"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Kai sitä on työpäivistäänkin jotain iloa revittävä.

Mutta pohjustetaan ensin, niille jotka eivät Ranskan kamaralla oleskele...
A) Täällä käydään parin päivän päästä aluevaalien ensimmäinen kierros, jotain lääninjohtajia valitsevat. Joka tapauksessa operaatio, joka puhuttaa.

B) Ranskassa ei tunneta käsitettä ennakkoäänestys. Äänestää voi vain sinä tiettynä päivänä, ja jos ei paikalle pääse, niin lähettää jonkun puolestaan laittamaan ruksin paperiin valtakirjan kanssa.

Bref, työpaikalla julkaisivat note de servicen, informaatiolirpakkeen äänestyspäivää varten. Aloitusfraasi on hyvin mielenkiintoinen : Les membres du personnel dont l'horaire de travail couvre le temps d'ouverture des bureaux de vote (8h - 18h), sont libres de s'absenter pour effectuer leurs devoirs civiques pendant la durée de la pause repas.

Eli, lyhyesti: Ne työntekijät, jotka ovat töissä äänestyspaikkojen aukiolon aikaan (8 - 18), ovat vapaita poistumaan äänestämistä varten, ruokatuntinsa aikana.

Niin, minä ainakin olen tähän asti olettanut, että kun olen palkattomalla tauolla, en ole töissä, joten saan poistua puljusta ihan haluni mukaan. Muutenkin kuin äänestämään. Mutta nähtävästi joku on todennut oleelliseksi antaa vielä erikoisluvan. Rivien välistä voisi siis lukea, että normaalisti henkilökunta on myös ruokatunnilla päivystysvalmiudessa... joskaan palkkanauhassa se ei taida näkyä.

Mietimme kollegoiden kanssa, jotta tämä pitäisi ilmeisesti ottaa lähinnä huumorina...

Ilmeisesti tätä on sitten olla illanvirkku ihminen. Siis sitä, että alkaa harkitsemaan Pariisinkuvien lataamista koneelle ja blogitekstin kirjoittamista vasta kymmeneltä illalla, yhden siiesain ja yhden truublaadin jälkeen. Sangrialasillisen seurassa.

Tosielämän realiteettien unohtaminen on joskus mukavaa. Olen tänään soittanut.. öö... kiljoonaan kiinteistönvälitysfirmaan. Fiksuimmat saattoivat päätellä edellisen rivin välistä, ettei meillä ole vieläkään tiedossa uutta asuntoa. Elämä on.

Ainiin, se Pariisi. Aloitetaan olennaisimmasta asiasta: siellä ei satanut!
Sateen korvasi kammottava kylmä. Semmoinen parin plusasteen kylmä johon yhdistetään pistävääkin pistävämpi tuuli.

Perjantaina, kello neljältä tapahtuneen herätyksen jälkeen heräsimme todellisuuteen toisen kerran juna-asemalla. Jahas, raiteilla on jotain töitä, aamujuna ei kuljekaan, mitäpä sitä turhaan internetissä kertomaan. Uskollinen Muuli pelasti tilanteen ja selvisimme lennolle, ja sitä myöten pääkaupunkin huminaan saakka. Väsyneinä. Passiasioiden selvittelyn jälkeen (Tiedoksi: Suomen suurlähetystön konsulaattiasioiden osasto on auki vain aamupäivisin, mutta ovat kilttejä ihmisiä ja ottavat pyynnöstä vastaan iltapäivisinkin. Suomen passiin tuleva kuva on muutamaan millimetriä suurempi kuin ranskalainen malli.) sain jätettyä uuden viinipunakantisen tilauksen sisään ja liityttyä mainion matkaseuramme pariin.

Vähän shoppailua ( = sukkahousut), muutama olut, mainiota sushia, ja koko sakki on kuolemanväsynyt, juuri sopiva nukkumaan epämukavalla futonillakin.

Lauantai alkoi (nuhaisena ja) paljon pirteämpänä. Jopa niin pirteänä, että teimme Suomi-retken. Ensin pienen lounaan suomalaisravintola Millelacs'issa, ja sitten reissu Kiva-kaupassa. Jälkimmäisestä jäi käsiin mm. Geisha-suklaata, ruisleipää, hernekeittoa ja sinappikurkkusalaattia. Ahneudella tosin oli paskainen loppu: Me pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa matkustavat aiheutimme tulomatkalla lentokentällä suuria terroristiepäilyksiä säilykepurkkimme ja kurkkusalaattimme kanssa. Ne jäivät turvatarkastukseen! Käytin ison osan tuntemiani suomalaisia kirosanoja, mutteivät tehonneet. Niin, noh, kyllähän hernekeittokaasuilla yhden lentokoneellisen myrkyttäisi...

Sunnuntaina suuntasimme aurinkoisesti Pariisin katakombeihin. Kun hautuumaille tulee ahdasta, siirretään muutaman miljoonan kuolleen luut 20 metriä maanpinnan alle, ja asetellaan ne niin, että hommaa voisi vaikka ihastella taiteena. Varsinainen terveyskävelyreitti. On ollut muuten varmaan aika paljon hurjempi homma silloin joskus 1800-luvulla, kun katakombit avattiin yleisölle, eikä sähkövaloa tai koneellista ilmastointia vielä ollut. Siellä sitten kuljettiin kynttilän kera metrin levyisiä käytäviä pitkin. Todistusaineistoa kovista kalloista ja muita luita purtavaksi oli edellisessä postauksessa.

Ihmeeksemme selvisimme L:n kanssa elossa takaisin kotiin. Vain hernekeitto (ja joo se kurkkusalaatti) jäivät ilkeiden miesten käsiin.
En ole katkera mutta kuitenkin. Reissu oli oiva joka tapauksessa.

Ulkosavolainen on hyytävän kylmän Pariisin jäljiltä flunssainen ja siksi teki tänä aamuna ratkaisun nukkua pitkään ja käväistä lääkärin pakeilla hakemassa päivän mittaisen sairasloman. Tai käväistä ja käväistä, jos puolentoista tunnin istumista odotushuoneessa voi kutsua käväisemikseksi

En siis ole vieläkään tarpeeksi energinen pitkään Pariisinraporttiin, mutta antakoon alla oleva laadukas kännykamerakuva esimakua tulevasta...

(Kyllä, ne ovat ihan oikeaa luuta.)

Votre blogeuse préférée a survécu Paris glaciale avec juste un rhinopharyngite, et ainsi j'étais tellement morte ce matin que j'ai décidé changer la journée au boulot aux 1h et demie dans la salle d'attente du médecin du quartier. Je me sens toujours pas très forte, donc un rapport plus long du Paris attendra.

Juste pour monter ce qui va arriver, une photo mauvaise pris avec mon téléphone. Ces mecs là sont encore bien plus morts que moi.

Olin pitkään ihan varma, että Pariisilla on jotain minua vastaan. Viidellä - kuudella ensimmäisellä käyntikerralla satoi aina. Poikkeuksetta. Oli sitten tammikuu tai heinäkuu.

Sittemmin olen päässyt kirouksesta eroon. Juhannuksen 2007 aikaan näytti pitkälti tältä:

Minä ja Sanna kuskeina Strasbourgista miniviikonlopulle, vuokrafordin (oliko se Ford? pieni kuitenkin) takapenkille ahtautuneena kolme ajokortitonta miestä.

Pariisilla lienee siltikin vielä jotain hampaankolossa ulkosavolaisen lähestymisyrityksiä kohtaan, sillä ensi viikonlopuksi luvattiin sadetta ja kylmää. Toivottavasti ei kuitenkaan ihan niin paljon vettä kuin edellisessä postauksessa...

Niin, en olekaan tullut maininneeksi, että perjantaiaamuna pitäisi suunnata pääkaupunkia kohden. Perimmäinen syy on hyvin proosallinen ja viininpunakantinen: Nykyisiä biometrisiä passeja ei saa enää uusittua Ranskan kamaralla missään muualla kuin Seinen varren suurlähetystössä. Ja oma menee vanhaksi 13. 3. 2010. Olen kuvassa 17 ja kovin suoratukkainen.

Viikonlopusta uhkaa kuitenkin tulla oivallinen, myrskystä ja myräkästä huolimatta, onhan luvassa erittäin hyvää seuraa, eikä Pariisissa ikinä pääse tylsistymään.

Blogi-parka. Vallan laiminlyöty.

Olen ollut vähän kuin Fifi taannoin, yrittänyt aina kirjoittaa jotakin ja jättänyt sitten kesken ensimmäisiin riveihin. Ei minulle tapahdu mitään.

Perjantaina käytin vapaailtapäiväni tehokkaasti, ja kävin ihmettelemässä kaikkiaan seitsemää vuokrattavana ollutta asuntoa. Neljä omistajaa, seitsemän asuntoa. Kolme ensimmäistä olivat liian pieniä, ja uudessa talossa sijainneina naurettavan kalliita. Listan viides oli erittäin omistuisen omistajan erittäin omistuinen asunto. Kaksio, johon oli rakennettu mezzanine, parvi, jota ei oikein olut lopeteltu koskaan kunnolla. Osa kaiteista puuttui, ja muutenkin viimeistely oli vähän sieltä tännepäin. Hupaisinta oli, että asunto sijaitsi "palatsissa", yhdessä Nizzan valtavista ja ylellisestä residensseistä. Kaksi viimeistä katsottua asuntoa olivat hyvin ranskalaisia, sanan huonossa merkityksessä. Ovia joiden alta vetää kuin viimeistä päivää, pieniä keittiönrämpäleitä, kaltevia kattoja, eli puolet huonekorkeudesta menee hukkaan...

Näin kuitenkin yhden ihan mukavankin asunnon, tarpeeksi suuren ja vanhan. Punaisia laattoja lattiassa, sellaisia vähän tämän näköisiä mutta kuusikulmaisia. Jätin matamille "hakupaperit". Täällähän siis täytyy asunnon vuokraamiseen valmistautua parinkymmenen liuskan kokoisen nivaskan kera: palkkanauhoja ja vuokrakuitteja muunmuassa. Toivotaan nyt parasta. Me ei vaan valitettavasti olla kaikkein vahvimmilla asunnon suhteen, kun vain toinen on työssäkäyvä. Toivotaan toivotaan.

Eilen yksi kavereista velvoitti minut laskettelemaan. Viime kerrasta olikin kulunut viitisen vuotta, ja ikinä en ole suuri hiihtäjä ollut. Tiedän suksista sen, minkä nyt jokainen suomalainen tietää jos on alakoulua joskus käynyt.

Eipä sillä, seurueemme kolmannen jäsenen viimeisestä hiihtokerrasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta.

Jotain hyötyä siis on Alppien juurella asumisestakin. Voi vaikka käydä hiihtelemässä tarvitsematta asua koko ajan uppolumessa. Suuntasimme siis lähellä olevalla, pienelle hiihtokeskukselle, jonka rinteet olivat ihan tarpeeksi pitkiä ulkosavolaiselle. Myöntää täytyy, että lasketteleminen on paljon kivempaa, kun yksi lasku kestää enemmän kuin sen neljä minuuttia.

...ei vääntynyt nilkka eikä polvi, mutta nukuin sujuvasti kolmen tunnin päiväunet kotiin päästyäni.

Täällä lakkoillaan taas.

Tällä kertaa Total -öljy-yhtiön öljynjalostamot päättivät ruveta lakkoon työpaikkojen puolesta, ja ties kuka muu seuraa pian perästä. Yleensä lakot eivät juuri hetkauta pienen ulkosavolaisen elämää, mutta Totalin lakko pitkään jatkuessaan tarkoittaa bensa-asemien tyhjenemistä... ja minä olen ikävän riippuvainen autosta työmatkoilla.

(Etsin ilmainensanakirja.fi:sta, että mikä onkaan raffinerie suomeksi, ja totesin viron olevan taas kerran kovin hupaisaa: puhastustöökoda, rafineerimisvabrik. Että kaikenlaista puhistusvapriikkia sitä maailmassa on.)

Samalla eletään talvilomien aikoja, ja näin keskellä viikkoa liikkuvilla lomalaisilla on siis jjjännät paikat: bensansäännöstelyn lisäksi uhkakuvana on lentolakko. Pariisin kentiltä perutaan huomenna noin kolmasosa lentoja. Joku osa kenttähenkilökuntaa on päättänyt olla työskentelemättä. Älkää kysykö mikä. Kyseessä eivät kuitenkaan liene kenttäravintoloiden tarjoilijat.

Kukas muu olikaan lakossa..? Ainiin, jonkin Pariisin esikaupunkialueen opiskelijablokkien asukkaat päättivät ruveta vuokranmaksulakkoon, kunnes asumisoloihin tulee parannusta. En kyllä yhtään ihmettele, sen verran karmeita 9 neliön koppeja saattaa vanhempi asuntolakanta olla. 300 opiskelijan vuokralakko toivottavasti edes vähän puhuttaa.

Minä maksaisin ilomielin vähän nykyistä enemmänkin vuokraa, kunhan vain löytäisin SEN asunnon. Täältä pitäisi olla lähtenyt maaliskuun loppuun mennessä, ja mitään kunnollista ei ole vielä löytynyt. Joko käsittämättömän epäkätevästi suunniteltuja koppeja, käsittämättömän kalliita tai sitten järjestään parvekkeettomia. Sori mä ja mun suuret haaveet, mutta kun alueella eletään kesää kahdeksan kuukautta vuodesta, niin olisi hirmuisen kiva omata edes parin neliön läntti ulkona syömistä varten.

Muutenkin, tuokaa muutama suomalainen arkkitehti tänne kertomaan, miten asunnot ehkä kannattaisi suunnitella. Mieluiten niin, että kaksion makuuhuoneeseen edes teoriassa mahtuisi parisänky JA kaksi yöpöytää. Niin, että lämminvesivaraaja sijoitettaisiin jonnekin muualle kuin makuuhuoneen vaatekaappiin. Niin, etteivät eristämättömät seinät keräisi hometta...

...viimeiseen liittyen inhorealistinen ei-näin -esimerkki. Tältä meillä näyttää, kun seiniä ei ole kuivattu/putsattu vajaaseen viikkoon:

Mitä tuohon enää osaa sanoa.

Olen selkeästi johdateltavissa.

Tosin hieman hitaasti syttyvä. Semmoinen, että kytemiseen kuluu toisinaan vuoden verran.

Eilen hortoilimme Nizzassa kaupungilla, perjantaista oluttamme kohti, kun erään tennareita myyvän kaupan näyteikkuna veti oudosti puoleensa. Oikeastaan L. oli se, joka etsiskeli itselleen tennariparia entisten hajalla olevien tilalle, ja löysikin sopivan.

Minä taas tein sen vuoden verran kyteneen heräteostoksen, johon vaikutti vahvasti tämä useaan otteeseen Marian jaloissa nähty pari. Olin vain sitkeästi erilainen nuori, ja nappasin hyllyltä poistomyynnistä viimeisen parin viininpunaisia, napakalla alennuksella.

Ne ovat vallan mukavat, nahkaa ja kumia. Mitäpä sitä nainen muuta tarvitsisikaan?
(Paitsi ehkä vähän merituulta ja aurinkoa..?)

Päivän huomio 1: Viisaat istuvat varjossa. Jos eilen kuolin en tuotakaan tiennyt.

Päivän huomio 2: Joku oli piilottanut kirjeeni eilisiltana, mutta tänä aamunapa silmiini osui ruskea kirjekuori, ja sisällä tällaista:

Onneksi löysin vasta tänään, muuten Pätkistä tuskin olisi enää jäljellä. Salmiakkien houkutusta kykenen vastustamaan paremmin. Kiitokset :)

Päivän huomio 3 : Aamut ovat hirveintä aikaa vuorokaudesta. Sänkyni on omistushaluinen ja tahtoisi pitää minut lähellään ainakin puoleenpäivään.

Sain eilen myös kirjatun kirjeen. Tai siis en saanut, oli vain jätetty käynti-ilmoitus postilaatikkoon. Inhoan kirjattuja kirjeitä, niissä on harvoin hyviä uutisia. Lähetin siis L:n hakemaan sen tänään postista (milloinkapa minä sinne kerkeäisin, lauantaiaamuisin? Ja silloin päätään takaisin kohtaan 3 ja sängyn omistushaluisuuteen.) Ranska yllätti kerrankin : Kirjeessä oli Méganen rekisteriote. Kävin teettämässä sen vasta maanantaina. Nopeaa toimintaa!

Nyt on sitten auto, jossa on uudet laatat ja jolla on uusi omistaja... mutta joka ei vieläkään mene läpi katsastuksesta. Pitäisi saada aikaiseksi viedä se jollekin korjaamolle, joka ei nyhtäisi minua ihan persaukiseksi... ainoastaan melkein. Positiivisimmatkin arviot ehdottelevat "melkein viittäsataa euroa".
"Jee!"

Viisisataa euroa on puolet koko auton arvosta. Myyntiarvosta. Käyttöarvoa sillä toki on tällä hetkellä vähän enemmän.

Pääsisiköhän tällä osallistumaan jonkin valokuvakilpailun kategoriaan "laidalta toiselle"? Otin nimittäin perjantaina kuvia Nizzasta.

Aamulla näytti tältä:

Ja iltapäivällä tältä:

Myönnettäköön, että korkeuseroa on parisataa metriä, mutta samasta kaupungista nyt kuitenkin.

Noh. Lumen kanssa eilinen työmatka oli pitkä mutta hidas. Juna. Bussi. Toinen bussi koska ensimmäinen ei suostunut kiipeämään jäistä rinnettä. Toinenkaan ei jatkanut sairaalalle saakka, joten neljäs vaihe oli jalkapatikka. Siihen asti, kunnes eräs kollegoistani ajoi ohitse, ja nappasi meidät mukaan ylös saakka.

Emme sentään nukkuneen elvytysosastolla, kuten muutamat olivat joutuneet tekemään.

Rauhallinen yö kuulemma. Kaiken piipityksen ja kellonsoittojen välissä saattoi joskus pystyä nukkumaankin kymmenen minuuttia.

Ette saa lumikuvia ennen huomista, vaikka komea keli olikin. Kameran patterit sanoivat sopimuksensa irti. Korvataan harmi auringon värillä:

Eräs asia, joka minut vallan hämmästytti täällä Rivieralla, ovat klementiinit. Klementiinipuita tuntuu olevan jokaisessa pihassa, hedelmät ovat parhaimmillaan juuri nyt, keskellä talvea, ja niitä on niin pajon, etten minä tiedä kuka kaiken syö. Antaisivat hätää kärsiville ennemmin kuin jättäisivät roikuskelemaan oksiin.

Nizzassa alkaa myös karnevaalikausi tänään. Parin viikon ajan kannattaa kuulemma välttää keskustaa kuin ruttoa, jos ei halua konfetteja hiuksiinsa ja jäädä karnevaalikulkueen alle. Saa nähdä voittaako mukavuudenhalu vai uteliaisuus.

Keskusta-aukion rakennusten seinät on peitetty karvevaaliteeman mukaisin suurin piirroksin, jotka ovat itseasiassa varsin hupaisia. Jossain muualla sanoisin, että "tuovat väriä talviseen harmauteen", mutta ei täällä harmaata ole.

Joka tapauksessa, suosikkejani hahmovalikoimasta ovat eräs epäilyttävästi Ameriikan presedentin näköinen supermies, ja hyvin poliittisesti epäkorrekti Meduusa.

Ainiin, tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet huomata pienen muutoksen blogin ulkoasussa. Jos jossakin vielä kummittelee jotain vaaleansinistä, kannattaa tyhjentää selaimen välimuisti. Pohjana on yhä vielä sama Diseñon Integral ja sivupalkin fonttina ihastuttava Jellyka - Estrya's Hand. Ja jos joku erehtyy haluamaan kuviani käyttöönsä, lisenssikin se sama vanha Creative Commons Nimea-Tarttuva 1.0 Suomi