Paula Merensuo - Outoja tarinoita (Kide -haaste)

Taannoin netissä surffatessani osuin ihan vahingossa piskuiseen kokoelmaan novelleja ja latasin ne e-kirjanlukijaani, ihan itseni huvitukseksi. Smashwordsista löytyvä Outoja tarinoita on tosiaan nimensä veroinen. Se ei ole varsinaisesti spefi-kokoelma, vaikka suurimmassa osassa tarinoita onkin spekulatiivisia elementtejä.

Outoja tarinoita

Se ei ole myöskään varsinaisesti kokoelma, siinä sellaisessa mielessä, jossa novellikokoelmalla yleensä kai ymmärretään olevan jonkinlainen punainen lanka tai syy siihen, miksi novellit ovat samoissa kansissa. Seitsemän lyhyttä outoa tarinaa on pian luettu. Merensuon kieli on miellyttävää ja selkeää, ja tarinat ovat sopiva sekoitus sekä silkkaa ahdistusta että huumoria.

Kokoelman aloittava Sammakkosuo ei ole mikään hyvän mielen tarina, päinvastoin, jopa ahdistava. Vanhus tyhjentää painon rinnastaan kertomalla totuuden.
Keitaansilmä jatkaa tehokkaasti kauhuelementein, joskin olisin kaivannut tietoa tai edes vihjettä siitä, mikä se jokin mahdollisesti oli.
Minun suosikikseni nousi arkihumoristinen tarina nimeltä Elvi Huotarinen, jossa päähenkilö saa ei-kovin-odotetuksi vieraakseen tyttären ja vävymiehen.
Kylmiä hentoisia scifi-elementtejä sisältävä Crane kertoo eskimopojasta, joka pelastaa majurin sulkemalla tämän igluun.
Häntälapset on miltei dystopiaa, tarinana melko suloinen, mutta turhan infodumppi.
Valittu -novellia en yksinkertaisesti tajunnut.
Kaksintaistelu on oikeastaan kuin satu ja tapahtuu kesämökin... kaasukaapissa peikkojen kera.

Tämä oli oikein luettava pieni novelliannos, lopputuntu jäi positiivikseksi. Kuitenkin, jos minua jokin tarinoissa häiritsi, niin se, että useimmat jäivät jollain tapaa selityksettä. Lukijan eteen ammennettiin kummaa, ja jätettiin se siihen. Se jokin. Älä kysele, hyväksy vain outo outona. Ehkä ne olisivat tarvinneet toisenlaista lukijaa.

Levättyäni hetken työnsin ahkion ulos ja peitin oviaukon hylkeennahalla. Sitten käännyin taas majurin puoleen ja riisuin hänen vaatteensa pois. Jätin vain alushousut. Ei ollut helppoa saada häntä riisutuksi. Iso, tajuton mies oli vaikea käsiteltävä. Hän oli kuin mursunraato, ei yhtä rasvainen ja siloinen, vaan paremminkin kovista lihaksista kyhmyinen, mutta veltto kumminkin ja painava.

Rakastui hienolta kuulostavaan sanaan

Vallan ihastuin. Pieneksi hetkeksi. Ihmisiin jotka puhuvat fiksuja. Päädyin jostain syystä Oulun kirjailijayhdistyksen lehden Stiiknafuulian sivuille. Siellä oli hirveästi kaikkea kivaa.

Saatoin etenkin ihastua Pauliina Vanhataloon, joka ensin puhuu chick litistä ja seuraavassa numerossa kirjailijan mielenterveysongelmista.

Tai, noh jos tarkkoja ollaan, chick litistä puhui Veera Vaahtera, mutta annettakoon pieni epämääräisyys ulkosavolaiselle anteeksi. Näyttävät niin samalta. En ole koskaan ollut hyvä tunnistamaan ihmisiä naamasta.

Veera, miksi näytät aivan Pauliina Vanhatalolta?
”Luultavasti siksi, että meillä on paljon yhteistä. Olemme molemmat kolmekymppisiä oululaisia kirjailijoita ja asumme samassa osoitteessa.”
[---]
”Jos Vanhatalo ajattelee, että todellisuuden tutkiminen on väylä elämän kestämiseen, minä uskon, ettei pieni todellisuuspako vahingoita ketään. Sitä paitsi maailmassa on tilaa kaikenlaisille tarinoille. Vakavia ja älyllisiä tutkielmia tietysti tarvitaan, mutta niin tarvitaan myös kepeitä, pirskahtelevia ja hyväntuulisia romansseja.”
[---]
”Arvelen, ettei ihminen voi kannatella uskoa rakkauteen yksin. Siinä mielessä muusat – ihmiset, jotka tukevat ja innostavat sekä herättävät näkemään ja kokemaan elämän eri puolia – ovat ehdottoman välttämättömiä. Mutta tällaiset suhteet voivat hyvin olla vastavuoroisia, toisin kuin perinteiset taiteilija-muusa -mallit antavat ymmärtää.”

Coffee love

Melko naulankantaan Vanhatalo löi myös joulukuun numeron mietinnöillä kirjailijan mielenterveydestä. Vaikka en olekaan kirjailija, ihan kirjoittaja vain (joskin joku eksyi blogiini googlesta hakusanalla "maria carole kirjailija", mikä lämmitti suunnattomasti), niin samankaltaista epävarmuutta ja ahdistusta on ollut nilkoissa. Minulle kirjoittaminen ei tarkoita leipää pöytään. Ei edes murusia. Ei vielä ainakaan toistaiseksi. Silti olisi valehtelua sanoa, että se on pelkkää keveää nautintoa. Jollain tapaa hullu pitää olla kirjoittaakseen tavoitteellisesti.

Amerikkalainen kirjailija Elizabeth Moon listaa nettisivuillaan kirjailijan henkistä hyvinvointia kuormittavia tekijöitä. Eristyneisyys, itsetarkkailu, liikunnan puute, epäsäännölliset työajat, huono ruokavalio ja auringonvalon puute voivat Moonin mukaan aiheuttaa masennusta tai pahentaa sitä. Ammatillinen ja taloudellinen epävarmuus leimaavat kirjailijan työtä. Ei ole vain kirjoittajan itsensä vallassa, saako hän töitään julki, ansaitseeko hän teoksilla rahaa, löytääkö hän innostuneita lukijoita ja kunnioittavia kriitikoita.
[---]
On toisteltava itselleen, että kaikki järjestyy, pulmat ratkeavat ja ettei mikään ole maailmankaikkeuden mittakaavassa kovin vakavaa. Että kirjoittaminen on mahdollista, vaikkei lopullinen vastaus elämän mysteeriin löytyisi tälläkään kertaa. Ettei mikään kaadu siihen, vaikka kriitikon mielestä teos olisi epäkiinnostava tai sen julkaiseminen seurausta kustantamon huonosta arvostelukyvystä. Kirjailijan työssä tarvitaan herkkää sydäntä ja edes jokseenkin tasapainoista tunne-elämää, myös kohtalaisen hyvää mielenterveyttä. Kaikista näistä täytyy pitää jatkuvasti huolta.

Viime kädessä kirjailijan henkistä hyvinvointia tukee, paradoksaalista kyllä, itse kirjoittaminen. Houkuttelemalla tähän epävarmaan ammattiin kirjoittaminen aiheuttaa ongelmia, ja sitten se tarjoaa itseään ratkaisuksi niihin. Tarinoita kuvittelemalla oman elämän huolet ja epäreiluudet asettuvat järkevämpiin mittasuhteisiin. Mikään ei paikkaa tunnetta hallinnan puutteesta niin tehokkaasti kuin se, että elää joitakin tunteja fiktiivisen maailman kaikkivaltiaana.

Yksi pieni toive minulla vain on Stiiknafuulian taittajille: 52 megan pdf-tiedosto on ns. saamarin iso, kolmannes riittäisi näköisversioon.

Piste

Utukka
(ts. viti, nattura, höykkälumi)
Vasta satanut kevyt pakkaslumi.

Lumi

73 655 sanaa. Piste. Viimeinen piste.

Se on vasta raakatekstiä, mutta olen ihan järjettömän ylpeä itsestäni. Eri tavalla ylpeä kuin vuosi sitten, mutta ehkä jopa ylpeämpi. Tällä kertaa tiesin, mihin olin pistänyt nenäni. Tai oikeastaan luulin tietäväni. Tarina vei luulot pois.

Tälle voisi kohottaa maljan. Nyt kun on vahva olo. Kun tekstiä ei vielä ole kukaan hiilihangolla pistellyt. Senkin aika tulee, nautitaan tästä nyt.

ice and fire

- - -
[kuvat: Jason Bolonski, CC by 2.0 / Fred, CC by-nc-nd 2.0]

Harlekiinimpaa

Kälyihminen tuli käymään, ja kuljetti mukanaan Causette -lehteä. Lehden linjaa kuvaava slogan on plus féminin du cerveau que du capiton, naistenlehti ennemminkin aivoille kuin rasvakerrokselle.

Tässä viimeisimmässä numerossa oli mielenkiintoinen juttu Harlekiini-kirjoista, otsikolla Harlequin, pourquoi tant de haine ?, miksi niin vihattuja?

Kukaan ei tunnusta lukevansa Harlekiini-kirjoja. Se kuuluvat siihen sarjaan kirjallisuutta, jonka kirjoittajia ei kutsuta kirjamessuille esiintymään. Jota kutsutaan Ranskassa vanhastaan "junanlaiturikirjallisuudeksi" (asemilla sijaitsevien lehtikioskien mukaan), tai "ruusuvesikirjallisuudeksi". Siitä huolimatta Harlekiini-sarjan kirjoja myydään Ranskassa noin 8 miljoonaa kappaletta vuosittain. Yhä enenevissä määrin internetitse ja e-kirjanlukijoihin. Onhan se toki helpompaa syventyä romanttiseen seikkailuun työmatkalla, kun ei tarvitse miettiä, minkälaisia päätelmiä kanssakulkijat tekevät kirjankannen perusteella.

Lady rose

Kuka sitten lukee Harlekiineja? Kustannustalon ranskalaisen osaston mukaan kirjoja eniten kuluttavat eivät suinkaan ole niitä yksikertaisia naarasihmisiä, joiksi heidät kuvataan. Keskimääräinen lukija on kolmikymppinen, koulutettu ja lukee paljon (muutakin kuin romanttista kioskikirjallisuutta). Harlekiineja käytetään välipalana ja eskapismiin. Eräs jutussa haastatelluista kertoi pitävänsä etenkin Spicy-sarjasta, jonka kanssa mennään pehmopornon puolelle. "Mutta Harlekiini-kirjat ovat vähän kuin seksilelut: en minä niitä laittaisi esille olohuoneeseeni."

Ranskassa Harlekiini-kirjat eivät siis nauti juuri minkäänlaista arvostusta. Tilannetta verrataan anglo-saksisiin maihin, joissa romanttinen viihde kelpaa jopa tutkimusaiheeksi yliopistoissa. Joskin, nyt viimeisten bestsellereiden myötä kustantamo toivoo, että romanssien lukemista saataisiin muutettua vähän hyväksyttävämmäksi harrastukseksi. Hauska kommentti aiheeseen liittyen kustantajalta olikin: " 'Kyllä meillekin olisi kelvannut 50 Shades kustannettavaksi.' (Vaikka kulissien takana kuiskutellaankin, että se on aika kehnosti kirjoitettu.)"

Uskaltaako joku armaista lukijoistani tunnustaa toisinaan kuluttavansa Harlekiini-kirjojen sivuja? Miksi? Tai miksi ei?

- - -

[Kuva: Jaci XIII, CC by-nc-sa 2.0]

Hyväksikäyttäjä ja lohikäärme

Kyllä pitää ihmisen taas kysyä itseltään, että miten stanan vaikeaa voi olla kirjoittaminen? Olen miltei kirjaimellisesti hakannut päätä seinään (tai junan ikkunaan) ja edennyt lause kerrallaan. Kirjoitettu tuntuu kituvalta rotalta. Sellaiselta, joka haukkoo happea, muttei oikein selviä henkiin. Ja jos selviääkin, ontuu pahasti. Tarina on, se on tuossa silmieni edessä, se on jo loppupuolella etenemistään, mutta miksi ihmeessä se ei vain hyppää sieltä mielestäni paperille? Just nyt vihaan tulta ja aavikkoja ja metsiä jaaaargh.

Huomaan hukkuvani epäolennaisuuksiin. Mietin (vähän Marken tekstin usuttamana), kuinka tiivistäisin tarinan muutamaan lauseeseen. Ihan mahdotonta. Neljä päähenkilöä, ei mitään selkeää pääjuonta. Ehkä yksi juonenkuljetus joka korostuu muiden rinnalla, mutta jos puhuu vain siitä, muuta jäävät turhan sivuun. Tämä tarina ei ole valaskala. Ei, tämä on lohikäärme Puff.

lohikäärme

Kaiken hyvän lisäksi eilen, kun torkuin junan likaista ikkunaa vasten, aivoni hyökkäsivät kimppuuni. Ne piirsivät eteeni Tulenpunaisen jatko-osan. Ei, ei, ei. Pääni on hyvä ja rauhoittuu, tämäkään ei ole valmis ja just nyt mulla ei ole tipan vertaa sympatiaa protagonisteja kohtaan.

Olen hyväksikäyttänyt ihmistä. Ensin purkanut kaiken tämän ylläolevan, ja sitten ehdottanut, että "mitäs jos kirjotettais yhdessä Ursulaan?" Mulla ei ole ideoita, toisella on. Erinomaisen kummallisen kiero mielikuvitus, joka vaatii vain laittamista kauniiseen pakettiin. Omat ajatukset olivat yhtä hyödyllisiä ja toimivia kuin kärpänen pullassa. Ehkä tästä vielä jotain syntyy.

Eihän tässä ole edes kiire.
Nyt kirjoitan.

- - -
[kuva: Doeki via photopin cc]

Kaltevalla

Istuin junassa kuulokkeet korvissa. Ei niinkään musiikin takia, kuin siksi, että ne pitivät kylmän pois korvista. Ohut pipo ei sitä tee. Kaikki on kierällä jiällä.

Kuulokkeet korvissa, silmät toisinaan kiinni, toisinaan auki. Likaisen ikkunan ulkopuolella sininen aamu ja sumu. Tuuli joka pöllyttää lunta. Lapin tundria, pelkkää valkoista. Minun huuleni saattoivat liikkua, en tiedä. Käytävän toisella puolen oleva nainen oli laittanut sanomalehden vastakkaiselle paikalle nostanut jalkansa siihen. Keskustelin sivuhenkilön kanssa. Sain selville hänellä olevan veljen ja kolme sisarta. Kaikki naimisissa. Tieto ei auttanut minua yhtään mihinkään. Häntä minun ei tarvitse tappaa. Kirjoitin siltikin verenpisaria.

Olen liukastellut jäällä kuukauden tai kaksi. Miettinyt kateutta, paljon kateutta. Sitä, kuinka sen saisi kanavoitua voimaksi. Olen purrut hampaat yhteen ja kirjoittanut. Silti on tuntunut siltä, etten saa mitään aikaiseksi.

Pitäisi miettiä etiikkaa. Kevääni ja kesäni menee miettiessä ja tutkiessa etiikkaa.
Etiikkaa, etikkaa.
Ca tourne au vinaigre.

Ensin pitäisi vain saada jää pois ja tulta tilalle.