Carol Hedges - Diamonds & Dust. A Victorian Murder Mystery

Diamonds & Dust tarttui e-lukijaan todella heräteostoksena. Se oli saanut Goodreadsissa ihan kelvollisia arvioita, ja olin utelias lukemaan Vikoriaanisen ajan Lontooseen sijoittuvan murhamysteerin.

Josephine King on orpokodissa kasvanut pappisvanhempien lapsi, nyt jo 18-vuotias neito, jonka hyvin äveriäs setä on hiljattain orpokodista pelastanut. Nyt Josephine koettaa totutella elämään Lontoossa, ylellisyyden ja valoisan tulevaisuuden keskellä. Eräänä aamuna hän kuitenkin saa vieraakseen kaksi poliisia, jotka kertovat, että hänen setänsä on tapettu edellisyönä... ja vieläpä hyvin erikoisella tavalla.

Diamonds and Dust

Kokonaisuus oli kokemuksena hyvin vaihteleva. Kirjassa oli paljon hyvää... ja sitten aika paljon ärsyttäviä piirteitä. Luin kirjan ihan parissa-kolmessa illassa, eli se oli mukaansatempaava ja sellaisena kiinnostava. Kirja on hyvää kieltä, ja 1860-luvun Lontoon kuvaus varsin osuvaa (näin oletan, en ole asiantuntija). Ajankuvaus olikin ehkä kirjassa parasta, sekä se, kuinka teos flirttaili aikakauden kirjallisuudelle.

Vaan, mikä sitten turhautti? Ensimmäisenä mainittakoon jatkuva asioiden turha pimittäminen lukijalta. Paino sanalla turha. Kuin koetettaisiin kirjoittaa cliffhangeria, muttei ihan onnistuttaisi. Lukija nimittäin jo tietää, mistä on kysymys. "Pleegh, sano nyt vaan suoraan, älä leiki salaperäistä!"

Otetaanpas tähän esimerkki. (Kyse on tilanteesta, jossa haudasta on varastettu ruumis.)

"By the by, do we know the name of the deceased?"

Culle tells him.

Stride breaths in sharply. "In that case, nobody – I mean nobody – is to talk to the newspapers. Do I make myself quite clear?"

Niin, ja tähän mennessä on siis ollut kyse yhdestä ruumiista koko kirjassa... Homma voisi toimia tyylikeinona pari kertaa, mutta kun varsinkin alkupuoliskolla kirjaa oltiin niiiin salaperäisiä osapuilleen joka kolmannella sivulla. Ryhdyin myös pian odottamaan, että kirjailija vetäisisi maton lukijan alta. Mutta ei. Odotukset täyttyvät aina sillä kaikkein todennäköisimmällä tavalla.

Kirjan murhajuoni rullaa sujuvasti eteenpäin, mutta jossain vaiheessa aloin haukotella päähenkilö Josephinen kanssa. Hän jää varsin ohueksi, hiukan epäuskottavaksi, eikä kovinkaan loogikseksi. Hänestä annetaan hyvin älykkään ja itsenäisen naisen kuva, mutta siinä kaikki. Ei juuri vikoja. Paitsi se, että sitten kun pitäisi saada suu auki tilanteessa, jossa omien tietojen jakaminen poliisin kanssa voisi auttaa ratkaisemaan murhan, niin Josephine heittäytyy idiootiksi. Minä muistan sanoneeni ääneen: "Mitä v*ttua? Et oikeasti ole kirjoittanut tätä näin!" Juonen kannalta ratkaisu on perusteltu, mutta siinä oli menty täysin siitä, missä aita oli matalimmalla.

Kuten toisinaan käy, kirjassa kiinnostavammiksi nousivat sivuhenkilöt. Etenkin Lilith Marks, jolle Hubert-eno on testamentannut kaksi rubiinia. Selviää, että paremman sortin prostituoitu Lilith on myös Hubertin rakastajatar, ja rubiinit mahdollistavat hänelle uuden elämän aloittamisen: teesalongin avaamisen yhdessä parhaan ystävän kanssa. Siinä sivussa Lilithistä tulee Josephinen uskottu ja kumppani murhaajajahdissa.

Once she has sold the rubies, she will call upon the landlord of the tea-room, and drive another hard bargain. A lick on paint, and the place will be ready in a jiffy. They will call it the Lily Lounge. A respectable name. Kitty has some foolish notion of calling it after their combined surnames. Lilith does not think that is a good idea.

Tässä vaiheessa minun piti selata taaksepäin nähdäkseni, mikä Kittyn sukunimi olikaan. Spencer. Naurahdin.

Toinen mielenkiintoinen sivuhenkilö on samalla myös mahdollisesti koko tarinan turhin henkilö. Nuori Isabella Thorpe pakotetaan tutustumaan Josephineen. Isabella osoittautuu huomattavasti alkuraapaisuja mielenkiintoisemmaksi ja monipuolisemmaksi henkilöksi. Mutta. Kirjassa seurataan hänen salaista romanssiaan. Sillä ei ole mitään tekemistä kirjan perusjuonen kanssa. Ei hiukkaakaan. Romanssisivujuonesta voisi tarttua kiinni pinseteillä ja nyppäistä sen pois, eikä kukaan huomaisi mitään puuttuvan. Odotin koko kirjan ajan, että se jotenkin risteäisi murhaajan etsimisen kanssa, ja siten perustelisi olemassa olonsa. Mutta ei. Tunsin itseni huijatuksi. Kuin kirjailija olisi saatuaan koko tarinan valmiiksi tajunnut, että "perskutarallaa, tästähän puuttuu viktoriaaninen romanssi, kyllä semmoinen pitää olla".

En sitten enää erikseen lähde arvioimaan sitä, kuinka loppuratkaisu tapahtuu miltei sormia napsauttamalla, eikä anna juurikaan selityksiä aiemmille yksityiskohdille, saati että pohjustaisi syitä niin, että lukija niistä välittäisi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Summa summarum, viktoriaanisena lukuromaanina tämä oli kelvollinen, murhamysteerinä aika heikko. Paljon elementtejä joita ei hyödynnetty tarpeeksi.