Tasaisempia mielialoja?

Melko maanis-depressiivistä hommaa tämä kirjoittaminen. Välillä on ihan varma, että kaikesta tulee jotakin pientäsuurta ja hienoa; että tarina vain laajenee ja löytää oman sijansa. Seuraavana hetkenä (kyllä, toisinaan ihan kirjaimellisesti seuraavana hetkenä) on varma, ettei mistään kuitenkaan ole mitään hyötyä. Että mahdollinen käsikirjoitus on kuitenkin vain kärpäsenpaska aavikolla muiden kanssa kilpailemassa.

Jos jollakin on myydä sangollinen tasaisempia mielialoja, niin ostan. Tällainen on väsyttävää. Etenkin, kun mielenkiintoinen tarina sinänsä ei ole mitenkään itsestäänselvyys. Itse asiassa tarina tuntuu pikaisesti ajatellen kovin yksiviivaiselta. "Saako tuolle pohjalle muka kirjoitettua kokonaisen kirjan?"

Lisäksi olen miettinyt, pitäisikö minulla olla jotain sanottavaa. Siis Sanottavaa, isolla ässällä. Sanoma. Onko pelkkä viihdyttävyys tarpeeksi vahva raison d'être, kun kirjallisuudesta puhutaan? Ainakaan, jos haluaisi olla Vakavasti Otettava ™ kirjailija.

Tämä kaikki on ilmeisesti oire aivan hillittömästä toisen kirjan pelosta. Siitä, ettei enää osaakaan. Tai siitä, että vaikka osaisi, jää lopulta jollain tapaa osattomaksi.

Nonnih, nyt lopetan vinkumisen ja laitan vielä loppuun minua suuresti ilahduttaneen Maijan blogiarvion. Siinä puhutaan seksistä. Seksistä pitää puhua, kaiken muun joukossa.
"Yritin lukiessa keksiä sopivaa sanaa kuvaamaan lukukokemusta. Kovin vajailta kuulostavat kaikki nämä muistiin merkityt adjektiivit, mutta minulle Tulen tyttärien lukeminen oli ainakin luontevaa, vaivatonta, kiehtovaa, ihanaa, helppoa, tyydyttävää (mitähän olen tällä hakenut?) ja koukuttavaa. Harmitti, kun oli pakko käyttää aikaa siivoamiseen ja ompelemiseen, vaikka olisin mieluiten vain lukenut ja hykerrellyt hyvän tarinan parissa.

Yksi parhaista puolista tässä kirjassa oli ehdottomasti romantiikka ja seksikohtaukset. Carolella on harvoille suotu taito kuvata seksiä varsinaisesti kuvaamatta sitä. Turhan usein seksikohtaukset ovat tyyliä "hänen lemmensauvansa upottautui naisen kosteana odottavaan aromipesään", mikä saa koko touhun kuulostamaan kokkaamiselta tai muuten vain epäkiinnostavalta. Tulen tyttärissä suhtautuminen seksiin on niin luontevaa, ettei mitään vaihekuvauksia tarvita. Vähillä sanoilla Carole onnistuu tekemään selväksi senkin, milloin on kyseessä rakastelu, milloin ihan vain sutjakka aamupano."

Autuas ongelma

Mikä ihana ongelma!

Minä olen halunnut kirjoittaa.
Laittakaa suuri rasti seinään. Tätä ei ole tapahtunut pariin vuoteen.

Kutsumattomat kohtaukset asettuivat asumaan jonnekin hypotalamukseni taakse. Koska en halunnut tuijottaa tyhjää tiedostoa, avasin muistikirjan. Olen kirjoittanut sivutolkulla käsin. Noh, sinne tiedostoonkin kyllä, mutta etenkin käsin.

Olen suunnitellut merihirviöitä.
Kuusijalkaisia juhtia.
Öidenvartijoita.
Ukkosta.

Kuulostaako kummalta? Niin minustakin. Aavistustakaan minulla ei ole siitä, mitä tästä kaikesta syntyy. Tarinankerronta on umpihangessa tarpomista. Saan kiskoa jokaisen juonenkäänteen jostakin olemattomuudesta, nykiä parrasta ja uhkailla.

Mutta voi kuinka ihastunut olenkaan ollut huomatessani, että sanat taipuvat tahtooni. Ne ovat juuri niin kuuliaisia kuin haluan. Vahvoja, kuulaita, kevyitä, monitulkintaisia. Olen nauttinut kielestä ja koettanut unohtaa sen, että teoriassa pitäisi olla jotain sanottavaakin.

Antakoot opinnot, työhakemukset ja bloggaamista odottavat luetut kirjat minulle anteeksi. Nyt kirjoitan ja katson, johtaako tämä polku jonnekin.

Ainiin, sekin muuten ilahduttaa, että Vinttikamarin ikkunasta on kurkattu Tyttärien suuntaan. "Kaikkiaan olin mieluisasti yllättynyt tästä romaanista. En toki odottanutkaan, että se olisi huono, mutta ihan hämmästyttävästi lähes jokainen osa sopii paikalleen. Täytyy pitää silmällä Carolen tuotantoa, odotettavissa saattaa olla helmiä."

Helmiä. Kovin kummia helmiä. Älkää usuttako, tai merihirviöiden lisäksi kirjoitan sinne vielä helmenkalastustakin. Koska voin.

Anu Holopainen - Ilmestyskirjan täti

Ilmestyskirjan täti on kirja, jota kustantaja markkinoi sanoilla: "Satiirisen hauskaa chick litiä, joka ottaa kantaa yhteiskunnalliseen ilmiöön ja ripauttaa joukkoon hyppysellisen maagista." Kaksi jälkimmäistä osuu kohdalleen, mutta varsinaisesti en hahmottanut tätä chick litiksi. Mikä ei tee kirjasta huonompaa, mutta saattaa vain asettaa sille hieman vääränlaisia odotuksia.

Ilmestyskirjan täti on pinnaltaan kevyehkö viihdekirja. Päähenkilö Airi on onnellisesti naimisissa, kahden pojan äiti ja hän rakastaa miehensä sukua. Kaikkia, paitsi miehen eksentristä Liila-tätiä, joka Airin näkökulmasta viettää aikansa juopotellen, kertoen vulgääriuksia ja nolaten muut. Kun Airi palaa vuosia kestäneeltä vanhempainvapaalta töihin IT-alan firmaan, käykin niin, että hänen yrityksensä myydään suuremmalle. Airi löytää itsensä paitsi yt-neuvottelujen ikeestä, myös samasta työpaikasta inhotun Liila-tädin kanssa. Kun henkilöstöä ruvetaan irtisanomaan, ympäristössä alkaa tapahtua toinen toistaan omituisempia onnettomuuksia.

  "Marikkia osui hanhi päähän", Liila julisti ääni väristen kuin kreikkalaisen tragedian laulajalla ja kalautti litran vetoisen kahvimukinsa painokkaasti pöydän pintaan.
  Lause limbosi niin täydellisesti järjellisyyden rimojen ali, että odottelin vain hiljaa jatkoa ja mietin mahtaisinko herätä kohta unesta.
  "Se oli ollut aamulenkillä pururadalla", Liila selvensi ja veti Ilmon tuolin takapuolensa alle. "Voitko kuvitella, pari myöhäistä hanhea oli samaan aikaan törmännyt pienlentokoneeseen ja pudonnut kuolleena taivaalta. Yksi osui Marikkia päähän."
  Voinko kuvitella? Hanhi? Päähän? No enpä voi.
  "Älä puhu paskaa", oli paras mihin verbaalisesti kykenin.

Anu Holopainen - Ilmestyskirjan täti
Myllylahti, 2014

Pidin kirjassa monesta asiasta. Oikeastaan kaikesta paitsi päähenkilöstä. Anu Holopainen piirtää tarkkanäköisen kuvan stressin vaikutuksista niin työympäristössä kuin yksilössäkin, perhe-elämästä pienten lasten kanssa ja ylipäätään ihmisen päähänpinttymistä. Tässä oli henkilötasollakin paljon hyvää. Aloittaessani lukea kirjaa, pelkäsin että se sortuu genren kliseisiin: kusipääaviomieheen, joka jättää naisen selviämään yksin lasten kanssa, ja typerään kädettömään päähenkilöön. Mutta ei. Airin aviomies on täyspäinen, vaikka suhde onkin kovilla. Airi on fiksu ja osaava... mutta silti ärsytti minua pakoittain kovasti. Hän on nimittäin varsin huumorintajuton, mikä toki korostaa ja selittää Airin suhtautumista Liilaan, mutta olisin kaivannut tekstiin Airin kohdalle paikoitellen tilkan itseironiaa.

Myös loppuratkaisu oli toimiva, joskaan ei ehkä varsinaisen yllättävä. Mikä genrelle suotakoon. Tunnustan kuitenkin, että sen avautuminen kunnolla vaati minulta pienen hetken Googlea... Mutta Googlella tai ilman, jokainen voinee tehdä lopusta omat tulkintansa. Kuitenkin, suosittelen luettavaksi kaikille, jotka kaipaavat tovia humoristisen, muttei liian aivottoman hömpän kanssa.

Kritiikki ja kupla

Kaikki alkoi kritiikistä, jota en oikein ymmärtänyt. Putte Wilhemsson kirjoitti Kiiltomatoon Matti Kangaskosken Sydänmarssista, ja minä luin kritiikin neljään kertaan ennen kuin sain otteen siitä, mitä lauseiden alla haluttiin sanoa. "Filosofisen problematiikan sijaan kyse on pikemminkin esteettisestä mieltymyksestä, avantgarden arkipäiväistyneestä traditiosta, jonka mukaan romaani romaanin aiheena – tekstuaalisuus, joka tekee itselleen tai lukijalle kysymyksiä tekstin luonteesta – kohoaa jotenkin muiden aiheiden yläpuolelle."

Minulla on ollut sama ongelma muunkin älyllisemmän kirjallisuuskeskustelun kanssa. Se saa minut tuntemaan itseni auttamattoman typeräksi. Joudun lukemaan tekstit kolmeen kertaan, enkä sittenkään ole aina ihan varma siitä, olenko ymmärtänyt tekstiä edes osapuilleen siihen suuntaan kuin kirjoittaja on tarkoittanut. Kaunokirjallisuudessa lukija tekee aina oman tulkintansa, mutta asiakirjoittamisessa näkisin suotavana mahdollisimman vähäiset tulkintojen mahdollisuudet. Silloinkin, kun kirjoitetaan kaunokirjallisuudesta. Tietokirjoittamisessa kansantajuistaminen tuntuu olevan trendi. Miksei se voisi ulottua myös analyyttiseen kirjallisuuskeskusteluun? Silloin ei tarvitsisi huolehtia niin paljon siitä, kuinka mutuhuttuilevat kirjabloggaajat vievät leivän suusta subjektiivisilla mielipiteillään. Asiantunteva kirjakritiikki olisi kiinnostavaa myös niille, jotka eivät ole erityisen tottuneita lukemaan kritiikkiä. Enkä nyt sano, että pitäisi mennä Hesarin nimeltä mainitsemattomien kriitikoiden viime aikoina harrastamaan juonireferaattisuuntaan, vaan pysyttäisiin yhä selkeästi arvioissa.

Wilhelmssonin kritiikissä, sekä usein muissa vastaavissa ongelmana on tekstin muoto, joka vyöryy päälle ja jättää sanotun asian toisarvoiseksi. Kriitikko näyttää osaavansa kirjoittaa kritiikkiä, mutta mikä olikaan kirja? Tiedättekö, minä pyörittelin tätä Kiiltomadon tekstiä tässä aamulla mielessäni ja havahduin yhtäkkiä siihen, ettei minulla ollut aavistustakaan minkä nimistä kirjaa se koski tai kuka oli kirjailija. Olin siis tahtomattani työntänyt kirjan kategoriaan: "epäkiinnostava, en mä varmaan tajuaisi kirjaa, kun en tajua mitä siitä sanotaan". Sääli, kirjallisuuden tavoitteena kai on usein tulla luetuksi.

Tästä ajatukseni vaelsivat Hdcanisin taannoiseen bloggaukseen Lukevan työläisen kysymyksiä, jossa muun keskellä hän esittää väitteen: "Olen pitänyt hieman ongelmallisena sitä että kirjoja, erityisesti ei-genre-kirjoja, kirjoittavat pääasiassa kirjallisuuden opiskelijat joilla on ehkä kokemusta korkeintaan journalismista tai mainonnasta, koska tuo yksipuolistaa kirjallisuutta ihan yhtä lailla kuin jos kirjoja kirjoittaisivat vain miehet."

Väite on mielestäni väärä... ja silti kuitenkin hyvin osuva. Se saattaa selittää osittain epäluuloni ns. korkeakirjallisuutta kohtaan. Tuntuu kuin korkeakirjallisia teoksia kirjoittaisivat ne "kirjallisuusanalyysiin perehtyneet kirjallisuudenopiskelijat", jotka kykenevät siis tuottamaan tekstiä, joka taas sitten vuorostaan ruokkii kirjallisuuskritiikkiä. Korkeakirjallinen kupla, josta minut on ravisteltu ulos saatesanoin: "Et kuitenkaan ymmärrä kirjaa, kun et kerran ymmärrä kritiikkiäkään. Mee nyt vain sinne kioskipokkareittesi seuraan, sivistymätön typerys."

Kummastelin itsekseni, miksi tämä otti niin luonnon päälle? Miksen vain sivuuta keskustelua olankohautuksella? Ehkä juuri tuon edeltävän takia. Koska (kuten kai ihmiset usein, krhm) pidän itseäni suhteellisen fiksuna, ei tunnu kivalta huomata olevansa tyhmä ja sivistymätön kuitenkin periaatteessa kiinnostavan aiheen edessä. Kun muoto ja intertekstuaaliset viitteet vievät huomion sisällöltä, kirjallisuuskeskustelun vastaanottamiseen pitäisi olla opiskellut korkeakoulutasolla kirjallisuutta.

Loppukaneetiksi lainaan vielä hiljattain edesmennyttä Silja Hiidenheimoa, sillä hän sanoi sen osuvasti, vaikka puhuikin kaunokirjallisuudesta eikä kritiikistä (Suomen Kuvalehti 8/2005) :
"[M]itä keveämmältä lopputulos näyttää, sitä painavampaa itse työn tekeminen on ollut."

Koottuja arvioita

Silloin, kun kirjoittaminen tympii synkeästi ja korvan vieressä kuiskailee pieni paha noita, että: "Mitään et osaa lällällää!", niin on hyvä muistuttaa itseään siitä, että joku on joskus pitänyt kirjoittamastani. Itsetuntoni boostiksi (ja tietty uteliaille) olen koonnut kirja-arviot tuonne omalle sivulleen. Käy kurkkaamassa!

Noukin tähän nyt kuitenkin ehkä lempisitaattini, Tuomas Salorannan arviosta: "Romantiikka ja erotiikkakin on toteutettu hyvällä maulla, lukijaa ei uiteta siirapissa vaan rakkausasioita kuvataan miellyttävän vähäeleisesti, jopa realistisesti, ja väistämättömissä seksikohtauksissa kamera kääntyy kohti kesätaivasta hyvissä ajoin ennen kuin lipsahdettaisiin myötähäpeän puolelle. Pakko on erikseen kehaista vielä sitä, että tämä tosiaan on yksittäinen omillaan toimiva kirja eikä julmetun pitkän sarjan aloitusosa. Fantasiagenren möhköfanttitautia vastaan on taisteltava aina kun saa tilaisuuden!"

Fantasiagenren möhköfanttitauti.

fantti
[Kuva: Wikipedia]

Kaamoslahmaannus

Lahmaannus on hirvittävän hyvä sana. Ei aivan yhtä monikäyttöinen kuin härpäke, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan kuvaava. Se on lamaannusta, johon sisältyy silkkaa laiskuutta ja jonkin verran saamattomuutta ja etenkin sohva. Kaamoslahmaannus on läheinen sukulainen kaamosmasennukselle. Sitä vain ei löydy sairausluokituksista.

Lahmaannuksen erikoistaitona on syödä kaikki kyky fiksuun ja vähänkään aivokapasiteettia tarvitsevaan tekemiseen. Arjen pyörittäminen onnistuu.
pyykinpesu – OK
lapsen ruokinta – OK
kirjoittaminen – ei-ei
työhakemuksien tekeminen – ei-ei
kaupassa käyminen – OK
lukeminen – vain, jos teksti on helppoa ja fontti suurta
tiskaaminen – eipäs nyt sentään ruveta kiroilemaan
opiskelu – ei-ei

Aika monta kertaa on viime päivinä on tehnyt mieli heittää vesilintua kaikella mahdollisella. Vain sääli vesilintua kohtaan on pidätellyt.

Black swan
Tätäkään leffaa en ole nähnyt. (Kuva Pariisista keväältä 2011.)

Ranska nyt on muutenkin yleisessä masennustilassa. Pilvet roikkuvat niin matalalla, että niitä voisi miltei hipoa. Ne ovat tummia ja niissä vilahtavat aukot päästävät läpi ainoastaan valoa, joka luo entistä pahemmin kontrasteja ihmisryhmien välille. Kaikki pelkäävät toisiaan.

Tuuli puhaltaa jostain Atlantilta sellaista hujakkaa, että pienemmät kulkijat nousevat lentoon. Meillä sen tietää siitä, että makuuhuoneen ikkunan ulkopuolella katot ujeltavat kuin halvalla tehdyssä kauhuleffassa. Minä lapsiperhe- ja työttömyyshöperöidyn näin vuoden aluksi. Kaipaan kovasti ihan omaa aikaa. Pidempää jaksoa omassa rytmissäni, ei mitään aamuyhdeksän kahvikupillisen, puolen päivän pyykkäyksen ja iltakuuden kiljunnan välissä varovasti raajojaan oikovaa. Sen toivominen tuntuu hieman samalta kuin lottovoiton odottaminen.

Ideoita nyt sentään on. Sitä voidaan pitää ihmeenä ja ajatella jonkinlaisena tekohengityksenä. Minulla on niinkin kumma ajatus kuin tietokirjaidea. Ei mitään kovin vakavasti otettavaa tiedettä, muttei kaunokirjallisuuttakaan. Olen nyt kahlannut todennäköisesti ainoaa tuoreehkoa aihetta sivuavaa kotimaista teosta, vähän kuin lähdeaineistona. Tavallaan hyvinkin mielenkiintoinen kirja, mutta voi kuinka vaatimaton kieliasultaan. Vaikka kaunokirjallisuuden kanssa flirttaileekin. Tai ehkä juuri siksi. Antaisin anteeksi, jos lukisin selkeästi tietokirjana, nyt vähän tylsistyn.

Parin viime vuoden lahmaannus vain tekee epävarmaksi. Hyvätkin ideat jumiutuvat silloin, kun niille pitäisi oikeasti tehdä jotain. Jonkin verran saamattomuutta ja etenkin sohva.

Tähän loppukaneetiksi kuuluisi varmaan laittaa tulevaisuuteen optimistisesti suhtautuva, mieluiten Paulo Coelholta lainattu, inspiraatiolause. Eteerisellä maisemakuvataustalla. Hrrrrrgh. Jos sellaisen tulostaisi ja teippaisi tuohon seinälle tietokoneen yläpuolelle, niin motivoisikohan se kirjoittamaan ihan vain olemassaolollaan? Ettei tarvitsisi tuijottaa lausahdusta ja kärsiä jatkuvasta sokerisesta positiivisuusyliannostuksesta.

uninspirational quote
[Kuva: täältä.]
1 2 3 4 6 8 9 10 11 ... 52