"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Parhaimmillakin lomilla on taipumuksena loppua joskus. Kiitokset kaikille lomassani osallisena olleille, oli oikein mukava reissu.

Koska ulkosavolaisen pitää toipua lomasta ja yrittää totutella työelämään, tämän päivän blogitekstinä lisää valokuvasafaria, tällä kertaa kesäisestä Suomesta.

Varoitus: Luvassa keskiyön aurinkoa ja muita omituisuuksia. Halukkaat näkevät kuvat suurempinakin, ihan vain klikkaamalla. (Katsokaa, katsokaa! Sievempiä ne suurempina ovat.)

Jahas, jos sitä vaikka pakkaisi laukkujen pohjalle kasan vaatteita, kolme pientä eläintä, yhden nuorenmiehen ja pari viinipulloa, ja lähtisi pariksi viikoksi katselemaan miltä näyttää yötön yö ja vähän Rivieraa vähempisaateinen ilma. Ties vaikka ihan vahingossa osuisi tielle joku aurinkoinen päiväkin. Ainahan sitä saa toiveikas olla.

Kun kuusi suomalaisnaista tapaa Etelä-Ranskan sydämessä, viikonlopun teemaksi muodostuu "yllättäen" ruoka. Ja juoma. Molempia oli riittämiin, tosin osittain olimme huonoja bloggaajia, ja muistimme ottaa kuvia vain muutamista. Yleensä kuvissa olisi ollut vain tyhjä lautanen.

Lauantai siis valkeni puoliaurinkoisena, ja Mégane kuljetti minut ja Kriin Aix-en-Provenceen, josta yhytimme valkoisen Punton kukkakuvioinneilla, Airellen, Fifin ja Mikrin.

Tovin ajamisen ja pölyävän pikkutien jälkeen löysimme La Brillane -luomuviinitilan, jonka varsin fiinien tuotteiden maistelun oli meille järjestänyt kyseisten viinien parissa työharjoitteluaan tekevä Ella. Lounas syötiin piknik-malliin, ja kyllähän sillä määrällä ruokaa kuusi naista eli ihan sujuvasti... ainakin teeaikaan saakka. Mustikkapiirakan ohessa oli tarjolla ainakin kaikennäköisiä suolaisempia leivonnaisia, ja tietenkin salmiakkisuklaata.

Fifi maistelee. Taitaa olla vasta ensimmäinen, se keveämpi "naisten viini".

La domaine itse oli myös varsin symppiksen oloinen, viinit oivia ja omistajankin tarina kuin suoraan brittien kirjoittamista "Perin talon ja vaihdoin juristin uran elämään Etelä-Ranskassa" -romaaneista: "After twenty years in investment banking, I decided to try and do something genuinely worthwhile : create and run a vineyard ; making wines that would give pleasure to those who drank them. And, one day in December 2000 I woke up to the realisation that as the proud owner of 10 hectares, I had 40,000 vines to prune."

Matka jatkui iltapäivällä kaupungille vaeltamaan, tutkimaan mm. American Apparelin liikettä (muotibloggaaja esittelee ehkä joku päivä trikoomekkonsa) ja niin... haistelemaan teetä. Ihan ovela keino teehuoneelle tuoda "lista" tarjottimella: kymmenkunta peltipurkkia, joista saa valita haluamansa nuuhkimalla.

Ja koska ruokaviinimiitti ei ole mitään ilman oikeaa illallista, siirryimme teen ja aperon myötä Aixin keskustan oivalliseen pizzeriaan, keskustelemaan kovaan ääneen suomeksi annostemme yli. Kun vaativat vatsat oli täytetty jo toistamiseen, ja oluet nautittu, vei tie unten maille ihan ihmisten aikoihin. Syy oli lähinnä minun (ja Kriin, mutta minähän sen hostellin varasin). Ylellisen huoneemme omistava nuorisomaja ei halunnut päästää sisään huikentelevaisia nuoria enää puolenyön jälkeen, joten kiltteinä tyttöinä olimme paikalla varttia vaille. Huoneesta ei ole kuvaa. Kuvitelkaa asuntolahuone, jossa on kerrossänky (hämmästyttävän mukava sellainen) ja epämääräinen kylppäri, jonka suihku kastelee kaiken ympärillään olevan.

Yö vaihtui aamuksi, ja Ellan kutsusta poikkesimme vielä ennen kotiinpaluuta Marseillessa. Tuo Ranskan suurin satamakaupunki löytyi yllättävän helposti, osasimme suunnistaa metroon ja metrossa... ja Vanhan Sataman kyljen kahviloiden terasseilla miesihmiset joivat aamiaiseksi Pastista. Äärimmäinen Marseille-klisee.

Kiertokävely opetti, että kaupungin Katedraali on koristelultaan hämmentävän itämaisvaikutteinen, ja että Marseillestakin voi saada suuria salaatteja kohtuuhintaan. Ja sitä anisviinaa aperitiiviksi. Ja, että pienissäkin ravintoloissa voi olla vessoja, jotka ovat siistejä, joissa on tuikkukynttilöitä ja simpukkakoristeita, kuumaa vettä, saippuaa ja paperipyyhkeitä. Marseille näytti siis paremman puolensa satunnaisena sunnuntai-iltapäivänä.

Oli niin kivaa, että ryhdyimme haaveilemaan suurellisesti Pariisi-blogimiitistä. Mites olisi, vaikka lokakuussa? Mukaan kaikki suomentaitoiset bloggarit Ranskan kamaralta ja Beneluxista. Laittakaapas paikalliset idea korvan taakse!

Viikonloppu suomalaisseurassa, Aix-en-Provence ja Marseille uuvuttivat ulkosavolaisen niin, että vielä en ole saanut aikaiseksi minkäänlaista miittipostausta. Toteutui kuitenkin se, mitä Mikri niin kovin toivoi: "Kunhan syödään ja juodaan säännöllisesti". Käykää ihmettelemässä vaikka Ellan blogissa.

Suurin osa kuvista on vielä kamerassa, kamera kotona, ja tietoa ei ole milloin ne kerkeäisi sieltä purkaa, mutta tulipahan todistetusti ainakin shoppailtua ja juotua teetä (ja viiniä ja olutta ja pastista ja kai vettäkin jossain vaiheessa).

Ilmeisesti tätä on sitten olla illanvirkku ihminen. Siis sitä, että alkaa harkitsemaan Pariisinkuvien lataamista koneelle ja blogitekstin kirjoittamista vasta kymmeneltä illalla, yhden siiesain ja yhden truublaadin jälkeen. Sangrialasillisen seurassa.

Tosielämän realiteettien unohtaminen on joskus mukavaa. Olen tänään soittanut.. öö... kiljoonaan kiinteistönvälitysfirmaan. Fiksuimmat saattoivat päätellä edellisen rivin välistä, ettei meillä ole vieläkään tiedossa uutta asuntoa. Elämä on.

Ainiin, se Pariisi. Aloitetaan olennaisimmasta asiasta: siellä ei satanut!
Sateen korvasi kammottava kylmä. Semmoinen parin plusasteen kylmä johon yhdistetään pistävääkin pistävämpi tuuli.

Perjantaina, kello neljältä tapahtuneen herätyksen jälkeen heräsimme todellisuuteen toisen kerran juna-asemalla. Jahas, raiteilla on jotain töitä, aamujuna ei kuljekaan, mitäpä sitä turhaan internetissä kertomaan. Uskollinen Muuli pelasti tilanteen ja selvisimme lennolle, ja sitä myöten pääkaupunkin huminaan saakka. Väsyneinä. Passiasioiden selvittelyn jälkeen (Tiedoksi: Suomen suurlähetystön konsulaattiasioiden osasto on auki vain aamupäivisin, mutta ovat kilttejä ihmisiä ja ottavat pyynnöstä vastaan iltapäivisinkin. Suomen passiin tuleva kuva on muutamaan millimetriä suurempi kuin ranskalainen malli.) sain jätettyä uuden viinipunakantisen tilauksen sisään ja liityttyä mainion matkaseuramme pariin.

Vähän shoppailua ( = sukkahousut), muutama olut, mainiota sushia, ja koko sakki on kuolemanväsynyt, juuri sopiva nukkumaan epämukavalla futonillakin.

Lauantai alkoi (nuhaisena ja) paljon pirteämpänä. Jopa niin pirteänä, että teimme Suomi-retken. Ensin pienen lounaan suomalaisravintola Millelacs'issa, ja sitten reissu Kiva-kaupassa. Jälkimmäisestä jäi käsiin mm. Geisha-suklaata, ruisleipää, hernekeittoa ja sinappikurkkusalaattia. Ahneudella tosin oli paskainen loppu: Me pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa matkustavat aiheutimme tulomatkalla lentokentällä suuria terroristiepäilyksiä säilykepurkkimme ja kurkkusalaattimme kanssa. Ne jäivät turvatarkastukseen! Käytin ison osan tuntemiani suomalaisia kirosanoja, mutteivät tehonneet. Niin, noh, kyllähän hernekeittokaasuilla yhden lentokoneellisen myrkyttäisi...

Sunnuntaina suuntasimme aurinkoisesti Pariisin katakombeihin. Kun hautuumaille tulee ahdasta, siirretään muutaman miljoonan kuolleen luut 20 metriä maanpinnan alle, ja asetellaan ne niin, että hommaa voisi vaikka ihastella taiteena. Varsinainen terveyskävelyreitti. On ollut muuten varmaan aika paljon hurjempi homma silloin joskus 1800-luvulla, kun katakombit avattiin yleisölle, eikä sähkövaloa tai koneellista ilmastointia vielä ollut. Siellä sitten kuljettiin kynttilän kera metrin levyisiä käytäviä pitkin. Todistusaineistoa kovista kalloista ja muita luita purtavaksi oli edellisessä postauksessa.

Ihmeeksemme selvisimme L:n kanssa elossa takaisin kotiin. Vain hernekeitto (ja joo se kurkkusalaatti) jäivät ilkeiden miesten käsiin.
En ole katkera mutta kuitenkin. Reissu oli oiva joka tapauksessa.

Ulkosavolainen on hyytävän kylmän Pariisin jäljiltä flunssainen ja siksi teki tänä aamuna ratkaisun nukkua pitkään ja käväistä lääkärin pakeilla hakemassa päivän mittaisen sairasloman. Tai käväistä ja käväistä, jos puolentoista tunnin istumista odotushuoneessa voi kutsua käväisemikseksi

En siis ole vieläkään tarpeeksi energinen pitkään Pariisinraporttiin, mutta antakoon alla oleva laadukas kännykamerakuva esimakua tulevasta...

(Kyllä, ne ovat ihan oikeaa luuta.)

Votre blogeuse préférée a survécu Paris glaciale avec juste un rhinopharyngite, et ainsi j'étais tellement morte ce matin que j'ai décidé changer la journée au boulot aux 1h et demie dans la salle d'attente du médecin du quartier. Je me sens toujours pas très forte, donc un rapport plus long du Paris attendra.

Juste pour monter ce qui va arriver, une photo mauvaise pris avec mon téléphone. Ces mecs là sont encore bien plus morts que moi.

Olin pitkään ihan varma, että Pariisilla on jotain minua vastaan. Viidellä - kuudella ensimmäisellä käyntikerralla satoi aina. Poikkeuksetta. Oli sitten tammikuu tai heinäkuu.

Sittemmin olen päässyt kirouksesta eroon. Juhannuksen 2007 aikaan näytti pitkälti tältä:

Minä ja Sanna kuskeina Strasbourgista miniviikonlopulle, vuokrafordin (oliko se Ford? pieni kuitenkin) takapenkille ahtautuneena kolme ajokortitonta miestä.

Pariisilla lienee siltikin vielä jotain hampaankolossa ulkosavolaisen lähestymisyrityksiä kohtaan, sillä ensi viikonlopuksi luvattiin sadetta ja kylmää. Toivottavasti ei kuitenkaan ihan niin paljon vettä kuin edellisessä postauksessa...

Niin, en olekaan tullut maininneeksi, että perjantaiaamuna pitäisi suunnata pääkaupunkia kohden. Perimmäinen syy on hyvin proosallinen ja viininpunakantinen: Nykyisiä biometrisiä passeja ei saa enää uusittua Ranskan kamaralla missään muualla kuin Seinen varren suurlähetystössä. Ja oma menee vanhaksi 13. 3. 2010. Olen kuvassa 17 ja kovin suoratukkainen.

Viikonlopusta uhkaa kuitenkin tulla oivallinen, myrskystä ja myräkästä huolimatta, onhan luvassa erittäin hyvää seuraa, eikä Pariisissa ikinä pääse tylsistymään.

Rankka työ, rankat huvit. Tuntematon bloggaaja viettää viikonloppunsa yleensä bloginsa nimelle uskollisesti, nukkuen.

Tänä viikonloppun olimme kuitenkin vallan aktiivisia, ja vietimme päivänvalon ajan ihan ulkosalla. Lauantaina käyden visiteeraamassa kahta asuntoa, joista kumpikaan ei oikein iskenyt (mmmitä ihmeen putkakeittiöitä ja komeroon rakennettuja vessoja??) ja etsien patjoja. Varsinkin jälkimmäinen osoittautui vallan vaikeaksi. Herranjesta miten kalliita kunnolliset patjat ovat! Pitää varmaan kääntyä ruotsalaisen ystävämme puoleen.

Ohimennen katsastimme myös Nizzassa olleet antiikkimarkkinat:

Sunnuntaina suuntasimme itään päin, paikaten paikallistietämyksessämme ammottaneen karmean aukon nimeltä Monaco. Ilma oli harmaa, mutta sentään viileä ja tuulinen, oiva keli retkeilylle siis.

Aluksi muutama knoppitieto: Monacon ruhtinaskunta, Principauté de Monaco, sijaitsee kallion juurella, Ranskan ja Välimeren välisellä noin kahden neliökilometrin kokoisella läntillä. Vertauskohtana sanottakoon, että joku Tampereen keskusta taitaa olla reippaasti suurempi. Koska kyseiselle läntille on mahdutettu suunnilleen 29 000 asukasta ja iso kasa ylellisiä hotellihuoneita sekä muutamia toimistoja, suurin osa maasta on hämmentävän tiukkaan rakennettua.

29 000:sta asukkaasta vain noin 6000 on kansallisuudeltaan monacolaisia, monaguesque. Maassa myös käydään paljon töissä Ranskan puolelta, hyvien palkkojen toivossa. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa: tuskaiset ruuhkat moottoritiellä. Normaali, hyvätuloinenkaan palkansaaja ei nimittäin voi kuvitella asuvansa Monacon rajojen sisäpuolella, siihen tarvitaan jo ihan rikkautta. (Pikavilkaisulla totesin, että 60 neliön vuokrakolmio irtoaa halvimmillaan 1945 eurolla kuussa ja sadasta neilöstä joutuu maksamaan alkaen kolme tonnia.)

Satamassa on useampikin luksusjahti, muutama jopa sen kokoinen, että niitä katselemaan tottunutkin hämmästeli hiukan. Komioista purjeveneistä puhumattakaan. Sivumennen sanoen, hassua miten noihinkin jahteihin on tässä kuukausien aikana tottunut, enää ei silmä tökkää kuin ihan erikoisimpiin tapauksiin. (Me tosiaan asumme ihan kivenheiton päässä yhdestä näistä rannikon luksusjahtisatamista.)

Rajanylityksen jälkeen oikeastaan aika harva asia muuttuu: kieli säilyy samana, opastekyltit muistuttavat Ranskan puolella olevia, raha ei ole sen kummempi ja juna-asemakin on yksi SNCF:n sellaisista. Mutta noh, korkeutta ja tiiviyttä riittää, Ferrareja ja Porscheja voi bongata tavanomaisempien Audien seasta, parkkihallien lattiat on marmoroitu... ja tammikuisena sunnuntai-iltapäivänä on kummallisen hiljaista. Liikenteessä on vain nuoriapareja lastenrattaiden kanssa ja muutama hortoileva turisti.

Retken alkuvaiheessa käyskennellessä koin muuten erikoisen déjà-vu:n. Käännyimme yhdestä kulmasta satamaan päin, ja tajusin katselevani sitä samaa tunnelia, mihin Formula1 -autot aina sukeltavat Monacon Grand Prix:n aikaan. Tiedättehän, se kapea tunneli oikealle kääntyvän mutkan jälkeen. Erikoista millaisia kuvia sitä painuu mieleen muistiin. Vuosiin en ole kyseistä kilpaa katsellut. En muuten uskaltaisi ajaa moisessa ihan niin kovaa.

Kun satamasta kiipeää vähän kukkulan rinnettä ylös, päätyy vanhojen kivien juurelle. Kivet muodostavat jäänteet linnoituksesta, jota ryhdyttiin kasamaan vuonna 1215 ja jonka paikalla nykyään on prinssin linna. Vierellään hömelöistä turisteista huolimatta ihmeen vakavia vartiomiehiä. Monaco on siis suomeksi ruhtinaskunta, kuvaavampi ilmaisu lienisi prinssikunta. Hallitsija kun ei ole kuningas vaan prinssi. Tällä hetkellä nimeltään Albert II. Ranskankielisestä wikipediasta käy ilmi, rivien välistä vihjaillen, että le prince étant célibataire et sans enfant légitime, eli prinssi on naimaton ja ilman tunnustettua lasta, joten kruununperijätär on sisko Caroline.

(Kerrottakoon niille jotka eivät kaikin puolin ole Euroopan kruunupäiden historiasta perillä, että tämän sukupolven prinssi ja prinsessat ovat vuonna 2005 kuolleen Rainier III:n ja prinsessa Gracen jälkeläisiä. Hitchcockin filmeistä kuuluisuuteen ponnahtanut Grace Kelly sanoi prinssilleen tahdon Monacon katedraalissa vuonna 1965, ja monien suruksi herkesi hengittämästä vuoden 1982 traagillisessa auto-onnettomuudessa. Salaliittoteoriat väittävät, että auton ratissa olisi äidin sijaan ollut sisarussarjan nuorin, Stéphanie, joka onnettomuudesta selvisi hengissä.)

Monacon vanha kaupunki muuten on paljon sievempi kuin uudemmat, ahtaasti rakennetut osat. Eivätkä kahvilatkaan niin ryöstöhintaisia ole kuin satunnainen patikoija etukäteen pelkäsi.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Villefranche-sur-Mer:ssa. Nizzan ja Monacon välimaastossa sijaitseva pieni rannikkokaupunki on kuuluisa satamastaan ja vanhasta linnoituksestaan, sekä pimeän tullen vallan kuvauksellisesta rantaviivastaan. Se myös, naapurikuntineen, toimii sopivana sijana kasalle ylellisiä huviloita, joiden omistajista muutamia ei juuri tarvitse esitellä: Bono, Tina Turner, Elton John...

Jos joku uskaltaa väitää, että ruskaa ei näe kunnolla muualla kuin Suomen Lapissa, niin nyt voin kutsua käymään täällä. Täältä meren rannalta satakunta kilometriä sisämaahan päin vuorenrinteet loistavat tällä hetkellä niin häkellyttävässä punaisen, oranssin ja vihreän sekamelskassa, ettei häviä Lapille ollenkaan.

Päätin ottaa paluumatkalle reitiksi moottoritien sijaan vuoriston läpi kulkevan valtatien. Ratkaisu oli lyhyempi, selkeästi hitaampi, muttei harmittanut ollenkaan. Paitsi ehkä se, ettei kaikkea väriloistoa saanut tallennettua kameran muistikortille, sillä autoa ei saanut pysäytettyä ihan mihin vaan. Mutta, Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja Elisabeth Bennettia lainatakseni:
"Oh, my dear, dear aunt," she rapturously cried, "what delight! what felicity! You give me fresh life and vigour. Adieu to disappointment and spleen. What are young men to rocks and mountains? Oh! what hours of transport we shall spend! And when we do return, it shall not be like other travellers, without being able to give one accurate idea of anything. We will know where we have gone -- we will recollect what we have seen. Lakes, mountains, and rivers shall not be jumbled together in our imaginations; nor when we attempt to describe any particular scene, will we begin quarreling about its relative situation. Let our first effusions be less insupportable than those of the generality of travellers."

Sisämaahan ja vuoristoteille minut tosiaan vai suunnistustapahtuma, joka jatkuu vielä keskiviikkoon saakka niille onnellisille joilla on lomantapaista. Tänä viikonloppuna vuorossa oli Ranskanmestaruussprintit ja yöjuoksu (heh). Minulla ei toki niihin ole asiaa, mutta onneksi toinen sprintti oli avoin ihan kaikille innokkaille. Alkuolettamukseni mukaan olisimme juosseet Aix-en-Provencen lähimetsissä, mutta totesinkin radan kulkevan vanhassa kaupungissa. Sokkeloisia kujia, portaita ylös ja alas ja etenkin ylös. Ensimmäinen päivä Meyrargues'ssa ja tänään sitten Sisteronissa. Etenkin tämänpäiväinen oli vallan mielenkiintoinen reissu. (Hmm, "vähän" on vielä opettelemista uuden kamera-aparaatin säädöissä.)

Lauantain sprintti meni vähän pieleen, leimasin huolimattomuuttani yhden väärän rastin. Tämänpäiväinen oli paljon jännempi ja keskityin paremmin. Tavallaan vaikeampi, joten vaati parempaa tarkkuutta. Liikkeelle lähdettiin tuolta kuvan linnan juurelta, kierrettiin ristiin ja rastiin muita suunnistajia väistellen kujasilla ja lopetettiin keltaisen kaaren alle. Pääsin jopa tuloslistoille. Suunnilleen viides sieltä loppupäästä katsottuna. Mainiosti siis.

Yö meni nukkuen pienessä teltassa, jonkin matkailuautoparkkipaikan reunalla, keskellä ei mitään. Ja oli kylymä. Päivät saattavat olla vielä lämpimiä, mutta yön nukuin pyjamassa, fleecepusakassa ja sukat jalassa ja silti oli varpaat ja nenä jäässä. Heräsin kiltisti kahdeksalta vain tajutakseni, että oli vaihdettu talviaikaan ja olisin voinut nukkua vielä tovin. Onneksi aurinko otti ja nousi ja sulatti ulkosavolaisen.

Paluumatkalla sitten tosiaan olin vuoristoteillä, niillä kapeilla ja mutkittelevilla, joiden varsilla on lammas-varoitusmerkkejä ja "nastarenkaat sallittuja" -kylttejä. (Jälkimmäisen voisi toki tulkita myös muodossa: "Oma on häppees jos yrität tätä ylös kesärenkailla talvisaikaan.") Maisemat voivat tosiaan olla komeita, mutta vuoristoteillä ajaminen on myös stressaavaa. Ne ovat nimensä mukaisia, kapeita, toisella puolen seinämä nousee pystysuoraan ja toisella puolen tippuu johonkin kauas. Lisäksi, kun keskinopeus huitelee niinkin korkealla kuin viiden-kuudenkympin huitteissa, 180 kilometriin kuluu tovi. Olin ihan tyytyväinen selvittyäni kotiin.

Testasin myös kameran panoramatomintoa. Saa klikattua suuremmaksi jos on utelias.

Ulkosavolainen bloggaaja on ollut bloginsa nimen veroinen, ja nukkunut suunnilleen vuorokauden putkeen. En ole sairas, kunhan nautin sunnuntaista ja lepään urheilusuorituksen jäljiltä.

Lauantaina tosiaan kaivoimme vaelluskenkämme kaapin pohjalta, pakkasimme mukaan kolme pientä eläintä, kaksi voileipää ja kaksi vesipulloa, sekä kameranrämpäleen.

Circuit du Loup, Sudenkierros, kiertää Loup-joen yli, susia ei siis ole juurikaan näkyvillä. Alppien länsiosia nuo vuoret jo lienevät ja reitti kulkeekin eräästä kylsät alas laaksoon joen varrelle, toista rantaa ylös toiseen eristyksissä olevaan pikkukylään, takaisin laaksoon ja yhä ylös lähtöpisteeseen. Korkeuseroa ei ollut "kuin" reilut 400 metriä, mutta kun sen kiipesi yls kahdesti, niin me huippu-urheilijat aloimme olla lopussa melkoisen puutuneita.

Kameranrämpäle toimi yhteistyössä vielä alkumatkasta, joten saatte muutaman kuvan ihmeteltäväksenne.

Susj ite. Kovin rauhallinen näkyy olevan.


Puolivälietappi, Cipières, kylä jossa näkyi tasan kaksi ihmistä.
Kärpäsenkin olisi kuullut kuorsaavan.


Toisella puolen päätepiste, eli vielä pitäisi kävellä tovi.

Paluumatkalla pysähdyimme yhtämatkaa neljän eläkeläisturistiryhmän kanssa Gourdon'issa, kylässä jolla on "yksi Ranskan kauneimmista kylistä" -tunnus. Sievähän se olikin. Korkealla vuorenhuipulla linna, kaksi katua ristissä, muutama talo ja matkamuistomyyjiä. Mutta ei se kylä vaan se näkymä, piiitkälle pitkälle merelle saakka. Pitänee joskus palata sinne ihan kunnollisen fotoaparaatin kera.