Hyvä jossain

Kirjoittajablogeissa on vilahdellut ilahduttava Vahvuudet-haaste, joka on alunperin Vaarnan käsialaa. Tarkoituksena on siis kaiken vinkumisen sijaan miettiä, missä onkaan kirjoittajana hyvä. Jopa viiden kohdan verran. Itseluottamusboostia, oletan.

1. Minulla on varsin hyvä kielitaju. Se ei tarkoita, että kirjoittaisin täysin virheetöntä, kaikkea muuta. Tai etteikö ulkosuomalaisuus olisi työntänyt lonkeroitaan kieleeni ja aiheuttanut kummallisia rakenteita. Mutta noin pääosin hahmotan vaivatta kielen nyanssit ja sen, mikä on hyvää suomea ja mikä ei. Kirjoitan myös sitkeästi omaan tapaani. Onko se sitten aina hyve, sitä en tiedä.

2. Henkilönrakennus. Kykenen luomaan (luullakseni) uskottavia henkilöitä, jotka eivät jää pelkiksi paperinukeiksi. Tekstini ovatkin siis hyvin henkilövetoisia. Juonenrakennus kun ei varsinaisesti kuulu vahvuuksiini...

3. Uskallan venytellä genrerajoja. Siksi tekstejäni on usein vaikea laittaa mihinkään selkeään lokeroon. Toisaalta, tämä on myös pitkälti silkkaa autuasta tietämättömyyttä. Sanotaan, että jos haluaa kirjoittaa jotain genreä, sitä pitäisi lukea paljon että onnistuu sivuuttamaan pahimmat kliseet ja sudenkuopat. Olen samaa mieltä vain osin: liika tietoisuus konventioista saattaa myös halvaannuttaa, kun tuntuu, että pitäisi tehdä jotain täydellisen omaperäistä. Joskus laatikon ulkopuolelta voi olla helpompi kirjoittaa jos ei tiedä mitä laatikossa on.

4. Olen parhaimmillani ollessani huonoimmillani. Tai siis olen yleensä parhaimmillani antaessani itselleni luvan kirjoittaa huonoa. Silloin itsekritiikki on hiljaa, ja tuloksessa on usein seassa myös loistavaa tavaraa.

5. Jollain kierolla tavalla pidän editoinnista. Siinä vaiheessa ollaan jo pahimman ylitse, eli tarina on kasassa. Vaikka se ei olisi erityisen hyvä, niin onpahan jotakin. Olen kuitenkin sen verran laiska, että itsellisesti en viitsi editoida kovin pitkän aikaa. Tarvitsen melkein toimittajan tai ensilukijan tai jonkun, joka tökkii arkoihin paikkoihin punakynällä.

Katri Alatalo - Karnin labyrintti

Saako kirjamietinnät aloittaa aivan liittymättömällä anekdootilla? Saahan?
Tai ainakin melko liittymättömällä. Ensimmäinen muistikuvani Katri Alatalosta, ja pitkään vahvin sellainen, oli hämmästyttävän vahva kädenpuristus. Ei ollenkaan huono ensivaikutelma. Samalla reissulla pyörittelin myös ensi kerran käsissäni uunituoretta Karnin labyrinttia. Mutta sain kirjan ostettua vasta nyt kesällä Finnconista. Ihan omistuskirjoituksen kera.

Että näin korruptoitunutta mutuhuttua kirjoista saatte seurata tässä blogissa.

Vaskikirjojen julkaisema Karnin labyrintti on Mustien ruusujen maa -trilogian ensimmäinen osa, ja Katri Alatalon esikoisromaani.

Romaani on tavallaan melko perinteistä matkafantasiaa. Päähenkilö Dinja näkee 16-vuotissyntymäpäivänsä aattoyönä unen, kuten tapana on. Unessa hän palaa lapsuuteensa, tilanteeseen jossa hänen käsiinsä kuolee mies, joka antaa Dinjalle mustan ruusun. Hänen luokseen palaa välähdyksenä myös aikoja aiemmin kadonnut äiti. Levottomuus ei jätä Dinjaa rauhaan, joten hän pakkaa norpannahkaisen säkkinsä, ottaa sukset ja lähtee seuraamaan äitinsä jalanjälkiä. Matkan varrella mukaan liittyvät kirjoihin pakkomielteisesti suhtautuva navadi Raúg ja oman heimonsa keskellä itsensä hieman vajavaiseksi tunteva krioni Emron.

Katri Alatalo - Karnin labyrintti
Katri Alatalo - Karnin labyrintti
Vaskikirjat, 2012
Kansi: Riikka Jäntti

Kirjan sivuilla ollaan koko ajan hieman eksyksissä, tietämättä mitä oikeastaan etsitään. Matkakumppaneiden lopullinen määränpää on heille itselleenkin hämärän peitossa. Maailma avautuu lukijalle vähitellen, Dinjan sitä havainnoidessa. Koko ajan on kylmää. Eletään seudulla, jonne sulan maan aika saapuu silloin tällöin, ei suinkaan tasaisesti joka vuosi. "Kevät" on käsitteenä tuntematon, jotain mistä kerrotaan vain tarinoita. Minä jäin lukijana miettimään, mikä Talvilaaksoon onkaan ikuisen talven tuonut. Ehkä se selviää myöhemmissä osissa.

Sujuvaa lukunautintoa häiritsi hieman se, että Dinja ei oikein saanut sympatioitani puolelleen. Nuoret ihmiset saavat kiukutella, olla äkkipikaisia ja mustavalkoisia, mutta tuntui, ettei Dinja millään viitsinyt kuunnella muiden ohjeita tai tarinoita äyskimättä.

Kaiken kaikkiaan minä kuitenkin viihdyin kirjan parissa. Pitkälti sen takia, että on kiva lukea fantasiaa, jossa (matkallelähdön) taustalla ei ole mitään suurempaa tarkoitusta. Kukaan ei yritä pelastaa maailmaa, motiivit ovat enimmäkseen itsekkäitä. Henkilöt hapuilevat ja erehtyvät, mutta perusvire säilyy kuitenkin optimistisena. Karnin labyrintti on oivallinen pieni fantasiatarina nuorisolle... ja aikuisillekin.

Trilogian toinen osa Laulu kadonneesta saaresta ilmestyi viime vuonna, ja päätösosa Kevääntuoja ilmestyy ihan pian. Sitä odotellessa voitte vaikka käydä lukemassa Katrin itsensä pohdintoja kirjoittamisen ympäriltä hänen blogistaan.

Entäs jos en enää osaakaan?

Pääsiallinen työnantajani täytti juuri vuoden. On tässä välissä tehty töitä myös muille, mutta tämä projekti Tirppana on selkeästi vaativin. Jos katson raskausaikaa ja vauvavuotta nyt taaksepäin, asia jota en uskonut etukäteen, on ollut kuinka paljon ihan silkka arki on syönyt energiaa. Ja meillä on helppo lapsi!

Tuntuu, ettei ole aivoja enää ollenkaan. Olen viimeisten n. puolentoista vuoden aikana kirjoittanut uutta... en ollenkaan? Ok, satunnaisia kohtauksia, mutta en mitään kokonaista. En myöskään gradua. En valmistu tämän syksyn aikana. Turha toivo.

Viime päivinä on kirjoitettu paljon kateudesta kirjailijapiireissä: ainakin Grafomaniassa ja Alaston kirjailija -blogissa. Tuntemukset ovat varmasti kaikille tuttuja. Itse olen juuri nyt hirvittävän kateellinen kaikille, joilla on ideoita. Ja etenkin jaksamista toteuttaa niitä. Itsellä on vain kivikasa aivojen kohdalla. Olen myös synkeän kateellinen ihmisille, jotka sanovat: "Kirjoitin kun vauva nukkui". Kun vauva nukkuu, nukun minäkin. Tai teen ruokaa. Tai käyn suihkussa. Tai siivoan. Tai vain olen ja avaudun saamattomuudestani blogiin. Kirjoittaminen onnistuu heikosti, kun aivojen tilalla on kivikasa ja tieto siitä, että hetkellä millä hyvänsä joku taas vaatii. Kun vain voisi keskittyä keskittymään. Nukkua ensin vuorokauden ja sitten olla ihan omassa rauhassa kaksi lisää. Kirjoittaa yötä myöten tietäen, että kukaan ei herätä sunnuntaiaamuna klo 7:30. Syödä kun huvittaa tai olla syömättä ja etenkin syöttämättä ketään. En ole ikinä ollut erityisen innostunut aikataulu- ja rutiiniriippuvuudesta.

taskukello

Sanovat, että kaikenlaista kateutta voisi käyttää polttoaineena. Heikosti tuo näyttää palavan. Nyt lähinnä tuntuu, että voisi lyödä hanskat tiskiin ja olla edes miettimättä kirjoittamista. Palata asiaan sitten, kun joskus on saanut nukkua sen pari vuorokautta, eikä kukaan keskeytä jatkuvasti. Eli ehkä muutaman vuoden päästä. Minusta ei ole superäidiksi. Ei oikein edes kotiäidiksi, Tirppanan osa-aikahoitopaikka on jo pelastanut paljon.

Mutta entäs jos en enää osaakaan? Entäs jos kaikki ideat, joita ei muutenkaan ole kasoittain, katoavat jonnekin manalan syövereihin? Entäs jos ne jäävät ikuisiksi ajoiksi pelkiksi ideoiksi? Jos yksikään tarina ei houkuttele kirjoittamaan? Juuri nyt ei ole mitään kerrottavaa.

Plääh.

Muiden kirjallisista saavutuksista en osaa olla kateellinen. Eivätköhän he ole kunniansa ansainneet. Ainoastaan kadehdin toimivia aivoja ja kohtuullista energiamäärää. Ja ihan pikkuisen harmissani olen siitä, etten löytänyt itseäni yhdenkään Isomman Päivälehden syksyn kirjojen listalta. Vaikka oikeastaan olisin ollut yllättyneempi, jos nimeni siellä olisi ollut. Se rivi olisi voinut olla ainoa maininta missään valtakunnallisessa mediassa. Todiste siitä, että on olemassa.
Voittavathan ne jotkut lotossakin.

Sähkökirja on kustantajalle kalliimpi?

Suomen Kustannusyhdistystä voi pitää kohtuullisen vakavasti otettavana lähteenä monien asioiden osalta, mutta yhdistyksen Medialle-sivuilla on sähköisestä kirjasta väitteitä, jotka saivat minut kummastelemaan. Olisi kiva tietää, mihin tutkimuksiin nuo kaikki perustuvat:


Sähkökirja on kustantajalle paperista kalliimpi

Sähkökirjojen kustannusrakenne on hyvin samankaltainen kuin painettujen kirjojen. Merkittävin ero on sähkökirjojen korkeampi arvonlisävero, joka on 24%. Painetuista kirjoista valtio verottaa 10 %.

Koska sähkökirjan kustannuksista jää pois painamisen, varastoinnin ja fyysisen jakelun kustannukset, jotka ovat noin kolmannes kirjan kokonaiskustannuksista, syntyy helposti mielikuva, että sähkökirjan tuottaminen olisi kustantajille halvempaan. Näin ei kuitenkaan käytännössä koskaan ole, koska:

- Sähkökirjan arvonlisäprosentti on korkeampi, joten valtio vie selkeästi suuremman siivun siitä kuin paperikirjasta
- Koska kirjasta kuitenkin tehdään myös melkein aina paperinen versio, jäävät nämäkin kustannukset edelleen kustantajan kannettaviksi
- Sähkökirjan tekemiseen tulee uusina kustannuksina teoksen muuntaminen eri lukulaitteisiin sopivaksi
- Julkaisu-, markkinointi- ja maksujärjestelmien ylläpito vaatii uusia henkilöresursseja ja investointeja tietotekniikkaan
- Tekijänoikeuksien valvonta ja suojeleminen on sähkökirjoihin liittyvä uusi menoerä
- Sähkökirja tuo mukanaan uusia markkinointikuluja

Kirjailijan tekijänpalkkio, kustannustoimittajan, taiton, kuvituksen, kääntämisen kustannukset koskevat samalla tavoin sähköistä kuin paperistakin kirjaa. Eri asia on, jos sähkökirjaan tehdään ns. rikastettua sisältöä kuten kuvaa tai ääntä. Tällöin tuotantokustannukset nousevat moninkertaisiksi.

Mietitäänpäs. Jätän tarkistelematta tuota alv-kohtaa, koska se on ihan totta, mutta entäs nuo muut? (Paitsi että toisaalla huomautettiin, että ALV:han ei ole kirjan tuotantoon liittyvä kustannus, vaan kuluttajan maksama...)

Koska kirjasta kuitenkin tehdään myös melkein aina paperinen versio, jäävät nämäkin kustannukset edelleen kustantajan kannettaviksi

Tietenkin jäävät. Mutta kuten tekstissä myöhemmin sanotaan, kustannustoimitus ja esim. kansikuva ovat samat molemmilla. Sähkökirjaan tulee toki erikseen sen kääntäminen, mutta sitten taas ei tule niitä painokuluja. Miten tämä tekisi sähkökirjasta kalliimman tuottaa kuin painettu?

Sähkökirjan tekemiseen tulee uusina kustannuksina teoksen muuntaminen eri lukulaitteisiin sopivaksi

Viittaan suoraan edelliseen kohtaan. Tietenkin, jos haluaa kirjan muihinkin kuin vain ePub-muotoon, niin jonkin verran niiden kanssa pitää säätää, mutta ei sitä ihan nollasta lähdetä tekemään. Jos painetusta kirjasta tekee pokkaripainoksen, niin pitää sekin uusiksi taittaa. Ja se on lisäkulu.

Julkaisu-, markkinointi- ja maksujärjestelmien ylläpito vaatii uusia henkilöresursseja ja investointeja tietotekniikkaan

Öh? Tämä on saman lajin väite kuin jos sanoisi, että: "Kustantajan pitää perustaa kirjakauppa jos haluaa myydä painettuja kirjoja." Kerron teille salaisuuden: useimmat kustantajat eivät itse jakele e-kirjojaan. Niiden jakelun hoitavat e-kirjakaupat, joiden kanssa tehdään sopimuksia siinä, missä kivijalkakauppojenkin kanssa. E-kirjakauppa myy ja tilittää kustantajalle rahat sopimuksen mukaan. En siis näe, mitä investointeja tietotekniikkaan tai henkilöresursseja tässä tarvittaisiin.

Tekijänoikeuksien valvonta ja suojeleminen on sähkökirjoihin liittyvä uusi menoerä

Mutsiis ku Adoben DRM on niiiin passé, niin 2012. Suurin osa nykyään jakelussa olevasta suomen- ja ruotsinkielisestä e-kirjallisuudesta on vesileimattua tai kokonaan ilman suojauksia. Vesileimaus ei ole "uusi menoerä". En tiedä mitä esim. Elisa Kirja veloittaa vesileimauksesta, vai veloittaako mitään, mutta sitä ei tarvinne kuluiksi suorastaan laskea.

Sähkökirja tuo mukanaan uusia markkinointikuluja

Tästä haluaisin saada ihan konkreettisen esimerkin. Jos kirjaa joka tapauksessa markkinoidaan, niin mitä ovat ne "uudet markkinointikulut", joita nimenomaan sähkökirja tuo mukanaan? En väitä, etteikö tällaisia voisi olla, mutta äkkiseltään ei tule mieleen.

Niin. Palataanpas takaisin lainaukseen: Koska sähkökirjan kustannuksista jää pois painamisen, varastoinnin ja fyysisen jakelun kustannukset, jotka ovat noin kolmannes kirjan kokonaiskustannuksista.

Noin kolmannes kirjan kokonaiskustannuksista. Väitattekö te ihan kirkkain silmin, että sähkökirjan tuottaminen on niin paljon kalliimpaa, että sillä saadaan kiinni tuo kolmannes kustannuksista ja mennään vielä ylitsekin? Jotain rajaa nyt... Eikä kannata sanoa, että "kun ne joissa on rikastettua sisältöä, ääntä ja animaatiota". Totta kai ne ovat kalliimpia tuottaa. Mutta ne eivät ole enää sisällöltään sama tuote kuin painettu kirja, johon tässä sähkökirjaa verrataan. Vaikka voihan tietysti olla, että esim. oppikirjapuolella, jota tunnen yhtä hyvin kuin afrikkalaisia tappajamatoja, on täysin erilainen kustannusrakenne joka tekee sähköisestä kirjasta hirvittävän kalliin. Mutta siinä tapauksessakaan ei parane yleistää kaikkia (kaunokirjallisuuden) kustantajia koskevaksi.

- - -

Lisäys: Tietysti, riippuu vähän laskentatavasta. Jos ajatellaan sen ensimmäisen e-kirjan tuotantoa, niin se saattaa tosiaan olla kalliimpi kuin yksittäinen painettu kirja. Pääasiallisena kuluna on palkka/palkkio, joka maksetaan kirjan kääntäjälle (taittajalle). Tosin tässäkin pitäisi tietää, paljonko hommasta maksetaan...Tämä ajattelutapa toimii kuitenkin vain silloin, jos kuvitellaan, että sähkökirjaa myydään ainoastaan yksi kappale. Helposti kuitenkin kuvittelisi, että kustantajien tavoitteena on myydä enemmän kuin yksi. Jos kirjoja myydään kymmenen, taittajaan kohdistuneet kulut voi jakaa kymmenellä. Ja niin edespäin. E-kirjaan ei myöskään kohdistu varasto- ja logistiikkakustannuksia, jotka tulevat painettuun vielä varsinaisten tuotantokustannuksien päälle. E-kirjan painosten jämiä ei tarvitse makuloida.

Siksipä yksittäisen e-kirjan tuotantoa pitäisi katsoa vähän samalla tapaa kuin painetuissa koko painosta. On jokseenkin älyllistä epärehellisyyttä verrata asioita, jotka eivät ole suoraan verrattavissa. Painetun kirjan yksikkökulut kustantajalle ovat painoksen jokaisella kirjalla samat sillä hetkellä, kun kirja tulee painosta. Sitten kirjoista pitäisi päästä eroon. Mitä pidempään ne lojuvat kustantajan nurkissa, sitä korkeammaksi kohoavat kustannukset per kirja. Sitä varastointia ja logistiikkaa, hävikistä puhumattakaan.

Sähkökirjan tilanne taas on aivan päinvastainen. Lähtökustannus sillä yhdellä tehdyllä kappaleella voi olla korkea. Mutta sen jälkeen muita kuluja ei sitten juuri olekaan. Eli jokainen myyty kappale laskee kappalekohtaisia kustannuksia, eikä nurkissa olevista tarvitse huolehtia. Mutta koska näiden lähtökustannusten takia e-kirjojen hinnat pidetään korkeina, niitä myydään vähän. Ensimmäisiä kappaleita siis on käytännössä pakko myydä tappiolla.

E-kirjan ja painetun kirjan kustannuksia kustantajalle pitäisi tarkastella pitkällä aikavälillä. Kumpi onkaan käytännössä tullut halvemmaksi siinä vaiheessa, kun jäljelle jäänyt painos lähtee makuloitavaksi puolentoista vuoden jälkeen? Entäs kolmen vuoden jälkeen, kun painettua löytyy enää kirjastoista?

Tulen tyttärien kirjatraileri

Melkein käytin otsikossa huutomerkkiä. Melkein. Nytkin vielä mietin, että lisäisinkö sen sinne.

Puuhasin siis tällaista yönä-parina. Opin kaikenlaista uutta ja jännää videoeditorista, ja luin tekstinpätkää varmaan kymmeniä kertoja. Yhäkin se kuulostaa kummalta. Miten sitä aina kuulostaakin niin erilaiselta kuin luulee? Olen kuitenkin miltei ylpeä tekeleestä. Katsokaa.

(Niin, ja saa sen kirjankin lukea, kunhan se tuossa syksyllä ilmestyy.)

Pika-arvioita: Helena Waris - Magdalena Hai - Niina Hakalahti

Luin tuossa Suomenlomalla. En vain sitten taaskaan saanut pidemmälti kirjoitettua kaikesta, mitä tuli luettua, joten kirjoitetaanpa tähän lyhyt silmäys. Näköjään lasten- ja nuortenkirjapainotteinen sellainen.

Helena Waris - Vuori

Viime vuoden aikana luin läpi Helena Wariksen Pohjankontu-trilogian, ja enimmäkseen pidin metsäntuoksuisesta fantasiasta. Nyt kun minulla oli kunnia päästä seuraamaan uunituoreen Vuori-kirjan julkkareita Finnconin aikaan, niin pitihän se lukea saman tien, lämpimänä (kiitos Toenperän kirjasto).

Täytyy tunnustaa, että olin ihan alkuun jotenkin väärin orientoitunut. Kun Pohjankontu-trilogia sijoittuu jonnekin muinaisaikoihin, niin oletin automaattisesti, että tässä ollaan samoilla linjoilla. Vaan, heti ensimmäisissä lauseissa mainittiin ovikello ja kännykkä. Sitten lukijan piti sulkea kirja, henkäistä syvään, uudelleenohjelmoida aivot ja aloittaa uudestaan alusta.

Vuori on tokikin viikinkitarustomuunnelma, mutta osapuilleen nykyaikaan sijoittuva sellainen. Se yhdistää kiehtovasti totta ja yliluonnollista, selittelemättä liikaa. Päähenkilö Lif saa yhtäkkiä tehtäväkseen lähteä vuorelle, joka näkyy – tai oikeammin ei näy – ikkunoista. Tarina on vetävä ja suoraviivainen, mutta minä olisin kuitenkin kaivannut hieman lisää sitä selittelyäkin. Kun en ragnarökia sen kummemmin tunne, tiettyjen henkilöiden taustat ja motiivit jäivät hämäriksi.

Pisteet kuitenkin ehdottomasti loppuratkaisusta, joka jätti minut vähän samoihin fiiliksiin kuin Kristiina Vuoren Näkijän tyttären loppu aikoinaan. Se oli draaman kannalta mainio, mutta pidinkö siitä? En tiedä. Ärh. Sai ainakin pohtimaan, pohdituttaa vieläkin.

- - -

Magdalena Hai - Kerjäläisprinsessa | Kellopelikuningas

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogia* on ollut lukulistalla jo pitkään. Tällä kertaa nostan maljan taas kirjastolle.

Steampunk-henkinen nuortenkirjasarja vie lukijan viktoriaaniseen vaihtoehtomenneisyyteen laitteiden, vekottimien ja höyryn keskelle. Alhaistossa asuva Gigi onkin kuninkaallisesta perheestä, ja joutuu kohtaamaan menneisyytensä (ja tulevaisuutensa), kun vanhan kotimaan vallankaappauksen orkesteroineet tahot eivät olekaan luovuttaneet. Parhaan ystävänsä katupoika Henryn kanssa Gigi paitsi pelastaa perheensä, myös oppii omista juuristaan ja taustoistaan.

Sarjan avausosa Kerjäläisprinsessa etenee kuin höyryveturi alamäessä. (Teinkö minä juuri noin kehnon vertauksen?) Tapahtumat seuraavat toisiaan, ja lukija suorastaan hengästyy. Näin aikuislukijasta trilogia tuntuu pääsevän kunnolla ihon alle vasta toisessa osassa, Kellopelikuninkaassa. Vasta se avaa Gigin ja Henryn taustoja ja persoonaa kunnolla. Sen aikana ehtii hengittää ja nauttia Magdalena Hain käsittämättömän hienosta kyvystä piirtää ihmisiä ja paikkoja sanoillaan painumatta kliseisiin. Kyllä. Haluan lisää. Haluan Susikuningattaren.

* Trilogian kolmas osa, Susikuningatar, ilmestyy... ihan pian.

- - -

Niina Hakalahti - Tuukka-Omar ja minilapset

Pitkästä aikaa luin myös vähän nuoremmille nuorisohenkilöille suunnattua kirjallisuutta. Tuukka-Omar ja minilapset sai tänä kesänä Lukuvarkaus-palkinnon, joten tokihan se oli napattava luettavaksi. Viihdyin kirjan seurassa vallan hyvin, se oli erinomainen esimerkki siitä, kuinka lastenkirjallisuudesta voi tehdä sekä fiksua että hauskaa.

Tuukka-Omarin ja hänen parhaan ystävänsä Paavon kesäloma alkaa järkytyksellä: koulun viereen ollaan rakentamassa päiväkotia, ja poikien lempipaikka Jänisbaari on uhattuna. Tilannetta ei helpota Ruotsista käymään tuleva Kasper-serkku, joka alkaakin kaveerata aivan liiaksi Paavon kanssa. Edes muutoksenpoistokone ei tehoa ongelmiin.

Yksinkertaisen ja samaistuttavan juonen ympärille oli sullottu kaikenlaista pientä ja hupaisaa, minipossuista minilapsiin. Vauvat ne vasta minejä ovatkin, ja lisäksi niillä on yhtä huono maku ruuan suhteen kuin minipossuilla. Kirjassa monikulttuurisuus on luonnollista ja arkista, osoittelematonta. Kaikkien pienten ja isompien huolten taustalla on kiva kesä ja lapsen loman huolettomuus.

Jep, suosittelen mini-ihmisille.