Blogistanian kesälukumaraton

Jahas, kaikkeen sitä taas pitää yllätyshullun lähteä mukaan. Mutta kun tiistaina kirjoitin ja tänään lähettelen gradupostia, niin huomenna voinee lukea. Tai oikeastaan taidan aloittaa 24 tunnin maratonini tänä iltana jo. Huomenissa lapsi on hoidossa, joten minä voin vaikka ostaa croissantin... ja lukea.

Suunnitelmiin kuuluu ainakin Me tarvitaan uudet nimet -kirjan lukeminen loppuun (ahmaisin ekan puoliskon yhden illan aikana! Se on paljon minulle se.) Samoin jatkan varmaan Veren kirjojen parissa, olen jossain viidennessä osassa menossa.

Maratonlogo tällä kertaa ruumiin itsensä askartelema.

Päivitän tätä postausta ehtiessäni. Pariin otteeseen ainakin. Ja tosiaan, Anna minun lukea enemmän -blogista voi tiirata keitä kaikkia muita maratoonareita on mukana.

21h24: Mikäli Twitteriin on luottaminen, aloitin lukumaratonini klo 20:28. Ensimmäisenä urakkana oli saattaa loppuun Me tarvitaan uudet nimet. Nyt on luettu. Plakkarissa 126 sivua. Kirja on hieno, hyvin kirjoitettu, ja käsittämättömän ahdistava. Sanon varmaan useampiakin sanoja lähipäivinä, kunhan saan ajatuksia oikenemaan.

Lasissa on rommia, joskaan ei Trois Rivières -sorttia. Ja aurinkovarjo on vain rekvisiittaa.

23h01: Ajattelin, että olisin selannut e-kirjanlukijaani, mutta sitten kutsuivatkin Todensanat.

Kärpäsistä härkänen

184 sanaa? Jos kuitenkin sivuja. Olen kirjoittanut viime päivinä, lapsus suotakoon anteeksi uniselle.

23h47: Sänkykirjana vielä Mauri Kunnaksen Koiramäen talvi.

9h11: Uusi päivä miltei valkenee. Harmaudessa on hyvä olla sisällä.

11h01: Nyt vaivaa Goethe. Tein erheen, ja menin lukemaan Kyösti Salovaaran kritiikkiä kirjallisuuslehdestä, joka on laajalti liian älyllinen minulle. (Jopa Särön kanssa mennään toisinaan aavistuksen verran liian korkeakulttuurisiksi ulkosavolaiselle).
Vaan korvamadoksi jäivät säkeet.
”Paras viinitarha se taivaan alla,
missä köynnös ois sidottu makkaralla.”

13h28: Vaaleanpunaista vampyyriromantiikkaa ja kalakeittoa.

Nice girls don't date dead men - Molly Harper

16h37: Päiväuni hyökkäsi kimppuuni varoittamatta. Koetin taistella vastaan, mutta juuri kun olin etsimässä tikariani yöpöydän laatikosta, se paljasti terävät kulmahampaansa ja —
Noh ok, en edes taistellut vastaan. Nukkuminen on kivaa. Sitä paitsi uneksin kirjastosta. Nyt maitorahkaa ja hieman lisää vaaleanpunaisia vampyyreja ennen kuin pitää lähteä hakemaan lapsi kotiin.

20h28: Nonnih, luettu on vuorokauden ympäri. 482 sivua, joka minun yleisellä lukumalttamisellani on varsin kelvollinen tulos. Ilta jatkuu vielä vaaleanpunaisten vampyyrien parissa, tää kirja onkin parempi kuin odotin. Lapsikin koetti hampaitaan siihen.

Vera Vala - Villa Sibyllan kirous

Villa Sibyllan kirous on kolmas osa Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjasta. Voisin sanoa jopa viihdedekkarisarjasta, ihan rakkaudella. Minun sanastossani "viihde" ei ole halventava ilmaus, vaan lähinnä kommentti tyylilajista. Luvassa ei tässä kolmannessakaan osassa ole graafista kidutusta, verta tai lukijaa ahdistavia yksityiskohtia. Vaan... ruokaa ja maisemia. Mutta niistä myöhemmin.

Arianna päätyy tällä kertaa selvittämään perhedraamaa, josta ei oikein tiedä, onko kyseessä ainoastaan perhedraama vai liittyykö tapaus muinaiseen mithralaisuskontoon. Katia Levrini, rikas asianajaja, saa nimettömiä uhkauskirjeitä. Hän päätyy palkkaamaan Ariannan tutkimaan tapausta, kun Katian perheen taloon, Villa Sibyllaan murtaudutaan ikävin seurauksin. Kuten arvata saattaa, ruumiitta ei selvitä.

Mietin pitkään, mihin kirja sijoittuu hyvin subjektiivisella arviointiasteikollani. Juoni on monipuolinen ja hyvin kokoon kudottu, sen kanssa viihtyy loppuun saakka. (Joskin oli ehkä ensimmäinen kerta kun arvasin murhaajan! ...ainakin osin.) Vera ei ole kulkenut ollenkaan siitä, missä aita on matalin. En kuitenkaan ole varma, oliko tämä näistä kolmesta kirjasta suosikkini. Miljöökuvausta oli niin paljon, että paikoitellen se pysäytti kerronnan turhan pitkäksi aikaa. Siitäkin huolimatta, että miljöökuvaus on erittäinkin ansiokasta.

Huomasin, etten lopulta ollut kovinkaan kiinnostunut tämän kirjan juonesta, vaan taustalla kulkevista tapahtumista. Villa Sibyllan kirous nimittäin valottaa Ariannan menneisyyttä huomattavasti laajemmin kuin edelliset kirjat. Cliffhangeriin loppuu tämäkin, mutta nälkäinen lukija saa paljon uutta pureskeltavaa. Kyllä, nämä ovat selkeästi sarjakirjoja, vaikka yksittäisenkin romaanin parissa varmaan viihtyy, jos sellaisen ottaa satunnaisesti luettavaksi.

Hän työnsi puuoven auki ja astui korkeakattoiseen holvikäytävään. Käytävän oikeassa päässä oli lasiovi ja sen vieressä ovipuhelin. Arianna painoi asianajajotoimiston summeria. Lasiovesta kuului kliksahdus. Oven yläpuolella oli valvontakamera. Oven avaaja oli siis luokitellut hänet vaarattomaksi pelkän ulkonäön perusteella. Melkoista itsevarmuutta rikosoikeuteen erikoistuneelta asianajotoimistolta. Ilmeisesti Angelini kumppaneineen oli kyennyt pitämään puolustamansa rikolliset tyytyväisinä.

Rooman kaikissa vanhoissa palazzoissa oli kosteusvaurioita. Rappukäytävässä tuoksuva kostean kiven ummehtunut haju oli tuttu myös heidän toimistostaan. Toisessa kerroksessa sijaitseva asianajotoimisto oli kuitenkin sisustettu ylellisemmin. Odotushuone oli täynnä mustasta nahasta ja kromista tehtyjä design-huonekaluja, ja lasisen työpöydän takana istuva kolmekymppinen sihteeri näytti valinneen modernit silmälasikehyksensä sisustukseen sointuviksi. Nainen otti hänet vastaan hymyillen ja pyysi istuutumaan.

Nojatuoli oli juuri niin epämukava kuin miltä se näytti. Sihteeri soitti Angelinille ilmoittaakseen vieraasta.

– Avvocato Angelini ottaa teidät vastaan muutaman minuutin kuluttua, sihteeri sanoi puhelun päätteeksi.

Palaamme siis asiaan seuraavan osan parissa, oletan. Odotan.
Odotin edellistenkin osien jälkeen, niistä voi lukea aiempia ajatuksiani: Kuolema sypressin varjossa ja Kosto ikuisessa kaupungissa.

Ja kah, ilmeisesti eletään dekkariviikkoa. Tämän lukeminen siis osui hyvään saumaan, minä kun en yleensä juurikaan dekkareita lue. Tästä on vielä toistaiseksi blogattu melko vähän, mutta käykää toki katsomassa vaikka Minnan arvio Ja kaikkea muuta -blogissa. Minna on tehnyt jokseenkin samoja huomioita kuin minäkin.

Vera Vala - Villa Sibyllan kirous
Gummerus, 2014

---
Sähköinen arvostelukappale Gummerukselta.

Niskaperseote

Editointikierros olisi miltei lopussa. Miltei.

Siellä on vielä yksi oranssi läikkä. Yksi kirottu kohtaus, joka ei halua muodostua kunnolliseksi. Ei sitten millään. Se vinkuu ja vikisee, tappelee vastaan, ja joka kerta kun luulen saaneeni hyvän niskaperseotteen, se muuttuu veteläksi ja valuu maahan epämääräisiksi länteiksi. Yritä sellaisista nyt sitten kirjoittaa jotain kunnollista.

Kunnollisuus on muutenkin vähän hakusessa.

Viime päivinä olen ollut varma siitä, että olen kirjoittanut maailman huonoimman fantasiaromanssin. En sano, että maailman huonoimman viihdekirjan, koska Neiti pormestari on varmasti kehnompi. Mutta loistavien ja kekseliäiden bestsellereiden jälkeen jonkun on oltava omassa lajissaan siellä toisellakin reunalla.

Menee tämä joskus ohi. Kunhan pääsen yli tästä muulinsukuisesta kohtauksesta. Pistän tikarilla. Varsi kaiverrettua luuta. Toistaiseksi kohtausta olisi täytynyt tiivistää. Otin kaiken pois ja kirjoitan uusiksi. Vielä puuttuu... ja se on jo pidempi kuin alkuperäinen. Voe luoja.

Ruusunnuppuni, kaikkeni

Viime yönä hoisin unettomuuttani lueskelemalla, ja selasin pöydällä kasassa olleita Osuuskumman tuotoksia. Käsiini oli viimeinkin eksynyt nippu (kansi)taittajan tekijänkappaleita. Jumiuduin sitten Ruumiittomien pariin ja jonkin mystillisen öisen masokistisuuden takia luin omankin novellini. Muutaman iigh, äääh ja mmmiksi? -ajatuksen ohella tekstissä oli selkeästi kummituksen lisäämiä kohtia: "Olenko mä muka kirjoittanut noin?" Oikeastaan aika jännittävää lukea tekstiä, jonka kirjoitusprosessi on kadonnut muistista lähes täysin synnytyksen jälkeisiin hormonihuuruihin ja univajeeseen. Oli siinä alussa minun nimeni. Tarkistin.

Käynnistämisvaikeuksia

Ajattelin, että lomalla olisi aikaa kirjoittaa ja lukea enemmältikin. Ja pöh. Päivät menivät lomaillessa, ts. leikkiessä turistia, illat uupuneena sängyn pohjalla. Ja klo 6:15 ylös, koska vauva halusi herätä. Rankkaa se on se lomailu. Käytin minä kuitenkin jonkin iltahetken suhteellisen hyödyllisesti, avasin tietokoneen enkä edes päätynyt internettiin (että halleluja vain paikoille, joihin ei wifi ylety). Kirjoitin Tulen tyttäriin luvun, joka välistä puuttui. Olen sen osalta hieman kahden vaiheilla. Kertooko se itsestäänselvyyksiä, vai ovatko itsestäänselvyydet vain minun päässäni, kun itselleni tapahtumat ovat niin tuttuja? Mutta hmm. Olkoon.

Nyt sitten suurien linjojen editointi on melko hyvässä mallissa. Vielä siellä on oranssia korostuskynää ja epämääräisiä aukkoja, sillä päätin noudattaa saamaani ohjetta: "Ota se pois. Älä jätä mitään. Ja kirjoita aukkoon uusiksi." Toistaiseksi ohjeen viimeinen osa on vielä toteuttamatta. Ja jää pariksi päiväksi leijumaan tyhjänä ilmassa: tämän päivän ja huomisen käytän mahdollisimman tehokkaasti gradun parissa. Pikkuisen on käynnistysvaikeuksia, kun se on ollut niin pitkään taas telakalla. Mikäs se mun aihe nyt taas olikaan?

Motivaatiobiisinä Friolandiasta bongattuja Pikku-Kakkosen viisauksia.

Opintoputki ei näköjään pääty vielä syksylläkään, sillä jonkin päähänpiston takia hain (ja sain) opinto-oikeutta Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittajaopintoihin. Piirrän rastin seinään sinä päivänä, kun vakaasti päätän, ettei minusta enää koskaan nähdä yliopistolla vilaustakaan.

Mutta niin, se gradu.
Missähän mun muistiinpanot on?
...ensin kuitenkin kahvia ja leipomista: lomalta omatuliaisina tuodut litrat rommia suorastaan vaativat tekemään rommibanaanikakun.

Salla Simukka - Punainen kuin veri

Usein suhtaudun pikkuisen varauksella kovin suureen ääneen kohkattuhin ja kehuttuihin kirjoihin. Salla Simukan useampaan maahan myyty jännäritrilogia tipahti vähän tähän loukkoon. Halusin kuitenkin tutustua ilmiöön, ja kun tarjouskirja eteeni tuli, tartuin tilaisuuteen. Ei tarvinnut katua. Vaikka alussa minulla olikin hetkellisiä vaikeuksia orientoitua selkeään nuortenkirjailmaisuun, lopulta kirjaa luki ilolla. Vika ei siis ollut kielessä, vaan lukijassa, joka on lukenut hävettävän vähän nuortenkirjallisuutta viime vuosina.

Lumikki Andersson on tamperelainen ilmaisutaitolukiolainen. Ihan tavallinen pakkasaamuväsymyksen ja mustan kahvin täyttämä elämä muuttuu varsin epätavalliseksi, kun Lumikki löytää koulun pimiöstä kuivumassa olevia verisiä seteleitä. Keskitalven kylmyyteen sijoittuva jännärijuoni on vauhdikas, mutta oikeastaan kirjan heikoin osio. Tarinassa oli monia omituisen itsestään selviäviä käänteitä, ja minun täytyy tunnustaa etten [spoileri!] ihan ymmärtänyt kuka Lumikin oikeastaan pelasti ja kuinka aivan lopussa.

Lumikki tuli pimiön ovelle ja vilkaisi ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän astui välitilaan ja sulki oven perässään. Tuli pimeää. Hän avasi tottuneesti, haparoimatta pimiön oven. Käsi tunsi etäisyydet entuudestaan. Läpitunkematon pimeys. Hiljaisuus. Rauha. Hänen oma hetkensä ennen koulupäivän alkua. Nollautuminen. Latautuminen. Jokapäiväinen rituaali, josta kukaan ei tiennyt. Tapa oli yhtä aikaa muistuma menneestä ja osa nykyisyyttä. Niin monena vuonna Lumikki oli joutunut etsimään piilopaikkoja, koska hän oli pelännyt. Salaisten soppien ja turvasatamien löytäminen oli ollut elinehto. Nykyään kyse ei ollut pelosta vaan halusta hakea oma tila sellaisestakin paikasta, joka oli kaikkien yhteinen. Pimiö oli hänen vapaustaskunsa, jossa hän saattoi rauhoittua vielä hetken ennen kuin astui muiden ihmisten puheen, äänten, mielipiteiden ja tunteiden keskelle.

Lumikki nojasi seinään ja tuijotti silmät auki mustuuteen. Tyhjensi mielensä ajatus ajatukselta. Kaikkein helpointa oli päästää irti arkisista, suurimmaksi osaksi tyhjänpäiväisistä pohdinnoista, jotka liikkuivat akselilla seuraava matematiikantunti, kaupassakäynti mahdollisesti koulun jälkeen, illaksi ehkä combatiin. Nyt pintahälykään ei suostunut katoamaan päästä. Jokin harasi vastaan. Jokin häiritsi.

Haju.

Kirjan vahvuudet ovatkin aivan muualla kuin varsinaisessa juonessa. Lumikki on taidolla rakennettu päähenkilö, johon nuoren lukijan on takuulla helppo samaistua. Jopa ihastua. Lumikin menneisyys tuntuu olevan täynnä salaisuuksia, joita tässä trilogian ensimmäisessä osassa vain hiukan valotetaan. Sen verran, että jää nälkä ja halu lukea seuraavatkin osat. Minusta tuntuukin, että Lumikki-trilogia on kokonaisuus, joka pitäisi lukea nimenomaan kokonaisuutena ja muodostaa mielipide vasta sitten. Ensimmäinen osa on nopeasti ohi ja jää jokseenkin kesken. On kuitenkin ilo, että Suomessa julkaistaan tällaista nuortenkirjallisuutta, joka ei kuvioiltaan ollenkaan häviä suosituille englanninkielisille kumppaneilleen, ja henkilönkehitykseltään on jopa useimpia kiinnostavampi ja monisyisempi.

Salla Simukka Punainen kuin veri
Salla Simukka - Punainen kuin veri
Tammi, 2013
Kansi: Laura Lyytinen

Clive Barker - The Books of Blood (vol. 1-3)

Olen viettänyt blogihiljaisuutta. Siihen on hyvä syykin:

Koska arki on taas, arki on taas, kattilat täynnä puuroo, voimme pidemmittä puheitta siirtyä veren pariin. Hankin hiljattain e-lukijalleni kokonaisuudessaan Clive Barkerin The Books of Blood -kokoelmat (suom. Veren kirjat). Ihan vain tutustuakseni ja siirtääkseni taas yhden ammottavan aukon kirjasivistyksessäni historiaan. Näitä on kaikkiaan kuusi kirjaa, jokaisessa viisi tai kuusi novellia. En tiedä mitä odotin. Kauhunovellikokoelmaa ehkä. Ensimmäisten tarinoiden jälkeen vahvoin mielessä pyörinyt adjektiivi oli kuitenkin: hillitön. Veren kirjat eivät ole kauhua sellaisessa perinteisessä kauhistuttavassa mielessä, joka saisi pelkäämään pimeitä huoneita ja sängynalusia. Ne ovat räävittömiä, verisiä, makaabereja ja tragikoomisia. Ja sanoinko jo, että verisiä? Useimmissa ei ole onnellista loppua. Kaikki kuolevat. Mahdollisimman mielikuvituksellisilla tavoilla.

Mutta joukossa on myös rutkalti huumoria. Vai mitä sanotte epäonnisesta poltergeistista, manan majoilta palaavasta teatteriseurueesta tai varsin konkreettisesti kimppuun käyvästä syövästä?

Barkers' Books of Blood

Olen siis lukenut Veren kirjoja ensimmäiset kolme kappaletta ja viihtynyt niiden seurassa aivan käsittämättömän hyvin. Siitäkin huolimatta, että kokoelmat ovat hieman epätasaisia, osan tarinoista voi sivuuttaa yhdellä lukaisulla, osa jää mieleen pitkäksi aikaa. Mutta keskimäärin olen ihastunut Barkerin mielikuvitukseen sekä ilmaisutapaan. Kieli on kekseliästä ja kuvailevaa. Moni ilmaisu olisi jäänyt punakynän alle, jos tästä olisi yritetty tehdä Vakavastiotettavaa Proosaa. Mutta onneksi tämä ei sellaista ole. Tämä ei ole vakavaa kirjallisuutta, mutta on innoittanut useita myöhempien sukupolvien kirjoittajia. Tarinaa toisensa jälkeen lukee ihmetellen, kuinka kukaan on voinut saada yhtä omituisia ideoita. Ja vielä kirjoittanutkin ne. Mainiota.

Joten kyllähän tätä palmun alla luki. Pitääkö minun seuraavaksi sitten tukkia lisää kauhukirjasivistysaukkojani ja ottaa lukuun esim. Poea tai Lovecraftia? Kuinka tässä nyt näin pääsi käymään?