Kurkkaus kirjahyllyyn

...eli mistä kirjoitetaan kun ei ole mitään kirjoitettavaa.

Silloin ulkosavolainen ottaa (laadultaan korkeintaan keskinkertaisia) valokuvia, ja esittelee osia kirjahyllystään. Koska kaikkiahan kiinnostaa.

Takan reunalla on tietenkin lampaita, mutta myös kasa kirjoja. Itse asiassa kahdessakin rivissä, taaimmaiset eivät tuossa näy. Pari suomenkielistä lukematonta pokkaria, muistutuksena itselle, että pitäisi joskus tarttua. Kumman rakas toimikoon pehmeänä siirtymänä Jane Austenista URS:in julkaisujen suuntaan. How to Write a Damn Good Novel ja Säröt voivat saada aikaan illuusion sivistyneestä kirjoittajasta.

takanreunus

Ei-niin-salainen paheeni. Ken Follettia kolmella kielellä. Tuplasti tuon verran asustaa vielä hyllyssä kotikotona, tuon niitä opus kerrallaan mukanani. Taidan omistaa kaiken miehen omalla nimellään kirjoittaman. Lukuun ottamatta Fall of Giants:in jatko-osaa, joka on sekin ilmestynyt. Ensin pitäisi lukea tuo loppuun. Comme un vol d'aigles taitaa olla anopin omaisuutta, suomenkielinen versio Teheran on sekin... Suomessa.

Tästä muuten huomaa oivasti, kuinka typerästi ranskalaiset painavat kirjojen selkämykset. Teksti kulkee siis alhaalta ylös. Jos kirjan laittaa lappeelleen, pitää kannen olla alapuolella, jotta selkämysteksti ei olisi ylösalaisin.

Ken Follett -hylly

Kotimaista ja tietokirjallisuutta. Kotimaisten seassa mm. sellaista, jota ei ole vielä tullut luettua. Ja sellaista, jonka olen lukenut, mutta josta en halua luopua. Yleensä kierrätän kirjat melko surutta luettuani, jolleivät ne jättäneet suurempaa muistikuvaa. Mm. pirjohassiset kuuluvat jälkimmäiseen vielä lukemattomaan sakkiin.

Tietokirjallisuudesta suunnilleen kaikki on toisen puoliskon mukanaan kuljettamaa. Filosofia ei oikein ole minun heiniäni, en ole koskaan tajunnut. Kantaaottava yhteiskunnallinen tietokirjallisuus vielä vähemmän.

kotimaista

Hyvin satunnaista ja pokkarimallista. Joukossa niin klassikkoja kuin kaikkea enemmän-hämärää ja vähemmän-klassikkoa. Etenkin noita Folion kahden euron minipokkareita. Jos on tarvetta ajanvietteelle junamatkalla tai odotushuoneeseen jumiutuessa, sijoitan sen 2€ mieluummin kirjaan kuin naistenlehteen. (Kuulostipas parempi-ihmisyydeltä. Hrrgh. Noh, en vain henk.koht. viihdy naistenlehtien parissa.)

pokkareita

Sanoja. Ranskan kielioppia. Haaveilen yhä tuovani joskus Suomesta mukanani Suomen kielen perussanakirjan. Siinä vain on useampi osa. Englanti-ranska-englanti -sanakirja on joskus ostettu kirpparilta 50 sentillä. Oikeastihan käytän noista WSOY:n sanakirjaa ja joskus Hachettea. Molempia harvakseltaan, enää ei niin tarvitse.

Puoliranskalaiseksi huusholliksi meillä on oudon vähän sarjakuvia. Mies ei ole koskaan harrastanut, minä vielä vähemmän. Le Petit Spirou -sarja on suomalaisillekin tutun Pico ja Fantasion spin-off. Sen sijaan meillä on jostain syystä useampikin karttakirja. Yksi toistaan tarpeellisempi (tai sit ei).

sanakirjoja ja sarjakuvia

Eikä tietenkään pidä unohtaa portaiden yllä asustavaa chick lit -kirjahyllyä. Jossa kirjojen seurana on luonnollisesti se toinen kahdesta korkokenkäparistani. Tuossakin on hävettävän monta lukematonta. Mutta kyllä mä taas kohta. Pian. Joskus.

chick lit -kirjahylly

Jep. Tää on sitä materialistisuutta. Vaatekaappini sisältöä en aio esitellä. Se olisi vielä tylsempi.

Lastenkirjanostalgiaa: Jukka Itkonen - Kissalanpellon asema

Suomesta saapuneissa paketeissa saapuu hiljalleen myös muutamia ohuita lastenkirjoja hyllyjeni uumenista. Viimeisimmästä löytyi Jukka Itkosen Kissalanpellon asema. Vuonna 1989 ilmestynyt kirja on omistuskirjoituksen mukaan päätynyt minun käsiini marraskuussa 1992. Olen siis ollut kolmasluokkalainen.

Varkautelaislapselle Jukka Itkonen kuuluu selkeästi lapsuuden kulttuurimaisemaan. Itkosen kirjoja löytyy kotoa, ja vaikka olinkin pikkuisen liian vanha ollakseni enää osallistujana kun Vekara-Varkaus-tapahtumaa ensimmäisiä kertoja järjestettiin, niin nyt viimeksi ihastelin kirjailijan runoja ja grafiikoita tapahtuman yhteydessä tänä kesänä. LukuVarkaus-palkinnonjakoa odotellessa.

Jukka Itkonen - Kissalanpellon asema
Kustannuskiila, 1989
Kuvitus: Markku Könönen

Kissalanpellon asemalla asuvat junanlähettäjä Hiltunen ja hänen intialaissyntyinen kissansa Intergood. Jota Hiltunen kutsuu Sepoksi, ja kun niin tapahtuu tarpeeksi usein, kissa ärtyy ja kutsuu Hiltusta Sophieksi. Kaksikon tapoihinsa jumiutunut elämä sekoittuu, kun Valtion Rautatiet päättää lakkauttaa Kissalanpellon aseman. Silloin Intergoodin pitää ruveta toimeen Hiltusen ja aseman pelastamiseksi.

Kirja varmaan huvitti kolmasluokkalaisenakin, nyt kolme kertaa vanhempana hekotin satunnaisesti ääneen:

Kissa kirjoitti runoja. Se oli postittanut runojaan monille kirjankustantajille julkaistavaksi, mutta aina kissan kirjoitukset palautettiin takaisin. Kissa kirjoitti lapsuudenmaisemistaan; suunnattomista aavikoista, lainehtivista riisivainioista, vanhoista temppeleistä, käärmeenlumoojista ja fakiireista, jotka lepäilivät piikkivuoteillaan. Kun se vielä runojensa perään tekstasi suurilla kirjaimilla oikean nimensä INTERGOOD, ajattelivat kaikki kustannusvirkailijat, että siellä taas joku töhertelevä erikoisuudentavoittelija yrittää vetää heitä nenästä.

Tällä kertaa postinkantaja oli pudottanut postilaatikkoon Hiltusen tilaaman rautatieläisten romanttisen RESIINA-lukemiston lisäksi kaksi kirjettä.

Tällaista lastenkirjallisuuden pitääkin olla. Tavallaan suoraviivaista, asiat järjestyvät kuin taikaiskusta. Samalla juuri missään ei ole päätä ja häntäkin tippuu jos ei ole kärpäspaperilla tai lennokkiliimalla kiinni. Lisäksi ilahduin, kun nyt (vasta nyt) hahmotin, kuka onkaan Hiltusen suuren iskelmäihastuksen esikuvana.

"[---] mutta päivittäinen kärhämän aihe oli Hiltusen suuresti ihailema tummapintainen iskelmälaulajatar Risa Soranajaja. Hiltunen oli taptoinut keittiön seinät katosta lattiaan Soranajajan kuvilla ja aina kuullessaan Soranajajan äänen radiosta, hän retkahti sohvalle unelmoimaan, vaatien kissaltaan ehdotonta hiljaisuutta."

Kirjablogistanian kesälukumaraton (II)

Kirjabloggaajat järjestävät tällekin kesälle kesälukumaratonin. Tai oikeastaan toisen jo, edellinen oli keskiviikkona pari viikkoa sitten. Osallistujalistaa ja ohjeistusta voi bongata esim. Hys, äiti lukee nyt! -blogista, mutta lyhyesti sanottuna kyse on seuraavasta:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.

2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 10.7. klo 18.00 -> lopetus 11.7. klo 18.00.) Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.

3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.

4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!

5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa.

6. Lukumaratonin hastagina somessa on #lukumaraton.

Sekaan voi ottaa myös ns. kitalaenpuhdistusnovelleja, ajatusten selvittämiseksi kirjojen välissä. Hyllyssä (lattialla) onkin pino lukemattomia lehtinovelleja mm. Kosmoskynissä, Säröissä ja Reginoissa...

Itsellä oli ajatuksena taistella eteenpäin, ja ehkä jopa loppuun saakka, muutamia kirjoja jotka olen joskus aloittanut ja sitten syystä tai toisesta jättänyt kesken. Osin homma mennee asunnon järjestämiseksi ja pahvilaatikoista eroon hankkiutumiseksi, mutta aloitetaan esim. tällaisella pinkalla:

Lukumaratonpinkka

Siinä on sopivasti kolme kieltä ja kolme ihan erilaista kirjaa. Ei ainakaan pääse tylsyys iskemään, ja pohjimmainen on paksuudeltaan ihan maratonainesta.

(Päivitän tätä tekstiä kunhan etenen johonkin suuntaan.)

14h14
aloitin oman puolimaratonini puoliltapäivin. Ei tämä nyt ihan hirveän rivakasti etene, lukemisen osalta. Olisinko taistellut nelisenkymmentä sivua pientä tiukkaa pränttiä homoseksuaalisuuden historiasta. Opus on hidas kuin mikä, ja keskittyminen kestää viisi minuuttia kerrallaan. Kohta voisi kiivetä ullakolle maalaamaan toisen kerroksen valkoista laudanpalaan, josta tulee chick lit -kirjahylly.

Mutta olen oppinut sen, että 1700-luvulla naiset saattoivat pukeutua miehiksi, päätyä armeijaan ja jopa mennä naimisiin... naisen kanssa. Elivätpä muutamat kuukausia tai vuosia onnellisina, ennen kuin puolisolle selvisi "aviomiehen" oikea sukupuoli.

21h46
Lukumaraton on aika jumissa. Tahkoan vieläkin samaa kirjaa. Sen sijaan olen järjestellyt yhden keittiön elettävään kuntoon, kävellyt ulkosalla (auringon laskettua, koska kuuma), täyttänyt kirjahyllyä ja koonnut yhden kaapin. Nooh, aikaa on huomiseen puoleenpäivään, kai tässä edes muutamaan sataan sivuun päästään.

23h00
Luovutan, ja vaihdan (sinänsä oikein mielenkiintoisen, mutta ah niin raskaan) Spencerin Lipastiin. Jos ja kun sivuja satutaan laskemaan, niin kyllähän Rajanaapuri svengaa kuin hirvi. Välillä seison hämärässä keittiössä toisessa kädessä kirja, toisessa kahvikuppi, ja tuijotan astianpesukonetta: Kuulostaako se normaalilta? Valuuko vettä mihinkään mihin ei pitäisi?

Rajanaapuri ja kirjahylly

02h26
Rajanaapuri luettu. Olipa selkeästi nopeampaa kuin homohistoria. Nyt voisi ihminen nukkua. Vaikka olenkin yökukkuja, niin kai tuota huomennakin olisi ihan hyvä tehdä jotain hyödyllistä. Ommella verhot. Ja jatkaa tiiliskiveä muutaman sivun verran. Tämän päivän saldo siis huimat noin 310 sivua.

On kuin selostaisi Jukolaa. Istuisi puskassa kuiskaamassa.

12h00
Torkuin aamiaispöydässä ja sohvalla Follettin tiiliskiven kanssa. Noin 120 sivua edetty ennen puoltapäivää. Tämä olkoon siis maratontulos. 430.

Nyt taidan mennä virittämään sen chick lit -kirjahyllylaudan paikalleen ja sitten uskaltautua ulos löytämään leipomon ja ostamaan ilmastointiteippiä (muualta kuin leipomosta). Selkä meinaa jumiutua ja pitää hereillä yöllä. Rankkaa tämmöinen kestävyysurheilu.

Nostalgiatiistai: H. Selmer-Geeth - Siltalan pehtori

Minä nauroin ja sanoin, että silloin se todellakin kävisi rasittavaksi, jos lapsetkin saisivat käyttää telefonia.

"Lapset — tietysti lapset käyttävät sitä. Joka päivä soittaa jokainen Kallen, Viivanin ja Elsan luokkatoveri ainakin kerran heille."

"Jumala meitä sitten varjelkoon!" huudahdin minä.

Muuton keskelle kaipasin luettavaksi jotain kevyttä, nopealukuista ja sellaista, mikä löytyi ensimmäisen avaamani laatikon päältä. Siinäpä oli oiva paikka Harald Selmer-Geethin Siltalan pehtorille. Tämä lukemani pokkaripainos on kuudes painos, vuodelta 1973, ja asunut tähän kesään saakka kesämökillämme. Varmaan lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kuumassa, pakkasessa ja kosteassa. Käytännössä kirjassa siis on irtokannet ja se on muutenkin jakautunut kolmeen osaan. Ja kellastunut. Mutta kun varovainen oli, niin ei edes syntynyt irtosivuja.

Siltalan pehtori on kartanoromantiikan klassikkoteos vuodelta 1903, useampaan kertaan filmattu ja näyttämölle dramatisoitu. Tämä käsiini päätynyt versio on alkuperäinen Aarni Koudan suomennos (v. 1904), ja siksi kieleltäänkin oikein hauska. Tiedän lukeneeni kirjan nuorena, mutta viimeisimmästäkin kerrasta on ainakin 15 vuotta aikaa, joten muistin tarinasta vain satunnaisia yksityiskohtia.

Siltalan pehtori
H. Selmer-Geeth - Siltalan pehtori
WSOY 1973 (alkup. 1903)
Kansi: Aimo Virtasalo

Pääosan pehtori (tässä kirjassa yhdellä o:lla) on Polle Biörenstam, tilanomistaja, maailmanmatkaaja ja seikkailija. Kirjeissään hän kuvaa elämäänsä veljelleen. Sitä, kuinka on tylsistynyt ja vanha (huom. neljänkymmenen), eikä elämällä ole enää tarjota mitään. Kun vesikarahveihin sekoitettua konjakkia alkaa kulua kolmeneljännes litraa joka ilta, lääkäri passittaa Pollen tekemään jotain yksinkertaista työtä. Niin ollen Polle huomaa eräälle keski-suomalaiselle tilalle haettavan pehtoria, kirjoittaa omissa nimissään suosituskirjeen ja muuntautuu agronomi Kurt Alarik Pauliksi.

Siltalan tilan omistaja on kapteeninrouva Lilli Lind, lähemmäs kolmeakymmentä käyvä leskirouva. Perinyt tilan iäkkäältä mieheltään. Sekä Polle, pehtori Paul, että kapteeninrouva ovat kumpikin hyvin tietoisia säädystään. Lilli pitää uutta pehtoria kouluttamattomana maalaisena, ainakin siihen saakka, kunnes Paul alkaa tehdä Siltalassa rankkoja uudistuksia. Toisaalta Paulille talonpojat ovat hitaita ja miltei tylsämielisiä, joten hän saa lähes taistella itsensä kanssa, ettei paljastaisi syntyperäänsä.

Kiitos, veli rakas, tervetulleesta kirjeestäsi. Sanot että olen käynyt ahkeraksi kirjeenkirjoittajaksi. Koetahan minun laillani hautautua tänne salolle, niin huomaat, että saat halua ilmaista kirjallisesti ajatuksiasi. Olen aina ollut sitä mieltä, etten olen kovin seuraa kaivannut. Mutta siellä kotosalla tapasi ainakin pari kolme kertaa viikossa vertaisiaan. Mutta täällä elän talonpoikain — jumalattoman typerien talonpoikain keskuudessa — päivät päästään aamusta iltaan. Ei heidän kanssaan voi puhella. Tosin vaihdan silloin tällöin sanan herrasväen, milloin minkin kanssa — mutta viikossa on monta tuntia ja ne sanat lausun aina muutamassa minuutissa. Ja näissä satunnaisissa puheluissakin olen vain pehtori — enkä vertainen tai seurustelukumppani.

Kapteeninrouvan ja hänen pehtorinsa välille kehittyy kesän ja syksyn aikana hiljalleen rakkaudeksi edistyvä kiintymysuhde, vaikka Polle tuntuukin kirjeissään tulkitsevan Lillin kylmäkiskoisuuden ja vaihtelevat mielialat aivan väärin. Eikä hän itsekään ole menneisyydeltään aivan viaton – kuuluisa hurmuri, joka ei suostu aviomieheksi lupautumaan. Etenkään, kun ihastuttava nainen on toiselle luvattu.

Tarina kulkee leppoisasti eteenpäin tilan arjen myötä. Pehtori Paul uudistaa edelliselle vuosisadalle jääneitä maataloustapoja, kalastaa sian kokoisia lahnoja yhdessä iäkkään kamreerinrouvan kanssa ja välttelee erään maitokammarinhoitajan tyttären Liinan vikittely-yrityksiä. Lopputulema ei liene kenellekään yllätys, vaikka nykylukijaa pikkuisen hämmästyttääkin se, kuinka kevyesti Lilli ottaa tiedon siitä, että mies johon hän on ihastunut, onkin aivan joku muu kuin väittää olevansa.

Siltalan pehtori on oikein hauska ja viattoman romanttinen tunnelmapala. Parhaimmillaan juuri aikakauden kuvauksessa. Metsiä, peltoja, järvi ja niiden keskellä kartano. Useamman kerroksen väkeä, ja juuri sopivasti naiiveja väärinkäsityksiä. Silkkaa kesäkirjallisuutta.

Wikipedia muuten kertoo seuraavaa Siltalan esikuvasta:
"Siltalan kartanon esikuvaksi on mainittu Koskipään kartano Hartolassa. Myös Lilli Lindillä oli esikuvansa: Koskipään kartano valtias Annie Boisman (1859–1927, alkuaan Annie Winter). Boisman oli kirjailija Maila Talvion (Maria Winter) sisar. Hän avioitui Koskipään kartanon omistajan Carl Erik von Gerdtenin (17. marraskuuta 1858 – 17. heinäkuuta 1885) kanssa elokuussa 1880. Seitsemän leskenvuoden jälkeen Annie Boisman avioitui Koskipään tilanhoitajan, agronomi Karl Arthur Boismanin (1863–1939) kanssa."

- - -

Ainiin, sitähän tuota piti mainita, että huomenna on näköjään 24. päivä. Väittävät, että olisi kirjabloggaajien lukumaratonin toinen osa. Päätin osallistua lukemalla loppuun edes joitakin niistä lukemattomista (pun intended) kirjoista, jotka hyllyssäni ovat kesken. Kertaalleen aloitettuja ja sitten johonkin kohtaan jumiutuneita.

Kovin täysipainoisia 24 lukutuntia en kyllä uskalla luvata. Kirjahyllyn preesenstilanne on nimittäin tämä:

tyhjä kirjahylly

Kesälukumaratonin säännöt löytyvät esim. Hys, äiti lukee nyt -blogista. Sieltä saavat uteliaat niitä tutkia, ja vaikka katsella ennakkoon osallistujalistaa. Minä taidan mennä nukkumaan ja aloittaa joskus huomenna, aamupuolella päivää, kahvikupin ja kirjojen laatikostapurkamisen kera. Pitäähän sitä löytää jotain luettavaakin.

Teiniromantiikkakliseelottoa? Seitsemän ja lisänumero oikein

Annoin itselleni luvan kirjoittaa huonoa. Joskus viime syksynä. Tai oikeastaan kaikki lähti jonkinlaisesta yrityksestä tunkea kaikki mahdolliset teiniromantiikkakliseet yhteen ja samaan novelliin. Siitä piti tulla kai parodia. Ei siitä tullut, en osaa kirjoittaa parodiaa. Kysykää uudestaan kymmenen vuoden päästä.

Sen sijaan päästin itseni irti ja pelasin teiniromantiikkakliseebingoa. Lukiolaisikäiset päähenkilöt. Ohuita ja tuhat kertaa nähtyjä sivuhenkilöitä. Ennalta-arvattava juoni ja epätodennäköisiä juonenkäänteitä. Nuorten tyttöjen päiväunikuvastoa. (Älkää edes yrittäkö syyttää minua nuorison rappeuttamisesta, ovat semmoiset ennenkin kuulleet seksistä puhuttavan.)

Siihen päälle päätin kirjoittaa kaiken mikä mieleen tuli. Tekonokkelaa dialogia, fraaseja joita en ikinä ilkeäisi tunkea muualle. Mihinkään liittymättömiä yksityiskohtia. Kirjavia tennareita! Lampaita! Hämmentävän vähäpölyisiä historianopettajia! Teetä ruusukupeista! Ranskan kieltä! Ö-luokan avaruussplättereitä kirjahyllyssä!

Voi luoja.

Sitä minä itselleni olen toistellut viimeiset viikot. "Voi luoja, mä en ikinä ilkeä päästää tätä ihmisten silmiin."

[Kuva: PhotoRita, CC by-nc-nd]

Jaa, että mikä oli tulos?
16 000 sanaa novellia. Se on oikeastaan aika hauska. Ei sillä tavalla hauska, että olisi humoristinen (paitsi jos tykkää nauraa ääneen myötähäpeästä), mutta ehkä sillä tavalla hauska, että sen voisi jopa lukea jos on viidentoista ja kaipaa jotain hyvin kepeää ja aivoja rasittamatonta luettavaa.

En nyt kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että olisin iljennyt julkaista tekeleen ihan omalla nimelläni. Posket hehkuvat jo nytkin. Kirjoittakoot siis Carrie Alamo. Se on se sama tyyppi, joka kirjoittaa Ursulaan.

Halukkaat saavat lukea Me kaksi ja muita lampaita. (Varoituksen sana vielä kertaalleen: en ota minkäänlaista vastuuta aikuislukijan mahdollisesti kärsimistä myötähäpeän aalloista.)

Kirjoittamista kirjoittamisen välttelystä

Olen koko kevään marissut siitä, kuinka ei vain synny. Tekstiä. Ajatuskin ahdistaa.

Kesässä on ollut se hyvä puoli, että nyt ei ahdista ihan niin paljoa. Tosin iso G ei etene, ei. Mutta se nyt on ongelma erikseen. Suomesta paluun jälkeisen ajan olen käyttänyt melko häpeämättä asunnonetsintään ja muuton organisointiin, ja kun sitten vielä tämän Mahan takia nukun huonosti, niin ymmärrettävien lauseiden tuottaminen on ollut suorastaan vaativaa. Minähän olen lomalla. Mmmikä tää väsymys on?

Nyt kuitenkin ainakin yritän. Eräänä yönä valvoessani hahmottelin tarinanaihiota kirjoituskilpailuun. Lyhytproosaa. Gummeruksen romaanikisaan voisi vaikka tökätä Vaaleanpunaisen, kunhan laitan ensimmäisen luvun ihan uusiksi. Eihän tuo ota jos ei annakaan.

Jossain vaiheessa lienee pakko sulkea pois mielestä kaikki -isit. Kuinka pitäISI pakata laatikoita, ja kuinka pitäISI soittaa vesisopparin perään, ja kuinka pitäiISI purkaa kirjahylly...

Sitten vain ihan ilman konditionaalia etsii romun keskeltä pienemmän tietokoneen, istuu mukavasti sohvalle, tekee vähän kahvia ja laittaa kuulokkeet korviin. Laittaa päälle tomaattiajastimen ja kirjoittaa. Tai editoi "julkaisukuntoon" (lue: ilkeää laittaa nettiin) sen yhden teiniromantiikkakliseepläjäyksen, joka odottaa pöytälaatikossa vapauttamistaan.

Sitten huomenna. Nyt koetan nukkua. Toivottakaa onnea yritykselle.