Anton Tšehov - Vaimoni ja muita novelleja

En ole erityisen kultturelli kirjallisuudentuntija. Suurin osa klassikoista on lukematta ja "kaikkien tuntemat" kirjailijatkin tuttuja vain nimeltä.

Mutta epäkultturellisuudessanikin on häpeällinen tahra: pidän kovin Tšehovista. Olen vuosien varrella lukenut oikeastaan kaikki käsiini osuneet novellit ja eräältä suomenlomalta käsiin tarttunut Vaimoni ja muita novelleja olikin iloinen yllätys siinä mielessä, että tässä vielä kaikki olivat minulle tuntemattomia tarinoita.

Vaimoni ja muita novelleja

Vaimoni ja muita novelleja, Otava 2010
kansi: Camilla Pentti

Satunnaisena yksityiskohtana kerrottakoon muuten, että Tšehovin kirjoissani on joku kirous. Niille tapahtuu... jotain. Yhden lainasin jollekulle joka piti sen, enkä enää tiedä kenelle. Yksi vain mystisesti katosi. Kyselin varmaan kahdesti olisiko anoppi lainannut, mutta ei kuulemma. Se vain katosi maailmasta. Yksi kastui. On tosin lukukelpoinen, mutta kovin ruttuinen.

    Jakov ei ollut milloinkaan hyvällä päällä, koska hän joutui alinomaa kärsimään kauheita tappioita. Esimerkiksi sunnuntaisin ja pyhäpäivinä oli synti tehdä työtä, maanantai oli raskas päivä ja sillä tavoin vuodessa kertyi lähes kaksisataa päivää, joina joutui tahtomattaan istumaan kädet ristissä. Ja mitä tappiota se tiesikään! Jos joku vietti kaupungissa häitä ilman musiikkia tai Šahkes ei kutsunut Jakovia, oli sekin tappiota. Poliisitarkastaja sairasti kaksi vuotta ja Jakov odotti kärsimättömänä milloin hän kuolee, mutta tarkastaja matkusti kuvernementin kaupunkiin hoitoon ja otti ja kuoli siellä. Siinä oli taas ainakin kymmenen ruplan tappio, sillä arkusta olisi pitänyt tehdä kallis, silkkikankaalla verhottu. Ajatuksen tappioista kiusasivat Jakovia varsinkin öisin; hän pani viereensä sängylle viulun ja kun kaikenlaiset jonninjoutavat asiat tunkivat päähän, hän kosketteli kieliä ja viulu soinnahti pimeässä ja Jakovin tuli parempi olo.
      (Rotschildin viulu)

Vaimoni ja muita novelleja on aavistuksen verran valoisampi kuin monet muut Tšehovin novelleista tehdyt kokoelmat. Ehkä se on tarkoituskin. Usein huumori on mustempaa ja kohtalot synkempiä. Parasta teksteissä on kuitenkin se iva, toisinaan suorastaan osoitteleva iva, jolla Tšehov katselee ympäristöään, yhteiskuntaa ja etenkin kanssaeläjiään. Kaikki ovat puutteellisia, toisinaan puutteellisuudessaan miltei yksiulotteisia.

Muistan, että nuorempana minulla oli vaikeuksia orientoitua tekstin venäläisyyteen. Henkilöiden lukuisiin kutsumanimiin, elämään ja tapoihin jotka olivat niin kaukana omastani. Nykyään Tšehovin novellit tuntuvat suorastaan selkeiltä oppailta 1800-luvun elämään itärajan tuolla puolen. Ja se kieli ja rytmi... olisi oikeastaan aika huisia pystyä lukemaan venäjäksi, jotta tietäisi, onko ilmaisu samanlaista alkukielelläkin.

Ehkä seuraavaksi uskaltaisin tarttua Tšehovin näytelmiin... tai venäläisissä klassikoissa pysyäkseni siihen Sota ja rauhaan, joka on keräyspaperilaatikosta pelastettuna hengannut hyllyssä jo vuosikausia.

...viime yönä minä esimerkiksi lohdutin itseäni sillä, että koko ajan ajattelin: voi, miten oikeassa Tolstoi onkaan, niin säälimättömän oikeassa! Ja se helpotti oloani. Itseasiassa hän on suuri kirjailija, veikkoseni! Sano mitä haluat.
    Samoilenko, joka ei ollut milloinkaan lukenut Tolstoita ja joka oli joka päivä hankkeissa ryhtyä lukemaan häntä, joutui hämilleen ja sanoi:
    – Niin, kaikki kirjailijat kirjoittavat mielikuvituksesta, mutta hän kirjoittaa suoraan luonnosta.
      (Kaksintaistelu)