"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Arf. Kesä ja kadun vierellä asuminen eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä. Nukun ihan käsittämättömän huonosti, kun on kuuma ja sitten jos avaa ikkunan, melua ja pakokaasun hajua. Onneksi pihan puolen ikkunat voi pitää auki yötäpäivää.

Mikähän idea siinä on ollut alunperinkin laittaa keittiö pihan puolelle ja makuuhuone antamaan kadulle? Joku mies arkkitehtinä.

Meillä oli puolalaisia vieraita maanantai-iltana, Hospitality Clubin kautta. Olivat tulossa liftaten espanjasta ja jatkamassa samalla tavoin takaisin kotiin. Ilta oli oikein mukava, mutta yö oli vielä kehnommin nukuttu, kun ei viitsinyt olla ovet auki ja alasti. :D Olin sitten eilen töissä kuin zombie. Nyt menee vähän paremmin. Kuusi tuntia melkein keskeytyksetöntä unta on enemmän kuin kolme.

Pitäisi varmaan siirtyä valeriaanan ja kamomillan hyötykäyttäjäksi.

...oli eilen. Niin, SE neljästoista päivä.

Varsinaista juhlaa ja hulinaa. Ulkosavolais-ranskalaispariskunta nukkui kuin härskit sillit lähelle puoltapäivää, siirtyi sitten yhteen läheiseen satamakaupunkiin, ja sieltä jalan toiseen läheiseen satamakaupunkiin. Matkalla pariskunnan vaaleampi-ihoinen osapuoli (lue: minä) meinasi käräyttää käsivartensa ja läträsi masentavan paksua saksalaista kinder-extra-wasserfest -aurinkorasvaa joka paikkaan.

Puolitoista litraa vettä vaatinut kävelymatka päättyi eräälle St-Jean-Cap-Ferrat'n rannoista, jolla tapasimme nizzalaispariskunnan, joka ei lätrännyt aurinkorasvan kanssa. Koko kööri harrasti ilta-auringossa nukkumista (kuola valuen, tietysti) ja siirtyi sitten syömään kanatuorejuustopiirasta Nizzan sataman lähettyvillä sijaitsevaan sekasortoiseen kaksioon. Tämän kaiken aikana Pariisissa satoi enemmän kuin yleensä koko kesäkuussa.

Rivierassa on etunsa.

Yritimme myös kovasti mennä katsomaan ilotulitusta, mutta laiskuus iski. Ja kun sataman ja ilotulituksen välissä oli vuorenmöhkäle, meille saakka kaikui vain maailmanlopun jytinä.

Olin huono bloggari: en ottanut yhtään kuvaa näkemättömästä ilotulituksesta, kanatuorejuustopiiraasta, rannalla bongatusta venäläisistä stringuikkareista tai paljaista rinnoista, siitä hyyyyvin karvaisesta miehestä puhumattakaan. En kuvannut myöskään kinder-extra-wasserfest -aurinkorasvaani, mutta se näyttää vähän tältä (kaikkihan ovat uteliaita).

Täällä edetään kuin aattopäivää.

Näillä keleillä ei voi kuin ihmetellä, mikä kumma on saanut Suomen julistautumaan itsenäiseksi keskellä pimeintä talvea? Eikö se olisi paljon mukavampi pönöttää sankarihautojen vierellä vaikkapa heinäkuussa?

Niin, huomenna on siis le 14 juillet, tahi "the Bastille Day", kuten enklanninkieliset sen yleensä tuntevat. Kansallispäivä siis. Presidentinlinnassa juhlimisen sijaan täällä sekoitetaan uusi vuosi ja juhannus: istutaan piknikillä rannassa, joen varrella, tai jonkin puun alla ja katsellaan ilotulituksia.

Vuosi sitten tähän aikaan olimme muuten Pariisissa, katsomassa U2:sta stadionilla ja ihmettelemässä ilotulitusta Eiffel-tornin juurella noin kiljoonan muun ihmisen kanssa. Muutamaa päivää myöhemmin toteutin päähänpistoni, kun töiden ja asunnon etähaku ei oikein onnistunut ja pakkasin teltan Méganeen muuttamaan kauas etelään. Paljon sitä ehtii vuodessa tapahtua.

Täällä ampuvat ilotulituksia vähän joka kaupungissa. Suurimmassa osassa lähikunnista tänä iltana, Nizzassa sitten huomenissa, ilmaiskonserttien kera. Cannesissa aloittavat Pyroteknisen festivaalin, joka viimekesäisten kokemuksieni mukaan on melekoisen komia. Että juhlia voisi vaikka pitkän kaavan mukaan jos lomaa olisi. Ja monet ottavatkin pari päivää vapaaksi, huominen tosiaan kun on pyhäpäivä.

[Kuva: Flou-Net, CC BY-NC 2.0]

Pohjoisessa (tai vielä pohjoisemmassa) asumisen jälkeen hämmästyttää aina yhtä paljon se, kuinka hirveästi täällä on tapahtumia kesällä. Jotakin ihan jokaiselle päivälle. Jos ei just Nizzassa, niin riittää että siirtyy junalla 20 minuutin verran suuntaan tai toiseen. Ilmaiskonsertteja, maksullisia sellaisia, katutaidetapahtumia, kirpputoreja, urheilua, näyttelyjä...

Turisti pyörittää taloutta ja pää on pyörryksissä vähän molemmilla.

Meillä töissä saa CE:n kautta ostettua vähän halvempia lippuja sinne sun tänne, joten eilen löysimme sisäisen lapsemme ja lähdimme käymään Aquasplash -vesipuistossa, joka sijaitsee ihan viimekesäisen leirintäalueeni nurkilla.

Paikka oli oikein kesäinen, tosin aavistuksen verran pienempi kuin olin odottanut. Ja puku- ja saniteettitilat olivat jokseenkin... ranskalaista standardia, eli vähän ällöt, mutta muuten paikka vaikutti siistiltä. Liukumäet olivat hauskoja, tosin, kuten oletettavaa on heinäkuisena lauantaina, vähän joka paikkaan sai jonottaa melkoisen paljon. Yksi mäistä oli semmoinen, etten enää lähde, vaikken kovin heikkosydäminen olekaan. Ymmärsin heti miksi sitä ei suositella sydänvaivoista kärsiville...

Ja toisesta sain takapuoleeni tennispallon kokoisen mustelman. Kummasti siellä vain viihtyi lähes koko päivän, lähtiessämme tajusimme, että lähes viisi tuntia oli kulunut.

Lapsille tarkoitetun Ile aux pirates'n kuva lainattu tourmagazine.fr -sivustolta

Vinkiksi: mene heti aukeamisaikaan aamusta, varaa heti paikalle päästyäsi seurueelle aurinkotuolit varjopaikasta (aurinkoon pääsee aina, varjopaikkoja on puolenpäivän jälkeen vaikea löytää), ja siihen oheen paljon vettä ja pari pyyhettä. Paremmillekin saattaa iskeä heikkous, paljaspäisenä ja aurinkolaseitta, ne kun eivät liukumäissä ihan kätevimpiä ole.

Päivän ei-vesipuistollisena vaatetuksena vapaiden kesäpäivieni univormu: mustat shortsit ja harmaa toppi. Noissa shortseissa elin koko viime kesän, nyt käytän viikonloppuisin kun eivät oikein töihin sovellu. Töihin saa pukeutua, viikonloppuisin on ihana vain mennä kätevimmän mukaan.

Kuva ei muuten ole eiliseltä, vaan viime viikonlopulta, Antibesin sunnuntaikävelyltämme.

Tää on niin tätä. Päivässä pitää käydä suihkussa kolmesti, etenkin jos vahingossakaan erehtyy tekemään mitään fyysistä. Esim. ylittämään kadun. Mutta en valita vaikka valitankin, meillä on sentään se merituuli.

Töissä on ilmastointi... osastoilla ja parempien ihmisten kokoushuoneessa. Toimistoapinat saavat rauhassa hajota kuumuuteen ja selvitä avonaisilla ikkunoilla ja tuulettimilla. Ainakin ne, joilla on ikkunoita joita avata.

Joka tapauksessa, eilinen oli ihan tapaus. Laajentavat sairaalaa, joten laajennuksen peruskiven asettelua varten paikalle kutsuttiin Monsieur Ministeri-Kaupunginjohtaja, ja kasa muita silmäätekeviä, jotka oikeuttivat viiden viikon valmistelut, noin 15 poliisia, puolenkymmentä turvamiestä ja rivien välistä tehdyn kehotuksen pukeutua kuin ihmiset. Minä siis loistin tanssiaismekossani kuin vihreänharmaa väriläiskä, muuten päivän väri tuntui olevan kokovalkoinen tai kokomusta. Miesparat, puvuissaan.

En nähnyt ensimmäistä kiveä, hoidin erästä pientä viimetingan asiaa. Sen jälkeisistä katoksen alla pidetyistä, maailmaasyleilevistä puheista kuuntelin kolmasosan, otin muutaman kuvan kännykkäni huippulaadukkaalla kameralla ja sitten kyllästyin. Palasin tekemään töitä. Puheiden loputtua siirryin muiden vanavedessä juomaan lasillisen rosé-viiniä ja syömään jonkin hassun ruokapalan... ja sitten pidin lounastunnin.

Älkää huoliko, kyllä sitä iltapäivällä ehti duunia tehdä ihan kyllästymiseen saakka.

Joku televisiointiryhmäkin oli ilmaantunut paikalle, ja video oli jo pari tuntia myöhemmin kaupungin nettisivuilla. Oppiipahan tyhmempikin, miten saa julkisuutta: kutsumalla ministerin juomaan shampanjaa.

Viikonlopun leffaputkessa luvassa jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain lainattua.

Katsoimme jo tässä iltapäivällä keväällä leffateattereissa pyörineen Sherlock Holmesin. Itseasiassa se oli odottamaani parempi. Vähän turhan paljon hakkaa-päälle-kohtauksia, mutta ne eivät onneksi kestäneet kauan, ja juoni ei ollut ennalta-arvattava. Huumori oli hyvin... eleetöntä ja englantilaista. Voisin melkein suositella iltapäivän huviksi.

Vielä tänä iltana olisi tarkoitus katsella ikisuosikkini Usual Suspects, joka tokikaan ei ole enää toisella (tai kolmannella) katsomiskerralla niin oiva kuin ensimmäisellä. Siinä on juonenkehittelyä joka kiemuroissaan päihittää kaikki Danny Oceanit, vaikka kyseiset leffat vallan katsottavia ovatkin. Screenplay voittikin Oscarin, tai siis Christopher McQuarrie voitti sen tekstillään. Kuten Washington Postn senaikaisessa leffakritiikissä kirjoitettiin, "After the movie you're still trying to connect the dots and make it all fit - and these days, how often can we say that?"

Huomenissa sitten ehkä Bollywoodia.
Niistä muutamista jotka olen nähnyt, olen pitänyt ihan eniten 1990-luvun blockbusterseista, mutta tällä kertaa kovalevylle valikoitui vuoden 2008 Rab Ne Bana De Jodi. Shahrukh Khan on jo nelivitonen, mutta näyttää taitavan silti viisitoista vuotta nuoremman hurmurin roolit.

Mitähän sitten seuraavaksi..?

Ranskan yllä leijuu helleaalto.
Täällä vielä ollaan siedettävissä lämpötiloissa (lue: alle +30°C ja merituuli), mutta esim. Strasbourgiin on luvattu täksi päiväksi +35°C. Ja kun siellä alangolla ei ilma liiku mihinkään, niin mahtaa olla miellyttävää...

Ihmiset ovat kaivaneet kesävaatteensa esiin. Ranskattaret saattavat tykätä mustasta mekosta noin muulloin, mutta ainakin täällä etelässä täysmustaan pukeutuminen on heinä-elokuussa sulaa hulluutta. Siinä sulaa muukin kuin se hulluus...
Lämpötilat heijastuvat myös työpukeutumiseen : meitin toimistokäytävällä ei noin muutenkaan olla viimeisen päälle virallisia, mutta nyt käytävän varrella näkyy sandaaleja, paljaita olkapäitä ja keveitä valkoisia tunikoja. Jopa johtoporras on vaihtanut talvisen mustan puvun vaaleanharmaaseen ja lyhythihaisiin puseroihin.

Ranskalaisesta pukeutumisesta tehtäköön sekin huomio, että ranskatar ei juurikaan käytä sukkahousuja silloin, kun ilmat sallivat moisten poisjättämisen. Ei edes virallisemman jakkupuvun kanssa. Onkohan ranskattarilla esim. brittejä enemmän rakkoja ja hankautumia jaloissa kengistä, kun sukat eivät ole suojaamassa..?

Rakkoja tosin on itse kullakin. Muistin yhtäkkiä, että minullahan on kenkälaatikossa, vaatehuoneentapaisen hyllylle survottuna, sievä pari mustia korollisia sandaaleja. Ostin ne joskus ammoisena vuonna 2003 ja en ole paljoakaan käyttänyt. Tänään muistin miksi. Neljästä kohdasta hankaava sandaali on melkoisen epämukava asia.

Eilen meillä oli vakaa tarkoitus siivota. Tai noh, siivosimmehan me, mutta vasta ihan illalla. Töistä palattuani ilmoitin, että lähdemme rannalle. Meloninpaloja ja voileipiä kylmälaukkuun evääksi ja suunta kallioille. Meitä lähimpänä oleva ranta ei nimittäin ole mikään hiekkaranta, vaan silkkaa kalliota, joille on jossain vaiheessa viime vuosisataa kaivettu ja tasoitettu ihmisten maattavia kohtia.

Ilta-aurinko rannalla on ihan kivointa. Ei tarvitse pelätä palavansa, ja pahin kuumuus on jo ohitse. Merikin on lämmennyt sellaiseksi, että siellä voisi piakkoin kuvitella uivansa.

Kai se on kesä.

Lomanjälkeinen työinhoitus sai minut selailemaan työpaikkailmoituksia, opintotarjontaa ja Kelan sivuja (kahdeksan opintotukikuukautta olisi vielä jäljellä...) Ihan vielä en kuitenkaan ole paikkaa vaihtamassa: vannoin, että kestän vaikka hampaat irvessä vuoden verran, ja siihen rajapyykkiin on matkaa tasan kolme kuukautta. Toisaalta, jos vaihtoehdoksi valikoituvat opinnot, niihin ei sitten hypätäkään kuin aikaisintaan reilun vuoden päästä. Vähän olisi kyllä hinku koulunpenkille, en ihan vielä ole päässyt yli opiskeluelämästä... Ja toisaalta töitä ei ole tässä maassa tarjolla ihan hurjasti, saati sitten kohtuullisen kapeasti erikoistuneelle ihmiselle.

Saa nyt nähdä.

Täällä näkyy myös alennusmyyntejä, jotka alkavat tänään. Ranskassahan tosiaan alennusmyyntipäivät ovat säädöksillä rajoitetut, ja aloituspäivät päätetään erikseen vuosi vuodelta. En ollut ovenkahvassa roikkumassa klo 8, työnteko estää moisen. Muutenkin vallan taktinen aika aloittaa alennusmyynnit: kuun viimeinen päivä. Kun tietää että Ranskassa palkka tulee tilille "sitten joskus", etenkin jos sen maksetaan shekkinä, niin nyt onkin oiva hetki monille tilinylitykseen. Itse taidan käydä vähän ulkoiluttamassa itseäni ja muistamassa miksi kaupat ovat niin inhottavia sitten joskus perjantai-iltapäivällä.
Jos nyt joku ensin maksaisi palkan...

Internet kotosalla on kolmatta päivää täyskuollut. Eli viimeinen niitti: nyt vaihdetaan operaattoria kun kerran on mahdollisuus kaapeliverkon kautta toimivaan nettiin. Ja vielä halvempaankin. Kunhan saisi aikaiseksi, elämä täynnä projekteja jotka ovat aloittamista vailla valmiita.

Mitäs jos vain palaisi vielä pariksi viikoksi lomalle..?

[Kuva: Ucumari, CC BY-NC-ND 2.0]

Parhaimmillakin lomilla on taipumuksena loppua joskus. Kiitokset kaikille lomassani osallisena olleille, oli oikein mukava reissu.

Koska ulkosavolaisen pitää toipua lomasta ja yrittää totutella työelämään, tämän päivän blogitekstinä lisää valokuvasafaria, tällä kertaa kesäisestä Suomesta.

Varoitus: Luvassa keskiyön aurinkoa ja muita omituisuuksia. Halukkaat näkevät kuvat suurempinakin, ihan vain klikkaamalla. (Katsokaa, katsokaa! Sievempiä ne suurempina ovat.)

Ulkosavolainen ja muu seurue pakenivat kauniiden päivien ajaksi kesämökille. Itikka söi melkoisen paljon, etenkin tuon ranskalaisemman osapuolen ihan pahkuroille. Minuahan ne eivät juuri syö.

Palasimme kuitenkin Savon Parriisiin näin juhannusaattona. Vähän väärinpäin, mutta pois luvatun sateen alta. Sisällä ei kuitenkaan itikka syö, ja makkarat kypsyvät grillissäkin. Ja kaupunkijääkaappikin kylmentää oluen, jopa tehokkaammin kuin kaasusellainen. (Meillä mitään sähköjä mökillä ole...)

Pienten eläinten virallisen juhannuskuvan myötä toivotan siis lukijoilleni auvoisaa ja sopivan kosteaa juhannusta!