, onko oikeasti ihmisiä, jotka tarvitsevat 200 laatua keksejä? Viittäkymmentä erilaista kuivattua makkaraa. Ainakin 350 erisorttista paria nilkkasukkia. Miehille.

Kukahan tekisi kaupan, jossa ei tulisi valinnanahdistus?

Sellaisen, joka tarjoaisi kaikkea mitä tarvitsen (mm. kumihanskoja, nilkkasukkia, jatkojohtoja, aurinkokuivattuja tomaatteja ja kuumailmapuhaltimia) mutta jokaista asiaa korkeintaan kolmena vaihtoehtona. Halpa, keskihintainen ja kalliimpi. Punainen, vihreä ja valkoinen. Enempisuolainen ja vähempisuolainen.

Minä en halua käyttää iltaani työpäivän jälkeen ottamalla selvää siitä, mikä 350 nilkkasukkaparista olisi tarkoituksiini soveltuvin.

Elimistöni on ihan sekaisin.

Työskentelin eilen ensimmäisen kokonaisen yön. Tai noh, jos "työskentelyksi" voi kutsua sitä, että katsoo telkkaria puolet yöstä yrittäen pysyä hereillä. Kotimatkalla se vasta vaikeaa olikin, 22 tunnin valvomisen jälkeen.

Sitten torkuin kuumassa teltassa puoleenpäivään, jolloin oli ihan pakko siirtyä ulos uimapatjalle, kun eltan sisälämpötila alkoi lähennellä neljääkymppiä. Siinä sitä sitten olikin hyvä jatkaa unia, varjossa. Edes RN7:n autojen meteli ei kyennyt häiritsemään. Nyt kello on sitten melkein seitsemän, olen ollut vasta kolmisen tuntia hereillä enkä oikein ole ihan perillä siitä, mikä valuutta on kyseessä.

Promadina haastoi minut taannoin kertomaan mikä ärsyttää, ja kuinka pörfekt Antibes on. Tajusin sittemmin, että minähän olen jo moisen haasteen tehnyt. Mutta, jos joku nyt täällä ärsyttää, niin yhä vielä liikenne, ja bambimaassa elävät vuokranantajat.

Pitäisi vain keskittyä hengittämään syvään (mutta ei liikenteen keskellä) ja yrittää jonkinlaista yhteyttä universumin kanssa.

Kertokaapas, milloin teitä on viimeksi katsottu kuin halpaa makkaraa? Tai kapista koiraa? Tai, noh, valitkaa itse sopiva vertauskuva.

Minä olen tässä muutaman päivän tuntenut itseni jokseenkin ihmistä alemmaksi. En vain osannut taaskaan varautua siihen, kuinka masentavaa asunnon etsiminen tässä maassa on. Etenkin kun siirrytään Rivieralle ja Rivieran vuokrahintoihin. Työtön tai opiskelija ei voi kuvitellakaan löytävänsä asuntoa, ja "säännöstellyn vuokran asuntoihin" on pelkästään Antibesin kaupungissa 1700 hakijaa jonossa.

Vuokrahinnat ovat miltei yhtä kovia kuin jossain Helsingissä. Paitsi, että Helsingissä vuokranantajat eivät (ainakaan aina) vaadi, että asunnon etsijä tienaa vähintään kolme kertaa asunnon vuokran kuussa. Käsi ylös kaikki ranskalaiset, jotka tienaatte sen vähintään kakstonnia netto, minkä kaksion saamikseksi tarvitsisi. Helpompaahan tietysti olisi jos Lou olisi töissä, mutta kai sitä nyt on välillä opiskeltavakin. Vaihtoehtonahan olisi tietysti asua jossain yksiössä 15 kilometrin päässä keskustasta. Mut joo. Sori että haluan makuuhuoneen, vaikka pienenkin, ja bussiyhteydet...

Huomenna olisi tapaaminen yhden vuokranantajan kanssa. Tähän mennessä kyseinen madame on jo ehtinyt soittaa edelliselle vuokranantajallemme, takaajallemme (eli L:n äidille), tentannut moneen kertaan minun palkkaani (eihän mulla ole edes vielä työsopparia käsissä!), halunnut varausshekkiä (ja arvatkaa onko shekkivihkoni Nancyssa...) ja ehtinyt epäillä moneen kertaan, että "ettehän te nyt voi millään elää 600 eurolla kuussa vuokran jälkeen". Niin, se halpa makkara.

Minä hengähdän vasta kun kynäni piirtää allekirjoituksen vuokrasopimukseen.

Systeemissä on vika. Tämä vika on jo niin outo, että olisi suorastaan surkuhupainen, jos ei vaikuttaisi niin suoraan minun elämääni.

Fakta 1: Minä en saa työttömyyskorvausta. Olin vuoden verran työharjoittelijana opiskelujeni ohella, eli en siis voinut työskennellä samaan aikaan. Myöskään kesällä. Koska työharjoittelija ei ole ihminen, työharjoittelu ei kerää työttömyyskorvaukseen vaadittavaa aikaa, ja minulla ei ole tarpeeksi työtunteja hakemustani edeltäneiltä puoleltatoista vuodelta.

Fakta 2: Suomalainen, tai ylipäätään EU-kansalainen ei tarvitse oleskelulupaa Ranskassa asuessaan. Sitä ei siis anneta automaattisesti.

Noidankehä: Tein taannoin toimeentulotukihakemuksen, koska en siis saa työttömyystukea. RMI:n, kyseisen tuen, vaatimukset ovat periaatteessa hyvin selkeät: Pitää olla asunut Ranskassa yli jotakin-aikaa, luvallisesti maassa, yli 25-vuotias, jne.

Mutta kävin sitten tässä kysymässä, että mitäköhän hakemukselleni kuuluu. CAFfilla, Ranskan Kelassa, minulta penättiin oleskelulupaa. Vastasin siihen toki, että eihän minulla semmoista ole, olen suomalainen. Johon minulle sanottiin, että RMI:tä ei saa ilman oleskelulupaa...

...ja oleskelulupaa ei saa ilman todistusta siitä, että on vakinaiset tulot.

...ja jos on vakinaiset tulot, ei saa (tai edes tarvitse) RMI:tä.

O_o

Kävin vielä varmistamassa asian prefektuurista. Oi kyllä, EU-kansalaiselle voidaan myöntää oleskelulupa, mutta ainoastaan palkkatyön perusteella. Ja jos haluaa RMI:n, niin silloin ei varmasti ole palkkatöissä. Olisipa joku kertonut tämän minulle siinä vaiheessa kun tein muutaman kuukauden duuniani.

Mitä tästä opimme?
Jos asut Ranskassa, ja teet jotain osa- tai lyhytaikaista työtä, jonka tunnit eivät välttämättä riitä työttömyystukeen, mene heti lähimpään prefektuuriin, ja vaadi itsellesi oleskelulupa. Kukaan ei heitä maasta pois ilman sitä, mutta se saattaa säästää parilta harmilta.

[Kuva: Rajeshjv, tällä lisenssillä]

Pitääkin ihan jakaa teidän kanssanne episodi, joka sai minut kolmen minuutin ajaksi harkitsemaan maahanmuuttokriittisyyttä: toivomaan että oleskelulupaa jakaessa tehtäisiin älykkyys- ja rasittavuustestit.

Viimeisenä iltanani Suomessa istuimme Jyväskylässä puistossa nauttimassa auringosta ja mallasjuomaa, kun seurueemme viereen jumiutuu mustemman lajinen miesihminen, joka ilmeisesti sanoo, jotta "hello". Emme vastanneet heti suoraan, välttääksemme epämääräisiä seurueeseentarttumisyrityksiä, joten toisesta päästä kuuluu totuus: "Olette tylyjä rasisteja, ette tervehdi mua koska mä olen musta!"
No se.

Sitten miesihminen jumiutuu varttitunniksi seuraamme pitämään englaninkielistä monologia siitä, kuinka meidän esi-isämme ovat riistäneet Afrikkaa, kuinka meidän pitää maksaa se takaisin, kuinka kaikki suomalaiset ovat rasisteja ja hän on käynyt viidessäkymmenessä maassa. Vastaansanominen tai keskustelun herättely ei auttanut mitään, tyyppi oli niin tiukasti kiinni omassa jutussaan, että tuskin kuuli kommentteja. Tapaus oli kaikessa rasittavuudessaan suorastaan koominen; uskontohihhuli ja puhelinmyyjä samassa paketissa. Nimetkää rasismiklisee, me kuulimme sen. Monologissa vilahtelivat niin natsit kuin kolonialismi.

Takiainen vielä tarttui paidan hihaan liian tehokkaasti. Vaikka kuinka vihjailtiin ja lopulta sanottiin ihan suoraan, että voisi siirtyä avautumaan muualle, siihen se jumiutui. Lopulta white women's burden oli saada oluet mahdollisimman nopeasti loppuun ja yksinkertaisesti poistua paikalta.

Samaan iltaan muuten mahtui myös yksi meidän herramme muurahainen, joka kehui seuruettamme niin nätiksi tytöiksi ja kertoi puhuvansa seitsemää kieltä... ja lopulta poistui terassilta portsarin käsipuolessa solvattuaan baarimikkoa. Humalaisia opettaja- ja nuoriso-ohjaajaopiskelijoita Siilinjärveltä. Niissä kansankynttilöissä on lastemme tulevaisuus. niin, ja tietty myös yksi liituraitahousuinen nuorjmies, joka puhui humalan ja pohojanmaan sekoitusta, ja ulkosavolainen ei siis ymmärtänyt mitään. Mikä taas johti siihen, että sain kuulla illan unohtumattomimman iskulauseen: "Shusta tulee vanha ja ruma ja kun shusta tulee vanha ja ruma, mä en ole auttamashha shua."

Melkein kiitin, pelästyin jo, että liittyy pidemmäksi aikaa seuraan.

Ilmoitus.

Kyllästyin Feedburnerin syötteeseen, joka polttaa kuvat postauksiin vähän silloin kun haluaa. Usein ei. Kuoletan sen siis pian. Jos luet blogiani RSS-lukijalla, vaihdathan syötteen osoitteeksi:
http://stazzy.net/index.php?tempskin=_rss2
(Tai tarkista ainakin ettei syöte ole mikään feedburner-alkuinen.)

Kiitän.

Pomme totesi tehneensä veroilmoituksen.
Äjähti sitä lukiessa mieleen, että minunkin pitäisi tehdä.

Ei huolta, surffasin verohallinon sivuille ja kuten muistelinkin, internetissä ilmoitettaessa on vielä useampi päivä aikaa... Kaivoin paperit esiin, löysin viimein oikean linkin, ja...

Se systeemi on niin paske, että oikein itkettää.

Jotta voisi tehdä veroilmoituksen netissä, pitää hallussa olla edellisvuotinen verotuspäätös, veronumero JA "numéro télédéclaration", eli "netti-ilmoitusnumero". Noista viimeistä ei löydy verotuspäätöksestä, vaan uusimmasta ilmoituslomakkeesta, joka on lähetetty kotiin. Paitsi että "koti" on viimeisimmän veroilmoituksen osoite, ja arvatkaa onko tuntematon bloggari muuttanut tällä välin.

Eläköön keskitetty osoitetietojärjestelmä!

...jos en ilmoittaisi ollenkaan. Tuskin ne minua löytäisivät kun eivät edes saa papereita oikeaan paikkaan, eivätkä viimevuotiset tuloni edes taida verotusrajan yli yltää. Mutta sitten en kyllä maksaisi myöskään tämänvuotista asuntoveroa, ja olisin paha ihminen.

Huoh. Vaikeaa on.

Elävästi tulee taas mieleen viimesyksyinen episodi, kun Strasbourgin keskussairaala uhkasi lähettää ulosottomiehen maksamattoman laskun takia... Osoitteeseen, jossa en ollut asunut enää kuukausiin, ja jossa asuvat eivät varmasti tienneet mistä minut tavoittaisi. Että onnea yritykseen vaan.

[Kuva: You better do your taxes, mama.
CC-lisenssillä.]

Olen ollut tehokas: käynyt juoksemassa ja tuijottanut minuuttitolkulla tiskipöydällä lojuvia tiskejä. Mennyt päiväunille ja tuijottanut uudestaan tiskipöydällä olevia tiskejä. Tehnyt uunikalaa ja tuijottanut tiskipöydällä olevia tiskejä.

Ja lopulta tiskannut.

Nyt on sitten hyvä kirjoittaa työhakemuksia sormet verillä. Tällä kertaa kyseessä ei ole edes kielikuva. Meillä niittäin seinät on paaklattu semmoisella karkealla aineella, joka on ihan sievää, mutta... karkeaa. Ja minä kun koko ajan kolauttelen itseäni johonkin. Myös käsiäni seiniin. Normaalitilanteesa saisin pienen mustelman, näiden seinien kanssa raavin rystyset verille.

Työnhaku on muutenkin melekoista vuoristorataa.

Yksi asia mitä en tajua, on se, että ei osata soittaa vaikka luvataan. Toki, voisinhan minäkin soittaa, ja välillä soitankin, mutta silti. Jumalavita, jos kerran ollaan rekrytoimassa, ja vielä otetaan ihminen haastatteluun, niin kyllä pitäisi olla rotia soittaa perään silloinkin kun ei palkata. Tai jos puhelimeen tarttuminen on pelottavaa, niin sitten lähetetään joku geneerinen sähköposti, mutta ilmoitetaan kun ollaan luvattu. Milloinkahan taannoin etenin haastatteluissa toiselle kierrokselle, haastattelija sanoi jotta "soittelen ensi viikolla päätöksestä", ja vieläkään en tiedä katosiko yritys mustaan aukkoon vai palkattiinko se toinen.

Huonosti kasvatettua.

Mut hei, on mulla iloitsemisen aiheitakin.
Normandian omena, Pomme, lahjoitti minulle prenikan!

Kiitän syvään kumartaen ja lahjoitan etiäpäin Janninalle ja Johannalle. "Lovely" kuvaa oikein oivasti, joten vassokuu.