Luin taas jostain blogista kuinka oli käyty leireilemässä Orivedellä tai missäseolikaan. Tunsin sen tutun kateuden nostavan päätään ennen kuin sain sitä käskettyä olemaan kunnolla ja siivosti. Kun pääsisikin Suomeen saakka.

Mutta ei siltä näytä. Joten olen vakaasti sitä mieltä, että jonkun pitäisi järjestää kirjoitusleiri / novellintuunauspaja / vertaisapukokoontuminen meille ulkosuomalaisille kirjoittajille. Mieluiten jossain mahdollisimman keskellä Eurooppaa. Viikonlopun ajan.

Pitkällisen mittailun jälkeen tulin siihen tulokseen, että ehdottomasti paras paikka moiselle leireilylle olisi siis Helmi-Maaria Pisaran olohuone Münchenissa.
En löytänyt Pisaran blogista kattavaa sisustuspostausta, joten minun pitänee seuraavaksi lähettää paikalle puutarhatonttuvakoojia tarkistamaan, että sohva on mukava, että kaapeissa on kahvia ja teetä ja että verhot saa sivuun, jotta päivänvalo pääsee sisälle.

Koska minulla ei oikeasti ole pienintäkään aavistusta, mitä moisilla kirjoituskursseilla tapahtuu, päätin käyttää osan luovuuttani ohjelmaehdotuksen tekoon. Viikonloppu voisi kulua esim. seuraavasti:

Perjantai

Ilta: Osallistujat saapuvat paikalle, kuka milläkin kulkuvälineellä. Illallinen jossain kelvolliseksi todetussa ravintolassa. Liikaa Paljon keskustelua.

Lauantai

* Klo 8:30 8:50 (sillä eurooppalaistuneiden kirjoittajien aikakäsitys on kuitenkin löyhä)
Kouluttajaihminen esittelee itsensä. Osallistujat ihastelevat sitä, kuinka hyvää suomea hän puhuukaan, painotukset ovat kohdallaan ja sanavarastokin moderni.

* Klo 9:00
Kielioppimuistutuksia, otsikkona "lukiossa osasitte tämän, miksette enää?" Sisältönä mm.:

• Sanajärjestys. Väittävät, että kielessä suomenkin sellainen on.
• Lauseenvastike. Mikä se on ja miksi sitä pitää vihata.
• Kill your anglismit - Vieraslainat ja niiden välttäminen. (Saattavat muuten periä takaisin.)

* Klo 10:30
Luovan kirjoittamisen harjoitus.
Entäs jos kirjoittaisi jostain hyvin vakavamielisestä? Vaikkapa Zagrebin esikaupunkien puhelinluettelosta.

* Klo 12:00
Lounas pidemmän kaavan mukaan ja kirjanvaihtotori.
Tämä on olennainen. Siis kirjanvaihtotori. Lounaskin toki on olennainen.

* Klo 14:00
Tekstintuunausiltapäivä.
Vaikka en pidäkään "tuunaus"-sanasta, on se kuitenkin parempi kuin "pimppaus", joka kuulostaa lähinnä seksuaaliselta toiminnalta. Tässä on oletettavasti tavoitteena tutustua vuorotellen kunkin mukanaan tuomaan tekstinpätkään ja tökkiä sitä punakynällä. Soppaan lisätään myös joitakin alemmuudentunteita ja vilpittömiä kehuja.

* Klo 19:00
Ja taas ruokaa.
Iltaohjelmaksi voisi vaikkapa Vera suunnitella jonkin murhamysteerin. Se aktivoisi aivosoluja, jotka todennäköisesti ovat jo turtumassa kevyen saksalaisen perinneruoan ja mahdollisen valkoviinin vaikutuksesta.

Sunnuntai

* Klo 9:00 9:15
Kirjoittajan työkalupakki.
Sisältää esimerkiksi seuraavat aiheet:

• Kuinka kirjoitat marraskuisesta räntäsateesta vaikket
  ole nähnyt sellaista vuosiin.
• Miten saada kantasuomalaiset kirjoittajakollegat kateellisiksi. (Tällähän siis kompensoidaan sitä, ettei pääse osallistumaan kirjoittajarientoihin Suomessa.)
• Mitä sinun tulee tietää suomalaisesta nykynuorisosta. Aiheena mm.:
  -Salkkareiden viimeisimmät juonikuviot,
  -"Morso, saNpo, miekkari ja kinostaa" eli suomi-nuori-suomi -sanakirja,
  -Lukevatko nykynuoret muutakin kuin Tvailaittia?
• Kuinka optimoit lomamatkalaukkusi pakkaamisen niin, että sinne mahtuu mahdollisimman paljon kirjallisuutta.

* Klo 14:00
Leirin päätössanat.
Osallistujat auttavat Pisaraa tiskaamaan ja siirtyvät vähitellen paluumatkalle.

* * *

Nonnih, vedenpitävä ohjelmasuunnitelma kasassa. Enää ei puutu kuin ajankohta, kurssin vetäjä ja osallistujat.
Kuka lähtee mukaan? Vera, Mary, Maija, Marke? Kuka muu?

I was grateful, a tad complacent maybe, bordering on the kind of smug-bastard cheerfulness usually only seen on celebrities and toddlers. On good days I told myself that this, my happiness, was my contribution to the universe. On bad days, I knew that was basically crap.

Taannoin mainitsin ostaneeni Pariisin-reissulla vinoa romantiikkaa. Sain kirjan luettua jo tovi sitten ja siitä lähtien olen yrittänyt sanoa siitä jotakin. Heikosti onnistuen.

Todettakoon, että pidin kirjasta. Paljon. Se osoittautui erinomaiseksi lajinsa edustajaksi. Hyviä kirjoja on kahta sorttia: niitä, joista haluaa heti kertoa suureen ääneen ja niitä, joita pitää pyöritellä hetki.

Tämä kirja ei muuta maailmaa. Se ei edes välttämättä ole Britannian lahja kanakirjallisuudelle. Se kuitenkin sai minut pysähtymään lukemisessani paikoitellen, tuntemaan sitä sellaista katkeransuloista melkeinkateutta: "Miksi minä en osaa sanoa asioita näin?"

Takakannessa lukee seuraavasti:

Evie Day has never wanted a boyfriend – she’s gay, out and proud, and as far as she’s concerned, her life is perfect that way. But when her girlfriend leaves her for a leggy blonde, everything changes – her flat, her friends, her future – and she finds herself having feelings for an old friend, who just happens to be a man. To say that things aren’t turning out the way she planned is an understatement.
With her best friend Jamie’s Big Fat Gay Wedding looming on the horizon, Evie struggles to choose between her ex, her old friend, a new best friend in the form of a beautiful, chaotic burlesque artist, and a grumpy but distracting new flatmate.
All she wants is to find The One, but for Evie, thinking straight never did come naturally.

Juoni kantoi alusta loppuun ja lyhyiden lukujen ansiosta kirja soveltui oivasti työmatkalukemiseksi. Junassa ehti lukea parikin lukua. Miellyttävää oli myös se, että Evien tarjokkaiden moninaisuus ja laidasta laitaan ailahtelevat tunteet säästivät lukijan ennalta-arvattavuudelta. Kuvio selviää oikeastaan vasta parin viimeisen luvun aikana. Blackwell käyttää oivasti hyväkseen kasan chick lit -kliseitä, muttei kuitenkaan liikaa ja henkilöt ovat kaikki miellyttäviä. Inhimillisiä, virheineen, mutta ketään ei tarvitse inhota. Ei edes sitä perfektionistipomoa.

Parantaa olisi voinut aikatasojen selkeyttä. Välillä hypätään aikatasosta toiseen, vain muutaman virkkeen ajaksi ja lukijan pitää ihan miettiä, että missäs nyt oltiinkaan. Toinen asia, joka paikoitellen meinasi ärsyttää, oli tietynlainen "käänteissyrjintä" useimpien henkilöiden asenteissa. Se saattaa olla tarkoituksellista, ja luultavasti onkin, mutta vähempikin alleviivaaminen olisi riittänyt. Kun Evie tunnustaa viettäneensä yön vanhan ystävänsä Roshanin kanssa (kyllä, Roshan on mies), lähes kaikkien reaktio on "What? Are you straight?". Tuntuu kuin homojenkin maailmassa oltaisiin ainoastaan joko tai.

Kieli on kaunista (sikäli kuin minä kykenen englannin hienouksia arvostamaan) ja kuvailut vallan toimivia. Sophia Blackwell on kolmikymppinen, Oxford-koulutettu esiintyvä runoilija, burleskiartisti ja esikoiskirjailija*. Tausta näkyy paitsi tunnelmanluonnissa, myös hyvin vahvasti teemoissa. Blackwell on kirjoittanut siitä, mistä tietää. Apples and snakes -sivusto esittelee kirjailijan hauskasti: "Sophia Blackwell is a performance poet, cabaret vamp, burlesque wannabe, feminist lesbian warrior princess and Italian pasta-momma. Born in Newcastle, polished at Oxford and living in North London, she’s been on the poetry scene for five years after winning her first slam and getting her first paycheque - which was immediately spent on petrol and a curry."

Tämä oli niin lupaava esikoisromaani, että jään uteliaisuudella odottamaan seuraavaa.

- - -
* Hirttäisivät minut jos tunnustaisin kutsuvani palkittua runoilijaa "esikoiskirjailijaksi", mutta millä nimikkeellä pitäisi kutsua ihmistä, joka julkaisee ensimmäisen proosateoksensa?

Taas muutamia otoksia intterwebsin ihmeellisestä maailmasta.

* Hilbertin, tahi omemmalta nimeltään Hanna-Maija Valjasen runoja on ollut ilo lueskella Kiltin kapina -blogista. Nyt niitä näyttää saavan ihan paperilla ja kansissakin. Käykää katsomassa lähempää.

* Kirjaläppää -blogissa jatkettiin keskustelua chick litin sopivuudesta feministeille.
(Näin täysin sivusta tulevana huomautuksena kerrottakoon, että minulla on suunnattomia vaikeuksia chick litin taivuttamisessa. Litin vai littin. Se on vähän kuin bloggaus. Tai blogaus. Bloggaaja tai blogaaja. Bloggauksessa olen päätynyt kahteen geehen, ehkä chick litissä on vain yksi.)

* Blogistaniassa on sivuttu tuoreimman MeNaisten artikkelia Sofi Oksasesta jo useampaankin kertaan. Lyhyempi versio löytyy myös internet-sivulta.
Jos meillä kahdella ei ole muuta yhteistä, niin ainakin hyvin yhteiskunnallisesti epäkorrekti unirytmi: "Pidän yöstä, koska silloin on hiljaista. Se on minulle parasta työaikaa. Yöllä kukaan ei oleta, että olen tavoitettavissa. Jos voin noudattaa omaa vuorokausirytmiäni, herään iltapäivällä kolmen neljän aikaan ja menen nukkumaan aamunkoitteessa."

* Opinnäytetyönä voi todistetusti tehdä myös kirjan. Savonia Ammattikorkeakoulun Tekstiilimuotoilun opiskelijat Elise ja Marianna Tolvanen toteuttivat lopputyönään kuvitetun kirjan Herra Kani tekstiilien maailmassa. Lopputyöraportti on hauska silmäys kuvakirjantekoprosessiin.

* Ainiin, ja syndikoin tämänkin blogin Stazzy.netin Facebook-sivulle. Saa käydä tykkäämässä jos innostaa. Siellä on sekaisin Ranskaa, lampaita ja kirjoitusaiheisia linkkejä.

Taisin joskus taannoin mainita, että kaivoin käsiini vaaleanpunaisen kirjoitusoppaan. Nyt siitä voisi sanoa muutaman sanan.

Cathy Yardley ei ole minulle kirjailijana tuttu. Hän kuitenkin kuuluu siihen joukkoon amerikkalaisnaisia, joka elättää itsensä romanttishenkisillä tarinoilla, joiden kanteen on piirretty korkokenkä. Yardley on myös kirjoittanut varsin amerikkalaishenkisen oppaan, joka kokonaisuudessaan tottelee nimeä Will Write for Shoes - How to write a chick lit novel.

Will Write for Shoes ei ole kirjoitusoppaana poikkeuksellinen. Se ei tuo mitään uutta sellaiselle, joka on jo muutaman oppaan lukenut, tai paljon kirjoittanut. Ohjeet tarinan rakentamisesta ovat hyvin perinteisiä.

Myös se jälkiosan "näin saatat löytää kustantajan" -osuus on sikäli hyödytön, että se koskee systeemiä Yhdysvalloissa. Noh, opinpahan sen, että jos sikäläisille markkinoille mielii, niin saatekirjeessä pitää mainita käsikirjoituksen sanamäärä ja siihen liitetään tiivistelmä, ei suinkaan koko käsikirjoitusta.

Mielenkiintoinen Will Write for Shoes sen sijaan on alkupuolen osalta. Katsauksena chick litin historiaan, konventiohin, kliseisiin ja perinteisiin. Siihen mitä chick lit on ja siihen mitä se ei ole. Opas on myös kirjoitettu lajityypille ominaisesti. Se on siis välillä suorastaan hauska. Yksi lempikohdistani löytyi aivan lopusta:

The important thing? Make sure it's your book. Push the boundaries of Chick Lit as fas as they'll go. Take chances. Write your biggest dreams, your dirtiest secrets, your nastiest fears. Write things so honest, they scare the hell out of you. Write things that would cause your parents to wonder what the neighbors might think. Hell... shock the neighbors.

Voiko tätä suositella jollekulle? Nojoo, kirjaimellisesti aloittelevalle romantiikanraapustelijalle. Tai muuten uteliaalle kirjoittajalle, joka haluaa vaihtaa hammaslääkärin odotushuoneen vuoden 2005 ET-lehdet johonkin ihan aavistuksen verran sivistävämpään.

...ja vaaleanpunaiseen.

  – Mä haluaisin nyt vaan tietää että mitä toi porukka oikein on. Tässä on nyt sellainenkin viheliäinen systeemi että jos se on joutunut esim piste johonkin hankaluuksiin niiden rehujensa kanssa niin siinä voi mullakin olla vähän äkistelemistä, kun mulla on sen avaimet. Mä kävin välillä hoitamassa niitä kasveja ja tuota pöyhimässä kissoja.

Nyt on harrastettu korkeakulttuuria.

Pussikaljaromaanin pokkarikansiin liimatussa versiossa lukee, jotta "Finlandia-ehdokas 2004". Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki klassikot tulee lukea heti tuoreeltaan, ennen kuin niistä ehditään tehdä jotain kummallisia elokuva- tai näytelmäsovituksia. Siirsin siis tämän opuksen joululomalla divarin kirjahyllystä omaan kirjahyllyyni. Nyt sitten viimeinkin otin ja avasin sen.

Suhtauduin kirjaan juuri sellaisin odotuksin, kuin Kultturelli Parempi Ihminen suhtautuu. Niin sitten kävi, että aina satunnaisesti hihittelin ensimmäiseltä sivulta alkaen.

Pussikaljaromaani on kuin jonnekin Helsinginrämpäleeseen sijoitettu Godota odottaessa. Paitsi, että Marsalkka, Lihi ja Henninen (jonka nimi on Henninen, koska se on sen sukunimi) eivät odota Godota, vaan yrittävät pelata noppaa.

Kun se oli muotoillut sen lausumansa, se näytti sen verran juhlalliselta että siinä piti olla vähän aikaa hiljaa. Olut hupeni lasista, olut hupeni lasista, olut hupeni lasista, ja niin siinä oli sillä matematiikalla aika nopeasti kolme tyhjää tuoppia.
  – Vielä sellainen juttu, Lihi sanoi. – Ne jäi ne nopat sinne sun pöydälle.

Mitään ei tapahdu. Ulkona on kuuma. Esimerkiksi sairaan tai helvetin kuuma. Kieli polveilee jossain tajunnanvirran ja puhekielisen kertomuksen välimaastossa, poijjaat ottavat vielä yhden oluen, naapuri saattaa ottaa ja heretä hengittämästä. Välillä juodaan oluen sijaan kahvia tai hankitaan lisää olutrahoja viemällä pulloja kauppaan. Mutta sittenkään mitään ei oikeastaan tapahdu. Paitsi, että juodaan olutta ja yritetään pelata noppaa.

Tajunnanvirtakerronta on samalla sekä mielenkiintoista että raskasta seurata. Kirjan alku menee vikkelästi, puolenvälin jälkeen homma vähän jumiutuu ja sitten loppu taas sujuu. Tuntemusten kuvaus on välillä sekavaa luettavaa, mutta Rimminen on omalla paikallaan kuin se kuuluisa nenä keskellä naamaa silloin, kun siirrytään ympäristökuvauksiin.

  Keskellä huonetta oli matala pöytä ja sen vieressä tikkitakkimainen ja aika pelastusarmeijalaisen näköinen pitkä sohva, ja sitten oli pari irrallista tuolia jotka olivat sellainen yhdistelmä kaarevia ja kulmikkaita muotoja että niistä oli mahdoton sanoa kuuluivatko ne nyt työ-, lepo- vai kukaties ruokailutuolien lajityyppiin. Sitten siellä oli koivupuinen parvi jossa oli jotain kummaa lastenhuonemaista kotoisuutta ja sen alla pieni valkoiseksi maalatusta lastulevystä kokoonpantu kirjoituspöytä, jonka levyllä ikään kuin harkittuina viimeistelevinä yksityiskohtina lepäsivät yksinäinen vuokrakuitti, peltipurkillinen kyniä ja krumeluurisiin kultakehyksiin sullottu valokuva jostain marsua etäisesti muistuttavasta otuksesta. Vastapäiseen nurkkaan oli nikkaroitu jonkinlainen keittosyvennys, joka kokoonsa nähden näytti ymmäyttävän siistiltä.
  Kotilainen huomasi Marsalkan tuijotuksen ja sanoi:
  – Mä tykkään tiskaamisesta. Ihan totta.

Tämä kuuluu ehdottomasti siihen sarjaan korkeakulttuuria, että tästä joko pitää tai sitten ei pääse viittä sivua edemmäs. Minä enimmäkseen pidin, joskin kirjan loputtua olo oli hetken aikaa mallia: "Mitä vattua mä just luin??"