Arne Nevanlinna - Marie

Olen lukenut miltei peräjälkeen kaksi tajunnanvirtatyyliin kirjoitettua yhdenpäivänromaania. Molemmat ovat jopa olleet Finlandia-palkintoehdokkaina. Juuri mitään muuta yhteistä näissä kirjoissa ei sitten olekaan. Tai niin, jos tarkkoja ollaan, tämän yhdenpäivänromaanin aikajänne on sata vuotta.

En ollut kuullut Arne Nevanlinnan Marie -romaanista ennen kuin törmäsin lentokentän kioskissa pokkariversioon. Vilkaisin takakantta ja totesin kerrasta, että tämän kirjan suhteen olisin ehdottoman puolueellinen. Lähihistoriaa! Muistelmia! Strasbourg! Etenkin Strasbourg.

Koska tätä blogia lukevat eivät välttämättä ole seuranneet hortoiluani Ranskassa viiden vuoden ajan (sen, mitä toinen blogi on ollut pystyssä), minun pitää vähän selittää taustoja. Olen asunut Strasbourgissa pari vuotta. Se on minulle yhä vielä kaupunki johon palaan kuin kotiin ja todennäköisyydet ovat suuret, että sinne päädymme joskus asumaan pysyvämmin. Jos minun pitäisi valita savolaisuuden lisäksi ranskalainen identiteetti, olisin elsassilainen. Nevanlinnan kirja siis tarttui kerrasta ostoskoriin. Halusin tietää miten suomalainen kirjailija kuvaa minulle tärkeän alueen historiaa.

Arne Nevanlinna Marie

Marie Myrhborgh elää viimeistä päiväänsä hoitokodissa, vuodenvaihteessa 1999. Marie on strasbourgilaisen paremman perheen lapsi, tuomarin tytär, suomenruotsalaisen kirurgin leski ja yhtä vanha kuin kulunut vuosisata.

Kerronta on erikoista ja polveilevaa, vaihtuu kerrasta menneisyyden muistoista nykypäivään. Yllättävän helppoa seurata kuitenkin. Kierretään lapsuusajasta, jolloin koulussa ei saanut puhua ranskaa liian kovaa, aina sotiin ja sotien jälkeen Helsinkiin. Vanhemmat, Rakastajia, Mies, lapsi ja jatkuva vieraus.
Siinä vaiheessa kun lukija alkaa kysyä, mihin kirjan jännitteen olisi tarkoitus perustua, sekaan ilmestyy päiväkirjamuistiinpano. Vuodelta 1983, tuoreen ylioppilaan kirjoittama. Kyseessä ei siis ole Marie, mutta kuka sitten?

Paikoitellen mietin, kuinka kirja mahtaa avautua ihmiselle, joka ei tunne ranskalaista kulttuuria ja kieltä tai tiedä heti suoraan, että Joki on Rein ja että Elsassissa elettiin kahden vallan välissä vuosikymmeniä. Toisinaan tökkäsin myös pieniin epäloogisuuksiin, joista en osannut sanoa, olivatko ne tarkoituksellisia. Miksi yhdessä kohdassa sanontaan jotta Elsassi ja toisaalla Alsace? Miksi puhutaan strasbourgia kun kieli on alsacien? Mutta ne eivät lukunautintoa häirinneet, kunhan viilasin pilkkua ajatuksissani.

Parasta kirjassa on sen elettömyys ja rehellisyys. On sotia, lapsikuolemia, pettymyksiä. Ne käydään läpi suurentelematta. Marie ei sääli itseään, ei kätke nuoruudenihastumisiaan, ei löytöretkiä. Huumori on hiljaista ja tummaa, arkipäiväisistä mietteistä syntyvää. Niitä asioita joita kaikki ajattelevat, mutta kukaan ei uskalla sanoa ääneen.

Mitä sinä nyt, oletko tullut hulluksi, huusi Laurent, silmät pullistuivat entisestään, sylkeä valui suupielistä, ja samassa iso mies lysähti lattialle, onneksi se oli puuta eikä kiveä, ei suorana kuin honka, vaan veltosti kuin nivelnukke, jonka hän osti Guillaumelle joululahjaksi, sen jälkeen kun sitä painoi pohjasta ja kuminauha löystyi, eikä tämä ymmärtänyt vihjettä. Apua, missä on telefooni ja mikä on hätänumero huusi Marie hysteerisesti, ja samassa ovi avautui, tuntematon nainen, pyöreäkasvoinen, pyylevä ja punakka, astui sisään ja kysyi rauhallisella äänellä, että mikäs täällä on hätänä, vilkaisi Laurentia ja sanoi, joko taas, täytyy tilata ambulanssi.
 – Kuka te olette ja mitä te täällä teette?
 – Berthé, päivää vaan, satun olemaan naimisissa tuon roikaleen kanssa, me emme ole tainneet tavata.
 – Mutta minä kun luulin...
 – etten tee muuta kuin pelaan pasianssia, pitää paikkansa, mutta vain jos ei satu olemaan tärkeämpää tekemistä.

Myös Lumiomenan Katja arvosti Marieta huimasti.

Suosikkihenkilöitä ja yksi alku

Ei vain mustaa valkoisella -blogissa tehdään kirjahaastetta, jossa muun muassa esitellään lempihenkilöhahmoja kirjallisuudesta. Jäin ihan minäkin miettimään.

Yleisesti olen hirvittävän allerginen typerille hahmoille. Olivat ne sitten kirjallisuudessa tai vaikka elokuvissa. Siksi monet komediat ovat ihan kärsimystä. Mikään ei ole niin raivostuttavaa kuin hahmo, joka toimii täydellinen epäloogisen tajuamattomasti ja sitten sitä pitäisi pitää hauskana. Tämän takia esim. Kira Poutasen Rakkautta au lait ei ollut minun kirjani. Mun teki mieli kuristaa Lara Autio heti ensi sivuilla. Toinen ärsytyksen aihe on silkka saamattomuus. Onneksi Marny ei ollut Rock Chicksien ainoa päähenkilö. Sitä olisi voinut läimiä useampaan kertaan.

Mutta piti kertoa lempihahmoista, ei ärsytyksestä. Vaikea kysymys.

Jos ensin naishahmoja... F.H. Burnettin klassikon Pikku prinsessan Sara Crewe on jo lapsuusajan rakkauksia. Omatoiminen, tehokas ja positiivinen olematta mikään Pollyanna. Nykykirjallisuudesta mieleen on jäänyt yksi naispäähenkilöistä Pirjo Rissasen Kevätniemi -trilogiassa. Minä pidin jostain syystä Marikkasta kovin. Kehityksestä raggarinuoresta perheenäidiksi. Ylipäätään koko trilogia oli kovin positiivinen yllätys. Mainio lukuromaani.

Lempparimieshahmoa oli vaikeampi löytää. Mutta sitten totesin, että olen aina pitänyt Ken Follettin tavasta kirjoittaa pahiksia. Ne ovat vakoojia ja tappajia, mutta samalla inhimillisiä ihmisiä omine kaipuineen, kykyineen ja heikkouksineen. Monesti syy "pahuuteen" on lähinnä siinä, että ovat sattuneet syntymään "väärälle" puolen rajaa. Hyvä esimerkki on vaikkapa Aavikkoleijonan (The Key to Rebecca) päähenkilö Alex Wolff, natsivakooja. Lukija ei ole ihan varma, haluaako pahiksen häviävän lopussa.

camel shadow

Follettista ja Aavikkoleijonasta tulikin mieleeni. Maija puhui taannoin tarinan aloittamisesta tehokkaasti. Kyseisessä kirjassa on yksi parhaita lukemiani alkuja:

  The last camel collapsed at noon.
  It was the five-year-old white bull he had bought in Gialo, the youngest and the strongest of the three beasts and the least ill-tempered: he liked the animal as much as a man could like a camel, which is to say that he hated it only a little.

Itseasiassa muuttuu tuosta vielä tehokkaammaksi, mutta koska en halua vääntää lukijoideni vatsaa, saavat uteliaat käydä lukemassa alun vaikka Amazonista. (Nuo Amazonin ennakkoselaukset ovat muuten käteviä, näkee miten kirja alkaa ennen kuin hairahtuu tilaamaan.)

* * *
[Kuva: Bluesmoon, CC by-nc-nd 2.0]

Lukemattomia kirjoja

Kauhistutin ihmisiä taannoin kertomalla, että hankin kirjastokortin ihan vasta. Nyt puolustaudun. Syy on tässä:

Lukemattomia kirjoja (ja korkokengät)

Nämä ovat kaikki täysin lukemattomia tai vain aloitettuja. Hiljattain vannoin, etten osta enää yhtään kirjaa ennen kuin saan noista suurimman osan luettua. Ja enkö langennut kirjakahvilassa, kun hyllyssä oli Austenin Emma kolmella eurolla.Noiden lisäksi hyllyssä on puolittain luettu Tsehovin novellikokoelma, neljä kirjaston kirjaa, joista ensimmäistäkään en ole saanut loppuun ja useampia miehen mukanaan tuomia opuksia, jotka eivät oikeastaan kiinnosta. Työmatkoja varten käsilaukussa on Arne Nevanlinnan Marie.

Rimakauhu.

Muut hukkuvat pyykkiin, villakoiriin tai vaatteisiin. Minä hukun lukemattomiin kirjoihin. Noh, eipähän ainakaan ole luvassa sitä ongelmaa, ettei olisi mitään luettavaa.

Armaat lukijani saavat halutessaan äänestää: Mihin kirjaan siirryn, kunhan pääsen Mariesta eroon?

Tää on jo nähty

"Mä pidän kliseistä. Melkein yhtä paljon kuin rockista, hautuumaista ja adrenaliinista."

Saattaisi olla minun suustani. Ehkä onkin. Joskaan en ole adrenaliininarkkari, vaan tasainen ja tylsä kuin lammas. Mutta pidän kliseistä ja se näkyy teksteissänikin. Johtuuko se sitten siitä, etten ole tarpeeksi mielikuvituksellinen tarinankertoja, saati tarpeeksi kokenut kirjoittaja. Voi olla. Tai voi olla myöskin, että yksinkertaisesti tykkään nivoa tarinat jonkinlaiseen universaaliin viitekehykseen. Totuus on tuolla jossakin.

Vaaleanpunainen Kässäri on kliseinen. Tunnustan. Kirjoitin kliseitä sinne tietoisesti, mutta tajusin kuinka paljon olinkaan lajityypin peruselementtejä pyöritellyt oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun Dee minulle asiasta mainitsi. Ehkei se ole huono asia. Olisi jos kirjoittaisin kuolematonta taideproosaa, mutta kun en kirjoita.

Muistatte ehkä aiemman postaukseni chick litin kliseistä. J.S. Meresmaan blogissa pohdittiin myös taannoin kliseitä, niin fantasiakirjallisuuden kuin missiromaanienkin osalta. Lainaan tähän J.S:n romantillisen ylikliseisyyslistan, ne, joita pitäisi välttää:

- stereotyyppiset käsitykset miehestä ja naisesta ja siitä mikä on komea tai kaunis
- henkilöhahmon ulkoinen olemus kertoo kaiken sisäisestä olemuksesta (amerikkalaisten elokuvien tyyliin, jossa silmälasit riittävät tekemään ruman nörtin ja piilolinssit samasta henkilöstä kadehditun kaunokaisen)
- mystisen salamarakkauden, jossa toiseen ei tarvitse edes tutustua eikä väärinymmärryksiä tai epäilyksiä rakkaudesta ole (Ihmiset nyt eivät vain toimi niin -- eikä se ole edes mielenkiintoista! Missä jännite?)
- ensiaktin samanaikaiset orgasmit
- kaikki naiset haluavat lapsia
- kaikki miehet haluavat aina
- nainen ja mies rakastuvat ja jossain vaiheessa käykin ilmi, että he ovat sisko ja veli
- ainaiset heterosuhteet (pliis, rakkautta löytyy niin paljon muualtakin!)
- pornon lanseeraamat seksikaavat ja orgasmin vertaaminen vyöryvään aaltoon (joo-o, jälkimmäinen lienee ihan osuva kuvaus, mutta toiston myötä kliseeksi muodostunut)
- sankarin sähkönsiniset silmät

Ha! Tunnustan kirjoittaneeni yhden novellin, jonka koko idea pohjautuu yhdelle näistä vältettävistä. Olenpa kirjoittanut siniset silmätkin, tosin en käyttänyt sanaa sähkönsininen. Minkävärinen edes on sähkönsininen?

Reader black and white

Mitäs muuta noista voisi sanoa?

- stereotyyppiset käsitykset miehestä ja naisesta ja siitä mikä on komea tai kaunis
Toisaalta stereotypioita korostetaan paljon enemmän ihan siinä Suuressa Pahassa Mediassa. Jos kirjoittaja haluaa kirjoittaa kauniin hahmon, niin ulkonäkö napataan suoraan muotilehden sivuilta. Se käsitetään kauniiksi, noin yleensä. Tietysti voi olla kiiski ja kuvata kauniiksi henkilön, jota ei yleensä käsitetä kauniiksi. Toisaalta, se mitä kaipaisi enemmän romantilliseen kirjallisuuteen on kysymys siitä, mikä ylipäätään toisessa ihmisessä kiinnostaa. Jos se on vain ulkonäkö niin pah.

- pornon lanseeraamat seksikaavat ja orgasmin vertaaminen vyöryvään aaltoon
Seksin kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa. Näin olen todennut. Siitä tulee aina joko koomista tai sitten... kaavamaista. Valitkaa K:nne. Mutta harvempi haluaa lukea romanttisessa kirjassa sitä tavallista ähellystä, humalaisia puoli minuuttia kestäviä akteja Toyotan takapenkillä. Kulissien on pysyttävä yllä, vaikka joskus voisikin olla ihan piristävää lukea sankarin sanovan, että "ei perkele tästä mitään tule".

Ulvomisnaurukohtauksia aiheuttivat muuten Neiti Pormestarin, sen kuolemattoman harlekiinikirjan, seksikohtaukset. Siellä muunmuassa upottiin karvamattoon ja mitähän vielä? (Luin sen lopulta melkein, selaamalla.)

Nah, seksikohtauksissa vähemmän on enemmän. Varsinkin silloin kannattaa luottaa lukijan mielikuvituksen täyttävän aukot. (pun intended)

- ainaiset heterosuhteet (pliis, rakkautta löytyy niin paljon muualtakin!)
Muitakin on, nykyään. Toki heterokirjallisuus on valtavirtakirjallisuutta, mutta ihan Suomessakin vino kirjallisuus alkaa saada jalansijaa. Näköjään nuortenkirjoista alkaen, hyvä niin. Sen sijaan kaipaan seksuaalista monimuotoisuutta kuvaavaan kirjallisuuteen lähestymistapaa, joka olisi vähemmän ongelmalähtöinen. Kirjoitettaisiin yksilöitä ja rakkautta, ei sukupuolia. Ongelmia ja epävarmuutta, jotka liittyvät suhteeseen, eivät homosuhteeseen. Profiloitaisiin kirja rakkaustarinaksi, eikä homorakkaustarinaksi. Mutta siihen on vielä matkaa.

Ei tällä kaikella polveilevalla horinalla varmaan mitään tarkoitusta ollut. Kunhan juttelin. Sanokaa tekin jotain, oi kaikki kymmenen lukijaani. Tai jos ette sano, niin käykää edes katsomassa kun pussaava aviopari on kovin söpö (vaikka itse sanonkin).

- - -

[kuva: grenouille ph, CC by-nc-nd 2.0]

Muistikirja

Se muistikirja. Jonkin aikaa piti pähkäillä ja penkoa, mutta tajusinhan minä viimein, mihin olin sen laittanut. Sen ja lyijykynännysän. Itse asiassa en erityisesti pidä lyhyistä lyijykynistä, mutta nyt tuo vain oli nysähkö. Ainakaan kirjoitusmuistiinpanoja ei voi tehdä millään muulla kuin lyijykynällä.

Tuo on muistikirja, jonka esiin ottaminen aiheuttaa aina huvitusta kanssaihmisissä. Oottakaa, on se mulla täällä jossain! *plärää* Eiku varmaan toisella puolen... *plärää toisesta suunnasta alkaen*
Aina on lopulta löytynyt jos on tarvis.

muistikirja 1
Se on vihreä ja muovikantinen ja heijastaa typerästi valoa. Sen lisäksi, että kameran asetukset olivat pielessä ja kaikki kuvat punertavia. Minulla muistikirjakriteerit ovat kierresidonta ja pienehkö koko, että se oikeasti kulkee mukana. Tuommoinen A6 on oiva.
muistiinpanoja
Sieltä löytyy muun muassa satunnaisia opintomuistiinpanoja...

...junassa kirjoitettuja tekstinpalasia (tämä on näköjään Vaaleanpunaisesta kässäristä)...

...ja talven projektitietoja. Kysykää minulta yrityksen perustamisesta, osaan ehkä vastata.


Lisäksi siellä on mm. englannin prepositioita, hahmosuunnitelmia, satunnaisia ideoita, puhelinnumeroita ja osoitteita, kokousmuistiinpanoja, otteita Julia Cameronin kirjasta, Helsingin maistraatin yhteystiedot, taittokorjausmuistutuksia, tentteihin lukemisen muistiinpanoja ja Oodi motivaatiolle.

Se on organisoitu kuin koko elämäni. Kuten täällä sanoisivat, un bordel organisé, hallittu kaaos.

Mutta ainakin se on minun näköiseni.

Vihreä, kierresidottu ja unohdettu

Kirjoitin junassa parisataa sanaa. Sanoja, jotka minun olisi pitänyt kirjoittaa jo kuukausi takaperin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Eivätkös deadlinet ole tehty ylitettäviksi?

Laitoin pussiin vähän Välimerta (taidan olla urautunut), vähän Siperiaa, vähän viime kuukausien uutisotsikoita ja lykkäsin kaiken aikaan, jolloin internet oli vain hurjimpien tietokoneammattilaisten haave.

Mutta parisataa sanaa ei riitä. Kymmenen, kaksikymmentä, mieluiten kolmekymmentä kertaa se, ja sitten aletaan olla jo voiton puolella. Mitään olennaisempaa tekemistähän minulla ei tällä viikolla ole. Paitsi yhdet vanhemmat, jotka tulevat käymään ja yksi naimisiin meneminen ja sitä myöten vähän muitakin vieraita... noh tulipahan tuokin nyt paljastettua, suuri salaisuus.

Sitä minun varsinaisesti piti kuitenkin sanoa, että hetken olin ihan hukassa. Tai oikeastaan hukassa oli (ja on vieläkin) asia, joka löyhää päätäni tukee. Muistikirja. Aloin kaivamaan sitä laukkuni pohjalta, eikä se ollutkaan siellä. Katastroohvi. Pitäisikö minun muka muistaa kaikki ne tästä aiheesta tekemäni huomiot, jotka olin sinne kirjannut? Vihreä kierresidottu muistikirjanlärpäke on niin mielenkiintoinen tapa hallita elämääni, että se pitää joskus ihan esitellä. Organisointikykyä siitä ei löydy nimeksikään. Kaikkea muuta löytyykin siitä edestä. Se itseasiassa kulkee käsi kädessä kalenterin kanssa. Kalenterikin on vihreä.

Notebook coffee
Kuvan muistikirja ei liity tapaukseen. Voisi tosin liittyä, sillä minun papereissani on aina kahvi- ja klementiinitahroja.


Mutta siis. Ajauduin taas harhateille. Jos minulla ei olisi muistikirjaa, oletettavasti painaisin mieleeni kaiken sen, minkä nyt unohdan. Vähän samaan tapaan kuin puhelinnumerot aikana ennen kännyköitä. Silloin tiesi ulkoa kotinumeron ja toistakymmentä muuta. Nykyään osaan ulkoa ainoastaan oman puhelinnumeroni. Ranskaksi. Älkää pyytäkö minua luettelemaan sitä suomeksi. Miehekkeen numero varmaan onnistuu myös, jos oikein mietin.

*miettii*

Tai sitten ei.

Nyt minulla on idea. Se on ollut jossain vasemman korvan takana jo viikkotolkulla, mutten ole kirjoittanut sitä muistikirjaan. En sanaakaan. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että jos laittaisin sen muistiin, se jotenkin lässähtäisi. "Tuossa se nyt on. Muistissa ruutupaperilla." Sitten sen voisi unohtaa. Mutta kun en piruuttanikaan laita ylös, niin se jatkaa vasemman korvantaukseni vaivaamista. Uiskentelee johonkin suuntaan ja matkalla toivottavasti ahmii pikkuotuksia sisäänsä. Ongin sen pintaan sitten, kun se on tarpeeksi pullea, kirjoitan lyijykynällä ylös.

Mutta ei ihan vielä.

- - -
[Kuva: Koalazymonkey, CC BY 2.0]