Muita en vaadikaan uniain uskomaan

Tässä iltana eräänä, ircissä, avauduin uniaan kirjoittavalle siitä, kuinka minun uneni ei halunnut tulla kirjoitetuksi. Ohimenevästä alitajunnassa kulkeneesta kuvasta oli syntynyt kokonainen kehys, henkilöineen kaikkineen, tilanteineen ja sanoineen, rakkauksineen ja ristiriitoineen. Mutta se ei halunnut siirtyä päästäni paperille. Oli vain siellä, elää möllötti omaa elämäänsä.

"Kerro lisää", minulle sanottiin. Ja minä kerroin. Muutaman ontuvan lauseen. Ryhdittäen pohdiskeluani sellaisilla kuolemattomilla toteamuksilla kuten en mä tiedä ja tai jotain.

"Ja jäinen virta. Pähkäilin tätä viime yönä ja siellä unen ja valveen välimaastossa oli kaksi sanaa: 'jäinen virta'. En minä tiedä miten ne liittyvät mihinkään, mutta johonkin ne liittyvät."

Ymmärsin sen lopulta sunnuntai-iltana. On hieno tunne, kun tajuaa tarinan haluavan tulla kerrotuksi. Alkuperäisestä muuttuen. Yksi henkilö lisää, yksi jää vielä sivuun, yhtä ei tapetakaan. Mutta se sama kehys siellä on yhä. 3400 sanaa vuorokaudessa. Jääneekö novelliksi vai liekö alku jollekin, en tiedä. Mutta siinä on.

Kunhan uskon uniini itse.


Teknologiaa ja muuta modernia

Jahas, eilen sitten makasin sängyssä hereillä ja mietin blogitekstiä. Ei ole ihan tervettä tämä. Mutta kirjoitetaan nyt.

Kaikki sai alkunsa Deen pohdinnoista Facebookin ja MySpacen kohdalla, ja siitä, kuinka B.N. kommentoi lukeneensa jotain kirjaa, jossa kuunneltiin Radio Mafiaa ja kuinka se oli heti tuntunut vanhahtavalta.

Realistisen nykyaikaan sijoittuvan proosan kirjoittajalle teknologia on yksi suuri sudenkuoppa jos haluaa tekstinsä pysyvän raikkaana edes sen 10 vuotta.

Vai mitä sanotte seuraavasta:

Emmet astui sisään hotellin aulaan, jossa kaikki pinnat kimaltelivat. Aulabaarin televisiossa näytettiin jalkapalloa. Emmet oli juuri menossa kysymään neuvoa vastaanottotiskin takana nuokkuvalta mieheltä, kun huomasi hakulaitteensa piippaavan. Ruutuun ilmestynyt numero oli tuntematon.

Koska elämme hyvin saumattomasti yhteydessä arkipäiväiseen teknologiaan, sitä on vaikea jättää täysin pois teksteistä jos haluaa säilyttää edes jonkinlaisen uskottavuuden. Mutta mitä sitten sanoa, jos ei halua joutua tilanteeseen, jossa teksti kuulostaakin vanhahtavalta kolmen vuoden päästä?

Minä pidän ohjenuorinani seuraavanlaisia ajatuksia (näistä voi toki keskustella):

- Matkapuhelin tai kännykkä on ok. Moisia on ollut jo pitkään ja tulee varmaan olemaankin, jos laitetta ei sen kummemmin kvalifioida. Älypuhelin on siksi ei-ei. Mikä on älypuhelin viiden vuoden päästä? Tai sitten ihan yhksinkertaisesti puhelin. Kukaan ei hämmästy, jos sellainen on taskussa.

Emmet kuuli tutun melodian ja kokeili metsästysliivinsä kaikki taskut ennen kuin onnistui paikallistamaan puhelimensa. Silloin se ei enää soinut.

- Tietokone ja kannettava tietokone (tai läppäri) ovat ok. Ne ovat niin yleiseen tajuntaan juuttuneita käsitteitä jo viimeisten parinkymmenen vuoden ajalta, että niitä uskaltaa käyttää. Nykytietokone ei ole sama kuin 90-luvulla, mutta perusidea on yhä hanskassa. Sen sijaan tablettitietokoneita tai netbookeja en ehkä vielä menisi tekstissäni mainitsemaan. Niistä ei ole tullut sanoina samanlaista kollektiiviseen tajuntaan uponnutta asiaa.

- Internet on ok. Elämme joka tapauksessa niin verkostuneina, että sitä on vaikea välttääkään. Ehkä jopa langaton internetyhteys menisi. Sen sijaan en erittelisi 3G -teknologiaa tai muita härpäkkeitä, kun kohta on taas kuitenkin kuvioissa jokin 4G tai PikkuG.

- Kaikenlaisia ohjelmistojen ja nettipalveluiden nimeämistä yritän välttää viimetinkaan saakka. Kertaalleen olen mm. kiertänyt Skypen kaukaa, en nyt muista miten. Voisin puhua keskustelupalstasta, kuvagalleriasta tai uutissivustosta. Kuten myös sähköpostista. Toisaalta, kommunikointikeinot netissä ovat nykyään niin laajoja ja muuttuvia, että mitä laajempi ja epätarkempi ilmaus, sitä parempi. Kaikenlaisille messengereille voi halutessaan antaa nimen pikaviestin, mutta se on sitten ihan mahdoton sana taivuttaa...

Emmet kuuli kilahduksen tietokoneensa suunnalta. Ruutuun ilmestyi viesti Amandalta. Emmet huokaisi. Amanda oli yrittänyt tavoittaa häntä viime päivinä niin puhelimitse, sähköpostitse kuin pikaviestitmi..tsi..tse...mitse.

- Entäs sitten kaikki pienempi sälä? Mp3-soitin? E-kirjan lukulaite? Tamagochi? Hnnggh...

Emmet asettautui mukavasti nojatuoliinsa ja kaivoi laukustaan e-kirjojen lukulaitteensa. Hetken uusinta Remestä selattuaan hän totesi, ettei tässä tekstinpätkässä ole tunnelmaa ollenkaan niin paljon kuin perinteisemmissä versioissa. Hän nousi ylös ja käski kirjoittajaa koettamaan uudestaan.

Emmet asettautui mukavasti nojatuoliinsa, sytytti lukuvalon ja kaivoi laukustaan koirankorville nuhjaantuneen pokkarin. Tämän kanssa olisi mukava viettää sateinen iltapäivä.

PS: Miksi helkatissa "Emmet"? Älkää minulta kysykö, Emmet nyt vain halusi olla esimerkkinä. Minulla ei ollut siihen mitään sanomista.


[Kuva: Thomas â, CC by-nc-nd 2.0]

Viikonlopun paranormaali laina

Olen lauantainvastaisesta yöstä lähtien hihitellyt tälle kirjailijaesittelylle Gummeruksen sivuilla.

Kiersten White asuu meren rannalla aviomiehensä ja kahden pienen lapsensa kanssa. Hänen tavattoman normaali elämänsä sai hänet kiinnostumaan sellaisista paranormaaleista asioista kuten vampyyrit, keijut ja populaarikulttuuri.

[x] populaarikulttuuri
[ ] paranormaali

URS - Pimeyden reunalla

Kuten Kirjakko manifestissaan ehdotti, päätin omia mutuhutun positiivisena taidearvostelmadiskurssina.

Toisaalta, mitä muutakaan? Tässä kun sattuu olemaan tarjolla jotain niinkin ylpeästi matalakulttuurillista kuin URS:n tuotokset, ja joudun sitäpaitsi arvioimaan sitä seuraavalta pohjalta:
- Kirjallisuustieteen opinnot 0 ov. Akateemista pakkosuomea 1 ov.
- Spefituntemus +- 0,5. (Harrypotterit ja TSH luettu, Lovecraft kesken, Sookie Stackhouse -sarjaa en ilkeä mainita.)

Pimeyden reunalla hyökkäsi kimppuuni Normandiasta saadussa paketissa. Oletan provosoineeni kirjaa, sillä revin muovista kuorta auki kynsin hampain. Vaativa pakkaus oli se.

Pimeyden reunalla kansi
Pimeyden reunalla, kansi: Pau Norontaus

Ihan ensimmäisenä mutuhuttuna totean, että kokoelma oli vetävä pakkaus. Se sisältää kymmenen keskenään varsin erilaista novellia, mutta kirjassa oli onnistuttu hyvin laittamaan kansiin se, mistä URS:n julkaisuissa on kyse: tarinavetoisuudesta. Minut yllätti novelleiden kepeys, mutta toisaalta viimeisin kahlaamani URS-julkaisu oli Harmaa antologia. Tässä ei olla ihan samoilla hoodeilla. (No shit, Sherlock?)

Hyvin subjektiivisen lukija-arvioinnin myötä suosikkieni joukkoon nousivat ehkäpä seuraavat kolme novellia:

Tarja Sipiläisen Arana Suelon kadonneet kylät. Tässä pidin erityisesti hahmoista, heidän optimistisuudestaan ja tarinan temmosta, joskin novelli loppui hiukan yllättäen. Olisin kaivannut lopun kirjoittamista avoimemmaksi, nyt lukija tietää mitä tehtiin, mutta jää kysymään miten se tehtiin. Mutta sanoinko, että pidin erityisesti hahmoista?

Kalervo Rauta-Kalskeen (kyllä, se on pseudonyymi) Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara olisi pitänyt varustaa "älä lue tätä julkisissa liikennevälineissä" -varoituksella. Sain kummallisia katseita kun hihittelin itsekseni. Silkkaa parodiaa hyvin perinteisessä fantasiamaailmassa ja muutama mainio oivallus (vaikka alaviitteet olivatkin karanneet. Mutta kokemuksesta joudun toteamaan, että URS:n kirjojen taitto voi olla varsin rahvaanomaista puuhaa).

Lucilla Linin Pontianakissa oli tunnelmaa. Ei niin kuin linja-autossa vaan niin kuin... kuin... kuin... Olen päivätolkulla miettinyt, minkä asian tunnelman Pontianak toi hyvin vahvana mieleeni, enkä saa siitä vieläkään otetta. En edes tiedä onko kyse elokuvasta vai kirjallisesta tuotteesta, mutta joka tapauksessa viidakon mustat yöt voi haistaa ja nähdä vilauksen valkoista palmujen latvoissa.

Kaiken kaikkiaan Pimeyden reunalla oli yllättävän hyvä kokoelma työmatkalukemista. Juuri sopivan mittaisia pätkiä, kun keskittyminen pettää varttitunnin välein. Viime aikoina olen muutenkin ollut keskittymiskyvyttömyyteni takia ihastunut novelleihin. Minunkaltaisilleni niitä kirjoitetaan. Tällaista lisää, joo.

- - -

Pimeyden reunalla on luettu myös Espoon kaupunginkirjaston fantasiaryhmän blogissa. Suosikkimme eivät ihan kohdanneet, mutta Matti Järvinen käy läpi ohimennen kokoelman muutkin novellit.

Paloja intterwebsin ihmemaailmasta

Taas pitkästä aikaa kurkistus internetin sekalaiseen tarjontaan.

Saara muistuttaa, että Tampereen Finnconissa on luvassa luentoja ja työpajoja kirjoittajille. Myös muille kuin spefikirjoittajille. Katso tarkempi ohjelma Margaret Pennyn muistikirjasta.

Niin on kirjoitettu on ihastuttava uusi blogituttavuus. Tai siis ei blogina uusi, mutta minulle aiemmin tuntematon. Lucillan fiktiotekstit ovat ehkä jo muutamille tuttuja URS:n julkaisuista. Blogin puolella minä hörähtelin etenkin tälle viimeisimmälle tekstille The Fifty Shades of Greysta. Ja toteamukselle: "Amazon.uk-ssa, tuossa rahojani syovässä pohjattomassa kuilussa [- - -]"
Jep, sama kuilu täälläkin tunnetaan. Paitsi että loppuu ".fr".

Jo jokin aika sitten Khuure kirjoitti Routakodossa oivallisesti siitä, kuinka vaikeaa taiteen tekijän on panna itsensä likoon luomisprosessissaan. Hän käytti tasan niitä sanoja, joita minä olen usein miettinyt näppäimistön ääressä, etenkin nyt viime aikoina kliseeahdistuksessani:

Se on ihan sama mitä kirjoitan, jos en pistä itseäni likoon. Lopputulos on joka tapauksessa enemmän tai vähemmän soopaa. Jossain määrin viihdyttävää, kuin taustametelinä soiva suht menevä poppibiisi, mutta lopulta sellaista, jonka voisi korvata jollain muulla vastaavalla ilman eroa.

Ilmiselvä ratkaisu on tietenkin laittaa itsensä likoon, mutta siinä kohtaa minun vaikeuteni alkavat.

[ - - - ]

Pelkään sitä, millaisen kuvan itsestäni annan kirjoitusteni kautta. Eniten ehkä kammoan sitä, että paljastan itsestäni asioita, joita en ollut aikonut paljastaa. Toiseksi eniten ehkä sitä, että joku luulee minun paljastavan itsestäni jotain johtuen siitä, mitä jokin hahmoni tekee, sanoo tai ajattelee.

Siinä sitä on miettimistä itse kullekin, itsestäni aloittaen. "Write things so honest, they scare the hell out of you. Write things that would cause your parents to wonder what the neighbors might think. Hell... shock the neighbors."

Muoks: Bonuksena Kirjakon mutuhuttua.

Satoja kertoja nähtyjä

Kirjoitin kirjoitin kirjoitin.

Kahdeksantoista liuskaa sinne, ehkä kymmenen tänne. Illan jos toisenkin. Tiedän sanamäärätkin, mutta ei niillä ole väliä. Kirjoitin huvittaakseni itseäni ja niitä paria teini-ikäistä lukijaa, kirjoitin sekaan mitä tuli mieleen ja huomasin jättäneeni virheitä joukkoon. Kirjoitin kuulemiani sanoja, pieniä kohtauksia, terävää dialogia joka oli terävää ehkä vain omasta mielestäni. Kirjoitin ilman mitään tavoitetta.

Sitten erehdyin lukemaan muita.

Yhtäkkiä tekstini ei ollutkaan huolentonta kynsieni vaaleanpunaista ja kimaltavansinistä, vaan harmaita kirjaimia valkoisella virtuaalisella paperilla. Satoja kertoja nähtyjä kaarteita, joita mielikuvitus juoksi pakoon.

Siihen jumiutuivat sanat.

Paitsi ne, jotka hyökkäävät kimppuun, varoittamatta, takavasemmalta. ”Miksi minä en osaa kirjoittaa noin?” Fiksummat sanovat, jotta tee omaa juttuasi, mutta entäs jos se oma juttu on suunnilleen yhtä omintakeista kuin riisuttu Barbara Cartland?

Enkä minä tiedä liittyykö biisi mihinkään. Kunhan on taistellut muutaman päivän korvamadon paikasta Rock You Like a Hurricanen kanssa.