Yks yhtä ja toista

11-kysymystä -haaste on kiertänyt jo kovin monessa blogissa. Tämän hauskan litanian varastin Rooibokselta. Otan käyttöön jopa bonuskysymyksen, yhdenneksitoista.

1. Millaisia muistoja sinulla on elämäsi ensimmäiseltä kirjastokäynniltä?
En todellakaan muista ensimmäistä kirjastokäyntiä, mutta muutenhan pitkälti kasvoin Varkauden kaupunginkirjastossa. Osaan vieläkin lasten- ja nuortenosastolta kirjojen paikat ulkoa. Se on ainoa kirjasto johon menee kuin kotiinsa.

2. Muistatko milloin opit lukemaan ja mitä tuolloin luit?
Tätäkään en muista, mutta minulle on kerrottu. Olin siinä suunnilleen viisivuotias ja olimme isäni kotipaikkakunnalla käymässä. Kävimme hautuumaalla (ehkä mummoni haudalla?) ja kävelin vanhempieni perässä, kun vanhempani alkoivat ihmetellä, että mitä nimiä se lapsi luettelee. Hautakivien nimiäpä hyvinkin.
"Ai tätäkö se on se lukeminen?"

3. Missä sijaitsee unelmiesi kesämökki: meren, järven, joen vai lammen rannalla? Vai tarvitaanko vesistöä ollenkaan?
Tarvitaan. Mieluiten järvi. Vaikka kyllä mulle kelpaisi myös huvila Välimeren rannalla.

4. Minne matkustaisit kaikkein mieluiten juuri nyt?
Just nyt Suomeen. Juhannuskesä kohta parhaimmillaan, enkä viime kesänä päässyt kotimaan kamaralle. (En kyllä tänäkään kesänä.) Jos ihan ulkomaille pitäisi lähteä, niin kiertäisin mielelläni vähän Brittein saaria.

5. Eksoottisin tai erikoisin ruoka, jota olet maistanut tai syönyt?
Riippuu näkökulmasta. Moni pitäisi poroa eksoottisena. Joku toinen etanoita. Ei mulle tule mieleen mitään sellaista todella kummallista, vaikka erinäisten asuinpaikkojen perinneruokia onkin maisteltu. Ainiin, vielä on selvittämättä mitä on potjeevlesch. Ehkä se sitten seuraavaksi.

6. Osaatko sanoa, mitä koirarotua muistutat?
Jotain sellaista laiskaa lammaskoiraa.

7. Suosikkipuusi?
Sellainen mihin voi kiivetä. Lapsena, jos puuhun saattoi kiivetä, minä myös kiipesin.

8. Mitä puutarha sinulle merkitsee?
Jotain lähinnä haaveissa olevaa. Omaa rauhaa. Kunhan on puolivilli, ettei tarvitse jatkuvasti viettää aikaa sen laittamisessa.

9. Oletko käynyt navetassa?
Olen. Viimeksi varmaan luomulehmien seassa, mutta siitäkin on jo muutama vuosi.

10. Mikä on parasta kesässä?
Aurinko. Lämpö. Luonto. Noh se, mikä tekee kesästä kesän.
Ja hei, etenkin valo. Suomen kesistä on eniten ikävä valoa valoa valoa. Vaikka täälläkin päivät ovat huimasti pidentyneet, niin ei se ole ollenkaan sama asia. Pari vuotta, pari Ranskassa vietettyä kesää meni, ennen kuin suostuin uskomaan, että kesäkuussa voi olla pimeää.

11. Monessako asunnossa olet asunut elämäsi aikana?
Jos au pair -vuosi lasketaan mukaan ja jos asuntolahuone kelpaa "asunnoksi", niin nyt on menossa 13. asunto. Kotoa lähdön jälkeen olen muuttanut kerran vuodessa.

En nyt jaa tätä kenellekään eteenpäin, nappaa joku mukaansa jos haluaa.

Palasia viikolta ja tulevalta kesältä

Kaamosväsymyksestä olen kyllä kuullut, mutta liekö kevätväsymys jollakin tapaa tutkittu juttu? Taisin olla eilisiltana sängyn pohjalla klo 20:30 ja maanantainakin kymmenen maissa. Tätä ei tapahdu yöpainotteiselle ulkosavolaiselle kuin harvoin.

Tai sitten kaikki johtuu tästä ankeasta harmaudesta joka ei nyt millään muutu kunnolliseksi kesäksi. Aina välillä näyttää kieltä, tahi aurinkoa pilven takaa ja lällättelee, että "Häh häh hää! Kuvittelette, että tästä se nyt valkenee, mutta odottakaapa vaan huomiseen!"

Oli minulla ehkä jotain sanottavaakin.

Niin, kirjoittamisenergian puutteessa olen yrittänyt tehdä muuta hyödyllistä. Kuten lukea. Tai etenkin hankin kirjastokortin. Kyllä, on ihan aiheellista kysyä, kuinka ihminen säilyy hengissä ilman kirjastokorttia. Tekosyiksi käy vaikka se, että omat hyllyt notkuvat nytkin lukemattomia opuksia. Ja se, että talven aikana ei ollut tippaakaan energiaa lukea muuta kuin koulutöihin liittyvää materiaalia.

Nyt se on kuitenkin tehty. Aurinkoisena lauantaipäivänä. Operaation jälkeen hortoilin tovin viereisellä hautuumaalla ja istuin aurinkoon penkille. Lukemaan. Varsinaisena kirjastokorttimotivaationa toimi herra, jota tietyissä piireissä miltei palvotaan, mutta jonka teoksia minä olen lukenut vain pari. En nimittäin pidä kauhusta, en kirjoina enkä leffoina.

Nyt juna-ruokatunti-sänky -luettavana ja hihitettävänä on kuitenkin vähemmän kauhea opus. Stephen Kingin On Writing. Ranskaksi tosin, Ecriture. Mémoires d'un métier. Ovat tuota sen verran paljon kehuneet, että pitäähän sitä katsoa mihin se johtaa.

Eilen kävin kaupungin suurimmassa kirjakaupassa. Ostamassa kirjekuoria. Mutta se paikka on kaikessa valtavuudessaan aina syntisen vaarallinen. Nytkin hukuin puoleksi tunniksi, ja voin luvata etten valinnut niitä kirjekuoria puolta tuntia. Kääntelin pokkareita "Pohjois- ja Itä-Euroopan kirjallisuuden" pöydällä, totesin että kasassa oli niin käännettyä Kyröä kuin Pulkkistakin. Lehteilin tuoreimpia ranskalaisia ja mietin, kuinka pirusti tässä maassa julkaistaankaan kirjallisuutta. Miten kukaan yksittäinen kirjailija siinä aallokossa erottuu? Pitää olla jokin marclevy tai guillaumemusso.

Vaikka hyvähän se vain. En tiedä lukevatko ranskalaiset sen enempää suhteessa kielen puhujien määrään kuin suomalaisetkaan, mutta kirjallisuus on kuitenkin aivan toisella tavalla pinnalla. Rentrée littéraire ja Pariisin kirjamessut ovat asioita, joista tavallisempikin tallaaja kuulee puhuttavan. Televisiossa esitellään uutuuskirjoja. Kyllähän sellaisen oven väliin mielellään jalkansa työntäisi, jos olisi kykeneväinen ranskaksi kirjoittamaan.

* * *

Ja sitten vielä loppuun ihan pikkuinen kurkkaus kesän tarjontaan siellä kaukana Suomessa. Kesäkuun lopulla ilmestyy Kumman rakas -novelliantologia.

Kumman rakas (kansi: Tuuli Hypén) Takakannessa pitäisi lukea seuraavasti:
"Kun spekulatiivisen fiktion kirjoittajille annetaan aiheeksi ”erilainen rakkaus”, realismin raja-aitojen yli harpotaan suurin askelin. Erilaisuus kiehtoo, viekoittelee, viettelee. Lukijalle tarjotaan diplomaattisia selkkauksia kaukaisessa galaksissa, hekumallisella tavalla siirtyviä supervoimia, historiallista draamaa, keijuromansseja ja lotisevaa lempeä, josta ei lonkeroita puutu.

Kumman rakas on Osuuskumma-kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Se on neljäntoista novellin kokoelma, joka rikkoo rajoja, viihdyttää, kiihdyttää ja yllättää. Mukana ovat muun muassa Jeff VanderMeer, M.G. Soikkeli, Jussi Katajala ja Tuomas Saloranta."

...ja liuta tuntemattomia kuuluisuuksia, kuten eräs raapusteleva ulkosavolainen. Tietenkin minulla on oma lehmä ojassa, kun kerran asiasta mainitsen. Todennäköisesti mainitsen uudestaankin, kunhan opus tulee painosta ulos.

Urbaani viidakko

Kuumana päivänä
Pikipaikat takertuvat asfaltista
sandaaleiden pohjaan

Pakokaasu sekoittuu penkillä
makaavien
alan miesten
tukahduttavaan hajuun

Tarttuu kitalakeen
Jää sinne muistuttamaan
urbaanista viidakosta

Apinoiden kiljahtelua
leikkikentällä

Laiha koira
seinän vierustalla varjossa

Suihkulähteessä kelluu
yksinäinen
muovipullo

Tienvarren tammi nostaa
juurensa asfaltin läpi.

* * *

Tällä viikolla runotorstain aiheena kasvit lähellä tai kaukana.

Paitsi kirjoittamaan muutaman rivin, sai aihe minut myös lukemaan taas kerran Eino Leinon Nocturnen, jossa on ehkä kaikkien aikojen lempisäkeeni:

tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Mitä ajattelin tänään

Jossain lehdessä taisi olla Mitä ajattelin tänään -kolumnisarja. *Kaivelee muistiaan.* Hesarin Nyt-liitteessä ehkä?

Minä ajattelin tänään sitä täydellistä aikaansaamattomuutta, joka minua seurasi koko helatorstain. Torstaina kirjoittaminen jäi ajatuksen tasolle. Ajattelin lukevani: luin yhden novellin. Ajattelin siivoavani: pesin peilin. Ajattelin ottavani valokuvia blogihaasteeseen: kyllästyin puolessa välissä. Ajattelin värjääväni hiukseni: noh, ainakin pesin.

Sen sijaan nukuin pois univelkoja. Huolimatta siitä että olen kevytuninen, en yleensä kärsi unettomuudesta, mutta alkuviikko meni neljän tunnin koiranunella per yö.

Ajattelin myös potentiaalin imperfektiä. Siinä sivussa ajattelin hauskoja vanhentuneita, tahi muuten vain harvinaisia verbimuotoja.

Esimerkiksi aktiivin eventiivin preesensin teitittelymuotoa. Kävelleisitte. Tai aktiivin eventiivin perfektin monikon 1. persoonaa. Lienisimme kävelleet. Tai kelpaisiko passiivin optatiivin preesensin teitittelymuoto kielteisenä? Älköötte käveltäkö.

On tämä sitten huima kieli! Meitillä ei ehkä ole subjunktiivia, mutta potentiaalit, eventiivit ja optatiivit ovat aivan yhtä jännittäviä.

Verbimuotojen lisäksi olen ajatellut teoriaa. En tosin varsinaisesti kirjoittamisen teoriaa, vaan kirjallisuuden teoriaa. Nappasin jostain divarista parilla eurolla seurakseni läpyskän, jota nähtävästi käytetään yliopistoissa kirjallisuusasioiden peruskursseilla. Siitä löytyy kaikkea jännää ja kovin ranskalaisesti ilmaistua:

Le travestissement burlesque consiste à transposer un texte célèbre dans un style familier, de sorte que la page ainsi recopiée n'est plus l'objet sacré transmis par la culture, mais une dégredation de l'original, un objet profané qui participe à la désacralisation des grands modèles littéraires.

No se. Travestissement burlesque -> désacralisation. Älkää pyytäkö minua kääntämään tuota suomeksi. Joka tapauksessa kyse ei ole hämärissä strip-tease -baareissa suoritetusta epäpyhästä toiminnasta, vaikka niin saattaisikin helposti luulla.

Enhän minä sellaisia kirjoja lue. Eiku.

Vedenpitävä suunnitelma: kirjoitusleiri ulkosuomalaisille

Luin taas jostain blogista kuinka oli käyty leireilemässä Orivedellä tai missäseolikaan. Tunsin sen tutun kateuden nostavan päätään ennen kuin sain sitä käskettyä olemaan kunnolla ja siivosti. Kun pääsisikin Suomeen saakka.

Mutta ei siltä näytä. Joten olen vakaasti sitä mieltä, että jonkun pitäisi järjestää kirjoitusleiri / novellintuunauspaja / vertaisapukokoontuminen meille ulkosuomalaisille kirjoittajille. Mieluiten jossain mahdollisimman keskellä Eurooppaa. Viikonlopun ajan.

Pitkällisen mittailun jälkeen tulin siihen tulokseen, että ehdottomasti paras paikka moiselle leireilylle olisi siis Helmi-Maaria Pisaran olohuone Münchenissa.
En löytänyt Pisaran blogista kattavaa sisustuspostausta, joten minun pitänee seuraavaksi lähettää paikalle puutarhatonttuvakoojia tarkistamaan, että sohva on mukava, että kaapeissa on kahvia ja teetä ja että verhot saa sivuun, jotta päivänvalo pääsee sisälle.

München / Google maps

Koska minulla ei oikeasti ole pienintäkään aavistusta, mitä moisilla kirjoituskursseilla tapahtuu, päätin käyttää osan luovuuttani ohjelmaehdotuksen tekoon. Viikonloppu voisi kulua esim. seuraavasti:

Perjantai

Ilta: Osallistujat saapuvat paikalle, kuka milläkin kulkuvälineellä. Illallinen jossain kelvolliseksi todetussa ravintolassa. Liikaa Paljon keskustelua.

Lauantai

* Klo 8:30 8:50 (sillä eurooppalaistuneiden kirjoittajien aikakäsitys on kuitenkin löyhä)
Kouluttajaihminen esittelee itsensä. Osallistujat ihastelevat sitä, kuinka hyvää suomea hän puhuukaan, painotukset ovat kohdallaan ja sanavarastokin moderni.

* Klo 9:00
Kielioppimuistutuksia, otsikkona "lukiossa osasitte tämän, miksette enää?" Sisältönä mm.:

  • Sanajärjestys. Väittävät, että kielessä suomenkin sellainen on.
  • Lauseenvastike. Mikä se on ja miksi sitä pitää vihata.
  • Kill your anglismit - Vieraslainat ja niiden välttäminen. (Saattavat muuten periä takaisin.)

* Klo 10:30
Luovan kirjoittamisen harjoitus.
Entäs jos kirjoittaisi jostain hyvin vakavamielisestä? Vaikkapa Zagrebin esikaupunkien puhelinluettelosta.

* Klo 12:00
Lounas pidemmän kaavan mukaan ja kirjanvaihtotori.
Tämä on olennainen. Siis kirjanvaihtotori. Lounaskin toki on olennainen.

* Klo 14:00
Tekstintuunausiltapäivä.
Vaikka en pidäkään "tuunaus"-sanasta, on se kuitenkin parempi kuin "pimppaus", joka kuulostaa lähinnä seksuaaliselta toiminnalta. Tässä on oletettavasti tavoitteena tutustua vuorotellen kunkin mukanaan tuomaan tekstinpätkään ja tökkiä sitä punakynällä. Soppaan lisätään myös joitakin alemmuudentunteita ja vilpittömiä kehuja.

* Klo 19:00
Ja taas ruokaa.
Iltaohjelmaksi voisi vaikkapa Vera suunnitella jonkin murhamysteerin. Se aktivoisi aivosoluja, jotka todennäköisesti ovat jo turtumassa kevyen saksalaisen perinneruoan ja mahdollisen valkoviinin vaikutuksesta.

Sunnuntai

* Klo 9:00 9:15
Kirjoittajan työkalupakki.
Sisältää esimerkiksi seuraavat aiheet:

  • Kuinka kirjoitat marraskuisesta räntäsateesta vaikket
    ole nähnyt sellaista vuosiin.
  • Miten saada kantasuomalaiset kirjoittajakollegat kateellisiksi. (Tällähän siis kompensoidaan sitä, ettei pääse osallistumaan kirjoittajarientoihin Suomessa.)
  • Mitä sinun tulee tietää suomalaisesta nykynuorisosta. Aiheena mm.:
    -Salkkareiden viimeisimmät juonikuviot,
    -"Morso, saNpo, miekkari ja kinostaa" eli suomi-nuori-suomi -sanakirja,
    -Lukevatko nykynuoret muutakin kuin Tvailaittia?
  • Kuinka optimoit lomamatkalaukkusi pakkaamisen niin, että sinne mahtuu mahdollisimman paljon kirjallisuutta.

* Klo 14:00
Leirin päätössanat.
Osallistujat auttavat Pisaraa tiskaamaan ja siirtyvät vähitellen paluumatkalle.

* * *

Nonnih, vedenpitävä ohjelmasuunnitelma kasassa. Enää ei puutu kuin ajankohta, kurssin vetäjä ja osallistujat.
Kuka lähtee mukaan? Vera, Mary, Maija, Marke? Kuka muu?

Sophia Blackwell - After My Own Heart

I was grateful, a tad complacent maybe, bordering on the kind of smug-bastard cheerfulness usually only seen on celebrities and toddlers. On good days I told myself that this, my happiness, was my contribution to the universe. On bad days, I knew that was basically crap.

Taannoin mainitsin ostaneeni Pariisin-reissulla vinoa romantiikkaa. Sain kirjan luettua jo tovi sitten ja siitä lähtien olen yrittänyt sanoa siitä jotakin. Heikosti onnistuen.

Todettakoon, että pidin kirjasta. Paljon. Se osoittautui erinomaiseksi lajinsa edustajaksi. Hyviä kirjoja on kahta sorttia: niitä, joista haluaa heti kertoa suureen ääneen ja niitä, joita pitää pyöritellä hetki.

Tämä kirja ei muuta maailmaa. Se ei edes välttämättä ole Britannian lahja kanakirjallisuudelle. Se kuitenkin sai minut pysähtymään lukemisessani paikoitellen, tuntemaan sitä sellaista katkeransuloista melkeinkateutta: "Miksi minä en osaa sanoa asioita näin?"

Sophia Blackwell - After my own heart

Takakannessa lukee seuraavasti:

Evie Day has never wanted a boyfriend – she’s gay, out and proud, and as far as she’s concerned, her life is perfect that way. But when her girlfriend leaves her for a leggy blonde, everything changes – her flat, her friends, her future – and she finds herself having feelings for an old friend, who just happens to be a man. To say that things aren’t turning out the way she planned is an understatement.
With her best friend Jamie’s Big Fat Gay Wedding looming on the horizon, Evie struggles to choose between her ex, her old friend, a new best friend in the form of a beautiful, chaotic burlesque artist, and a grumpy but distracting new flatmate.
All she wants is to find The One, but for Evie, thinking straight never did come naturally.

Juoni kantoi alusta loppuun ja lyhyiden lukujen ansiosta kirja soveltui oivasti työmatkalukemiseksi. Junassa ehti lukea parikin lukua. Miellyttävää oli myös se, että Evien tarjokkaiden moninaisuus ja laidasta laitaan ailahtelevat tunteet säästivät lukijan ennalta-arvattavuudelta. Kuvio selviää oikeastaan vasta parin viimeisen luvun aikana. Blackwell käyttää oivasti hyväkseen kasan chick lit -kliseitä, muttei kuitenkaan liikaa ja henkilöt ovat kaikki miellyttäviä. Inhimillisiä, virheineen, mutta ketään ei tarvitse inhota. Ei edes sitä perfektionistipomoa.

Parantaa olisi voinut aikatasojen selkeyttä. Välillä hypätään aikatasosta toiseen, vain muutaman virkkeen ajaksi ja lukijan pitää ihan miettiä, että missäs nyt oltiinkaan. Toinen asia, joka paikoitellen meinasi ärsyttää, oli tietynlainen "käänteissyrjintä" useimpien henkilöiden asenteissa. Se saattaa olla tarkoituksellista, ja luultavasti onkin, mutta vähempikin alleviivaaminen olisi riittänyt. Kun Evie tunnustaa viettäneensä yön vanhan ystävänsä Roshanin kanssa (kyllä, Roshan on mies), lähes kaikkien reaktio on "What? Are you straight?". Tuntuu kuin homojenkin maailmassa oltaisiin ainoastaan joko tai.

Kieli on kaunista (sikäli kuin minä kykenen englannin hienouksia arvostamaan) ja kuvailut vallan toimivia. Sophia Blackwell on kolmikymppinen, Oxford-koulutettu esiintyvä runoilija, burleskiartisti ja esikoiskirjailija*. Tausta näkyy paitsi tunnelmanluonnissa, myös hyvin vahvasti teemoissa. Blackwell on kirjoittanut siitä, mistä tietää. Apples and snakes -sivusto esittelee kirjailijan hauskasti: "Sophia Blackwell is a performance poet, cabaret vamp, burlesque wannabe, feminist lesbian warrior princess and Italian pasta-momma. Born in Newcastle, polished at Oxford and living in North London, she’s been on the poetry scene for five years after winning her first slam and getting her first paycheque - which was immediately spent on petrol and a curry."

Tämä oli niin lupaava esikoisromaani, että jään uteliaisuudella odottamaan seuraavaa.

- - -
* Hirttäisivät minut jos tunnustaisin kutsuvani palkittua runoilijaa "esikoiskirjailijaksi", mutta millä nimikkeellä pitäisi kutsua ihmistä, joka julkaisee ensimmäisen proosateoksensa?