Siina Tiuraniemi - Kukkia Birgitalle

– Herregud, Birgitta huokasi, kun ovi oli sulkeutunut takanamme. – Tuo se on yhtä päivänpaistetta. Fy fan, miten rasittavaa! Onneksi noilla on vuorotyö, eikä tuota tarvitse joka päivä kärsiä. Joskus herään yölläkin siihen, kun se hiippailee hymyilemässä ympäriinsä. Ammattilaisten pitäisi ymmärtää, ettei kukaan sairas ihminen siedä tuollaista ilopilleriä lähistöllään.

Kah, olipas siinä hyvänmielenkirja.

Kukkia Birgitalle on oikeastaan tarina niistä yhteiskunnan syrjäytyneemmistä. Päähenkilö ja kertoja on Miska, parikymppinen oman elämänsä sankari. Äitinsä käskystä Miska päätyy virailemaan Aurinkoisessa hoitokodissa, viemässä kukkapuskan kaukaiselle sukulaiselleen Birgitalle. Birgitta on vaikea, taiteellinen, agressiivinen ja perintörikas... ja hänen jalkansa on amputoitu. Kun kuvioihin lisätään vielä muutaman sätkän verran toisensorttisia kukkia, sekä vallan erikoinen sivuhenkilökavakadi, niin aikaan saadaan varsin hupaisa soppa. Kuka kiristää ketäkin.

Kukkia Birgitalle
Siina Tiuraniemi - Kukkia Birgitalle
Minerva, 2013
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Hihittelin itsekseni ja ihan häpeämättä julkisilla paikoilla (lue: junassa). En edes tiedä, onko Kukkia Birgitalle kirjoitettu tahallisesti humoristiseksi, vai tuleeko se huumori jostain sieltä rivien välistä. Oli miten oli, kirjassa on paljon hyvää. Ensinnäkin henkilöhahmot. Edes Miska ei ole yksiulotteisen luuseri. Ennemminkin puoliautisti, kuten hän itseään kutsuu. Parhaaseen ystäväänsä ripustautuva ja omituisen arka, mutta samalla älykäs yliopisto-opiskelija ja kasvissyöjä. Birgitasta oli hieman vaikeampi saada otetta. Vaikka moni asia selittyykin hänen taustoillaan ja alkoholismilla, ailahtelevuus oli silti satunnaisesti liikaakin. Henkilöiden tekoja ei myöskään puolustella tai pehmystellä. Ruma temppu on ruma temppu, vaikka sille olisikin selitys.

Toisekseen, Tiuraniemen kerronta on taitavaa. Hitto soikoon, hän tekee epäilemättä varsin tietoisesti kaiken, mitä kirjoitusoppaiden mukaan ei pitäisi tehdä. Ja homma toimii. Miskan ensimmäisessä persoonassa polveileva kerronta on nimenomaan tarinointia, hän on tietoinen puhuvansa lukijalle. Yhtäkkiä pompataan kolmanteen persoonaan ja takaumiin, jolloin tarinaa kerrotaankin jollekulle muulle. Tästä saisi helposti ärsyttävän, mutta nyt kirja on hyvä juuri näin. Vaikka muutamat mielipiteet maailmanmenosta ovat turhankin ...hmm... itsestäänselviä.

Myönnettäköön, että olisin lähtenyt melkeinpä millaisen tyypin mukaan tahansa. Kuten lähdinkin. Eihän tätä eriskummallisemmaksi tyyppi paljon voi tulla. Kiitän kuitenkin huolenpidostanne ja huomautan, että olen aikuinen ihminen ja monen mittapuun mukaan mies, vaikkei sitä heti uskoisi. Tarkistin ennen baarista lähtöä, että pärjäisin helposti herra Kurtulle, jos niikseen tulisi. En ole kooltani iso muttei ollut hänkään.

Oikeastaan ainoa varsinainen kritiikki on taas ulkokirjallinen: ePubin muotoilu oli vähintäänkin omituinen. Mutta siis, yleisö toivoo lisää. Sitä odottaessa voimme aina lukea Siina Tiuraniemen omaa Ihminen välissä -blogia.

Saatu blogattavaksi Elisa Kirjalta.

Ruumiitonta menoa

Aaveet, nuo levottomat sielut, vaeltevat ympärillämme. Kalmankylmän kosketuksen voi aistia niin autioituneessa kartanossa kuin kauniilla niitylläkin – joskus myös syvällä sydämessä…

Nyt se sitten olisi ihan ulkona. Nimittäin antologia, jossa on 14 wanhaa kunnon kummitusjuttua. Kirjoittajissa on mukana niin spekulatiivisen fiktion kärkinimiä kuin tuoreempia tuttavuuksia. Minäkin tungin sinne soppaan mukaan, noh, käteni.

Ruumiittomat-antologia
Ruumittomat
Osuuskumma, 2014

Novellit houkuttelevat lukijan hyvinkin erilaisten kummitusten matkaan. Aave voi olla ystävä tai vihollinen, varoitus tai kuin kolkuttava omatunto. Aaveet ovat löytäneet tiensä hautausmaiden ulkopuolellekin, sillä aaveen voi löytää myös sirkuksesta, tietokoneelta tai työpaikalta. Edes avaruudessa ei pääse pakoon näiltä henkimaailman olennoilta!

Ruumiittomat-antologian ovat toimittaneet täysissä ruumiin ja sielun voimissa Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila.

Sisältää seuraavat novellit:

J.S. Meresmaa: Kielolinna
Anni Nupponen: Maitoa mandariinilasista
Kari Välimäki: Uudet perunat
Taru Luojola: Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa
Maria Carole: Ruusunnuppuni, kaikkeni
Samuli Antila: Synnytetty
Heikki Nevala: Syyllisyyden varjot
Tarja Sipiläinen: Henkien polku
Anne Leinonen: Tyttö niityllä
Minna Roininen: Vielä yhdet jäähyväiset
Jussi Katajala: Odottaja
Jani Kangas: Tyhjiö 27B
Janos Honkonen: Vespula
Shimo Suntila: Chudakovin aaveet

Antologiaa ei ole pakko manata itselleen. Sen voi myös ostaa. Ostopaikkalinkit löytyvät *täältä*. Tarjolla painettuna jo tänään ja aivan lähipäivinä ruumiittomana e-kirjana.

Oma ääni vai maneeri?

Muutaman päivän takainen Routakodon blogikirjoitus sai ajatukseni harhailemaan aivan muualle alkuperäisestä aiheesta (ts. kauhua aiheuttaneesta alkaa tekemään -muodosta). Aloin ajattelemaan kirjoittajan omaa ääntä. Omaäänisyydestä puhutaan paljon. Kustantajat sanovat, että etsivät omaäänisiä kirjailijoita. Oma ääni on jotain sellaista, jota pidetään hyvänä asiana. Seikkana joka erottaa kirjoittajan toisista. Vahva oma ääni saattaa saada suorastaan faneja... tai inhoajia.

Mikä ihme se oma ääni oikein on?
Kai se on lähinnä sitä omaa tyyliä, joka kumpuaa kirjoittajan kokemuksista (ja kokeneisuudesta). Sanankäyttöä. Rytmiä. Ehkä etenkin tapaa katsoa maailmaa. Tämä on vielä aika selkeä asia. Jos lukee useamman kirjan samalta kirjailijalta, tai vaikka sopivassa mielentilassa itseltään, niin löytää varmasti kullekin kirjailijalle omia piirteitä.

Mutta minulle ei ole vielä aivan täysin selvinnyt, mikä erottaa oman äänen maneerista. Voitaisiin kai kuvitella, että maneeri on piirre, joka ärsyttää. Entäs jos jokin piirre tekstissä ärsyttää yhtä lukijaa suunnattomasti ja ihastuttaa toisia (esimerkiksi otettakoon vaikkapa Hytti nro 6)? Onko kyseessä silloin kirjailijan oma ääni vai maneeri?

"Gulliver's Travels ... Illustrated ... by Gordon Browne"
Satunnainen aiheeseen liittymätön kuvituskuva British Libraryn
käsittämättömästä miljoonan public domain -kuvan kokoelmasta.

Piakkoin ilmestyvässä Ruumiittomat-antologiassa olevasta novellistani sain yhdessä vaiheessa kommenttia maneerista. Se oli minulle ominainen tekstin rytmitykseen liittyvä seikka, joka oli kieltämättä huomaamattani lipsunut novelliin. Korjasin osan pois. Parempi niin, oletan. Nyt Tulenpunaista editoidessani tajusin, että kässärissä on paljon aivan samaa. Tietoisesti kirjoitettuna, että teksti säilyttäisi tietynlaisen rytmin. Tasapainottelen siinä sitten maneerihuolen ja tää-on-minua-itsepäisyyden välillä. Vielä olen antanut useimpien kohtien olla. Jos kustannustoimittaja ärähtää, niin sitten harkitaan uudestaan.

Mikä teille on maneeri ja mikä sen erottaa omasta äänestä?

Editaattori

Provokaattori, agitaattori, editaattori...

Olen tässä viime aikoina sattuneesta syystä muokannut Tulenpunaista kässärintekelettä. Editoinut ja paljon. Siinä sivussa olen miettinyt kirjoittajien tapoja editoida. Lähinnä sitä, kuinka moni tuntuu tulostavan kässärinsä heti, kun on saanut ekan version valmiiksi, ja työskentelevän sitten paperilla. Itsestä se on tuntunut aina jotenkin tuhlaukselta ja etenkin hirveän hitaalta. Tuloste tuntuu käsittämättömän turhalta jopa silloin, kun se nivaska pitää lähettää kustantajalle. Että hipeihurraa vaan niille kustantajille, jotka ovat paperinivaskapakosta luopuneet.

Olen tottunut työskentelemään ruudulla. Etenkin Scrivenerin tarjoama mahdollisuus jakaa pidemmät (tai vaikka lyhemmätkin) tekstit osiin helpottaa kummasti editointia.

Mutta tunnustettakoon, että joskus minäkin luovutan, tulostan pari lukua ja levitän ne työhuoneen lattialle. Huomatkaa etenkin taidokas tulostinjärjestely, jonka takia osa on isompaa ja osa pienempää. Yksi palanen siitä lopulta vaihtoi paikkaa. Nyt vain pitää vielä varmistaa, ettei loikka aiheuta kummia aikahyppyjä.

kässärikasa

Tulen tyttäriä -varoitus

Ooh, Osuuskumman vuoden 2014 julkaisuesite ilmestyi. Sen saa ladata kokonaisuudessaan vaikka *tästä linkistä*. Luvassa mm. aaveita, ritareita, absurdia... ja erinäisiä jumalia.

Minua itseäni jännittää kuitenkin ehdottomasti eniten se oikean alakulman kuva:

julkaisut

Hui.

Kymmenen kirjakysymystä

Taika Kirjasfääristä esitti vallan hauskan kirjahaasteen. Helppo ja samalla niin vaikea. Kokeillaan, mitä vastauksia löytyisi.

1. Minkä runon tai romaanin lauseen muistat ulkoa?

Romaanin lauseita vähemmän, mutta runoja muutamankin. Esimerkiksi vieläkin on muistissa viisivuotiaana opittu (isän opettama) Aaro Hellaakosken Hauen laulu.
Nous hauki kuusen latvukseen / punaista käpyä purrakseen.
Minulla oli kunnia esittää se päiväkodissamme vierailleelle rouva Tellervo Koivistolle.

2. Mitä kirjaa suosittelet yleensä, kun joku pyytää suosittelemaan jotain kirjaa?

Riippuu tosi paljon genrestä. Jos puhutaan vaikka fantasiasta, niin varmistan, että kysyjä on lukenut Tarun sormusten herrasta. Jos ei ole, niin haen jonkinlaisen hehkuvan, kidutusvälineeksi soveltuvan raudanpalan ja pakotan lukemaan. Chick litistä taas ikisuosikki on Rock Chicks, jonka soisin jokaisen genreen epäilyksellä suhtautuvan lukevan.

3. Sorrutko ostamaan kirjan pelkän nimekkeen tai kansikuvan perusteella?

Hmm. Ehkä, jos pidän kirjailijasta kovasti. Onko se silloin ostamista pelkän nimekkeen perusteella?

Tessa Kiros Falling Cloudberries

4. Mikä oikolukuvirhe ärsyttää eniten?

Kuullostaa. Argh. Sipuleita kuullotetaan. Mutta noin yleisesti eniten ärsyttävät toistuvat virheet.

5. Mikä kirja istuu kirjahyllyssäsi lukematta aina vaan?

Krhm, mikä ei istuisi? Vaikka Ken Follettista kovin pidänkin, niin Fall of Giants -tiiliskivi on yhä kesken. Se pitäisi aloittaa uudelleen alusta. Muriel Barberyn L'élégance du hérisson (Siilin eleganssi) pitäisi uskaltautua viimein lukemaan. Jopa viimeisin Sookie Stackhouse -hankintani on vielä koskematon!

6. Mikä on (oli) salainen lukupaheesi?

Höpöhöpöromansseissa ei liene enää kenellekään mitään salaista? Luen jopa harlekiineja, jos sopivasti sattuu.

7. Mikä on paras kirjan pituus sivumäärissä laskettuna?

Pari-kolmesataa. En yleisesti ole varsinaisen tiiliskivikirjallisuuden ystävä. Olen nykyään niin huono keskittymään lukemiseen, että pituus turhauttaa helposti, kun tuntuu etten kuitenkaan pääse koskaan loppuun saakka. Mutta, pituus kuin pituus, kunhan ei ole sarjan osa. [tähän hymiö]

8. Epilogit, puolesta vai vastaan?

Puolesta, noin periaatteessa. Ainakin jos ne sulkevat tarinan, joka muuten olisi jäänyt inhottavan avoimeksi. Sellaiseksi keskeneräisen avoimeksi. Jos epilogi tarkoittaa vain jotain sukellusta tulevaisuuteen ja he elivät elämänsä onnellisina -lopun jälkeen, niin sitten välillä voisi punakynätä pois poikkeen.

9. Kartta kirjan tapahtumapaikoista, hot or not?

Jos se helpottaa juonen seuraamista (eeppinen fantasia esim.) niin ehdottoman hot. Luin Tarun sormusten herrasta ensimmäisen kerran versiona jossa ei ollut karttaa. Seuraavaa lukukertaa varten hommasin jostakin kartan (postikortin itse asiassa). Reissun seuraaminen helpottui huomattavasti.

10. Mikä on paras humoristinen kirja?

Kauhean vaikea kysymys. Pikku-Stazzy sanoisi varmasti, että Fedja-setä, kissa ja koira. Hienovaraisemman huumorin ystäville, ranskankielentaitoisille sellaisille, ehdottaisin Eric Olliverin Arrière-Saison'ia. Siinä on oikea hyvänmielenkirja, vaikkei varsinaisen ääneennaurattava olekaan.

Kah, siinäpä oli kymmenen vastausta. Sitten vielä kymmenen kysymystä muutamalle huolellisesti valitulle uhrille. Eli Normandian Mary, Aixin Anna, ja Än sieltä jostain pohjoisesta, vastatkaa jos uskallatte.

  1. Luettiinko sinulle lapsena? Jos, niin mitä?
  2. Mitä luet/lukisit nyt omille lapsillesi?
  3. Kehen romaanihenkilöön rakastuit nuorena niin, että olisit toivonut hänen olevan olemassa?
  4. Suosittele historiallista kirjaa, joka opetti sinulle jotakin.
  5. Oletko koskaan saanut outoja katseita nauraessasi kirjalle ääneen julkisella paikalla? Mikä kirja se oli?
  6. Oletko ottanut matkalle mukaan kohteeseen sopivan kirjan (poisluettuna varsinaiset matkaoppaat)?
  7. Minkä kirjan olet lukenut uudestaan ja uudestaan ja uudestaan?
  8. Minkä kirjan olet lukenut hampaat irvessä loppuun vaikkei oikein olisi kiinnostanut?
  9. Mikä on paras näkemäsi kirjasta tehty elokuvasovitus?
  10. Kuvittele olevasi (kuuluisa!) kirjailija. Miten pukeutuisit kirjailijakuvaasi, siihen joka printataan takakannen sisälärpäkkeeseen?

- - -

Än saa tämän myötä maininnan takaisin, kun sain niin kivan prenikan. Vertaistuki on.

Kiva