Esittäytyminen

Aloin ihan miettiä, että vaikka tuolla onkin tuo esittelysivu, niin joskus on kiva puhua omasta navastaan. (Toisen blogin puolella olen harrastanut sitä vasta vaatimattomat seitsemisen vuotta, mutta oma napa hyvä napa.)

Ja saattaahan se olla jollain tapaa narsististerapeuttista pähkäillä itseään ja omaa suhdettaan kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen ihan ääneen. Kuka siis oikeastaan on ulkosavolaiseksi esikoiskirjailijaksi itseään kutsuva rouva Carole?

Niin siis mikä ulkosavolainen häh?
Noh, kun ihmiset usein määrittelevät itsensä esim. tamperelaisiksi tai rovaniemeläisiksi, niin minulla yleisempi käyttösana on ulkosuomalainen tai ranskansuomalainen. Kumpikaan ei ole väärin, mutta savolaisuus on paitsi juuria ja geenejä, myös osa identiteettiä ja kielenkäyttöä. Tunnen siis itseni ulkosuomalaista vahvemmin nimenomaan ulkosavolaiseksi.

Maria Carole? Onks siinä niinku kaksi etunimeä? Ja miksi täällä blogissa ja twitterissä M. Carole eikä ihan reilusti Maria?
Voitte uskoa, että joka kerta tavatessani uuden ihmisen, minun pitää korjata nimet kohdalleen. Carole on sukunimi. Käyttönimi. Tuon aviopuoliskon ja nykyisemmin lapsenkin ihan oma alkuperäinen sukunimi. Minulla lukee passissa toinenkin sukunimi, joka on hyvin paljon suomalaisempi.
Pelkkä nimikirjain taas on näpäkkä esim. twitterissä siksi, että minulla on seuraajia, jotka eivät tunne minua Mariana. Se kun on, gasp, kirjailijanimi. Mintuksi nuo yleisemmin kutsuvat, immeiset.

Parvekkeella Hervannassa muutama vuosi sitten. Kuva: Maria Morri


Miksi sä kirjoitat?
Hyvä kysymys, jonka esitän itselleni tasaisin väliajoin. Tähän pitäisi varmaan tarinoida pitkälti siitä kuinka kirjoittaminen on aina ollut minulle henkireikä ja tapa hahmottaa todellisuutta ja niin edespäin. Paitsi että valehtelisin. Kirjoitin junnuna (lue: yläasteikäisenä) pieniä tarinoita. Sitten se jäi kymmeneksi vuodeksi. Uudelleen aloittamiseen liittyi yksi lomailtu kesä ja paljon tylsistymistä. Huomasin, että kirjoittaminen voi parhaimmillaan olla aika kivaa. Sitä fiilistä yritän nytkin kaivaa uudestaan esiin. Pakottamatonta kirjoittamista, jossa tekstin laadulla ei ole mitään väliä. Tarinoita jotka syntyvät itsestään. Koska nykyään se ei tunnu olevan niin itsestään selvää, motivaatio on tasaisin väliajoin kateissa. Vastaukseksi kysymykseen: en tiedä miksi kirjoitan. Kunhan kirjoitan. On sitä ihmisillä typerämpiäkin ajanvietteitä. Ehkä siihen liittyy se, että tykkään kertoa kivoja pieniä tarinoita, jotka viihdyttävät lukijaansa. Minusta on kiva olla luettu. Kirjoitan äärimmäisen vähän ainoastaan pöytälaatikkoon.

Jokin parempi ja ylevämpi motivaatiokin olisi varmaan hyvä löytää. Sitä etsiessä...

Mitä sä kirjoitat?
Romantiikkaa. Ei kai sitä voi paremminkaan määritellä. Ihmiset ovat kiinnostavia, ihmisten toiminta. Rakkaus on aika perusvoima maailmassa. Kirjoitan sitten spefiä tai realistisempaa proosaa, jossain siellä on aina rakkaustarina takana. Olen parantumaton romantikko silloinkin kun flirttailen veren ja irtokäsien kanssa.

Kirjoitanko nuorille vai aikuisille? Tämä on pikkuisen ikävä rajaus, jos sitä ajatellaan kovin tarkkalaitaisena. Se pelottaa aina jonkun lukijan pois. Kirjoitan niille, jotka lajityypistä nauttivat, iästä riippumatta. Mutta jos pitäisi joku määritellä (oi, segmentointi) niin ehkä sille "nuorelle aikuiselle". Esimerkinomaisesti kerrottakoon, että Tulen tyttärillä on kaksoisluokitus. Kirjastoimmeiset saavat laittaa sen omantuntonsa mukaan nuorten tai aikuisten hyllyyn.

Miten päädyit esikoiskirjailijaksi?
Kirjoitin kässärin. Tai oikeammin kirjoitin novellin ja sitten tarina ei jättänyt rauhaan. Sen jälkeen vaadittiin liuta hylsyjä ja toisaalla Osuuskumman toimitusneuvosto, joka ilmeisesti piti kässäriä kehityskelpoisena. Sitä se taisi olla, kehityskelpoinen. Joku fiksumpi sanoi joskus, että helmet hiotaan yhteistyössä kustannustoimittajan kanssa. Yhden kirjan kokemuksella voin allekirjoittaa toteamuksen.

Mitä sä luet?
Kaunokirjallisuutta. Haluaisin sanoa olevani kaikkiruokainen kirjatoukka, mutten ole kai oikeastaan kumpaakaan. Nuorena luin paljon, jatkuvasti. Sitten se väheni, kunnes viime vuosina olen taas ottanut itseäni niskasta kiinni ja etenen 30-40 kirjan vuosivauhtia. Se ei ehkä ole hurja luku, mutta kun oli tosiaan aikoja, joina en välttämättä lukenut kirjaakaan kuukauteen. Pidän ns. helposta kirjallisuudesta. Helposta siinä mielessä, että on kiva jos kirjassa on sujuva juoni. Kovin kokeellinen proosa ei ole juttuni. Pidän myös ilahduttavasta kirjallisuudesta. Saan yliannostuksen ensimmäistä maailmansotaa sanomalehdistä (asun ihan rintamalinjoilla). Kirjallisuudessa valitsen mieluusti opuksia, jotka eivät kaada maailman kaikkia vääryyksiä niskaani. Helppous ei kuitenkaan minulle tarkoita pelkkää höttöä. Huonosti kirjoitettu tekee vain vihaiseksi.

Käytännössä luen ehkä puolet vuosiannoksestani suomeksi ja nimenomaan suomalaista. Toisen vajaan puoliskon englanniksi ja toisinaan kirjan tai kaksi ranskaksi. Ei ranskan kielessä vikaa ole, mutta olen vain laiska lukemaan sillä. Saan jo ranska-annokseni päivittäisessä arjessa. Olen aika julkisesti pro-sähkökirja. Täällä blogissakin olen pariin kertaan maininnut, että Kobo on salarakkauteni. Kuinka paljon helpommin onkaan tarjolla suomalaista kirjallisuutta! Lisäksi minulle kirjalla ei esineenä ole suurtakaan itseisarvoa. Minua kiinnostaa tarina, ei paperin tuoksu.

Tänne blogiin kirjatut lukukokemukset ovat silkkaa mutuhuttua. En ole koskaan erityisesti innostunut kirjojen syvällisestä analysoinnista, eikä minulla ole siihen taitoa. Mennään siis pitkälti akselilla "tykkäsin -- en tykännyt". Nykyisellään yleensä kuitenkin tiedän miksi tykkäsin/en tykännyt, joten olen minä kai jotain oppinut.

- - -

Nonnih, jokohan tuo riittäisi itsestään puhumisesta? Viikonloppuna voisin sitten vaikka puhua lääkärikirjasta ja pitää kirja-arvonnan. Jossa ei ole arvottavana lääkärikirjaa.