Muuttomuistutus!

Ei muistutus ojaan aja (ja muita pahoinpideltyjä sanontoja). Blogi löytyy nykyään *täältä*.

Päivittäkää toki sivupalkkilinkkinne ja muut kirjanmerkkinne, jos sellaisia on.

Muutto ihan lähelle (päivittäkää kirjanmerkkinne)

Nonnih, kyllästyin viimeinkin kokonaan blogialustan temppuiluun.

Joten käyttöön saapui Wordpress ja sivun ulkonäkökin muuttuu. Uuden blogin löytää osoitteesta: http://stazzy.net/blogi/

Ohjaan molempien blogieni etusivun sinne: http://stazzy.net/ ja http://calendula.stazzy.net/

Jos uudelleenohjaus ei heti toimi, kirjoita osoite selaimesi osoitepalkkiin. Nämä vanhat blogit jäävät vielä henkiin, niihin pääsee käsiksi suuntaamalla mille tahansa muulle sivulle kuin etusivulle.

RSS-feedin kautta blogia seuraaville suosittelen myös sen päivitystä (blogien sivupalkit ja RSS-lukijat): http://stazzy.net/blogi/feed/

Että tervetuloa vain uudelle puolelle!

Kokonainen maailma

Kirjailijat usein vakaasti päättävät olla möyhäämättä saamaansa palautetta sen kummemmin julkisesti. Erittäin hyvä periaate, säästää etenkin omia hermoja, ja onhan se niin, että kun teksti on maailmalla niin se on maailmalla. Sille ei enää voi mitään. Selittely jälkeenpäin tuntuu nimenomaan siltä: selittelyltä. Sen takia kirjailijat varsin harvoin osallistuvat mitenkään kirjastaan julkisesti käytävään puheeseen.

Nyt kuitenkin eräs piirre Tulen tyttärien arvioissa haastoi minut miettimään laajemmin sitä, mitä fantasiakirjallisuudelta oikeastaan odotetaan.

Nimittäin maailmanrakennus.

Otetaan alkuun pari lainausta kirjan maailmanrakennusta koskevista kommenteista. Ensin niitä ihastuneempia:

"En yleensä viehäty monimutkaisesti rakennelluista mielikuvitusmaailmoista, vaan pidän enemmän jonkinlaista reaalitodellisuutta - vaikka löyhästikin - taustanaan käyttävistä romaaneista, mutta Carolen luomassa maailmassa on helppo elää."
Kulttuuri kukoistaa

"Tulen tyttäriä on kokonaisuutena toimiva ja ehjä. Kirjan maailmaa ei missään vaiheessa suuremmin selitellä lukijalle, vaan laajojen kuvailujen sijaan ympäristö tehdään eläväksi pienillä, osuvilla huomioilla ympäristöstä. Kaikki tässä toimii."
Kirjojen keskellä

Ja sitten niitä vähemmän innostuneita:

"Maailma kaipaa monin paikoin lihottamista ja monista yksityiskohdista lukijan tekisi mieli tietää lisää. Keitä vastaan puolijumalien armeija taistelee? Mistä jumalat ovat tulleet ja keitä he oikeastaan ovat? Tapahtuuko jossain jotain suurempaa, jossa tämän kirjan henkilöhahmot ovat vain palapelin paloja?"
Risingshadow

"Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan enemmän siitä yhteiskunnasta, jossa jumalat asuvat vuorilla ja heidän ja ihmisten yhteiset jälkeläiset elävät ihmisten keskuudessa tai omissa kylissää. Tuntui, ettei kirja käyttänyt kaikkea potentiaaliaan."
Todella vaiheessa

Kirjaa lukemattomille kerrottakoon, että Tulen tyttärien maailma jää lähinnä vihjeiksi. Siitä paljastetaan vain sen verran kuin on ehdottomasti tarpeellista tarinan ymmärtämisen kannalta. Miksi? Unohdinko minä, että maailma on olemassa ja siitä pitäisi kertoa?

Maailman rajaus on hyvin tietoinen ratkaisu. Kerron siitä vain tarpeellisen, koska se ei ole millään tapaa pääosassa tarinassa. Minä halusin jättää sen taustalle, häivyttää pois häiritsemästä. Enhän minä edes lähtenyt kirjoittamaan fantasiaa kaikkine fantasian konventioineen, vaan viihdekirjaa. Romanttista viihdettä, joka on puettu fantasian nahkoihin. Seurasin kirjoittaessani ennemminkin romanttisen viihteen konventioita yrittäen vain välttää pahimmat fantasian sudenkuopat.

Minulle kävi kuin Paolo Bacigalupille:

- - I recently attended a reading where Paolo Bacigalupi was reading from his recent novel, The Drowned Cities, and someone in the audience asked him about the world - how much of it he had fleshed out, how much he knew of what was happening elsewhere. His response was that if it’s not on the page, he doesn’t know it. It doesn’t exist. - -
https://litreactor.com/columns/the-building-of-worlds

Ylipäätään tämän jälkeen olen jäänyt miettimään, millaista fantasian sitten pitäisi olla, jotta se luettaisiin oikeaksi fantasiaksi? Onko siinä pakko olla yksityiskohtaista maailmanrakennusta? Kirjoittavatko kirjailijat nykyään niin paljon kaikenlaista, mikä sijoitetaan markkinamiesten toimesta kumman ja reaalifantasian kaartiin siksi, että niissä ei ole pakko toteuttaa fantasialukijoiden oletettuja toiveita yksityiskohtaisesta tolkienlaisesta pitkäjänteisestä maailmanrakennuksesta?

Voiko fantasia olla hyvää, vaikka siinä ei olisi monimutkaista taustaa, sukuselvityksiä ja poikkeavaa maailmaa?

Mielipiteet tuntuvat vaihtelevan paljon paremmissakin piireissä:

Opinions on worldbuilding differ among writers, and tastes for worldbuilding vary among readers. Some on both sides of the page demand well thought out, detailed worlds with histories and maps and even languages. Others see this as ponderous and plodding and a detraction from the overall story. But generally, some form of worldbuilding is necessary. Whether it’s the magical world of Harry Potter or George R. R. Martin’s Westeros, most fantasy readers will demand some sense in their fantasy worlds. Readers, especially fantasy readers, expect secondary worlds to be well thought out, and they’ll have questions for you if you’ve overlooked something.
https://litreactor.com/columns/the-building-of-worlds

Yhtäältä fantasian oletetaan olevan nimenomaan ja olennaisesti maailmaansa kiinnittyvää:

And that's the key for creating a realistic world for your story, creating the world as a whole. Our world, its physics, geography, environment, biology, and the human cultures and civilizations on it all connect in complex interdependent systems. You don't have to detail every aspect of your world, nor does your world have to be totally feasible from a purely scientific standpoint. But if your world can reflect some of that complexity it will make your imaginary world more real to your reader.
http://www.elfwood.com/tutorial/c9416faa-ad87-5049-db0b-228d6f80c922/creating-fantasy-and-science-fiction-worlds

Joskus se on jopa äärimmäisen tarpeellista:

High fantasy of the George RR Martin kind hinges on world-building. When there really is a whole world to build, and not just a historical period or a particular country, world-building does not take a few paragraphs in a short story; it takes chapters. Add to that the anvil on which creative writing schools hammer their students now, show don’t tell, and these details take even longer to convey. A very fine example of this is Robin Hobb’s Farseer series. The plot is simple. It’s about a prophet who wants to change the world by bringing back dragons. But each book is more than 600 pages long, and it’s not pointless rambling allowed by an editor who simply wants to sell three books for £20 per hardback rather than one.
http://www.theguardian.com/books/booksblog/2015/may/20/fantasy-imaginary-worlds-george-r-r-martin-robin-hobb

Toisaalta esimerkiksi Chuck Wendig näkee asian enemmän minun laillani:

My opinion: you build a world to serve the story or stories you want to tell; you do not tell a story that is slave to the worldbuilding. Story comes first. Worldbuilding supports the story. Meaning, you must look at the components of the story you hope to tell: it’s got these characters, it’s about this idea, it makes a particular argument, and from there you start to see that the world can organically accommodate and reflect those things. Doing the opposite — leading with the worldbuilding — is what you’d do if you were writing a roleplaying game which has to tell all kinds of stories, not just yours.
http://terribleminds.com/ramble/2013/09/17/25-things-you-should-know-about-worldbuilding/

Kyllä, minulla on ajatukseni siitä, mitä taustalla tapahtuu ja kuka hallitsee ja ketä. Mutta se ei ole kirjan aihe, joten en sitten sen kummemmin aiheesta kertonut. Kerroin rakkaustarinan.

Niin, luin sitten aikani kuluksi noita Tulen tyttärien arvioita läpi ja tulin siihen tulokseen, että sitä varmaankin olisi pitänyt mainostaa "fantasiana niille, jotka eivät lue fantasiaa". Heistä kirja on löytänyt kiitollisen maaperän. Paljon nihkeämpää vastaanotto on ollut genrelukijoiden keskuudessa. Oletettavasti juuri odotushorisontin takia. Se on osin hämmentänyt... ja osin vakuuttanut minut siitä, että tein jotain juuri kuten halusin. Vaikka kirjan genrelle olisikin ehkä pitänyt antaa jokin toinen nimitys kuin "fantasia".

Naisten fantasiaa (loistavaa sellaista!)

Taitaa olla niin, että naistenviikko kääntyy ihan viimeisille tunneilleen. Noooh, parempi myöhään kuin ei ollenkaan, vai mitenkäs sitä väitetään. Tähän väliin siis sopii mainiosti kaksi lyhytarviota kahdesta hienosta suomalaisen naisen kirjoittamasta fantasiakirjasta... joissa molemmissa on niitä kuuluisia vahvoja naishahmoja.

Luin nämä Suomenloman aikana peräjälkeen, ja sen päälle itsellä oli ahdistuneen ihastunut olo. Kävi taas niin, että lukija minussa nautti kovasti, mutta kirjoittaja tunsi suorastaan alemmuutta. Mä-en-ikinä-kykene-tällaiseen -fiilis. Ehkä siitä johtuu, että olen lykännyt mietteideni kirjoittamista. Minun piti ensin saada teksti uudestaan kulkemaan, edes jotenkin.

Mutta, sitten asiaan.

Magdalena Hai – Susikuningatar

Odotukset olivat korkealla. Olin törmännyt useampaankin ihastuneeseen arvioon kirjasta, ja todennut edellisten osien kohdalla, että suunta oli vain ylöspäin. Kyllä, odotukset täyttyivät. Kirjaa on pakko lukea "vielä muutama sivu", aina loppuun saakka, jotta saa selville, kuinka kaikki päättyy. Vaikka päähenkilöt ovat vasta aikuisuuden kynnyksellä, kirja ei silti ole mitenkään leimallisesti nuortenkirja. Siinä on tummia sävyjä, sotaa ja vaikeita ratkaisuja, jotka ovat (ihastuttavasti?) saaneet vähitellen tilaa suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Aiheita ei enää tarvitse pehmittää "nuorille sopiviksi", ja spekulatiivinen kirjallisuus sopii oivallisesti etäännyttämiseen.

Magdalena Hai on poikkeuksellinen kertoja. Hyvin omintakeinen mielikuvitus yhdistyy kielitajuun, pienten yksityiskohtien huomioimiseen ja ilmiselvästi pitkälliseen taustatyöhön. Teksti on helppoa seurata, nuorellekin lukijalle, muttei missään tapauksessa tylsää tai kaavamaisen yksinkertaistettua. Pakkasen, rakkauden ja menetysten kautta kuljetettu tarina kulminoituu vaikuttavaan ratkaisevaan taisteluun, sekä epilogiin, jonka ratkaisuja en varsinaisesti odottanut, mutta siksi se olikin niin toimiva.

Seuraavaa romaanimittaista Haita odotellessa pitää vissiin lukea novelleja. Susikuningattaren päälle ahmin nyt kuitenkin ensin romaanin toisesta kruununsa menettäneestä kuningattaresta...

J.S. Meresmaa – Mifongin aika

Mietin aina, että missäs järjestyksessä nämä Mifongit menevätkään, mutta Meresmaan blogissaan kertoma muistisääntö, "PAM", on oivallinen. Mifongin aika on siis sarjan toinen kirja. Muistan pitäneeni sarjan aloittanutta Mifongin perintöä toimivana, anglo-saksisesta fantasiaperinteestä ammentavana seikkailuna, ja vaikka se ei ihan varauksetta saanutkaan minua puolelleen, halusin lukea seuraavankin. Onneksi luin. Mifongin aika nimittäin on edeltäjäänsä vahvempi teos. Se pysyy kasassa alusta alkaen. Vauhtia ja suvantoja riittää sopivassa suhteessa, eikä kirja tunnu läheskään niin paksulta kuin näyttää.

Olen jo pitkään ihastellut J.S:n juonenkudontakykyä. Tässäkin kirjassa siis riittää käänteitä, yllätyksiä ja henkilökaartia – siitä huolimatta kärryillä pysyminen oli yllättävänkin helppoa. Lisäksi erityismaininta on annettava mainiolle miljöökuvaukselle. Jokainen maa/saari on omalakisensa ja tapahtumapaikat ovat kekseliäitä. Miksi tämä ei ole saanut enemmän huomiota? Tässähän on kaikki, mitä fantasianhinkuinen nuorisohenkilö voi odottaa: seikkailua, romantiikkaa, draamaa...

...ja niitä vahvoja naishahmoja. Suuressa Maailmassa käydään vieläkin suorastaan tragikoomisia piirteitä saavaa keskustelua mm. naisten paikasta spekulatiivisessa kirjallisuudessa. Niin kirjojen lehdillä kuin siellä kirjoittajan roolissakin. Lukemani ja kokemani perusteella on sanottava, että on aika mukavaa olla suomalainen spefiharrastaja. Minua ei kirjoittajana kukaan pidä huonompana tai typerämpänä sukupuoleni takia. Lukijalle suomalainen nykyspefi on täynnä vahvoja naishahmoja. He osaavat ottaa paikkansa yhteiskunnassaan, eikä heidän ensisijainen tehtävänsä ole pelkästään toimia päähenkilön romanttisen kiinnostuksen kohteena tai kyynärsauvana. Heidän ei tarvitse etsiä oikeutusta olemassaololleen sukupuolensa takia. Tässä spefi tarjoaa mainion alustan kirjoittajalle: naista ei ole mikään pakko asettaa historiallisen todellisuuden sanelemaan rooliin, tai vaihtoehtoisesti keskittyä juonessa siihen, kuinka se rooli rikotaan. Nainen voi olla täysin sitä, minkä kirjailija määrää.

Jos haluat ehdottaa (nuorelle) naiselle fantasiakirjoja, joissa naiset ovat huomattavasti parempia roolimalleja kuin useimmissa vampyyriromantiikkasaagoissa, suosittelen siis tutustumaan kotimaiseen tarjontaan. Siinäkin on ihan jokaiselle jotakin.

Käsi-kirjoitus

Kässäri näyttää jokseenkin tältä:

Kirjoittaminen on opettanut minulle ihan muutaman vuoden aikana lukemattomia asioita. Etenkin sen, ettei parane sanoa tai ajatella "mä en koskaan aio". Ainakaan, mitä kirjoittamiseen tulee. Mä en koskaan aikonut kirjoittaa mitään romaanimittaista. Paitsi sitten kun kirjoitin. Nyt on kolmas menossa. Mä en koskaan aikonut kirjoittaa spefiä. Niin, tuota...

Enkä mä koskaan aikonut kirjoittaa käsin mitään satunnaisia lauseita pidempää. Mutta sitten tuli Sähkönsininen, joka ei enimmäkseen halua tulla kirjoitetuksi tietokoneella. Tokihan siirrän tekstin jossain vaiheessa koneelle, eka editointikierros hoituu siinä samassa. Ja sitten kirjoitan vähän lisää siihen päälle.

Vaan olen löytänyt jotain hämmentävää tyydyttävyyttä käsin kirjoittamisesta. Hidasta. Harakanvarpaista. Mutta omituisen tyydyttävää.

Raadollinen totuus Archipelaconin bloggaripaneelin tapahtumista

Archipelacon on onnellisesti ohi. Selvisimme hengissä ja vain kohtuullisen kirjakasan kanssa tuolta rinnakkaiselta saariuniversumilta.

Nyt on siis hyvä aika kertoa raadollinen totuus siitä, mitä kaikkea scifi/fantasia-conissa oikeastaan tapahtuukaan. Tällä kertaa otan lähemmin tarkasteltavaksi kirjabloggaripaneelin, johon suuressa tietäväisyydessämme osallistuimme minä ja Morre. Oikeastaan Kirjasfäärin Taikankin olisi kuulunut olla seurassamme, mutta viime hetken esteestä johtuen hän ei päässyt paikalle. Taikan osalta luulen, että parempi niin. Syyn huomaatte seuraavasta urheiden kuvareportteriemme tallentamasta tapahtumaketjusta.

Yleisöä oli melkein täysi sali. Ainakin niin täysi, että jokaisella penkkirivillä istui joku. Joillakin jopa kaksi henkeä. Ymmärrän hyvin, miksi he kaikki kymmenen olivat tulleet kuuntelemaan henkeviä mielipiteitämme ja katselemaan mustanröyhelöistä kauneuttamme, vaikka valittavana olisi ollut myös jonkun george.r.r.martinin Questions&Answers-sessio.

Kaikki alkoi melko normaalisti. Alkuun puhuimme siitä, mitä bloggaaminen oikeastaan on, ja kuka on oikea bloggaaja. Sitten homma alkoi lipsua sivuraiteille:

Morre: "Se osoittelee mua? Miksi se osoittelee mua? Olenko mä muka jonkin varoittava esimerkki spekulatiivisesta bloggarista? En siis muka ole ollenkaan oikea bloggaaja, ainoastaan spekulatiivinen?"

Niin, intterwebsin ihmemaailmassa on satunnaisesti syntynyt keskustelua siitä, saako kuka tahansa blogata kirjoista. (Voidaan myös kysyä, saako kuka tahansa blogata spefistä, mutta siihen emme löytäneet vastausta.) Tämän takia kirjabloggarit ovat kehittäneet salaisen käsimerkin laulutervehdyksen, jonka avulla Morre osoitti olevansa ihan oikea kirjabloggari:

Maria: "Jos mä hengitän oikein syvään, niin en purskahda nauramaan, en purskahda nauramaan. Vaikka aaria aika kaunis onkin. Kuuluu salin perälle saakka."

Tämän todistuksen jälkeen siirryimme määrittelemään sitä, mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan spekulatiivisesta kirjallisuudesta. Kuvatodisteen mukaan siteerasimme muun muassa Linnunradan käsikirja liftareille -teoksen:

Morre: "Noh, nyt se haluaa liftata jonnekin avaruusalukselle. Peukalo pystyssä. Anna mun kaikki kestää."

Liftaaminen oli itse asiassa melko tehokasta puuhaa, sillä pöydässä vapaana olevan tuolin ympärille kehittyi yhtäkkiä jonkinlainen vetovoimainen rinki:

Maria: "Tunnen, kuinka se vetää minua puoleensa. Oi tuota lämpöä, oi tuota ihastuttavaa kutsua..!"
Morre: "Kohta se tippuu tuolilta! Jes! Kohta se tippuu, kohta se tippuu!"

Valitettavasti (ainakin yleisön osalta valitettavasti) on todettava, että avaruusolentojen aikaansaama voima oli heikkolaatuista ja turhan lyhyen aikaa kestävää. Panelistit palasivat nopeasti takaisin omiin, lähes älykästä elämänmuotoa muistuttaviin nahkoihinsa:

Morre: "Hitto, ei se tippunutkaan. Nyt joutuu taas puhumaan fiksuja. Miksiköhän kukaan ei ole piirtänyt ajatuskuplia päidemme ylle tuohon takana olevaan valkoiseen tauluun?"
Maria: "Mun kynnet! Mä unohdin lakata mun kynnet. Toivottavasti yleisö ei ole huomannut..."

Niin, juuri näin saattaa edetä sivistyneiden kirjallisuusihmisten esitelmä äärimmäisen vakavasti otettavasta harrastuksesta. Saatte vapaaehtoisesti pyrkiä parempaan.

1 3 4 5 6 7 8 9 10 11 ... 52