Kässäri, uncut

Twitterissä syntyi keskustelua editointivaiheen karsimisesta. Vaikka myöhemmin yleensä huomaakin ratkaisun olleen oikea (luojan kiitos Tulen tyttäriin ei jäänyt prologia), niin kyllähän se monesti surkealta tuntuu. Ehdotin sitten, että kirjailijoiden pitäisi paljastella. Takki auki! Eiku, roskalaatikko. Selasin sitten itse tulenpunaisen vanhempia versioita ja etsin pätkää, joka kelpaisi paljasteltavaksi. Vaikeaa oli se. Yksi loppupuolella ollut spoilaisi liikaa erästä olennaisinta juonenkäännettä. Ex-prologi on vain kuolettavan tylsä. Moni pätkä jaeltiin siruina myöhempiin osiin. Se, joka minun piti tiivistää minimiin, loppujen lopuksi venyi sivulla lisää. Mutta lopulta muistin kohtauksen, jossa jopa pestään vaatteita ja koetetaan tuttavustua. Jep. Delete, delete. Mutta uteloituvat voivat lukea paljastelun ohesta:

- - - Naarni heräsi kovan ja lämpimän kuonon tölväisyihin ja ojensi käsivarttaan silmiään aukaisematta. Kashurra kiepsahti hänen viereensä rapsutettavaksi. Ensimmäisestä päivästä lähtien se oli seurannut hänen kintereillään koiranpennun tapaan. Luomien raottamisen paljastama valo kertoi, ettei aamu ollut kovin pitkällä, mutta kylänraitilta kuului jo laahaava ääni. Naarni kohottautui uteliaana ja näki kahden lapsen rahtaavan perässään suurta ja ilmeisen painavaa säkkiä, jonka arveli olevan täytetty eläimille tarkoitetuilla ylipäiväisillä juurikkailla.
    Amella lähestyi häntä ja pyöritti päätään, kuten jokaisena aamuna. Vanhuksen ymmärrykseen ei millään mahtunut, miksei hän halunnut nukkua sisätiloissa. Ei tämä olisi asiaa varmaan hyväksynyt, vaikka Naarni olisi osannutkin sen selittää sopivalla kielellä. Hän ei halunnut venyttää kyläläisten vieraanvaraisuutta enemmän kuin tarpeellista. Talot olivat vain muutamia askelia kanttiinsa, asukkaat tuskin mahtuivat sisään yöajaksi. Ja jos päivät olivat tukalan helteisiä, olivat yötkin vähintäänkin lämpimiä. Huopa alla riitti. Puhumattakaan vieressä lojuvasta Kanelista, joka hohkasi lämpöä kuin hehkuviini.
    Amella työnsi hänen käsiinsä saavin ja harmaanvihreän palasen, joka osoittautui saippuaksi. Naarni ei ymmärtänyt sanavyöryä. Sen verran sai selityksestä kiinni kuitenkin, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin hienovarainen kehotus vaatteiden pesuun. Oikeassahan Amella oli. Hän oli kulkenut näissä samoissa vaatteissa kuukausitolkulla, oli viettänyt niissä kylmän talven Kalveessa ja kahlannut joessa. Oli ihme, että ne pysyivät yhä kasassa.
    Hän vaihtoi ylleen toisen vaatekerran, viimeisimmästä kaupungista hankitun. Ei tiennyt, miksi oli sitäkään säästellyt. Kumartui hankaamaan sarkahousujaan haaleassa virtaavassa vedessä ja silmäkulmastaan näki ontuvien askelten lähestyvän. Paljaat jalat, yksinkertainen puuvillamekko ja tahrainen esiliina. Itsepintaisen lyhyeksi leikattu tukka, joka ylsi juuri ja juuri leuankärkeen ja vaaleanpunainen suu, joka liikkui koko ajan ajatusten muassa. Puhui tyttö tai ei. Ilena istui hänen viereensä, upotti jalkansa puroon ja piteli näpeissään lasipurkkia, jossa oli paksua keltaista voidetta.
    Kun Naarni oli saanut vaatteensa huuhdeltua, tyttö viittasi häntä lähemmäs, työnsi sormensa keltaisen voiteen sekaan ja levitti sitä hänen kasvoilleen. Auringonpolttamat nenänvarressa ja poskipäissä eivät olleet rauhoittuneet viikon aikana, oikeastaan päinvastoin, ja voide kirveli ilkeästi. Joku oli käskenyt Ilenan tuomaan hänelle helpotusta. Tytön kasvoilta näki, että tämä olisi ollut mieluummin jossain muualla.
    Hetken mielijohteesta Naarni nappasi Ilenaa ranteesta kiinni ja tunsi tämän kavahtavan. Veti käsivarren lähemmäs kasvojaan ja henkäisi tuoksua. Kyllä, hiillos, näiden kitukasvuisten havupuiden hiillos tuli siitä aivan selvästi läpi. Tälle ei tuoksunut kukaan, jolla ei ollut veressä tulta ainakin aavistuksen verran. Jotain samankaltaista hän haistoi useimmista muistakin kyläläisistä. Hän päästi irti, onki puron pohjalta purkinkannen jonka Ilena oli sinne hätkähtäessään tiputtanut, ojensi sen tytölle ja kiitti voiteesta. Keräsi märät vaatteensa saaviin ja nousi ripustaakseen ne orrelle, joka pyykinkuivausta varten oli lähettyville ripustettu.
    Pyykistä tippuvat pisarat imeytyivät nopeasti janoiseen maahan. Naarni kaipasi samalla tapaa vastauksia, mutta vielä oli liian aikaista. Hän hallitsi kieltä vain hajanaisia sanoja, ei osannut puhua arjesta, ei esittää kysymyksiä. Eikä etenkään tiennyt, mitä olisi pitänyt kysyä. Täytyisi malttaa. Aikaa hänellä oli. Mitään muuta ei enää ollutkaan. Aikaa, kaksi vaatekertaa, miekka, hevonen ja hellyydenkipeä kashurra. Naarni huomasi nauravansa itsekseen. Olisivat asiat kai huonomminkin voineet olla. - - -

Poistettujen kohtausten metsästyksen ohella olen googlannut itseäni ja törmännyt kahteenkin oikein ihastuttavaan blogarvioon Tulen tyttäristä:

"Carole kirjoittaa viehättävästi ja elävästi. Tulen tyttäriä on ihana kirja. En ole suuri romantiikan ystävä, mutta silti on sanottava näin: ihana kirja. Ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista."
Kastanjan lukupäiväkirja

"Sen verran hyvä maku tarinasta jäi, että seurailen mielenkiinnolla, mitä Carolelta seuraavaksi ilmestyy. Tätä voisi myös suositella niille lukijoille, joita perinteinen maailmanpelastaminen ei juuri nyt napostele, mutta fantasia houkuttelisi silti. Miksei toki muillekin! Sanoisin, että tarina on tyyliltään sellainen, ettei tarvitse olla edes erityisen kiinnostunut fantasiasta genrenä. "
Keijumetsästä

Kirjailijatar kiittää ja hihittelee itsekseen.

Ei vielä palautetta
Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!